keskiviikko 29. huhtikuuta 2015

Vihjatkaa hyviä kirjablogeja

Haluaisin löytää uusia hyviä kirjablogeja luettavaksi - niitä on vain niin paljon, ettei millään voi perehtyä kaikkiin. Haluaisitko vihjaista omista suosikeistasi? Olen avoin ehdotuksille, mutta joitakin kriteereitä voisi olla esimerkiksi:
  • särmikäs, oma näkemys lukemiseen ja kirjoittamiseen.
  • epäkaupallisuus, siis käsittelyssä muitakin kuin kustantajan lähettämiä uutuuskirjoja.
  • ei liikaa matkustelu- tai lifestyle-sisältöä.
  • painopiste jossain muualla kuin scifissä ja fantasiassa - niitä kun en itse juuri lue.
Kuvituksena tämänpäiväisiä kirjavuoria työhuoneeni lattialta.


tiistai 28. huhtikuuta 2015

Edith Södergranin runoja


Monta vuotta sitten ruotsalainen nettituttuni väitti, että suomalaisen kulttuurin parhaita tuotteita ovat Timo Jutilan rannelaukaus ja Edith Södergranin runot. Kertooko tämä siitä, että Södergran on tunnetumpi runoilijana Suomen ulkopuolella ja kotimaassa hänet tunnetaan lähinnä siitä, että hän kuoli nuorena keuhkotautiin, kuten kunnon runoilijan kuuluu? Hän toki kirjoitti äidinkielellään ruotsiksi, mutta hänen runonsa olivat myös aikaansa nähden uudenlaisia ja erikoisia. Hän oli modernistien tavoin hylännyt runomitan ja loppusoinnut. Samalta ajalta suomenkielisistä runoilijoista minulle tulee ensimmäisenä mieleen kansan ikisuosikit Eino Leino ja Yrjö Jylhä, jotka kirjoittivat varsin eri tyylillä.

Myös Södergranin runojen aiheet ovat hiukan erikoisia varsinkin hänen varhaisemmassa tuotannossaan. Niissä seikkailee kaikenlaisia fantasiahahmoja, mutta joukkoon mahtuu myös herkkiä luonnonkuvauksia: Den gamla granen står vaken och tänker på det vita molnet, han i drömmen kysst. Monet runot ovat uhmakkaita, ja niistä on luettavissa muun muassa uskonnon kritiikkiä.

Kun eräänä päivänä sattumalta innostuin lueskelemaan Södergranin runoja, huomasin pitäväni eniten hänen viimeiseksi jääneistä töistään, jotka on postuumisti julkaistu Landet som icke är -nimisenä kokoelmana. Runoilijan näkemys on kypsynyt. Hän on tietoinen lähestyvästä kuolemastaan. Tuoko se kirjoittamiseen uutta syvyyttä? Ainakin runojen teemoihin on helpompi samaistua. Erityisesti minua puhuttelivat runot Farliga drömmar, Ett liv ja Om hösten.

Pohtikaamme siis niitä tarkemmin. Nyt kun elämme nettiaikaa, runoja ei tarvitse edes lähteä etsimään kirjastosta, vaan ne löytyvät netistä hiukan googlaamalla. Vaikka kieltä osaisikin, saattaa toivoa rinnalle käännöstä. Suomennoksia löytyykin täältä.
Farliga drömmar 
Gå icke alltför nära dina drömmar:
de äro en rök och de kunna förskingras -
de äro farliga och kunna bestå. 
Har du skådat dina drömmar i ögonen:
de äro sjuka och förstå ingenting -
de hava endast sina egna tankar. 
Gå icke alltför nära dina drömmar:
de äro en osanning, de borde gå -
de äro ett vansinne, de vilja stanna. 
(Suomennos)
Miksi unet - tai unelmat - ovat vaarallisia? Varoittaako Södergran liiallisesta eskapismista? Haaveiluunhan on helppo jäädä koukkuun ja vieraantua samalla arkitodellisuudesta. Haaveilija pettyy, kun haaveet eivät täytykään. Vai onko ihmismielen pohjalla sittenkin jotain vieläkin vaarallisempaa ja pimeämpää, mikä ilmaisee itsensä omapäisinä unina? Unet ovat sairaita ja voivat ajaa myös uneksijan mielisairauteen. Ajatus ei ole aivan vieras varsinkaan romantiikassa.

Paatuneena unennäkijänä ja uneksijana tunnistan myös keskimmäisen säkeistön ajatukset. Unelmilla tuntuu joskus olevan aivan omat ajatuksensa, joihin unelmoitsija ei voi vaikuttaa, vaikka hänen luulisi olevan jumala omassa mielikuvituksessaan. Ainakin minut omat haavekuvani ovat tehneet monet kerrat onnettomaksi, kun ne eivät ole suostuneetkaan käyttäytymään haluamallani tavalla.

Pettävistä toiveista kertoo myös runo Ett liv.
Ett liv 
Stjärnorna äro obevekliga -
det veta vi alla -
men jag vill söka lyckan på alla vågor blå
och under alla gråa stenar.
Om lyckan aldrig kommer? Vad är ett liv?
En liten näckros vissnar bort i sanden.
Och om dess aning sviker? en dyning dör vid stranden
när sol går ned.
Vad hade flugan att söka i spindelns nät,
och vad har sländan gjort av sin enda dag?
Det gives intet svar än två livlösa vingar
över ett hopsjunket bröst.
Svart blir aldrig vitt -
dock kampens sötma finnes kvar för alla
och alla dagar komma färska blommor ur helvetet.
Men det kommer en dag då helvetet är tomt och himlen stänges
och allt står stilla -
intet finnes då kvar än en sländas kropp i vecket av ett blad.
Men ingen vet det mer. 
(Suomennos) 
Runo tiivistyy kysymykseen, mitä sitten, jos onni ei koskaan tulekaan. Millainen elämä se sellainen on? Olen miettinyt tällaisia kysymyksiä paljonkin sen jälkeen, kun elämä otti yllättäen uuden suunnan muutama vuosi sitten. Lapsenahan sitä ajattelee, että elämä etenee varsin suoraviivaisesti kohti päämäärää. Asiat tapahtuvat kiltisti ajallaan, eikä ihminen joudu vaikeiden päätösten eteen. Näin hyvin aikuisuuden puolella on joutunut miettimään sitäkin vaihtoehtoa, että elämä jää pysyvästi keskeneräiseksi. Koulutuksesta huolimatta ei ole pysyvää työpaikkaa, ja perhekin on jäänyt toistaiseksi perustamatta. Onko koko elämä tätä välitilaa? Voiko odottaa vielä jotain muuta?

Södergranin runoja pidetään usein surullisina. Ovathan ne tavallaan ihanan itkettäviä. Ne kertovat surullisista asioista, kaipuusta ja menetyksistä. Silti ne eivät ole toivottomia. Hyvä esimerkki on runo Om hösten.
Om hösten  
Nu är det höst och de gyllene fåglarna
flyga alla hem över djupblå vatten;
på stranden sitter jag och stirrar i det granna glittret
och avskedet susar genom grenarna.
Avskedet är stort, skilsmässan förestående,
men återseendet är visst.
Därför blir sömnen lätt när jag somnar med armen under huvudet.
Jag känner en moders andedräkt på mina ögon
och en moders mun mot mitt hjärta:
sov och slumra mitt barn, ty solen är borta. -
(Suomennos)
Syksyn kuvaus on täynnä pakahduttavaa kaipuuta. Runossa on tunnetta miltei enemmän kuin ihminen voi kestää. Kesä on mennyt, ja muuttolinnut lähtevät pois. Talvi tulee - kenties luonnon kuolema symboloi myös ihmisen kuolemaa. Silti uusi kevät tulee varmasti, ja silloin aurinkokin palaa takaisin. Siksi murheen voi kestää ja siitä huolimatta nukkua rauhallisesti. Siellä missä on surua, on myös lohtua.

keskiviikko 22. huhtikuuta 2015

Don Winslow: Kuolleiden päivät

Tulipa luettua paras romaani aikoihin. Raakalaisiin verrattuna Winslow'n varhaisempaan tuotantoon kuuluva mutta vasta hiljattain suomennettu Kuolleiden päivät on vakavampi, mutta tarina etenee sitäkin suuremmilla kierroksilla. Tässä romaanissa huumori jää vähemmälle eivätkä päähenkilöt ole liian sympaattisia, mikä tekee tarinasta uskottavamman. Pelkkänä jännitysromaanina kirjaa ei silti voi pitää, vaan Winslow'n poliittiset kannanotot tuovat mieleen yhteiskuntakriittiset pohjoismaiset dekkarit. Kertonee asiantuntemattomuudestani, mutta yhtäkkiä ei tule mieleen yhtään vertailukohtaa amerikkalaisessa rikoskirjallisuudessa.

Kirja kertoo Yhdysvaltain Väli-Amerikassa käymästä huumesodasta ja sen osapuolista 1970-luvun puolivälistä nykyaikaan. Ja osapuoliahan riittää, ja sodan rintamalinjat ovat vähintäänkin yhtä epäselvät kuin 30-vuotisessa sodassa. Periaatteessa viranomaiset taistelevat huumekartelleja vastaan katkaistakseen Yhdysvaltoihin suuntautuvan huumekaupan. Toisaalta kuitenkin yhdysvaltalaiset viranomaiset taistelevat myös kommunismin leviämistä vastaan huumekartellien tuella ja köyhät valtiot tarvitsevat niiden myöntämiä lainoja yhteiskuntien ylläpitoon. Jotta kuvio ei olisi liian yksinkertainen, huumerikolliset myyvät lisäksi aseita vallankumouksellisille sosialistiryhmille, joiden vastaista taistelua ne rahoittavat. Mukana ovat myös erinäiset korruptoituneet poliitikot, vasemmistolaiset ja oikeistolaiset sissit sekä katolisen kirkon salaiset järjestöt. Ja tietenkin maaseudun köyhä väestö, joka saa niukan elantonsa huumekasvien viljelystä. Köyhien pellot ja lapset myrkytetään yhtä lailla huumeiden kuin kommunismin vastaisen sodan nimissä.

Kirjan päähenkilö on huumepoliisi Art Keller, joka ei voi aluksi ymmärtää, mikseivät viranomaiset näytä puuttuvan millään tavalla Meksikossa toimivien huumeliigojen toimintaan. Vähitellen inhottava totuus alkaa paljastua hänelle. Hänen henkilökohtainen huumesotansa alkaa, kun hänen työtoverinsa tapetaan. Hän ei lepää, ennen kuin saa tuhottua syylliset, mutta ennen sitä myös joukko enemmän tai vähemmän viattomia sivullisia saa surmansa ja vaimonkin jätettyä hänelle seuraa pitävät öisin ainoastaan aaveet.

Muita keskeisiä henkilöitä tarinassa ovat vapautuksen teologiaan uskova urhea piispa Juan Parada, tämän ystävä, sivistynyt prostituoitu Nora Hayden, sattumalta palkkatappajaksi ajautuva lempeäsilmäinen irlantilainen Sean Callan - ja koko joukko meksikolaisia huumeparoneita perheineen. Kaikilla heillä on ristinsä kannettavanaan, ja he joutuvat kerta toisensa jälkeen pohtimaan tekojaan ja niiden seurauksia. Kaikki henkilöt, niin hyvät kuin pahatkin, ovat läpikotaisin uskottavia ja inhimillisiä  hahmoja. Vaikka sekä poliiseilla että roistoilla on yhtä lailla vainajia omallatunnollaan, todelliset roistot löytyvät lopulta yllättäviltä tahoilta.

Parasta kirjassa kuitenkin on, että rikollisuutta ei esitetä vain yksilön tekemänä valintana. Winslow selittää perusteellisesti taustalla vaikuttavia yhteiskunnallisia ongelmia. Sen enempää New Yorkin köyhälistöalueilla kuin Väli-Amerikan maaseudullakaan kaikilla ei ole mahdollisuuksia. Yhteiskunnallinen eriarvoisuus raaistaa nuorisoa. Huumesota tarjoaa rikollisille satumaisia rikastumisen mahdollisuuksia, jotka tekevät vähistä vaihtoehdoistakin entistä vähemmän houkuttelevia. Winslow suomii Art Kellerin suulla viranomaisia, jotka ovat käyttäneet miljardeja dollareita huumeiden vastaiseen sotaan ilman, että huumeongelman perimmäisille syille on yritetty tehdä mitään. Pienviljelijöiden lapsia tappaviin myrkytyslentoihin ja huumerikollisia pullistelevien vankiloiden ylläpitoon on kyllä rahaa, mutta riippuvuuksista kärsiville ei voida hankkia edes sairausvakuutusta, jotta he pääsisivät hoitoon. Kun yksi rikollisjärjestö on saatu tuhottua, toinen ottaa välittömästi sen paikan.

Yhdysvaltain johtaman huumepolitiikan lisäksi osansa rankasta kritiikistä saa sen harjoittama kolonialismi, joka alistaa etelänaapurit halpatyöläisiksi ja estää yhteiskuntien kehittämisen tukahduttamalla kaikki vähänkin vallankumoukseen viittaavat kansanliikkeet.

Kirja on alusta loppuun inhottavaa korruptoituneen hallinnon ja silmittömän väkivallan kuvausta, mutta herkkiäkin kohtia on. Erityisesti minua liikuttaa pieni kohtaus, jossa tappajat ryntäävät yhden gansterin keittiöön, missä tämä on juuri keittämässä teetä. Uhri tajuaa hetkensä tulleen, mutta tervehdysten jälkeen toteaa tappajalle laittaneensa juuri teetä tulelle. Tappaja odottaa kunnes surmattava on saanut teensä nautittua. Kylmäverisimmätkin roistot saattavat siis kunnioittaa toisiaan ainakin vähän. Lisäksi kirjassa on sivujuonteena suloinen pikku romanssi, joka johtaa romaanin muihin tapahtumiin verrattuna yllättävän optimistiseen lopputulokseen.

Kuolleiden päivät on kaikin tavoin käsittämättömän vangitseva ja ajatuksia herättävä romaani, joka jokaisen pitäisi lukea.


Don Winslow: Kuolleiden päivät (Like, 2013)
Alkuteos The Power of the Dog (2005), suom. Ilkka Salmenpohja

maanantai 13. huhtikuuta 2015

Don Winslow: Raakalaiset

Ben ja Chon tekevät tuottoisaa bisnestä kasvattamalla ja myymällä marihuanaa Etelä-Kaliforniassa. Kaksikon liikeidea on tuottaa laadukasta poltettavaa jokaisen yksilöllisten mieltymysten mukaan. Benillä on yliopistoarvosana sekä kasvitieteessä että markkinoinnissa, ja lisäksi hän on idealisti, joka haluaa välttää väkivaltaa ja tarjota kaikille diilereilleen työterveyshuollon. Chon puolestaan on Afganistanissa karaistunut ammattisotilas, eikä hän jaa ystävänsä maailmanparannusaatteita. Tarinan kolmas päähenkilö on rikkaan perheen henkisesti laiminlöyty tytär O, joka ei löydä elämäänsä sisältöä kuin shoppailusta, seksistä ja pilvenpoltosta. Kolmikon ystävyys syvenee lopulta polyamorikseksi suhteikoksi, joka hämmentää konservatiivisemmin perhepolitiikkaan suhtautuvia rikolliskollegoja.

Sekä liiketoimet että rakkaus siis kukoistavat, mutta harmi kyllä Benin ja Chonin bisnes ei miellytä kilpailijoita. Ensin poikia uhkaavat paikalliset jengit, mutta todelliset vaikeudet alkavat, kun meksikolainen huumekartelli yrittää pakottaa heidät alaisuuteensa.

Rajaseudun huumekauppa on nimittäin valtavaa liiketoimintaa, jossa on mahdollista hankkia satumaisia omaisuuksia mutta myös päästä hengestään julmalla tavalla. Kartellien naiset ovat haudanneet aviomiehensä, veljensä ja poikansa - niitä lukuun ottamatta, jotka istuvat liittovaltion vankiloissa. Näistä asioistahan saamme lukea mediasta vähän väliä. Huumesodan osapuolia ovat paitsi rikollisjärjestöt, myös erinäisten kolmekirjaimisten yhdysvaltalaisvirastojen työntekijät. Mutta millä puolella lainvalvojat ovat? Huumebisnes tuottaa niin hyvin, että viranomaisten lahjominen ei ole ongelma rikollisjärjestöille. Huumerikollisten palveluksessa on poliisien lisäksi koko joukko lakimiehiä, kirjanpitäjiä ja jopa atk-asiantuntijoita. Rikollisuus elättää suuren joukon ihmisiä, mutta kun on kerran astunut pois kaidalta polulta, ei voi enää luottaa mihinkään tai kehenkään.

Raakalaiset on yksityisetsivänäkin työskennelleen Don Winslow'n läpimurtoromaani. Pilviparonit on ilmestynyt myöhemmin, mutta sen tapahtumat sijoittuvat aikaan ennen Raakalaisia. On siis makuasia, kummassa järjestyksessä kirjat haluaa lukea. Minä luin ne kronologiseessa järjestyksessä, mikä oli hyvä valinta, koska muutoin jälkimmäinen olisi varmaan jäänyt lukematta. Pilviparoneissakin on väkivaltaisia ja inhottavia kohtauksia, mutta se on ennen kaikkea viihdyttävä seikkailukertomus, jonka ahdistavuutta naseva musta huumori lieventää. Loppuratkaisu on kyllä varsin epäuskottava, mutta onhan päähenkilöt jotenkin pelastettava, jotta he ovat käytettävissä ajallisesti myöhemmässä tarinassa. Sen sijaan Raakalaiset päätyy nopeasti dystooppisiin tunnelmiin. Jossain vaiheessa on pakko lakata laskemasta, kuinka monta huumerikollista tai heidän apuriaan kirjassa on saatu hengiltä. Jääkö ketään ylipäätään henkiin? Ja täytyy selitellä itselle, että kaikki kuoliaaksi kidutetut ovat kuitenkin itse valinneet alansa ja lienevät olleet tietoisia uravalinnan riskeistä. Aivan kuin se mitään oikeuttaisi.

Maailmankuvaltaan nihilistiselle ja Afganistanissa tappamaan tottuneelle Chonille huumesodan todellisuus ei tule yllätyksenä. Sen sijaan Ben joutuu kyseenalaistamaan koko maailmankuvansa ja arvonsa. Ovatko ihmiset sittenkin pohjimmiltaan pahoja ja julmia? Sellaisen käsitys oli alkanut orastaa jo kehitysmaissa työskennellessä. Ja millainen Ben itse on? Tarvittaessa yhtä julma ja väkivaltainen kuin kaikki muutkin? Ovatko yhdysvaltaiset vai meksikolaiset huumerikolliset pahempia raakalaisia?

Kirjat kuvaavat rajaseudun huumesotaa ilmeisen autenttisesti. Tässä sodassa ei ole lopulta voittajia, minkä päähenkilötkin joutuvat karvaasti kokemaan. Winslow ei edes yritä piilottaa yhteiskunnallista kritiikkiään rivien väliin, vaan hän syyttää tilanteesta Yhdysvaltain huumepolitiikkaa. Ensin maa painosti Meksikoa lisäämään oopiumin tuotantoaan. Kun poliittiset tuulet kääntyivät, huumebisnes olisikin pitänyt lopettaa, mikä olisi jättänyt paikalliset maanviljelijät tyhjän päälle. Lopulta valtaan pääsivät keskenään taistelevat rikollisjärjestöt, jotka liittoutuivat milloin minkin viranomaisen kanssa. Huumesota on tappanut kymmeniätuhansia ihmisiä, eikä ole mitään toivoa, että tällä menolla loppuisi. Järjestäytyneiden yhteiskuntien kannalta huumesodassa ei ole mitään järkeä, koska se johtaa vain vallan luisumiseen paikallisten huumekartellien käsiin. Kritiikkiä voi esittää myös romaanikirjallisuudessa, mutta vaikuttaako se mihinkään?

Winslow kirjoittaa inhottavan taitavasti. Vaikka etenkin Chonin moraalissa on toivomisen varaa, päähenkilökolmikkoon ei voi olla kiintymättä. Heidän ahdinkonsa ja etenkin Raakalaisten toivoton maailmankuva jättää jälkeensä murheellisen ja voimattoman olon.


Don Winslow: 

Raakalaiset (Like, 2011), alkuteos Savages (2010), suom. Ilkka Salmenpohja
Pilviparonit (Like 2012), alkuteos Kings of Cool (2012), suom. Ilkka Salmenpohja

tiistai 7. huhtikuuta 2015

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu

Elina Hirvosen uusin romaani tarttuu kovasti ajankohtaisiin teemoihin, vaikka kirjan tapahtumat sijoittuvat parikymmentä vuotta tästä ajasta eteenpäin. Maailma horjuu ilmastokatastrofin partaalla, arabimaiden sisällissodat ovat kestäneet vuosikausia, eletään terrorismin pelossa ja pakolaislaumat kiertävät pitkin Eurooppaa. Kuulostaa siis varsin tältä päivältä. Kun aika loppuu kuvaa maailmaa, jossa jankataan edelleen samoista asioista kuin nykyään. Mitä valtioiden pitäisi tehdä ilmastokatastrofin jarruttamiseksi? Mikä saa periaatteessa aivan fiksut nuoret ihmiset tappamaan tuntemattomia?

En hämmästyisi ollenkaan, vaikka ilmastoasia ei olisi edennyt 20 vuodessa. Onhan samoista asioista puhuttu nytkin monta vuosikymmentä ilman merkittäviä edistysaskelia. Mielestäni romaanin kovaama tulevaisuus vaikuttaa itse asiassa varsin optimistiselta. Järjestäytyneitä yhteiskuntia on sentään vielä olemassa, ja jäätön pohjoisnapakin on aivan uusi asia. Selvästi osa ihmisistä ainakin rikkaissa maissa pystyy edelleen uskottelemaan itselleen, ettei mitään hätää ole. Tulevaisuuden yliopistokin vaikuttaa inhimillisemmältä paikalta kuin tämä nykyinen: luennoitsijoilla on aikaa keskustella opiskelijoiden kanssa hallinnoinnin ja rahoituksen hakemisen asemesta. Ehkä tieteen rahoitus on lopultakin saatu kestävälle pohjalle?

Romaanin päähenkilö on ilmastoasiantuntija Laura Anttila, joka luennoinnin lisäksi lobbaa päättäjiä ympäristöasioissa. Hänen mielestään ilmastonmuutos on ennen kaikkea moraalinen kysymys. Myös hänen puolisonsa on kokoaikainen maailmanparantaja, ja lapset ovat saaneet rautaisannoksen ympäristöajattelua jo lapsina. Tytär Aava on paennut lääkäriksi Somaliaan. Ympäristön ja eläinten kohtalo järkyttää erityisesti herkkää Aslakia, joka päättää lopulta ottaa oikeuden omiin käsiinsä. Päätöksellä on raskaat seuraukset perheelle, joka on muutenkin pelännyt vuosikaudet kuopuksen puolesta.

Melkeinpä mielenkiintoisin henkilö on somalialainen vartija Bahdoon, jonka parhaasta ystävästä on tullut ääri-islamilainen terroristi. Itsemurhaiskussa kuollut nuorukainen ei ole kovin erilainen hahmo kuin suomalainen Aslak.

Kirjan henkilöt joutuvatkin asemastaan riippumatta kysymään, voiko pahuutta perustella sillä, että estetään vielä suurempaa pahaa tapahtumasta. Äärimmäisiin keinoihin tarttumista on helppo ymmärtää tilanteessa, jossa viralliset päätöksentekoprosessit eivät ole johtaneet mihinkään. Muistan keskustelleeni jo Jokelan kouluammuskelun jälkeen ystäväni kanssa siitä, että onhan ampujalla pointtinsa. Ei tällainen ihmiskunta ansaitse kovin paljon rakkautta osakseen. Tasapainoinen ihminen tosin ymmärtää, että vaikka ihmiset olisivatkin kollektiivisesti syyllisiä, ympäristön asia ei etene yhtään sillä, että surmataan muutamia kymmeniä tai satoja satunnaisesti valittuja ihmisiä.

Globaalin katastrofin lisäksi kirjassa onkin kyse yksittäisen ihmisen katastrofista. Mitä tehdä, kun maailman katsominen silmästä silmään käy kohtuuttomaksi taakaksi? Varsinkin kun sen joutuu kantamaan yksin toveripiirin sulkiessa herkän ihmisen ulkopuolelle. Kirjaa lukiessa tulee mieleen ajatus, että masentuneet näkevät maailman realistisesti ja niin sanotut terveet elävät jonkinlaisen positiivisuusharhan vallassa.

Toivo on romaanin keskeisiä teemoja. Miten pystyä elämään maailmassa, jossa toive paremmasta hupenee yhtä nopeasti kuin luonnonvarat. Jossakin Marek Hlaskon romaanissa henkilö sanoo toiselle, että hyvä kun itket, se osoittaa, että toivot vielä jotakin. Vai pitäisikö itkemisen sijaan keskittyä niihin asioihin, jotka ovat vielä hyviä ja kauniita? Olen aina rakastanut tuntureita, mutta nykyään lumisen tunturinrinteen katselemisesta entistäkin liikuttavampaa tekee ajatus siitä, että todennäköisesti näen vielä sellaisenkin ajan, kun sellaista ei ole enää olemassa.


Elina Hirvonen: Kun aika loppuu (WSOY 2015)

maanantai 6. huhtikuuta 2015

Alexander von Schönburg: Tyylikkään köyhäilyn taito

Kreivi Alexander von Schönburg jäi talouskriisin seurauksena työttömäksi ja löysi olosuhteiden pakosta uuden, rikkaamman elämän. Hänen kirjansa Tyylikkään köyhäilyn taito opettaa luopumaan yleellisyydestä ilman elintason laskua. Kreivin perheellä onkin hänen omien sanojensa mukaan 500 vuoden kokemus sosiaalisesta alamäestä. Hänen omat vanhempansa olivat rutiköyhiä: äiti pakeni kommunismia täysin pennittömänä ja isä pelasti kotilinnasta mukaansa ainoastaan ensimmäisenä saaliinaan ampumansa peuran sarvet.

Schönburgin kirjoittaessa kirjaansa monet muutkin saksalaiset olivat menettäneet työpaikkansa. Rivien välistä voi lukea, että Schönburg ei usko tilanteen johtuvan vain talouden suhdanteista. Niukkuudesta on tulossa pysyvä tila, joten on parempi opetella hyvissä ajoin elämään vähemmällä. Mutta ei hätää, kreivin mukaan kerskakulutus on muutenkin mennyt pois muodista ja ökytavaroilla koreilevat vain venäläiset uusrikkaat ja jalkapalloilijoiden vaimot. Omaisuus aiheuttaa vain huolenaiheita. Elämä vähällä rahalla pakottaa sen sijaan pohtimaan, mitkä asiat ovat oikeasti tärkeitä ja mitä ilman voi elää. Yllättävän paljosta voi luopua ja saada vastineeksi lisää vapaa-aikaa ja tyydyttävämpiä sosiaalisia suhteita, Schönburg väittää.

Schönburgin opit eivät sinänsä ole mitään uutta. Jo muinaiset epikurolaiset tiesivät, että onnelliseksi tulee, jos hyväksyy tosiasiat ja tekee niiden puitteissa elämänsä mukavaksi. Takertuminen ajalliseen saa vain pelkäämään menetyksiä, mutta tietoisuus aineellisen katoavaisuudesta antaa tyyneyttä sinä päivänä, kun maallisesta omaisuudesta täytyy luopua.

Epikurolaisen elämänviisauden jakamisen lisäksi kirja on hyökkäys kulutusyhteiskuntaa vastaan. Schönburgin mielestä suurin osa kulutuksestamme tyydyttää tarpeita, jotka tuotteiden valmistajat ovat keinotekoisesti luoneet. Meille on uskoteltu, että tarvitsemme tavaroita ja palveluitamme voidaksemme olla onnellisia. Niiden hankkimiseksi on tehtävä työtä, ja siksi työpaikan menetys on monelle katastrofi. Schönburgin mukaan työnteon autuus on kuitenkin vain uskonpuhdistajien huijaus. Oikeasti vapaa-aika ja joutenolo on paljon hauskempaa ja antoisempaa, ja perhekin voi paremmin, kun vanhemmat ovat läsnä. Työtä kannattaa tehdä vain sen verran, että saa tyydytettyä välttämättömät tarpeet, kuten vuokranmaksun ja päivittäiset ateriat. Kaikki muu onkin enemmän tai vähemmän turhaa. Esimerkiksi ravintoloissa saa huonompaa ruokaa kuin kotona, eikä kaukomatkailija ehdi nähdä maailmaa. Kannattaa mieluummin kutsua ystäviä kotiin syömään jotain yksinkertaista ja viettää lomapäivät kotikaupungin puistoissa retkeillen.

Minun mielestäni Alexander von Schönburgin kuvaama elämä kuulostaa varsin houkuttelevalta. Muistelen opiskeluvuosiani elämäni onnellisimpana aikana. Silloin me kaikki olimme köyhiä kuin kirkonrotat mutta elimme silti henkisesti rikasta elämää. Olen itsekin järjestänyt lukuisia kutsuja, joilla on syöty yksinkertaista ruokaa astioista, jotka kaikki kuuluvat eri sarjaan. Joskus on pitänyt pyytää vieraita tuomaan astiat mukanaan, kun soluasunnossa ei yhteenlaskettunakaan ollut tarpeeksi lautasia. Kun kaikki olivat yhtä köyhiä, kenenkään ei tarvinnut tuntea itseään muita vähäisemmäksi. Sosiaaliset suhteet olivat antosia, ja kaikki olivat valmiita auttamaan tarvittaessa. Sitten menimme töihin, ja minua viisaammin uransa valinneet ovat tähän mennessä saaneet kenties hankittua jonkin verran varallisuuttakin. Opiskeluaikojen rento yhteisöllisyys on silti mennyttä.

Schönburg kirjoittaa ennen kaikkea niille ihmisille, jotka ovat taloustaantumassa joutuneet tinkimään materiaalisesta elintasostaan mutta pystyvät edelleen tyydyttämään välttämättömimmät tarpeensa. Itse olen tietoisesti valinnut sellaisen elämänpolun, jolla en luultavasti koskaan rikastu mutta saan tehdä parhaimmillaan hyvinkin mielekästä työtä mukavien ihmisten kanssa. Siksi minunkin on helppo tunnistaa Schönburgin ajatuksia hyvästä elämästä. Sehän on melkein kuin minun elämäni.

Köyhäily tarkoittaa siis vähintäänkin henkistä pääomaa omistavien ihmisten downshiftausta. Oikeasti köyhiä kreivin neuvot tuskin auttavat. Onhan hänelläkin verrattomasti enemmän aineellista hyvää kuin kodittomilla alkoholisteilla, jotka nukkuvat hänen kerrostaloasuntonsa edustalla sadekatoksen alla. Vaikka Schönburg paheksuu eliitin tuhlailevaa elämäntapaa, hänen oppinsa eivät ole vapaita elitismistä. Perustuuhan hänen ajatusmaailmansa hyvin pitkälti siihen, että vähäisempi kulutus antaa enemmän tilaa perheelle, seuraelämälle ja ystävyyssuhteille. Mutta kaikilla ei ole perhettä, ystäviä tai edes taitoa harjoittaa kohteliaisuuden kaltaisia hyveitä. Kaikilla ei ole millä korvata materian puutetta - enkä puhu nyt vain kadulla asuvista alkoholisteista.

Tyylikkään köyhäilyn taito onkin sosiaalisesti ja kulttuurisesti hyväosaisille tarkoitettu elämäntaito-opas, joka ei juuri ota kantaa yksilön elämismaailmaa laajempiin kehityskulkuihin. Schönburg ei pohdi, miten kulutukseen perustuva yhteiskunta selviäisi ilman levottomuuksia siitä, että suuret massat luopuisivat tarpeettomien tavaroiden ja palveluiden ostamisesta. Yksilön kannalta tyylikäs köyhäily on mielekäs vaihtoehto. Vaikka yhteiskunnallinen näkökulma jää vähän vajaaksi, kirja patistaa miettimään, mitä oikeasti haluamme tehdä elämässä ja tekisikö jostakin luopuminen kuitenkin onnellisemmaksi.


Alexander von Schönburg: Tyylikkään köyhäilyn taito (Atena 2007)
Alkuteos: Die Kunst des stilvollen Verarmens: Wie man ohne Geld reich werden 2005, suom. Raija Nylander