Petri Vartiainen: Miehen ryhti

Miehen ryhti on kirja nimensä mukaisesti kirja miehistä ja pojista. Toisekseen se on kirja opettajista ja koulumaailmasta. Päähenkilö Ari työskentelee äidinkielenopettajana yläkoulussa. Tarinaa kerrotaan myös hänen appensa kokemusten kautta. Appikin on ollut opettaja, mutta nyt jo eläkkeellä. Ari yrittää uudistaa opetustaan, apen mielestä taas riittää, että opettaja noudattaa lakia ja opetussuunnitelmaa. Nuorempana appikin on kyllä ollut radikaali. Ehkä opetussuunnitelmaan kangistuminen uhkaa lopulta myös Aria? Keskusteluja käydään. Arin vaimo tuntee ilmeisesti tässä kuviossa itsensä ulkopuoliseksi, ja hän syyttää Aria koko ajan oman perheensä ja omien lastensa laiminlyönnistä. Hänen mielestään oppilaat vaikuttavat olevan tärkeämpiä kuin omat lapset. Vaimo haluaisi vielä neljännen lapsen. Aria taas tympii, kun puolisoa tuntuu kiinnostavan enemmän vauvakuume kuin parisuhde. On vähän rasittavaa olla yhtä aikaa opettaja, aviopuoliso, isä ja mies.

Myös työpaikalla koulussa miehet ja pojat ovat pääroolissa. Ari istuu opettajainhuoneessa miesten sohvalla. Siellä kerrottujen seksististen (ja rasististen) juttujen perusteella tässä koulussa tarvittaisiin tasa-arvon eteen jotain muutakin kuin virkamiesten laatimia suunnitelmia. Miesopettaja kommentoi rumasti naiskollegojen ulkonäköä ja napsii kännykkäkameralla valokuvia sijaisopettajan pyllystä. Muiden mielestä tämä on ilmeisesti ihan ok - ainakaan kukaan ei protestoi. Näin härskiä menoa on hieman vaikea uskoa todeksi. On silti mielenkiintoista lukea opettajainhuonekuvausta miehisestä näkökulmasta, sillä tämäkin kirjallisuuden ala on ollut ehkä enemmän naisten heiniä, ainakin siltä osin, kun olen itse lukenut. Ari onkin lähinnä tekemisissä toisten miesopettajien kanssa. Poikkeus on vanhemman polven englanninopettaja, sivistykseen ja substanssiosaamiseen luottava nainen, jota Ari pelkää ja ihailee.

Oppilaista nousee esiin etenkin erään luokan ongelmatapaus Juhani. Käy ilmi, että Juhanin äiti juo ja isä on vankilassa. Siinäpä selitys hänen häiriökäyttäytymiseensä. Ari vaikuttaa vastuuntuntoiselta opettajalta, joka yrittää aidosti välittää oppilaistaan. Hän saakin jonkinlaisen kontaktin hankalaan Juhaniin. Muista oppilaista huomiota saavat kaksi lahjakasta poikaa, jotka ilahduttavat Aria omaperäisillä mielipiteillään. Sen sijaan tytöistä paras on vain papukaija, joka opettelee ulkoa mitä tahansa saadakseen hyviä arvosanoja. Näinhän se ilmeisesti  menee - hyvin menestyvät pojat ovat lahjakkaita, hyvin menestyvät tytöt ainoastaan tunnollisia. Valitettavasti kuvaus opettajien sukupuolittuneista asenteista ei taida olla kovin kaukana todellisuudesta, vaikka epäilemättä poikkeuksiakin on.

Koulussa on kuitenkin muitakin ongelmia, kuten todellisuudesta vieraantuneet esimiehet ja kouluttajat, jotka uudistavat opetusta opettajien näkökulmaa kuulematta. Sen verran olen itsekin kasvatustiedettä opiskellut, että "perinteinen opetus" on ilmeisesti Suomen koulutusjärjestelmän suurin ongelma. Opettamisesta pitäisikin luopua kokonaan ja ainoastaan ohjata oppilasta, joka itse asiassa tietää jo ihan yhtä hyvin kuin opettajakin. Kuulostaa painajaismaiselta. Onneksi romaanin opettajilla tuntuu olevan myös tervettä kapinahenkeä, joka luultavasti auttaa pysymään täysjärkisenä, jos ei muuta. Peruskoulu on kuitenkin aika mukava työpaikka. Lukiossa katsotaan muita nenänvartta pitkin, ja ammattikoulussa on luovuttu täysin toivosta. Aika masentava kuva yhteiskunnasta.

Kirjan nimestä miesten rooli tulee selväksi. Mutta mikä on se ryhti? Erityisesti Arin apelle fyysinen ryhti on ollut tärkeä asia. Kun oikaisee selkärangan, happi pääsee aivoihin asti. Onko ryhti myös miehenä olemisen tapa, eräänlaista itsekunnioitusta? Ryhdikäs opettaja hoitaa asiansa kunnolla eikä vain mene sieltä, missä aita on matalin?

Minusta Miehen ryhdin parasta antia on eloisa koulumaailman kuvaus. Tahti on sekä kirjassa että koulussakin välillä hengästyttävä. Opettajat ovat kovilla. Kirjan lukemiseenkin pitää oikeasti keskittyä, vaikkei se alkujaan kovin raskaalta vaikutakaan. Sen sijaan Arin kotiongelmat ja loppuratkaisu eivät täysin vakuuta vaan jäävät hiukan pinnallisiksi. Arin vaimo on kirjassa lähinnä ärsyttävä. Itsekin henkäisee helpotuksesta, kun tarina etenee taas koulun seinien sisäpuolelle.

Miehen ryhti muissa blogeissa: 

Kirsin kirjanurkka

Mari A:n kirjablogi

Lukutoukan kulttuuriblogi

Tuijata

Petri Vartiainen: Miehen ryhti (Otava 2016)

Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin

Kesän jälkeen kaikki on toisin on niin kaunis ja ajatuksia herättävä kirja, että kun siitä yrittää kirjoittaa, melkeinpä mikä tahansa tuntuu lattealta. Kirja kuvaa keskusteluja, ajatuksia, tunteita ja muistoja kymmeneltä lennolta purjekoneella. 17-vuotias Peetu on saanut lennot lahjaksi isältään, joka on innokas purjelentäjä. Isän ohjaamassa koneessa on aikaa ja tilaa keskustella, mutta myös olla vain rauhassa, kokea vapautta maan ja ihmisten maailman kahleista taivaan hiljaisuudessa. Koneessa ollaan ikään kuin välitilassa taivaan ja maan välissä. Myös kesä on välitila, sillä syksyllä Peetu täyttää 18 vuotta ja voi lopullisesti korjata sukupuolensa. Edessä olevat leikkaukset pelottavat ja jännittävät, mutta Peetu kokee, että ne ovat hinta siitä, että hän voi tulla omaksi itsekseen ja olla se, jota ei kadulla käännytä katsomaan.

Ennen kesää on ollut vaikeita vuosia, koulukiusaamista ja rankkoja tutkimuksia. Peetun perheestä isä on ainoa, joka ei ajattelemattomilla puheillaan aiheuta lisää tuskaa. Varsinkin äidin on vaikea hyväksyä poikansa päätöksiä - hän kun on aina toivonut tytärtä ja halunnut olla tyttären äiti. Veli tukee, mutta myös möläyttelee. Isän lisäksi järkkymätön tuki on tyttöystävä Aamu, jota tosin Peetun ilmailuharrastus pelottaa. Eipä ihme, että lentomatkat ovat täynnä vaikeita tunteita ja vaikeita muistoja.

En yleensä pidä mä-muotoon kirjoitetuista kirjoista, mutta tämän kirjan kieli on aivan ihanaa, herkkää ja oikeaan osuvaa. Sekä kieli että tarina osuvat täysin aikuiseen makuun. Kolu kuvaa ihmissuhteita ja niihin liittyviä vaikeita tunteita taiturimaisesti. Millä tavalla ne mahtavat puhutella varsinaista kohdeyleisöä eli nuoria? Sen enempää ilmailun kuin transsukupuolisuuden sanastoa ei kirjassa vaivauduta selittämään, joten jos nämä maailmat ovat täysin vieraita, kannattaa vilkaista kirjan lopusta linkkejä sivustoihin, joilla käsitteet selitetään.

Mietin kirjaa lukiessani, olisiko meidän kaikkien helpompi olla, jos sukupuoli olisi hiukan vähemmän tärkeä ja sen määrittely ja toteuttaminen olisi ennen kaikkea jokaisen oma asia? Mustavalkoinen jako kahteen on niin syvällä kulttuurissamme (toisin kuten esimerkiksi joillakin Amerikan alkuperäiskansoilla), että monille sen kyseenalaistaminen on melkein mahdotonta. Jotkut ongelmat ovat kuitenkin luonteeltaan laindäännöllisiä ja hallinnollisia, ja ne voidaan poistaa poliitikkojen päätöksellä. Seuraaviin eduskuntavaaleihin on vielä melkein kolme vuotta, mutta vaalien välilläkin voi vaikuttaa.

Tietoa nykyisen translain ongelmista:

Trasek

Amnesty

Kirjaa on luettu paljon kirjablogeissa, esimerkkejä:

Kirjanurkkaus

Luetaanko tämä?

Kujerruksia

Lukutoukan kulttuuriblogi

Notko, se lukeva peikko

Kirjakko ruispellossa

Kirjapolkuni

Klassikkojen lumoissa

Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin (Otava 2016)

Anne Lise Marstrand-Jørgensen: Jos ei tiedä

Sota on päättynyt, Eurooppa vaurastuu, avaruutta valloitetaan, uudet ajatukset haastavat vanhat käsitykset hyvästä elämästä. Aviopari Eric ja Alice Horn ostavat omakotitalon uudelta, vauraalta asuinalueelta, joka oikein huokuu tulevaisuudenuskoa. Ericillä on hyvä työpaikka, ja hänen palkkansa turvin sairaanhoitajaksi kouluttautunut Alice pystyy jäämään kotiin hoitamaan perheen kolmea lasta, samaan tapaan kuin useimmat muutkin alueen naiset.

Elämä on mallillaan, mutta kumpikaan puolisoista ei ole täysin tyytyväinen. Alice tuntee, ettei hän ole ansainnut niin helppoa elämää. Hänen isänsä vammautui sodassa, minkä jälkeen äiti elätti perheen raatamalla pesulassa. Eric taas tuntee, ettei hän ole pystynyt mukavasta elämästään huolimatta täyttämään vanhempiensa odotuksia, eikä hän toisaalta edes halua samanlaista elämää kuin nämä ovat eläneet. Hän pyrkii olemaan edistyksellinen ja avoin aikakauden uusille ajatuksille, jotka haluavat vapauttaa ihmiset avioliiton kaltaisista edellisten sukupolvien itsestäänselvyyksinä pitämistä kahleista. 60-luvun loppua lähestyttäessä on entistä vaikeampi olla sekä edistyksellinen että aviomies ja perheenisä. Hippihenkiset ystävät tuntuvat melkein yhtä vaikeilta miellyttää kuin omat vanhemmat. Vielä vaikeampi tilanne on Alicelle, joka on luonteeltaan epävarma ja haluaisi elää ihan vain tavallista elämää. Eric kuitenkin ihannoi vapaata rakkautta ja painostaa vaimonsa kokeilemaan avointa avioliittoa. Toisen vapaus tarkoittaa toisen kahlitsemista johonkin sellaiseen, mihin tämä ei omasta vapaasta tahdostaan olisi ryhtynyt.

Ericin ja Alicen vakavaraisessa, turvallisen keskiluokkaisessa maailmassa on luonnollista, että koulutettukin nainen keskittyy ennen kaikkea kotiin ja perheeseen, kun siihen kerran on varaa. Kaikki eivät kuitenkaan ole enää siitäkään samaa mieltä, vaan naiseudesta on tulossa taistelutanner. Uudenlaiset feministit kasvattavat hiuksensa pitkiksi ja kehottavat naisia elättämään itse itsensä. Seuraavalla vuosikymmenellä he muuttavat naisyhteisöihin, juoksentelevat alasti kesäleireillä ja tarkastalevat sukupuolielimiään peilin avulla naisryhmissä. Naisen vartalo halutaan vapauttaa miesten vallasta. Tällainen feminismi tuntuu nykyään jo aika etäiseltä. Vapaan rakkauden ihailijatkaan eivät oikein sulata sitä, pitävät ennemmin katkerana ja naurettavana. Seksuaalisesti vapaamielinen Eric ei juuri käsiään likaa kotitöissä.

60-luvun vallankumoukset tuntuvat muutenkin jääneen kesken. Ericin ja Alicen lapset joutuvat edelleen kohtaamaan maailman, jossa oikeanlainen tyttöys ja naiseus on tarkasti määritelty. He ovat jopa konservatiivisempia kuin vanhempansa.

Ericin ja Alicen lisäksi päähenkilöksi nousee heidän keskimmäinen lapsensa Flora, joka viihtyy pienenä paremmin metsässä haaveilemassa kuin tyttökaverien seurassa. Hänen paras ystävänsä on mielikuvituskoira. Isompana hän vaihtaa koulua ja pääsee mukaan tyttöjen yhteisöön, jota hän kuitenkin edelleen tarkkailee ulkopuolisin silmin. Tyttöryhmässä eläminen vaatii jatkuvaa ponnistelua tarkkoine sääntöineen, jotka eivät ole Floralle luonnostaan yhtä selviä kuin hänen tovereilleen. Minun on vaikea samaistua kirjan kuvaamaan tyttökulttuuriin - me puhuimme teini-iässä enemmän hevosista kuin pojista saatika että olisimme luokitelleen poikia eri kategorioihin tavoiteltavuuden mukaan. Kuitenkin kirjan kuvaus tytöksi ja naiseksi kasvamisesta on jokseenkin inhorealistista. Entäs pojaksi ja miehenksi kasvaminen? Siitä emme saa kuulla, sillä Eric on ainoa mies, joka suostuu romaanissa avaamaan omia kokemuksiaan. Esimerkiksi perheen poika Martin näyttäytyy ainoastaan muiden kertoman kautta.

Tästä kirjasta on jotenkin vaikea kirjoittaa mitään. Lähes 600 sivua henkilöitä ja tapahtumia, joille voi helposti kuvitella olevan vastineensa todellisuudessa. Arkielämää, mutta kiinnostavaa sellaista. Olen liian nuori vertaamaan tapahtumia mihinkään itse kokemaani. Toisaalta henkilöt ovat niin typeriä, että heitä tekisi mieli ravistella, toisaalta kuitenkin niin inhimillisiä, ettei voi olla tuntematta myötätuntoa heitä kohtaan. Elämä näyttäytyy sarjana asioita, jotka eivät mene suunnitelmien mukaan, loputtomana jatkumona tilanteita, joissa vähän itse kukin tuntee alemmuutta ja riittämättömyyttä. Kirjan aikuisilla on korkeita ihanteita ja hyvää tahtoa, mutta he osaavat kommunikoida toistensa ja lastensa kanssa yhtä huonosti kuin omat vanhempansa. Ihanteet eivät tahdo muuttua todeksi. Ja mitä tavoiteltu vapauskin on? Ainakin sen tavoittelussa vaikuttaisi olevan hämmentävän paljon sääntöjä ja vaatimuksia, joiden täyttämisessä yksilö voi epäonnistua.

Enpä muista, milloin olisin viimeksi lukenut tanskalaisen romaanin. Mutta olisi Jos ei tiedä voinut yhtä hyvin kertoa mistä hyvänsä muustakin Länsi-Euroopan maasta sotasukupolvineen ja optimismin leimaamine vuosikymmenineen sodan loputtua. Toisaalta täytyy myöntää, etten heti hahmota, missä esimerkiksi Alicen isä on sotakokemuksensa hankkinut. SS-joukoissa miehittäjän kanssa veljeillen? Pitäisikö olla tanskalainen ymmärtääkseen? Vai sijoittuvatko tapahtumat ylipäätään Tanskaan vai nimenomaan siihen mihin hyvänsä Länsi-Euroopan maahan?

Romaanista ovat aiemmin kirjoittaneet muun muassa Kirjakaapin kummitus, Lumiomena ja Ullan luetut kirjat. Jonkinmoista hämmennystä kirja näkyy herättäneen myös muissa lukijoissa, mikä on mielestäni hyvän romaanin merkki. Siinä kuvataan myös sellaisia asioita, joita ei välttämättä ole kivaa ja helppoa lukea.


Anne Lise Marstrand-Jørgensen: Jos ei tiedä (WSOY 2015)
Alkuteos: Hvad man ikke vet (suom. Kari Koski)

Hannele Törrönen: Vauvan kanssa vanhemmiksi

Joskus sitä lukee sellaisia tietokirjoja, että itsekin ihmettelee. Esimerkiksi psykologi Hannele Törrösen uuden kirjan äitiyden vaietuista tunteista. Omia lapsiahan minulla ei ole. Luin kuitenkin kirjoittajan haastattelun Helsingin Sanomista ja kiinnostuin.

Edellisten sukupolvien karuja kokemuksia ei kirjassa kuitenkaan juuri käsitellä. Se lienee tarkoitettu selviytymisoppaaksi niille pienten lasten vanhemmille, joiden on vaikea löytää iloa arjestaan. Sanotaan, että kielteiset tunteet kuuluvat vanhemmuuteen. Hannele Törrönen on eri mieltä. Hänen mukaansa kielteisiä tunteita normalisoiva puhe ohittaa vanhempien todellisen hädän ja ahdistuksen. Sen asemesta pitäisi selvittää, mistä nämä tunteet johtuvat. Vanhemmilla on oikeus pyytää ja saada apua ahdistuksiinsa, ennen kuin arki käy liian raskaaksi.

Lapsen saamisen pitäisi olla iloinen asia. Törrösen mukaan se on kuitenkin myös hallitsematon ja alkuvoimainen tapahtuma, joka saattaa suistaa vanhempien suunnitelmat raiteiltaan. Monille synnytys aiheuttaa traumoja. Vauva voi tuntua ahdistavalta hirviöltä. Suhteet puolisoon ja muihin ihmisiin ovat koetuksella. Jotkut vanhemmat kohtelevat lasta epäoikeudenmukaisesti ja suorastaan julmasti. Törrönen selittää ongelmia vanhempien aiemmilla kokemuksilla. Jos on itsekin joutunut kärsimään huonoa kohtelua, on vaikea luoda suhdetta omaan lapseen. Tässä kohtaa aiempien sukupolvien kokemukset astuvat kehään.

Kirjan tähän puoleen en tietysti täysin toisen alan edustajana osaa ottaa kantaa. Kirjassa on kuitenkin muutakin, muun muassa keskustelua sukupuolesta ja yhteiskunnasta. Joidenkin kannanottojen perusteella kirjoittajalla vaikuttaa olevan traumoja 80-luvun radikaalifemismistä. Oman sukupolveni naiselle osa hänen kritisoimastaan keskustelusta tuntuu täysin vieraalta. Nykyfeminismissä ei esimerkiksi vastusteta miehiä vaan sukupuolijärjestelmän piirteitä, jotka sortavat sekä naisia että miehiä. Onhan miesfeministejäkin olemassa. Kirjassa esitetyssä tasa-arvoajattelun kritiikissä on kuitenkin myös erittäin kiinnostavia ajatuksia. Lienemme samaa mieltä siitä, että isien aktiivinen vanhemmuus on vain hyvä asia, mutta Törrönen näkee samalla äitien keskinäisten verkostojen heikentyneen. Hänen mukaansa tarvitaan myös sellaisia yhteisöjä, joissa samaa sukupuolta olevat ihmiset voivat jakaa kokemuksiaan. Miten mahtaa olla? Eihän yhteinen biologinen sukupuolikaan välttämättä takaa sitä, että toisen kokemuksen voisi ymmärtää. Toisaalta yhteisön typistyminen ydinperheeseen on omiaan luomaan kohtuuttomia vaatimuksia puolisoa kohtaan.

Törrönen moittii suomalaista kulttuuria muutenkin siitä, että odottava ja synnyttänyt äiti jätetään kovin yksin. Ihanteena on nopea paluu takaisin yhteiskuntaan ja ikään kuin entiseen elämään. Äitiyttä ei arvosteta yhtä paljon kuin työelämässä menestymistä. Itsenäisyyden toinen puoli on yksinäisyys. Etenkin ahdistuksissa elävien vanhempien pitäisi saada jakaa ajatuksiaan muiden ihmisten kanssa. Väsynyt äiti tarvitsee hoivaa ja kuuntelijaa. Hyvänä esimerkkinä oikeanlaisesta yhteisöllisyydestä Törrönen mainitsee sosiaalisen median hätäkahviverkoston.

Suomalaisen yhteiskunnan yksinäisyyden vastakohtana Törrönen kuvaa "primitiivisten kansojen viisautta". En tiedä, onko tämä enemmän koomista vai karmeaa - etenkin kun hän ilmeisesti laskee primitiivisiin kansoihin myös länsimaiden ulkopuolelta tulleet maahanmuuttajat. Hän esittää naiiveja yleistyksiä tyyliin "Afrikassa naisen keho on pyhä - länsimaissa taas kurinpidon kohde". Kyllä kehollisuus on kontrolloitua kaikissa kulttuureissa, vaikkakin eri tavoilla. On tietysti hienoa, että kirjoittaja pyrkii näkemään toiseudessa etupäässä hyviä puolia, mutta tällainen lähestymistapa palvelee kuitenkin lähinnä länsimaisen elämäntavan kriitikon eksotiikannälkää ja jättää huomiotta näihin vieraisiin tapoihin sisältyvät valtarakenteet. Minua on muutenkin aina ärsyttänyt, kun lastenkasvatuksessa vedotaan esimerkiksi metsästäjä-keräilijäkansojan "luonnollisiin" tapoihin - unohtaen, että perinteisesti näissä yhteisöissä vain puolet lapsista on selvinnyt aikuiseksi ja pikkulapsia jopa surmataan, jos yhteisö ei pysty huolehtimaan heistä. Toki voidaan ajatella, että vieraista kulttuureista (tai pikemminkin oletuksesta, millaisia nämä kulttuurit ovat) omaksuttaisiin vain hyvät käytännöt. Toiseuden ihailu voi kuitenkin olla myös sen vähättelyä, typistämistä omien kuvitelmien välikappaleeksi. (Ehkä tämä kohtuuton ärsyyntyminen johtuu siitä, että tunnistan ajatuksista itseni nuorena opiskelijana.) Kirjassa on muitakin väitteitä, joihin kriittinen lukija kaipaisi lähdeviitettä. Onko kyse tutkimustuloksista vai Törrösen omista kokemuksista psykologin työssä? Ja mistä ovat peräisin kursivoidut kertomukset esimerkkiperheistä? Ovatko ne kirjoittajan sepittämiä vai todellisten ihmisten tarinoita?

Nämä ovat tietenkin sivuseikkoja itse aiheen kannalta. Pikkulapsiperheiden kohtaamia ongelmia ja kielteisiä tunteita käsitellään kirjassa monipuolisesti ja käytännönläheisesti. Pääpaino on siinä, miten ongelmat voidaan tunnistaa ja ratkaista. Kirjan perusviesti on optimistinen: vaikeista tilanteista selviytyy. En tosin tiedä, jaksaako lopenuupunut ihminen lukea tällaista kirjaa, mutta ainakin se tarjoaa ajattelemisen aihetta meille muille. Miten voisimme olla vaikeuksiin joutuneiden tukena - vähättelemättä heidän kokemuksiaan?


Hannele Törrönen: Vauvan kanssa vanhemmiksi. Selviytymisen ja ilon kirja (Kirjapaja, 2015)

Anna Lihammer: Kun pimeys peittää maan

Kirjailija on löytänyt maailmasta virheen. 1930-luvulla Ruotsissa ja muuallakin Euroopassa oli rotuteorioita ja luokkaristiriitoja. Kaikkihan me tiedämme, mihin sellainen johti. Naisia aliarvioitiin, ja tieteen etiikassakin oli sanomista nykyisiin käytäntöihin verratuna. Yliopistoinstituutio oli vain yläluokan keino pönkittää asemaansa. Mutta onko tästä kaikesta pitänyt kirjoittaa romaani? Onko tietokirjamarkkinoilla jo turhan ahdasta? Kirjan käsittelemät asiathan ovat jo vallan hyvin tiedossa. Jos haluaa kirjoittaa politiittisen pamfletin, kirjoittaisi sitten sellaisen eikä rikosromaania.

Kirjan päähenkilöt ovat taustaltaan yläluokkainen ja töykeä komisario Hell ja hänen apulaisekseen valitsemansa poliisisisar Maria Gustavsson, joka puolestaan kuuluu työväenluokkaan ja on joutunut perheen köyhyyden vuoksi jättämään sairaanhoitajaopinnot kesken. Naisen ottaminen mukaan murhatutkimukseen järkyttää kaikkia. Maria kokee alemmuudentuntoa, ja myös Helliä piinaavat lapsuuden möröt. Yhdessä he tutkivat lääkärin raakaa ja omituista murhaa. Romaani kuuluukin siihen pohjoismaiseen dekkarigenreen, joka pyrkii keksimään mahdollisimman inhottavia rikoksia. Poliisien lisäksi kirjassa seikkailee pahislääkäreitä ja kadotettua Berliiniä muistelevia liberaaleja älykköjä.

Romaanin maailmankuva on ahtaan mustavalkoinen. Maailma näyttäytyy taistelukenttänä sekä yhteiskuntaluokkien että sukupuolten välillä. Vain poikkeusyksilöt, kuten kirjan päähenkilöt, pystyvät yhteistyöhön luokkia ja sukupuolia erottavien rajojen yli. Rotuhygieniaa ja kansallissosialistisia oppeja vastaan saarnaataan lähes joka sivulla sellaisella innolla, että melkein alkaa tehdä mieli väittää vastaan. Muistuttaa vaikka, että rotuhygienia oli vain yksi osa rationaalista, tieteeseen perustuvaa (lue: rationaalisena pidettyä, tieteellisinä pidettyihin asioihin perustuvaa) yhteiskuntasuunnittelua, jonka toinen puoli tuotti niin sanotun pohjoismaisen hyvinvointivaltion.

Poliittinen romaani on vaikea laji. Jan Guillou on ainoita tietämiäni kirjailijoita, jotka onnistuvat kirjoittamaan lennokkaasti, vaikka romaanien sisältö on yhtä poliittista kannanottoa. Anna Lihammer ei valitettavasti ole Jan Guillou. Hänellä ei ole tyyliä ja taitoa saada poliittista viestiä luontevaksi osaksi tarinaa. Teksti on pelkkää paasausta ja muistuttaa paikoin koululaisen kirjoitelmaa sekä tyyliltään että näkökulmiltaan. Esimerkki:

Professori kalpeni ja näytti tyytymättömältä. Häntä taisi ärsyttää Hellin vihjaus, että heidän laitostaan koskivat samat lait kuin muitakin paikkoja, Maria tuumi. Verrata nyt instituuttia muihin murhapaikkoihin ja heitä itseään muuhun yhteiskuntaan! Vaikkapa sellaisiin kuin Maria. Työväenluokan roskasakkiin. Ihmissaastaan.

Tätä kökköä riittää lähes koko kirjan pituudelta. Viimemetreillä kerronta itse asiassa paranee siedettäväksi, kun kirjailija uskaltaa heittäytyä tarinan varaan ja jättää paasaamisen vähemmälle. Kokonaisuutena kirja on kuitenkin huono, ja se on sääli, sillä tästä aihepiiristä olisi voinut vähemmällä paatoksella saada kelvollisen romaanin ja kirjan aihehan on tärkeä. Jos ihmisarvon kunnioituksesta tingitään, kuka tahansa voidaan hakea seuraavaksi. Ihmisten jaottelu eriarvoisiin ryhmiin on kivaa vain niiden kannalta, joilla on valta päättää, kuka valitaan ja kuka jätetään ulkopuolelle. Lukijan omillekin tulkinnoille tarvittaisiin kuitenkin tilaa romaanikirjallisuudessa.


Anna Lihammer: Kun pimeys peittää maan (Atena 2015)
Alkuteos: Medan mörkret faller (2014), suom. Ulla Lempinen

Haastebloggaus: Pojat, lukemaan!

Suomen ilmavoimien käytössä ollut Hawker Hurricane
Oulun lentonäytöksessä elokuussa 2014
Kuva kirjoittajan

Pojat eivät lue kirjoja. Pojat pärjäävät tyttöjä huonommin koulussa ja ovat suuremmassa syrjäytymisvaarassa. Tästähän kuulemme harva se päivä mediasta. Sattumaako, ehei!

Eniten minua kiinnostaa tie -blogin Suketus tarttui härkää sarvista ja haastoi kirjabloggaajat listaamaan poikia kiinnostavia kirjoja. Koska en ikinä älyä mitään haasteita ajoissa, olen nytkin myöhäisherännyt ja rääpäisen kasaan epäjohdonmukaisen sepustuksen teoksista, joista olen ehkä joskus blogannut, joita olen itse lukenut tai joita olen ainakin kuullut jonkun lukeneen.

Osa I: Mikä poikakirjallisuudessa mättää?

Olen miettinyt poikien lukuinnon puutetta useammassakin seurassa pitkin vuotta. Itse en ole koskaan ollut poika, mutta olen keskustellut asiasta useammankin miehen kanssa ja saanut tukea ajatuksilleni. Sitä paitsi oma lapsuuteni ei ollut yhtä värikoodattu kuin nykyään, ja jako tyttöjen ja poikien asioihin oli ylipäätään vähemmän jyrkkä. Minulla on siis varsin hyvä ymmärrys niin sanotuista poikakirjoista, koska olen lukenut niitä hyllymetreittäin.

Minulla onkin omat teoriani, miksi pojat eivät lue. Tietenkin kulttuuri on ylipäätään muuttunut ja kaikkien nuorten ajasta kilpailevat monet muutkin harrastukset ja mediat, eikä siinä mitään pahaa ole. Parhaimmillaan tietokoneella pelaaminen on oikein kehittävä harrastus. Iso osa nuortenkirjoista on kuitenkin nykyään niin tylsiä, ettei tarvitse ihmetellä, miksi kukaan ei lue niitä! Tähän joukkoon voi laskea ainakin kaikki lukemani nuortenkirjat, jotka on kirjoitettu suunnilleen oman syntymäni jälkeen. Fantasiakirjojen tilanne on luultavasti parempi, ja niitähän luetaankin. Mutta ei jollain syrjäytyneiden reppanoiden ihmissuhdeongelmia käsittelevillä draamoilla ole mitään jakoa J. Fenimore Cooperin tai Karl Mayn rinnalla! Näissä vanhoissa klassikoissa on se elementti, joka puuttuu liian monesta uudemmasta nuortenkirjasta: jännittävä tarina.

Mikä klassikoissa sitten on vikana, ettei niitä nykyään lueta esimerkiksi kouluissa? No, esimerkiksi se, että ne ovat jo monta vuosikymmentä olleet todella poliittisesti epäkorrekteja muun muassa rasististen asenteidensa vuoksi. Mutta ymmärtäväthän lapsetkin, että aikaisempina aikoina ihmisten arvot olivat erilaisia kuin nykyään. Ainakin minä ymmärsin sen lapsena. Parhaassa tapauksessa poliittisesti epäkorrektien kirjojen pohjalta voitaisiin käydä hyvää arvokeskustelua. Ja miksei enää muka voida kirjoittaa vastaavia seikkailuja, mutta ilman pahinta rasismia? Eihän Karl Maykaan omasta elämästään kirjoittanut vaan maista, joissa hän ei ollut koskaan käynyt.

Mieleni tekisi ehdottaa, että hyljätään siis kokonaan poliittisesti korrekti nuortenkirjallisuus, jonka tarkoitus on pikemminkin kasvattaa kuin tarjota mielihyvää. Tarkemmin ajatellen tämä olisi varsin historiaton ehdotus, sillä myös vanhemman poikakirjallisuuden tarkoitus on ollut kasvattaa. Kirjoissa propagoidaan muun muassa sellaisia arvoja kuin reippaus, omatoimisuus, urhoollisuus ja uskollisuus ystäviä kohtaan. Joskus ne on koettu tavoittelemisen arvoisiksi asioiksi. Ilmeisesti enää ei. Eräs lähisukulaiseni kertoi kuulleensa toiselta sukulaiselta, että tämä oli kuullut 60-luvulla suoraan Joppe Karhuselta, että tämä legenda oli tarkoittanut ilmasotakirjansa nimenomaan reipashenkiseksi, isänmaallisuuteen kasvattavaksi lukemistoksi pojille. Ottaen huomioon ajallisen etäisyyden ja sukuni taipumuksen värittää tarinoita oman makunsa mukaan tämä tieto on luonnollisesti täysin luotettava. Joka tapauksessa Joppe Karhusen kirjatkin varmasti kiinnostaisivat nykynuorisoa. Sota kiinnostaa aina - intiaaneista en ole enää aivan varma.

Poikakirjallisuudessa mättää se, että sitä ei ole. Valtavirran nuortenkirjat ovat tyttökirjallisuutta, jos ne ylipäätään jotakuta miellyttävät.

Osa II: Suosituksia poikain luettavaksi

Tähän olen poiminut blogitaipaleeni varrelta postauksia, jotka saattaisivat kiinnostaa nimenomaan poikalukijoita, ehkä yläkouluiästä alkaen. Harmi vain, että ne pojat, jotka eivät lue kirjoja, tuskin lukevat kirjablogejakaan.

Ilmari Juutilainen: Punalentäjien kiusana
Tuntematon Lauri Törni
Leif Hamre: Lentokone kadoksissa
Ari Mennander: Teemu

Lopuksi haluan suositella Sentenced-kitaristi Sami Lopakan viime vuonna ilmestynyttä esikoisromaania Marras. Luin sen tuoreeltaan ja tykkäsin tosi paljon, mutta jostain syystä en sitten kirjoittanut kirjasta mitään blogiin. Joka tapauksessa metallibändin Euroopan-kiertuetta kuvaavan ronskin tarinan luulisi miellyttävän hieman vanhempia poikia, joille itsemurha-ajatusten ja alkoholipsykoosin kaltaiset hilpeät aiheet eivät ole liikaa. Sami Lopakan kyvyistä kertoo jotakin sekin, että hänen erinomainen suomen kielen gradunsa varastettiin yliopistolta.

Ulla-Lena Lundberg: Kuninkaan Anna

Torppa on saaren pienin, ja siksi sen nimi on Kuningas. Torpan vanhin tytär on nimeltään Anna. Hän on lapsena isänsä lemmikki, mutta isä kuolee tapaturmaisesti tytön ollessa neljävuotias. Isättömän perheen elo on ankaraa ulkosaaristossa maailmansotien välisenä aikana, mutta Anna saa kokea enemmän onnea ja enemmän murhetta kuin useimmat kylän asukkaat. Elämä kuljettaa häntä Kökarin saarelta niin Ruotsiin kuin manner-Suomeenkin, mutta koti on kuitenkin torpassa puuttomalla saarella.

Viime vuonna ilmestynyt Kuninkaan Anna sisältää päivitettynä suomennoksena Ulla-Lena Lundbergin varhaistuotantoon kuuluvat romaanit Kuninkaan Anna (1983, alunp. Kungens Anna 1982) ja Kökarin Anna (1985, alunp. Ingens Anna 1984). Kirjoista tuleekin yhtenäinen tarina naisen elämästä. Se yltää Suomen itsenäisyyden alkuvuosista suunnilleen romaanien kirjoittamisajankohtaan. Raskaasta ja vaarallisesta kalastajanelämästä päädytään hyvinvointivaltion kulta-aikaan.

Romaanien juonesta on vaikea sanoa mitään paljastamatta halukkaalle lukijalle liikaa. Joka tapauksessa voisi ajatella tarinan jatkavan Edith Södergran -päivityksessä käsittelemääni onnen etsinnän teemaa. Ihminen haluaa olla onnellinen ja löytää elämälleen merkityksen, mutta entäs jos mitään onnea tai merkitystä ei löydykään? Niin käy monelle. Joskus onnea on vain tuskan poissaolo ja aivan pienistä asioista tulee merkityksellisiä. Kirja ei ole mitenkään kevyttä luettavaa, ja siinä suhtaudutaan ihmiskohtaloihin aivan eri tavalla kuin jossain naisille suunnatussa hömppäkirjallisuudessa. Naiskirjallisuutta tämä on kuitenkin omalla tavallaan - sukupuoli määrittää kaikkia romaanin henkilöitä, ja naisille onnen etsinnän kehys on aivan erilainen kuin miehille. Sama pätee yhteiskuntaluokkaan. Mitään paatosta kirjassa ei kuitenkaan ole, vaan Lundberg sallii lukijan tehdä omat johtopäätöksensä.

Onnen ja sen puutteen lisäksi kirjassa kuvataan oivalla tavalla vanhenemista ja tietysti pieniä yhteisöjä ennen sotia ja jälleenrakennuksen aikana. Erityisen mielenkiintoista on tietenkin ahvenanmaalaisen kalastajakylän ja sen eloisten ja puheliaiden asukkaiden kuvaus, mutta myös sota-aikaa ja jälleenrakennusta käsitellään vähän eri tavalla kuin monesti historiallisissa romaaneissa. Ruotsissa asuvat sukulaiset pitävät kahvissa, ja Ahvenanmaatahan kurjuus ei edes kosketa yhtä ankarasti kuin manner-Suomea. Tärkeää romaanin henkilöille on muun muassa laulaminen. Kuoroilla riittää keikkaa, koska sankarihautajaisia on vähän väliä. Myös muissa elämän kohtaloissa laulaminen antaa voimia.

Kuninkaan Annassa on vähemmän filosofista lörpöttelyä kuin merenkulkutrilogiassa. Se ei  ole aivan yhtä kiinteä tarina kuin myöhempi mestariteos Jää. Jotkut kohtaukset ovat hieman liian moderneja ollakseen täysin uskottavia. Tämä näkyy muun muassa tietyissä sanavalinnoissa. Silti pidin kirjasta todella paljon - erinomaisen lukemisen arvoinen, kaunis romaani.


Ulla-Lena Lundberg: Kuninkaan Anna (Gummerus 2014)
(Suom. Kaija Kauppi ja Juhani Lindholm)

Nikki Sixx: Heroiinipäiväkirja

Luulin etukäteen, että inhoaisin Heroiinipäiväkirjaa. Inhosinkin aluksi, mutta sitten tapahtui jotakin. Ahmin kirjan hetkessä, ja se jäi monen kuukauden ajaksi kaivertamaan mieltä. En oikein osaa sanoa miksi. En ole koskaan ollut Nikki Sixxin tai Mötley Crüen fani enkä pitänyt tukkahevistä musiikkina. The Dirt -bändielämänkerran olin toki lukenut, ja sehän onkin epäilemättä oman genrensä paras opus.

Heroiinipäiväkirja koostuu Nikki Sixxin päiväkirjamerkinnöistä ja niihin liittyvistä kommenteista. Basisti itse muistelee ja reflektoi kirjoituksiaan merkintä merkinnältä, kuten myös bändikaverit ja muutamat muut asianosaiset. Tällainen itsereflektiivinen päiväkirjan kommentaari on jo ideana mielenkiintoinen. Tavallaan kohde itse ottaa roolin, joka yleensä kuuluu tutkijoille tai elämänkertureille.

Kuten alkuperäisestä nimestä käy ilmi, päiväkirja seuraa rokkitähden elämää vuoden ajan, joulusta 1986 seuraavan vuoden loppuun. Vuoden aikana bändi ehtii tehdä Girls, girls, girls -albumin, kiertää ympärinsä ja tietenkin sekoilla siellä täällä. Sitten Sixx meinaa kuolla heroiinin yliannostukseen. Tuttua. Mikä tässä tarinassa sitten tempaa mukaansa? Ovathan rock-kliseet kiehtovia - erityisesti se, että joku tosiaan elää niin kuin opettaa. On ristiriita päiväkirjan ja kommenttien välillä, toisaalta ulospäin loisteliaan elämän ja tähden henkilökohtaisen onnettomuuden välillä. Hän on saavuttanut kaiken, mistä on unelmoinut, mutta kartanonsa yksinäisyydessä hän on vähällä murtua huumeriippuvuuteen ja masennukseen.

Sitten kaikki muuttuu, mutta siitä ei päiväkirja enää kerro. Siirrytään muistelun puolelle. Sixx pääsee ensimmäisen kerran eroon heroiinistä, menee ensimmäisen kerran naimisiin, saa lapsia, eroaa ensimmäisen kerran, menee uudelleen naimisiin ja saa lisää jälkikasvua. Eihän kaikki tietenkään tuolla taustalla ongelmattomasti käy, mutta lopputulos on kuitenkin salonkikelpoinen perheenisä, joka postailee instagramiin kuvia kultaisesta noutajasta ja mainostaa poikansa popbändiä. Kiva juttu tietysti, mutta valveutuneen lukijan voi olla työlästä sietää kaikkea alleviivausta ja hurskastelua. Voisiko amerikkalaisessa populaarikulttuurissa käydä niinkin, että lukija saisi tehdä myös omia johtopäätöksiä?

Vaikka kirjassa piehtaroidaan narsismin (en tarkoita sitä naistenlehtien suosimaa persoonallisuushäiriötä) kyllästämässä itsereflektiossa, yksi asia esitetään ongelmattomana. Sukupuoli. Tukkahevissähän on se hauska puoli, että vaikka artistien ulkonäkö toistaa yleisesti feminiinisinä pidettyjä puolia, sanoitukset ja yleinen eetoshan ovat äärimmäisen heteromaskuliinisia. Muusikoiden ympärillä pyörii heitä palvovia naisia, jotka eivät kuitenkaan saa palveluksistaan vastineeksi kuin pilkantekoa. Onko naisfanin vain suljettava silmänsä naisten ja tyttöjen halventamiselta, esineellistämiseltä ja hyväksikäytöltä? Joissakin katsantokannoissa groupie saattaa toki olla läpensä emansipoitunut ja itsenäinen nainen, mutta onko siitä iloa, jos lopulta hänen päällensä syljetään ja siitä vielä ylpeillään parissakin kirjassa?

Huumeista kirja ei kerro mitään uutta. Eikä oikeastaan rockmusiikistakaan. Tarina noudattelee jo valmiiksi populaarikulttuuriin vakiintuneita tarinakaavoja. Tai yläasteen huumevalistustuntien kaavoja. Eron niihin tekee se, että miljonäärirocktähdellä on rahaa ja verkostoja. Toki ihminen tekee lopulliset päätökset itse, mutta ei tästä kirjasta kannata etsiä vastausta huumeongelmaan.

Suosittelen silti tätä kirjaa. En edelleenkään tiedä, miksi.


Nikki Sixx & Ian Gittins (toim.): Heroiinipäiväkirja (Like 2008)
Alkuteos:  The Heroin Diaries: A Year in the Life of a Shattered Rock Star (2007)

Hyvää ja huonoa hömppää

Olen haukkunut blogissa niin Kaari Utrion kuin Cathy Kellynkin. Taisinpa samalla luvata, että jatkoa seuraa. Tämä kirjoitus ei käsittele mitään tiettyjä romaaneja vaan naisille suunnattua viihdekirjallisuutta, chick litiä, hömppää. Harlekiinikirjallisuuskaan ei ole järin kaukana lajista. Hömppääkin on hyvää ja huonoa. Elisabeth Noble saa edustaa hyvää hömppää ja Nora Roberts huonoa. Onhan niitä toki muitakin, kummassakin sarjassa.

Joku saattaisi hyvällä syyllä kysyä, mitä väliä. Tarvitseeko viihdekirjallisuuden olla hyvää, jotta se viihdyttäisi? Totta kai joskus on mukava vain nollata päätä niin sanotusti helpon kirjallisuuden parissa. Siihen hyvä hömppä on omiaan. Huono hömppä ei rentouta, koska se raivostuttaa. Samalla se on omiaan rakentamaan sekä stereotyyppisiä käsityksiä sukupuolista että epärealistisia kuvitelmia parisuhteesta.

Viihdekirjallisuuteen kuuluu tietty ennalta-arvattavuus. On tietenkin makuasia, onko se osa rentouttavaa lukukokemusta. Osa hömppäromaaneista noudattaa kaavaa turhankin tarkasti; yksi heistä on mainittu Nora Roberts, jonka kirjoista joka ainoassa lukemassani on täsmälleen sama juoni.

Alussa on noin kolmekymppinen Täydellinen Nainen ja vastaava Täydellinen Mies. Päähenkilöt ovat kauniita, kovaa ruumiskuria harjoittavia eli hoikkia ja treenattuja. Lisäksi he menestyvät yhteiskunnassa, yleensä yrittäjinä. Kuten Elisabeth Noble romaanihenkilönsä ajatuksin kritisoi, he ansaitsevat onnensa olemalla ulkoisesti moitteettomia. Elämän sattumuksissa nainen ja mies tutustuvat, mutta pystyvät jonkin aikaa pysymään poissa toistensa sylistä, vaikka Eläimellinen Himo ajaakin heitä yhteen. Yleensä he vieläpä inhoavat toisiaan. Sitten seuraa muutamia yksityiskohtaisesti kuvattuja seksikohtauksia - luultavasti monet lukevat Robertsia juuri niiden takia - joiden myötä henkilöt huomaavat jopa pitävänsä toisistaan. Sitten tapahtuu jotain kauheaa ja rakastavaiset joutuvat erilleen. Lopussa he kuitenkin kihlautuvat ja epäilemättä elävät elämänsä onnellisina loppuun asti (kahden lapsen, farmariauton ja kultaisen noutajan kera).

Naispäähenkilöt ovat ehkä omiaan aiheuttamaan ulkonäkökomplekseja, mutta miespäähenkilöt ne vasta ahdistavia ovatkin. He tietävät ehdottomasti paremmin kuin nainen itse, mitä nainen todellisuudessa haluaa. Ja saavat tahtonsa läpi naisen vastustuksesta huolimatta. Kannattaisi varmaankin juosta pakoon, ennen kuin tulee ongelmia.

Jos miehet kuvataan Robertsin kirjoissa himon vallassa toimiviksi alfauroksiksi, eipä naishahmoissakaan ole juuri vaihtelua. Vaikka naiset ovat yleensä menestyviä yrittäjiä, heidänkin naiseutensa määrittyy ulkonäön kautta. Yhdessä kirjassa päähenkilö oli sentään matemaattisesti lahjakas. Ja mitä Roberts hänestä tekikään! Kirjanpitäjän! Sekö on korkein päämäärä, jonka lahjakas nainen voi saavuttaa? Kun mielikuvitusmaailmassa ei kuitenkaan ole lasikattoja, eikö tästä naisesta olisi voinut tulla vaikka matematiikan professori?

Näennäisesti Robertsin naiset ovat vahvoja ja menestyviä. Taustalla vaanivat kuitenkin hyvin perinteiset sukupuoliroolit. Mikä siinä onkin, että mitä pornompia kohtauksia viihdekirjassa on, sitä varmemmin siinä lopulta päädytään ydinperhearvoihin? Lopulta kaikkien naisten päämäärä on avioliitto ja äitiys. Ehkä sillä ostetaan oikeutus hetkelliselle hurjastelulle. En minä kirjoihin sitä kiintiöhomoa kaipaa, mutta hitunen moniarvoisuutta tai roolien kyseenalaistamista ei tekisi yhtään pahaa.

Kuten jo tuossa aiemmin kävi ilmi, Elisabeth Noble kritisoi hömppägenren kliseitä aivan tietoisesti. Hänen kirjoissaan on myös yllättäviä juonenkäänteitä, joten niitä ei kannata lukea, jos haluat tietää jo alussa, miten tarina päättyy. Noblen henkilöhahmot ovat myös arkisen uskottavia, sympaattisia. Silti kirjat eivät ole hiukkaakaan tylsiä, vaan niihin on helppo eläytyä, koska kuka tahansa saattaa joutua samanlaisten valintojen eteen. Noblen kirjoissa naiset saattavat myös valita väärin. Sekin on inhimillistä. Varsinkin kahdessa uusimmassa Noble on edennyt aika kauas geneerisestä naishömpästä.

Nykyään hömpän lukeminen on jo kaiketi täysin sosiaalisesti hyväksyttävää, joten vaatikaamme julkisesti myös laatuhömppää.

Järvinen & Pietilä: Vapaa nainen törmää todellisuuteen

Katriina Järvinen & Tuulikki Pietilä: Vapaa nainen törmää todellisuuteen (Kirjapaja 2010)

Suomalaiset kulttuuriantropologit kirjoittavat hienoja kirjoja.

Katriina Järvinen ja Tuulikki Pietilä tunnetaan tutkijoina. Järvinen ravisteli yhteiskunnallista keskustelua jo Laura Kolben kanssa kirjoittamallaan Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa -teoksella (Kirjapaja 2007). Henkilökohtainen ote jatkuu uudemmassakin kirjassa, eikä luokkakysymystäkään ole unohdettu, mutta päähuomio kohdistuu tekijöiden kokemuksiin feminismistä.

Feminismiähän kritisoidaan nykyään raivokkaasti - useimmiten vailla mitään pohjaa, ellei sellaiseksi lasketa varmaa vakaumusta, että se on kaiken turmelluksen perimmäinen syy ja miesten kurjuuden alku ja juuri. Useimmiten niin sanotut kriitikot tekevät tietämättömyydessään itsensä naurunalaisiksi.

Sen sijaan Järvinen ja Pietilä tietävät mistä puhuvat. Heidän yliopistovuotensa sijoittuvat 80-luvulle, jolloin (radikaali?)feministeillä oli vahva ote opiskelijoiden sielusta. Kumpikin kirjan kirjoittaja osallistui jossain määrin feminististen ryhmien toimintaan. Ainakin he olivat tietoisia tuolloin käydyistä keskuteluista.

Jossain vaiheessa iski epäilys. Feministien käsitys naisista ja miehistä ei osunut yksiin kirjoittajien kokemusten kanssa. Ideologiasta löytyi omat ahtaat loukkonsa. Oikeassa elämässä sukupuolten väliset suhteet eivät näytäkään taistelukentältä, ja tyydytystä voi saada idealistien paheksumasta ydinperhe-elämästäkin. Kirjassa feminismin ideologiaa ruoditaan pala palalta hyvin kriittiseen sävyyn.

Vaikka Järvinen ja Pietilä esittävät kritiikkiä feministejä kohtaan, heidän kirjansa on loppujen lopuksi varsinainen naisasiapamfletti. Tosin "vaikka" on tässä yhteydessä aika turha sana, sillä kriittisyyshän ei tarkoita välttämättä, että oltaisiin eri mieltä. Asioita vain tarkastellaan useammasta näkökulmasta.

Kirjoittajakaksikko analysoi viiltävästi naisen rooleja kulttuurissa ja yhteiskunnassa. Kirjan sanoma on lapsettoman, yli 30-vuotiaan akateemisen naisen kannalta jokseenkin masentava. Järvisen ja Pietilän mukaan niin sanotuissa markkina-arvoteorioissa on pointtinsa: vanheneva akateeminen nainen on yhteiskunnassa ja etenkin parisuhdemarkkinoilla lähinnä ongelmajätettä. Synkällä tavalla hupaisassa muisteluksessa sulhoehdokas jopa pakenee pöydästä kesken teekupillisen, kun kuulee naisen olevan koulutukseltaan tohtori. Kuitenkin vallitsevassa ajattelussa juuri elämänkumppanin pitäisi olla se henkilö, joka yksin tyydyttää naisen kaikki emotionaaliset ja sosiaaliset tarpeet.

En ole niin feministi, että se olisi osa identiteettiäni. Luultavasti aika suuri osa tuttavapiiristäni osaisi asemoida Järvisen ja Pietilän paremmin feministisen keskustelun osaksi. Feminismin koulukunnista minulla on hyvin hämärä käsitys. Luultavasti kannatan kuitenkin aika monia asioita, joita feministit kannattavat. Silti en näe yksilöä ensisijaisesti sukupuolensa edustajana.

Vapaa nainen törmää todellisuuteen jää siksi hiukan irralliseksi omasta elämästäni. Toki olen myös parikymmentä vuotta nuorempi kuin kirjoittajakaksikko - siksi sukupolvikokemus on erilainen. Henkilökohtaisella tasolla kirjassa erityisen puhuttelevaa onkin jo otsikossa mainittu törmäys, siis idealismin ja todellisuuden. Vaikka feministit vastustivat avioliiton ja perheen kaltaisia instituutioita, jotenkin vain kävi niin, että lopulta he päätyivät perheenäideiksi ja tavallaan muuttuivat omiksi vanhemmikseen. Kirjan kirjoittajassa herää katkeruus: miksi ette kertoneet, ettette ole tosissanne. Että idealismi on pelkkää sanahelinää, jota on syytä esittää sopivissa tilanteissa tietyssä elämänvaiheessa. Kenties jotain jäi ymmärtämättä, koska luokkatausta ja kyky tulkita sosiaalisia koodeja oli erilainen. Jossain vaiheessa kaikilla muilla on perhe. Vain antropologi jää lapsettomaksi ongelmajätteeksi.

Tässä on jotain hyvin tuttua. Kuten jo kirjoitin, en ole ensisijaisesti feministi, en varsinkaan 80-lukulainen. Opiskeluaikojen tuttavapiirissä tavattiin kuitenkin olla kovasti idealisteja. Kannatettiin kaikkia hyviä asioita ja vastustettiin pahoja. Jossain vaiheessa taisi jäädä lausumatta ääneen, että ei oltu tosissaan. Jossain vaiheessa kaikilla muilla oli omistusasunto ja auto ja ulkomaanmatkoillakin käytiin monta kertaa vuodessa. Joku huomasi olevansa ainoa, joka edelleen sinnitteli idealistisessa elämäntavassa pyrkien tulemaan toimeen mahdollisimman vähällä - koska luonnonsuojelukin on ennen kaikkea luopumista, myös niistä ah niin avartavista ulkomaanmatkoista. Eräänlainen törmäys todellisuuteen sekin.

Hienoisesta katkeruudesta huolimatta Järvinen ja Pietilä välttävät saarnanuotin. Vapaa nainen törmää todellisuuteen on älykäs, sävykäs ja hauska kirja, joka asettaa jaettuja kokemuksia oikeille paikoilleen. Laaja-alaisessa pohdinnassa riittää pureksittavaa useammallekin päivälle.