Edith Södergranin runoja

Monta vuotta sitten ruotsalainen nettituttuni väitti, että suomalaisen kulttuurin parhaita tuotteita ovat Timo Jutilan rannelaukaus ja Edith Södergranin runot. Kertooko tämä siitä, että Södergran on tunnetumpi runoilijana Suomen ulkopuolella ja kotimaassa hänet tunnetaan lähinnä siitä, että hän kuoli nuorena keuhkotautiin, kuten kunnon runoilijan kuuluu? Hän toki kirjoitti äidinkielellään ruotsiksi, mutta hänen runonsa olivat myös aikaansa nähden uudenlaisia ja erikoisia. Hän oli modernistien tavoin hylännyt runomitan ja loppusoinnut. Samalta ajalta suomenkielisistä runoilijoista minulle tulee ensimmäisenä mieleen kansan ikisuosikit Eino Leino ja Yrjö Jylhä, jotka kirjoittivat varsin eri tyylillä.

Myös Södergranin runojen aiheet ovat hiukan erikoisia varsinkin hänen varhaisemmassa tuotannossaan. Niissä seikkailee kaikenlaisia fantasiahahmoja, mutta joukkoon mahtuu myös herkkiä luonnonkuvauksia: Den gamla granen står vaken och tänker på det vita molnet, han i drömmen kysst. Monet runot ovat uhmakkaita, ja niistä on luettavissa muun muassa uskonnon kritiikkiä.

Kun eräänä päivänä sattumalta innostuin lueskelemaan Södergranin runoja, huomasin pitäväni eniten hänen viimeiseksi jääneistä töistään, jotka on postuumisti julkaistu Landet som icke är -nimisenä kokoelmana. Runoilijan näkemys on kypsynyt. Hän on tietoinen lähestyvästä kuolemastaan. Tuoko se kirjoittamiseen uutta syvyyttä? Ainakin runojen teemoihin on helpompi samaistua. Erityisesti minua puhuttelivat runot Farliga drömmar, Ett liv ja Om hösten.

Pohtikaamme siis niitä tarkemmin. Nyt kun elämme nettiaikaa, runoja ei tarvitse edes lähteä etsimään kirjastosta, vaan ne löytyvät netistä hiukan googlaamalla. Vaikka kieltä osaisikin, saattaa toivoa rinnalle käännöstä. Suomennoksia löytyykin täältä.

Farliga drömmar 

Gå icke alltför nära dina drömmar:
de äro en rök och de kunna förskingras -
de äro farliga och kunna bestå. 

Har du skådat dina drömmar i ögonen:
de äro sjuka och förstå ingenting -
de hava endast sina egna tankar. 

Gå icke alltför nära dina drömmar:
de äro en osanning, de borde gå -
de äro ett vansinne, de vilja stanna. 

(Suomennos)

Miksi unet - tai unelmat - ovat vaarallisia? Varoittaako Södergran liiallisesta eskapismista? Haaveiluunhan on helppo jäädä koukkuun ja vieraantua samalla arkitodellisuudesta. Haaveilija pettyy, kun haaveet eivät täytykään. Vai onko ihmismielen pohjalla sittenkin jotain vieläkin vaarallisempaa ja pimeämpää, mikä ilmaisee itsensä omapäisinä unina? Unet ovat sairaita ja voivat ajaa myös uneksijan mielisairauteen. Ajatus ei ole aivan vieras varsinkaan romantiikassa.

Paatuneena unennäkijänä ja uneksijana tunnistan myös keskimmäisen säkeistön ajatukset. Unelmilla tuntuu joskus olevan aivan omat ajatuksensa, joihin unelmoitsija ei voi vaikuttaa, vaikka hänen luulisi olevan jumala omassa mielikuvituksessaan. Ainakin minut omat haavekuvani ovat tehneet monet kerrat onnettomaksi, kun ne eivät ole suostuneetkaan käyttäytymään haluamallani tavalla.

Pettävistä toiveista kertoo myös runo Ett liv.

Ett liv 

Stjärnorna äro obevekliga -
det veta vi alla -
men jag vill söka lyckan på alla vågor blå
och under alla gråa stenar.
Om lyckan aldrig kommer? Vad är ett liv?
En liten näckros vissnar bort i sanden.
Och om dess aning sviker? en dyning dör vid stranden
när sol går ned.
Vad hade flugan att söka i spindelns nät,
och vad har sländan gjort av sin enda dag?
Det gives intet svar än två livlösa vingar
över ett hopsjunket bröst.
Svart blir aldrig vitt -
dock kampens sötma finnes kvar för alla
och alla dagar komma färska blommor ur helvetet.
Men det kommer en dag då helvetet är tomt och himlen stänges
och allt står stilla -
intet finnes då kvar än en sländas kropp i vecket av ett blad.
Men ingen vet det mer. 

(Suomennos) 

Runo tiivistyy kysymykseen, mitä sitten, jos onni ei koskaan tulekaan. Millainen elämä se sellainen on? Olen miettinyt tällaisia kysymyksiä paljonkin sen jälkeen, kun elämä otti yllättäen uuden suunnan muutama vuosi sitten. Lapsenahan sitä ajattelee, että elämä etenee varsin suoraviivaisesti kohti päämäärää. Asiat tapahtuvat kiltisti ajallaan, eikä ihminen joudu vaikeiden päätösten eteen. Näin hyvin aikuisuuden puolella on joutunut miettimään sitäkin vaihtoehtoa, että elämä jää pysyvästi keskeneräiseksi. Koulutuksesta huolimatta ei ole pysyvää työpaikkaa, ja perhekin on jäänyt toistaiseksi perustamatta. Onko koko elämä tätä välitilaa? Voiko odottaa vielä jotain muuta?

Södergranin runoja pidetään usein surullisina. Ovathan ne tavallaan ihanan itkettäviä. Ne kertovat surullisista asioista, kaipuusta ja menetyksistä. Silti ne eivät ole toivottomia. Hyvä esimerkki on runo Om hösten.

Om hösten  

Nu är det höst och de gyllene fåglarna
flyga alla hem över djupblå vatten;
på stranden sitter jag och stirrar i det granna glittret
och avskedet susar genom grenarna.
Avskedet är stort, skilsmässan förestående,
men återseendet är visst.
Därför blir sömnen lätt när jag somnar med armen under huvudet.
Jag känner en moders andedräkt på mina ögon
och en moders mun mot mitt hjärta:
sov och slumra mitt barn, ty solen är borta. -

(Suomennos)

Syksyn kuvaus on täynnä pakahduttavaa kaipuuta. Runossa on tunnetta miltei enemmän kuin ihminen voi kestää. Kesä on mennyt, ja muuttolinnut lähtevät pois. Talvi tulee - kenties luonnon kuolema symboloi myös ihmisen kuolemaa. Silti uusi kevät tulee varmasti, ja silloin aurinkokin palaa takaisin. Siksi murheen voi kestää ja siitä huolimatta nukkua rauhallisesti. Siellä missä on surua, on myös lohtua.

Yrjö Jylhä: Risti lumessa

Yrjö Jylhä: Risti lumessa (Otava 1936)

Siihen on syynsä, että yksittäiset runot ovat tunnetumpia kuin kokonaiset kokoelmat, aivan kuin hittibiisitkin muistetaan, vaikka valtaosa bändin muusta tuotannosta vaipuisi unhoon. Yrjö Jylhän Kiirastuli (1941) on toki yhtä hittisadetta, mutta Risti lumessa -kokoelmassa parhaat runot ovat ilman muuta ne tunnetuimmat, jotka ovat jääneet elämään. Muut ovat enimmäkseen tasoa "ihan kiva".

Kokoelman kuuluisin runo on epäilemättä Häätanhu, jonka tulkinta herättää yllättävän paljon tunteita siihen nähden, kuinka ilmeiseltä se tuntuu ainakin sen jälkeen, kun on kuullut oikean vastauksen. Muistan kyllä itsekin ihmetelleeni runoa, kun tutuistuin siihen ensimmäisen kerran Eeva Tenhusen Hyvän tytön hautajaiset -romaanissa.

Jos pitäisi valita yksi suosikkiruno, tällä hetkellä se olisi luultavasti Vaelluslaulu, kokoelman viimeinen runo. Sen takia hainkin tämän kirjan kirjastosta. Koska tekijänoikeuslaki kieltää kokonaisten runojen siteeraamisen, kehoitan käyttämään googlea. Miksi juuri tämä runo? "Taa vuorten, taa vuorten, taa kevätmetsäin nuorten" - retkeilyn harrastajan näkökulmasta ei ole paljonkaan lisättävää. Jylhän runomitta soljuu eteenpäin luontokohteesta toiseen, ja maiseman yllä leijuu kohtalokkuus, sillä kuolema kopistelee kulkijan kantapäillä keskellä heräävää alkukesääkin.

Kokoelman runoissa hellitään uhmakkaita soturifantasioita ja jonkin rajan takana on sorrettu heimokansa. Synnyinmaakin sairastaa, ja sen kimpussa ovat puoskarit. Runojen teemat olisi - liian - helppo yhdistää joihinkin 30-luvulla vallinneisiin aatteisiin. Aatepuolella eniten hämmentää kuitenkin Aatemarssi.

Ihanteita me saimme ja uskon

joka viirimme puhtaana voittoon vie, 

me näämme, me vain, ajan ruskon, 

vain meillä on oikea tie.

Ja toisaalla:

Pois petturit, kyyt, sisiliskot,

pois altamme aatteet muut.

Ainoan oikean aatteen tarkempi sisältö jää kuitenkin hämäräksi. Onko tämä nyt ihan ironiaa ja pilkantekoa? Onhan? Ja mitä pahaa on sisisliskoissa? Ironiana runo kolahtaisi edelleen moneen kohteeseen - mitä väliä aatteen sisällöllä, kunhan saa hengata oikeamielisessä seurassa.

Risti lumessa  on kyllä sangen pateettinen kokonaisuus. On reipasta retkimieltä, pompöösiä luontokuvausta, liehuvia lippuja ja hämmentävää huumoria. On tästä silti vielä yllättävän pitkä matka Kiirastulen kypsiin ja monitahoisiin sotakohtaloihin.