Anne Lise Marstrand-Jørgensen: Jos ei tiedä

Sota on päättynyt, Eurooppa vaurastuu, avaruutta valloitetaan, uudet ajatukset haastavat vanhat käsitykset hyvästä elämästä. Aviopari Eric ja Alice Horn ostavat omakotitalon uudelta, vauraalta asuinalueelta, joka oikein huokuu tulevaisuudenuskoa. Ericillä on hyvä työpaikka, ja hänen palkkansa turvin sairaanhoitajaksi kouluttautunut Alice pystyy jäämään kotiin hoitamaan perheen kolmea lasta, samaan tapaan kuin useimmat muutkin alueen naiset.

Elämä on mallillaan, mutta kumpikaan puolisoista ei ole täysin tyytyväinen. Alice tuntee, ettei hän ole ansainnut niin helppoa elämää. Hänen isänsä vammautui sodassa, minkä jälkeen äiti elätti perheen raatamalla pesulassa. Eric taas tuntee, ettei hän ole pystynyt mukavasta elämästään huolimatta täyttämään vanhempiensa odotuksia, eikä hän toisaalta edes halua samanlaista elämää kuin nämä ovat eläneet. Hän pyrkii olemaan edistyksellinen ja avoin aikakauden uusille ajatuksille, jotka haluavat vapauttaa ihmiset avioliiton kaltaisista edellisten sukupolvien itsestäänselvyyksinä pitämistä kahleista. 60-luvun loppua lähestyttäessä on entistä vaikeampi olla sekä edistyksellinen että aviomies ja perheenisä. Hippihenkiset ystävät tuntuvat melkein yhtä vaikeilta miellyttää kuin omat vanhemmat. Vielä vaikeampi tilanne on Alicelle, joka on luonteeltaan epävarma ja haluaisi elää ihan vain tavallista elämää. Eric kuitenkin ihannoi vapaata rakkautta ja painostaa vaimonsa kokeilemaan avointa avioliittoa. Toisen vapaus tarkoittaa toisen kahlitsemista johonkin sellaiseen, mihin tämä ei omasta vapaasta tahdostaan olisi ryhtynyt.

Ericin ja Alicen vakavaraisessa, turvallisen keskiluokkaisessa maailmassa on luonnollista, että koulutettukin nainen keskittyy ennen kaikkea kotiin ja perheeseen, kun siihen kerran on varaa. Kaikki eivät kuitenkaan ole enää siitäkään samaa mieltä, vaan naiseudesta on tulossa taistelutanner. Uudenlaiset feministit kasvattavat hiuksensa pitkiksi ja kehottavat naisia elättämään itse itsensä. Seuraavalla vuosikymmenellä he muuttavat naisyhteisöihin, juoksentelevat alasti kesäleireillä ja tarkastalevat sukupuolielimiään peilin avulla naisryhmissä. Naisen vartalo halutaan vapauttaa miesten vallasta. Tällainen feminismi tuntuu nykyään jo aika etäiseltä. Vapaan rakkauden ihailijatkaan eivät oikein sulata sitä, pitävät ennemmin katkerana ja naurettavana. Seksuaalisesti vapaamielinen Eric ei juuri käsiään likaa kotitöissä.

60-luvun vallankumoukset tuntuvat muutenkin jääneen kesken. Ericin ja Alicen lapset joutuvat edelleen kohtaamaan maailman, jossa oikeanlainen tyttöys ja naiseus on tarkasti määritelty. He ovat jopa konservatiivisempia kuin vanhempansa.

Ericin ja Alicen lisäksi päähenkilöksi nousee heidän keskimmäinen lapsensa Flora, joka viihtyy pienenä paremmin metsässä haaveilemassa kuin tyttökaverien seurassa. Hänen paras ystävänsä on mielikuvituskoira. Isompana hän vaihtaa koulua ja pääsee mukaan tyttöjen yhteisöön, jota hän kuitenkin edelleen tarkkailee ulkopuolisin silmin. Tyttöryhmässä eläminen vaatii jatkuvaa ponnistelua tarkkoine sääntöineen, jotka eivät ole Floralle luonnostaan yhtä selviä kuin hänen tovereilleen. Minun on vaikea samaistua kirjan kuvaamaan tyttökulttuuriin - me puhuimme teini-iässä enemmän hevosista kuin pojista saatika että olisimme luokitelleen poikia eri kategorioihin tavoiteltavuuden mukaan. Kuitenkin kirjan kuvaus tytöksi ja naiseksi kasvamisesta on jokseenkin inhorealistista. Entäs pojaksi ja miehenksi kasvaminen? Siitä emme saa kuulla, sillä Eric on ainoa mies, joka suostuu romaanissa avaamaan omia kokemuksiaan. Esimerkiksi perheen poika Martin näyttäytyy ainoastaan muiden kertoman kautta.

Tästä kirjasta on jotenkin vaikea kirjoittaa mitään. Lähes 600 sivua henkilöitä ja tapahtumia, joille voi helposti kuvitella olevan vastineensa todellisuudessa. Arkielämää, mutta kiinnostavaa sellaista. Olen liian nuori vertaamaan tapahtumia mihinkään itse kokemaani. Toisaalta henkilöt ovat niin typeriä, että heitä tekisi mieli ravistella, toisaalta kuitenkin niin inhimillisiä, ettei voi olla tuntematta myötätuntoa heitä kohtaan. Elämä näyttäytyy sarjana asioita, jotka eivät mene suunnitelmien mukaan, loputtomana jatkumona tilanteita, joissa vähän itse kukin tuntee alemmuutta ja riittämättömyyttä. Kirjan aikuisilla on korkeita ihanteita ja hyvää tahtoa, mutta he osaavat kommunikoida toistensa ja lastensa kanssa yhtä huonosti kuin omat vanhempansa. Ihanteet eivät tahdo muuttua todeksi. Ja mitä tavoiteltu vapauskin on? Ainakin sen tavoittelussa vaikuttaisi olevan hämmentävän paljon sääntöjä ja vaatimuksia, joiden täyttämisessä yksilö voi epäonnistua.

Enpä muista, milloin olisin viimeksi lukenut tanskalaisen romaanin. Mutta olisi Jos ei tiedä voinut yhtä hyvin kertoa mistä hyvänsä muustakin Länsi-Euroopan maasta sotasukupolvineen ja optimismin leimaamine vuosikymmenineen sodan loputtua. Toisaalta täytyy myöntää, etten heti hahmota, missä esimerkiksi Alicen isä on sotakokemuksensa hankkinut. SS-joukoissa miehittäjän kanssa veljeillen? Pitäisikö olla tanskalainen ymmärtääkseen? Vai sijoittuvatko tapahtumat ylipäätään Tanskaan vai nimenomaan siihen mihin hyvänsä Länsi-Euroopan maahan?

Romaanista ovat aiemmin kirjoittaneet muun muassa Kirjakaapin kummitus, Lumiomena ja Ullan luetut kirjat. Jonkinmoista hämmennystä kirja näkyy herättäneen myös muissa lukijoissa, mikä on mielestäni hyvän romaanin merkki. Siinä kuvataan myös sellaisia asioita, joita ei välttämättä ole kivaa ja helppoa lukea.


Anne Lise Marstrand-Jørgensen: Jos ei tiedä (WSOY 2015)
Alkuteos: Hvad man ikke vet (suom. Kari Koski)