Thomas De Quincey: Englantilaisen oopiuminkäyttäjän tunnustukset

Nykyään huumekirjat ovat niin toistensa kaltaisia, että koulussamme äidinkielen opettajat käyttivät samaa kysymyssarjaa sekä Koukussa-nuortenromaanin (Raili Mikkanen) että Huumeasema Zoon (Christiane F.) lukeneille oppilaille. Siitä seurasi joitakin epäuskon hetkiä ("Mihin paikkaan kirjan nimi viittaa?"), mutta tosiaan pääasiassa samoilla juonenkäänteillä selvittiin. Huumeasema Zoon yhteiskuntakritiikistä muistan kirjoittaneeni jopa saksan kielen aineen (myöhemmin olen käynyt myös Zoon asemalla), mutta Koukussa oli kyllä enemmän valistusta kuin romaani.

Kun mennään kauemmas historiaan, itsestäänselvyydet muuttuvat vähemmän itsestään selviksi. Thomas De Quincey oli saksalaiseen filosofiaan perehtynyt englantilainen oppinut. Hän kirjoitti myös taloustieteestä, mutta jälkipolvien silmissä hänen tunnetuin teoksensa oli alun perin sanomalehtiartikkeleina ilmestynyt Confessions of an English Opium-Eater (1822). Se on ilkikurinen kertomus oopiumin autuudesta ja sen aiheuttamista painajaisista. Yhteistä koulussa luettujenkin huumekirjojen kanssa on: ensin on kivaa ja sitten ei enää ole. Lopuksi käy kuitenkin hyvin, tai ainakin vähän paremmin. Muuta yhteistä ei sitten olekaan.

De Quincey tutustui oopiumiin samalla tavalla kuin monet muutkin 1800-luvun alun ihmiset: lääkkeenä. Sitä suositeltiin hänelle hammassärkyyn. Jo ensimmäinen kokeilu oli autuaallinen, ja pian nuori De Quincey käyttikin ainetta säännöllisesti. Hän vaelteli sen vaikutuksen alaisena syrjäisillä kujilla seuraamassa työläisköyhälistön vapaailtojen viettoa kiinnostuneena ja suurta myötätuntoa kokien. Köyhälistöhän käytti myös oopiumia, koska se oli tuolloin halvempaa kuin alkoholi. Joskus hän kävi oopiumipäissään oopperassa, mikä teki musiikista entistäkin ihanampaa. De Quinceyn mukaan oopiumi ei samenna ajattelua kuten viini, vaan kokemus lähentelee kirkkaudessaan suorastaan uskonnollista hurmostilaa.

Myöhemmin De Quincey muuttaa vuoristoseudulle. Lukija pääsee sisään kodikkaaseen talvi-iltaan, jolloin lumimyrsky raivoaa pikku mökin ulkopuolella, mutta sen seinien sisällä oppinut herra ja hänen ihastuttava puolisonsa viettävät aikaa takkatulen lämmössä teetä juoden. Pöydällä on myös pieni lasinen rasia, jossa De Quincey säilyttää oopiumiaan. Sitten idylli särkyy. Tuskallinen mahavaiva uusiutuu, ja De Quincey - joka on tähän asti vakuuttanut käyttäneensä oopiumia vain kohtuudella ja harkiten - ryhtyy lääkitsemään sitä parhaaksi tietämällään tavalla. Nykytermein voimme sanoa, että hän siirtyy viihdekäytöstä ongelmakäyttöön. Painajaiset alkavat. Itämaiset näyt vainoavat häntä unessa - erityisesti hänen kimpussaan on inha krokotiili. Välillä hänet suljetaan tuhanneksi vuodeksi kiviseen hautaan, välillä hän vaeltaa nuoruudenystävänsä haudalle. De Quincey ymmärtää, että oopiuminkäytön on loputtava, mutta katkaisuyritykset ovat tuskallisia.

Kirja on klassikko paitsi huumekuvauksena, myös täysiverisen romantiikan runollisena mestariteoksena. Romantiikan perintöä on paitsi taipumus kauheaan itse asiasta karkaavaan jaaritteluun, johon tämäkään kirja ei ole täysin viaton, myös yksilön kokemuksen nostaminen parrasvaloihin. Kirjassa kuuluu oman älynsä poikkeuksellisuudesta tietoisen yksilön ironinen ääni. Kun on tarpeeksi erinomainen ja yksilöllinen, voi suhtautua sekä itseensä että maailmaan pistävän huvittuneesti. Kirja on kauttansa mustan huumorin värittämä ja täynnä viittauksia sekä klassiseen että oman aikansa kirjallisuuteen. Ne suomentaja Ville-Juhani Sutinen on ystävällisesti selittänyt loppuviitteissä. Itse kyllästyin kuitenkin pian tarkistamaan viitteitä ja luin kirjaa sillä asenteella, että ymmärtää mitä ymmärtää ja muusta ei ole väliä.

Puhdasta romantiikkaa on myös kiinnostus mielen yöpuolta kohtaan. Sitähän De Quinceyn oopiumipainajaiset edustavat parhaimmillaan. Ne muistuttavat myöhemmän kauhukirjallisuuden kuvauksia ja osoittavat, kuinka paljossa kaikenlainen kauhu ja fantasia ovat romantiikalle velkaa. Englantilaisen oopiuminkäyttäjän tunnustukset herättivät aikanaan valtavaa huomiota, joka vain lisäsi oopiumin suosiota. Kirjailija vakuuttaa katumustaan, mutta epäilen, kuinka aitoa katumus mahtaa olla. Painajaisetkin ovat niin lennokkaita, että ne taisivat pikemminkin lisätä yleisön mielenkiintoa ainetta kohtaan - tosin niinhän huumevalistus tekee  edelleen.


Thomas De Quincey: Englantilaisen oopiuminkäyttäjän tunnustukset (Savukeidas, 2007, suom. Ville-Juhani Sutinen)

Anne Karin Elstad: Innhaugfolket

Tämän onnettoman perheen kärsimykset eivät päättyneet vielä tähänkään. 1800-luvun pientilallisen elämä on kovaa. Työ on raskasta ja loputonta, sairaudet vaanivat varsinkin pieniä lapsia eikä edes lähimpien kanssa ole helppo tulla toimeen. Elämä on yhtä luopumista, eikä ole mitään takeita, että raataminen muiden eteen saa koskaan kiitosta osakseen. Ei pidä ihmetellä, mistä vanhojen virsien pessimistinen käsitys elämästä kumpuaa.

Joidenkin kirjojen lukemiseen menee enemmän aikaa kuin toisten. Ostin Innhaugfolket-järkäleen Oslon lentokentältä vuonna 2008. Aloitin lukemisen, mutta kun juonessa päästiin kohtaan, jossa ei voi käydä hyvin, kirja sai jäädä. Ilmeisesti olin yrittänyt jatkaa kevättalvella 2010, koska taas kirjaan tarttuessani löysin sen välistä junalipun tuolta vuodelta. Kannatti kuitenkin ponnistella hankalan kohdan yli, vaikka koko romaanisarjan lukemiseen menikin vielä monta viikkoa. Yli 800 sivun aikana ehditään kiellettyä rakkautta, sukupolvien välisiä suhteita ja vahvuuden ja kunniallisuuden ihanteita puida monelta kantilta.

Innhaugfolket on sisältää Anne Karin Elstadin kaikki neljä Innhaug-romaania: Folket på Innhaug (1976), Magret (1977), Nytt rotfeste (1979) ja Veiene møtes (1980) . Niissä seurataan Innhaug-tilan tyttären Olinen, hänen tyttärensä Magretin ja tämän perheen vaiheita 1800-luvun Keski-Norjan maaseudulla. Elstad on itsekin kotoisin sieltä, joten kieli ja maisemat ovat hänelle tuttuja - kuten luultavasti myös kyläyhteisön ahdasmielisyys.

Folket på Innhaug on Elstadin esikoisromaani, mutta jo siinä on vahvasti läsnä Elstadin romaanien hallitseva teema: yksilöiden yritykset elää omaa elämäänsä alati vahtivan ja tuomitsevan pienyhteisön silmien alla. Yhteisön paine pitää tunteet sisällä, niskat suorassa ja mielipiteet mustavalkoisina. Se tuottaa vahvoja ihmisiä, jotka kuitenkin siirtävät katkeruutensa eteenpäin seuraaville sukupolville. Varsinkin Elstadin naiset, äidit, ovat rakkaudessaankin armottomia tyttäriään kohtaan. Magret inhoaa heikkoutta, sillä hänen mielestään se tekee ihmisistä pahoja. Tekeekö vahvuus sitten ihmisistä hyviä? Ei välttämättä, ainakaan tämän kirjan mukaan. Tosin hyvyyttä ja pahuutta ei pyritäkään esittämään yksinkertaisina asioina, sillä jokaisella on elämässä taakkansa kannettavanaan.

Kyläyhteisö ei ole ainoa, joka vahtii ja kontrolloi. Tunturien ja vuononpohjukoiden pientiloilla ei ole nykyisessä mielessä omia asioita, vaan kaikki asiat kuuluvat myös perheelle ja suvulle. Perhe on tuotantoyksikkö ja yksilön ainoa turva. Yksin ei voi elää. Joissakin tilanteissa yksilöt ovat valmiita luopumaan kokonaan omasta onnestaan perheen ja kotitilan hyväksi, ja silloinkin kuin he eivät ole, perhe pitää ulospäin yhtä, vaikka kodin seinien sisäpuolella oltaisiin kuinka julmia toisia kohtaan. Kirjaa lukiessa ei voi olla ajattelematta, kuinka siunattuja keksintöjä avioero ja valtion tarjoama sosiaaliturva ovat.

Kun näinä aikoina on keskusteltu kovasti avioliittolaista, välillä tuppaa unohtumaan, mistä oikeastaan puhutaan. Elstadin historialliset romaanit ovat oiva muistutus, että pitäisi puhua osapuolten taloudellisia oikeuksia koskevasta sopimuksesta eikä rakkaudesta. 1800-luvun oloissa oli ymmärrettävää valita ison talon poika torpparin asemesta, vaikka jälkimmäinen olisi ollut mieluisampi. Oline valitsee kielletyn rakkauden järkiavioliiton sijaan, mutta päätöksellä on seurauksia, jotka vaikuttavat vielä seuraavien sukupolvienkin elämään. Rakkaudesta tulee eräänlainen kirous sukupolvesta toiseen, yrittivätpä henkilöt seurata tunteitaan tai järkeä.

Innhaug-romaaneissa eletään aikaa, joka myöhemmin ajateltuna osoittautui erittäin tärkeäksi nykynorjalaisuuden rakentumisen kannalta. Napoleonin sotien seurauksena Norja yllättäen irrotettiin emämaastaan Tanskasta. Se oli lähtölaukaus myöhemmälle valtiokehitykselle ja kansalliselle identiteetille, mutta tunturikylän asukkaiden mieleen muutos ei ollut. Nykyään valitetaan paljon, että EU ja yliopistouudistus ja milloin mikin asia vie valtaa kauemmas kansalaisista. 1800-luvun pienviljelijöiden näkökulmasta oli erinomainen asia, että kuningas ja virkamiehet olivat kaukana Kööpenhaminassa - puuttuivatpahan vähemmän ihmisten asioihin. Toki kehitys kehittyi, ja modernisaatio koitui myös kansan eduksi. Vaikka näennäisesti elämä jatkoi samanlaisena valtionrajojen muutoksista huolimatta, tunturikylissäkään ei eletty irrallaan maailmasta, vaan mannermaasulkemuksen vuoksi nähtiin nälkää, kun viljalastit eivät enää päässeet kaupunkien satamiin.

Innhaug-romaanit antavat hyvän kuvan norjalaisen maalaisyhteisön arjesta ja juhlasta. Työtä ja tapoja kuvataan yksityiskohtaisesti. Yksityiskohdat tuovat myös uskottavuutta kertomukseen. Silti lukijaa epäilyttää välillä, onko 1800-luku sittenkin vain kehys jollekin aivan muulle, esimerkiksi kirjailijan omille lapsuudenkokemuksille 1940- ja 50-luvuilta. Elstad ehti kirjoittaa ennen valitettavaa poismenoaan muistelman nuoruusvuosistaan (Hjem 2006). Kun vertaa sitä hänen romaaneihinsa, käy ilmi, että hän on ammentanut hyvin paljon omasta elämästään. Innhaug-hahmojenkin esikuvia on kirjailijan perheessä.

Joissakin asioissa hahmot ovat mentaliteetiltaan liian moderneja. Esimerkiksi heidän suhteensa luontoon on selvästi peräisin romantiikan jälkeiseltä ajalta. Olisivatko romantiikan luontokäsityksent ehtineet syrjäiselle maaseudulle jo 1800-luvun alkupuolella? En oikein usko. Toinen hiukan epäuskottava asia on tunteet - tai pikemminkin se, miten henkilöt suhtautuvat tunteisiinsa. Itse tunteitahan Elstad kuvaa hyvin, mutta on hiukan vaikea kuvitella, että 1800-luvun ihmiset olisivat tuolla tavalla velloneet tunteissaan ja reflektoineet niitä toisilleen.

Elstadin lahjakkuutta kirjailijana osoittaa, että nämä varhaisimmat romaanit eivät ole vielä hänen parhaimpiaan. Innhaug-romaaneissa on vielä liiaksi juonellista tyhjäkäyntiä ja tarpeetonta mässäilyä ihmisten vaikeuksilla. Oma suosikkini Elstadin teoksista on samoin neljästä kirjasta koostuva Fortellingen om Julie -sarja, joka kuvaa maaseudun elämää ja norjalaisen yhteiskunnan nopeaa muutosta ensimmäisen maailmansodan loppuvaiheista 70-luvun alkupuolelle. Silti tykkään kauheasti varsinkin Magretin hahmosta. Siinä missä Elstadin naispäähenkilöt tuppaavat muuten olemaan kovin kirkasotsaisia ja heidän vaikeutensa lähinnä muiden ihmisten syytä, kirjailija antaa Magretin tehdä elämässään koko joukon virheitä.

Minua miellyttää myös Elstadin käyttämä kieli. Se on hiukan vanhanaikaista ja maistuu pohjoiselta. Elstad käyttää johdonmukaisesti etelänorjasta kadonnutta feminiiniä ja muita omilta Pohjois-Norjan ajoiltani tuttuja muotoja. Sitaatit on kirjoitettu paikallisilla murteilla, ja niitä saakin sitten mutustella jonkin aikaa, ennen kuin vieraat sanat alkavat avautua. Murresitaatteihin suositten ääneen lukemista - ne muuttuvat ymmärrettävimmäksi, kun näkemisen lisäksi myös kuulee.

Elstadin kirjoja ei ole suomennettu eikä ilmeisesti käännetty kovin paljon muillekaan kielille. Se on iso menetys.

Anne Karin Elstad: Innhaugfolket (Aschehoug 2008)

Kaari Utrio: Seuraneiti

Kaari Utrio: Seuraneiti (Amanita 2013)

Mitä tehdä viihderomaanilla, joka ei viihdytä? Tai historiallisella romaanilla, joka kuvaa historiaa kovin valikoiden? Sellaisia ovat olleet Kaari Utrion kolme viimeistä romaania. Ideat taitavat olla lopussa, mutta tasaisin välein on pukattava kirja joulumarkkinoille. Kovin samanlainen on tilanne kuin Cathy Kellyllä. Tätä samaa viihderomaanin rappiota siis.

Historiallista romaania paremmin Kaari Utrion romaanien epiteetiksi sopisi anakronistinen romaani. Eihän näissä viimeisissä ole ollut mitään muuta jujua kuin se, että tiputetaan 1800-luvun maailmaan pari nykyihmistä, joiden arvomaailma on tietenkin kovasti ristiriidassa näennäisten aikalaistensa kanssa. Päähenkilöillä on oikeat nykyaikaiset arvot, 1800-luvun ihmisillä väärät. Pahikset ovat aatelisia, hyvikset nousevaa porvaristoa käytännöllisine ajatuksineen. Se aiheuttaa toki koko joukon hauskoja - mutta historiallisesti epäuskottavia - kommelluksia, joiden päätteeksi hyvikset saavat toisensa ja pahiksille käy huonosti. Vastapainoksi voisi suositella vaikkapa historioitsija Johanna Ilmikunnaksen tutkimuksia 1700-luvun ruotsalaisen aateliston arvomaailmasta. Ainakin hänen väitöskirjansa vaikutti melkeinpä vastalauseelta juuri Kaari Utrion romaanien sisältöä kohtaan.

Tietenkin porvarit olivat äärimmäisen hyödyllisiä niin sanotun edistyksen kannalta. Emme olisi tässä ilman heitä. En silti voi olla yhtymättä romaanin pahisten kritiikkiin - millaisia tylsimyksiä he ovatkaan! Ja millaisia häirikköjä aikakauden valtavirrasta tyyten poikkeavine arvoineen!

Anakronistisen arvomaailman lisäksi viimeisimmissä Kaari Utrion romaaneissa on ihmetyttänyt Venäjän vallan ajan kritiikitön ihailu. Herää kysymys, onko nyt taustalla suorastaan jonkinlainen poliittinen agenda, jollaiset eivät varsinaisesti ole olleet kirjailijalle aiemminkaan vieraita. Kaari Utrio ilmoittaa romaanihenkilöidensä suulla, miten kauheaa aika Ruotsin valtakunnan osana oli ja kuinka hyviksi kaikki asiat muuttuivat, kun itäiset maakunnat siirtyivät Venäjän alaisuuteen. Mitään Suomeahan ei tietenkään tuohon aikaan ollut, vaan kysyntä synnyttää tarjontaa ja suomalaisuus keksittiin pian poliittisen tilanteen muututtua.

Ruotsin valtakunnan esittäminen yhtenä taantumuksen pesäkkeenä miellyttää varmasti pakkoruotsin vastustajia. Silti kannattaisi muistaa, että suomalaisten Ruotsin historian tuntemus loppuu valitettavasti vuoteen 1809. Ei tiedetä, mitä tapahtui Suomen sodan jälkeen. On totta, että 1800-luvulla Suomen alueella saatiin tehtyä monenlaisia yhteiskunnallisia uudistuksia, joista tuli itsenäisen Suomen perusta. Toisaalta on totta, että Suomi oli 1800-luvulla Euroopan takapajula, kun taas Ruotsissa ryhdyttiin vuoden 1809 vallankumouksen jälkeen rakentamaan kansalaisyhteiskunnan perusteita. Kaikki uudistukset tapahtuivat Ruotsissa ja muun muassa Ruotsiin personaaliunionin kautta liitetyssä Norjassa paljon aikaisemmin kuin Suomessa. Erot muun muassa poliittisessa päätöksenteossa ja ylipäätään hallitsijoiden ja kansalaisten suhteessa näkyvät vieläkin. Iso osa suomalaisesta kulttuurista elää vieläkin henkisesti tsaarin aikaa, ja siirtyminen moderniin kansalaisyhteiskuntaan käy kangerrellen.

Voidaan tietenkin hyvällä syyllä kysyä, olisi Ruotsi alkanut modernisoitua ilman Suomen menettämisen järkytystä. Toisaalta Länsi-Euroopassa tapahtui muutenkin, eikä muutoksen pyörteiden ulkopuolelle olisi ollut mahdollista jättäytyä pysyvästi. Olisiko Suomi itsenäistynyt myöhemmin? Ainakin siitä olisi tullut aivan erilainen valtio.

Mutta viihdettähän tämä on. Mitä väliä siis? Kyllä minulle vain on. Myös romaanien epäuskottavuus saa verenpaineen nousemaan punaiselle.

Joissakin Kaari Utrion vanhemmissa romaaneissa oli rakkauskuvion ja aateliston pilkkaamisen lisäksi hauska ja vetävä juoni. Siksi romaanit viihdyttivät tietystä epä-älyllisyydestä huolimatta. Sen sijaan Seuraneiti on pelkästään tylsä. En suosittele sitä oikeastaan kellekään, paitsi ehkä jollekin pakkoruotsia vastustavalle uusnationalistille uskonvahvistukseksi.