Tuija Lehtinen: Laura-sarja

Laura Koivisto on ihan tavallinen pikkukaupunkilaistyttö. Hänen vanhempansa ovat eronneet. Isä asuu Saksassa. Suomessa Lauran perheeseen kuuluu äidin ja isäpuolen lisäksi kolme veljeä, joista jokainen on omalla tavallaan harmillinen. Laura-sarjan kymmenessä kirjassa seurataan tytön elämää seiskaluokalta abikevääseen ja uuden elämän kynnykselle. Koulun, kaverien ja ihastusten lisäksi hänen elämäänsä kuuluu tanssiharrastus ja työ paikallisradion nuortenohjelmassa.

En koskaan lukenut Laura-sarjaa, kun vielä kuuluin kohdeyleisöön. Ensimmäisten kirjojen ilmestyessä olin luullakseni jokseenkin samanikäinen kuin kirjojen päähenkilö. Nyt kirjoista tuli nostalgiatrippi tuohon aikakauteen, joskaan ei aivan suoraan omaan nuoruuteeni. Minä kun en ollut Lauran kaltainen suosittu ja menevä tyttö vaan hevosista, luonnosta ja kaikenlaisesta idealismista innostunut nörtti. Ensimmäisissä kirjoissa eletään vielä vähitellen lamasta toipuvassa Suomessa, jossa materiaalinen kulutustaso ei ole lähelläkään nykyistä. Enimmäkseen ihan hyvin pärjättiin silti, eli nykyäänkin pärjättäisiin vähemmällä. Lauran isä(puoli) työskentelee rakennusalalla ja on välillä työttömänä (tosin todellisuudessa työkkäri olisi rankaissut siitä, ettei hän "jäänyt makaamaan" vaan teki pikkuhommia naapureille ja laulukeikkaa tanssiorkesterissa). Nelilapsinen perhe asuu kerrostalokolmiossa. Vaikka Lauran äiti kokoaa työkseen kännyköitä, niin sanotuilla tavallisilla ihmisillä niitä ei vielä ole. Internet on jo yleistymässä, mutta nuoret pääsevät chattailemaan lähinnä kirjaston koneilla, jotka voi varata vain tunniksi kerrallaan. Sellaistahan se oli alkuun. Myöhemmissä osissa päähenkilöt saavat kännykät ja nettiyhteyden kotiin suunnilleen siihen aikaan, kun muistan tällaista tapahtuneen myös omassa nuoruudessani. Jossain vaiheessa markat vaihdetaan euroihin. Kirjoissa aika ei etene kuitenkaan aivan synkassa todellisuuden kanssa, kun kuutta vuotta kuvaavien kirjojen kirjoittamiseen on kirjailijalta kulunut lähes kymmenen vuotta ja tarina on sidottu kirjoittamisajankohdan tapahtumiin. Kirjoissa on myös kiusallisia asiavirheitä, joita on vaikea selittää. Erityisesti minua ihmetyttää, että luokaton lukio on ilmeisesti mennyt Lehtiseltä täysin ohi, vaikkei se tuolloinkaan ollut uusi asia.

Vaikka ostarilla päivystää ongelmanuorten jengi, jota yläasteikäinen Laura pelkää tosissaan, nuorten elämä on varsin kilttiä ja siistiä. Ostarin jengi uhkailee väkivallalla, mutta koulukiusaamista ei kirjoissa kuvata. Päähenkilöistä kukaan ei juuri käytä alkoholia, vaikka eletään aikaa, jolloin nuorten alkoholinkäyttö oli huomattavasti yleisempää kuin nykyään. Huumeiden käyttöä tarjotaan selitykseksi itse kunkin outoon käytökseen, mutta todellisuudessa niitä käyttävät vain stereotyyppisesti kuvatut ulkomaalaiset nuoret, joita on tarinassa ylipäätään vain muutamia. Kaikki henkilöt ovat valkoihoisia ja turvallisen heteroseksuaalisia. Jännittävää eksoottista toiseutta edustaa Rovaniemelle muuttaneen henkilön (nimestä päätellen) saamelainen poikaystävä, jonka vanhemmat ovat poronhoitajia. Vaikka henkilöt tekevät virheitäkin, tarinan yleissävy on puhdashenkinen ja kasvattava. Vastuuntuntoiset vanhemmat ovat lopulta oikeassa.

Luultavasti en yläaste- ja lukioiässä olisi pitänyt Laurasta ollenkaan, mutta aikuisena häneen pystyy suhtautumaan ihan vain romaanihahmona. Jotain angstia Laura-kirjat ovat ilmeisesti herättäneet muissakin nuorissa. Laura on ärsyttävän ylivoimainen erityisesti "vihollisiinsa" verrattuna, joista keskeisin on tyttökirjojen klassinen pahishahmo Tytti, merkittävässä asemassa olevan perheen itsekeskeinen ja häikäilemätön tytär. Kieroilu ei kuitenkaan auta Tyttiä, sillä Laura lyö aina kaikki laudalta häikäisevällä ulkonäöllään ja tanssitaidoillaan. Radiotyökin herättää kateutta luokkatovereissa. Laura on myös poikien suosiossa. Hän ihastuu usein, mutta lopettaa orastavat suhteet nopeasti kyllästyessään. Minusta hän kohtelee usein poikia huonosti, kuten myös kavereitaan. Erityisesti vanhaan parhaaseen kaveriinsa Jennaan hän suhtautuu alentuvasti ja huvittuneesti, mutta suree kuitenkin, kun Jenna löytää uudet parhaat kaverit opiskelupaikkakunnaltaan. Suosittujen ja epäsuosittujen keskinäistä hierarkiaa on näissä kirjoissa kuvattu suosittujen nuorten näkökulmasta. Kuten uutukaisessa Välivuodessa, Laura-kirjoissakin opetetaan, että tyttö saa olla vain sopivasti ahkera ja lahjakas, kuten vaikkapa Laura. Tärkeämpää on olla kaunis ja suosittu. Kympin tytöt, kuten kirjasarjan Eilaliina, ovat naurettavia ja omituisia hahmoja, jotka kelpaavat poikien pelotteluun ja myöhemmin lukiossa ryhmätyön luotettaviksi puurtajiksi. Todellisuudessa vakavaa kirjallisuutta ja taide-elokuvia harrastava Eilaliina olisi luultavasti ollut koulukiusattu ja tuntenut suurta vierautta tylsemmistä asioista kiinnostuneiden luokkatoverien keskuudessa. Nuortenkirjallisuudessa on valitettavasti vain harvoja tyttöhahmoja, joihin kympin tyttö pystyy samaistumaan. Suosikkini on fiksu ponityttö Piglet Ek. Ehkä ainoastaan sopivasti fiksut ja suositut tytöt ovat nuortenkirjailijoille tärkeämpi kohderyhmä.

Vaikka Laura-kirjoissa riittää ärsyttäviä piirteitä - joihin keskityn liikaakin tässä kirjoituksessa -mielestäni ne ovat kuitenkin kiistämättä hyviä kirjoja. Tarina etenee, henkilöt kehittyvät, dialogi toimii ja tapahtumat ovat uskottavia. Löysin kirjat lähikirjaston tänään palautetuista, eli kyllä niitä edelleen joku muukin lukee.


Tuija Lehtinen:

Laura, kultatukka (Otava, 1997)
Rakas Laura (Otava, 1998)
Laura menopäällä (Otava, 1999)
Laura, ystäväni (Otava, 2000)
Laura kielikurssilla (Otava, 2001)
Laura ja Akun tehdas (Otava, 2002)
Laura sydän syrjällään (Otava, 2003)
Laura kesätöissä (Otava, 2004)
Laura pitää pintansa (Otava, 2005)
Laura, sua kaipaan (Otava, 2006)

Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin

Kesän jälkeen kaikki on toisin on niin kaunis ja ajatuksia herättävä kirja, että kun siitä yrittää kirjoittaa, melkeinpä mikä tahansa tuntuu lattealta. Kirja kuvaa keskusteluja, ajatuksia, tunteita ja muistoja kymmeneltä lennolta purjekoneella. 17-vuotias Peetu on saanut lennot lahjaksi isältään, joka on innokas purjelentäjä. Isän ohjaamassa koneessa on aikaa ja tilaa keskustella, mutta myös olla vain rauhassa, kokea vapautta maan ja ihmisten maailman kahleista taivaan hiljaisuudessa. Koneessa ollaan ikään kuin välitilassa taivaan ja maan välissä. Myös kesä on välitila, sillä syksyllä Peetu täyttää 18 vuotta ja voi lopullisesti korjata sukupuolensa. Edessä olevat leikkaukset pelottavat ja jännittävät, mutta Peetu kokee, että ne ovat hinta siitä, että hän voi tulla omaksi itsekseen ja olla se, jota ei kadulla käännytä katsomaan.

Ennen kesää on ollut vaikeita vuosia, koulukiusaamista ja rankkoja tutkimuksia. Peetun perheestä isä on ainoa, joka ei ajattelemattomilla puheillaan aiheuta lisää tuskaa. Varsinkin äidin on vaikea hyväksyä poikansa päätöksiä - hän kun on aina toivonut tytärtä ja halunnut olla tyttären äiti. Veli tukee, mutta myös möläyttelee. Isän lisäksi järkkymätön tuki on tyttöystävä Aamu, jota tosin Peetun ilmailuharrastus pelottaa. Eipä ihme, että lentomatkat ovat täynnä vaikeita tunteita ja vaikeita muistoja.

En yleensä pidä mä-muotoon kirjoitetuista kirjoista, mutta tämän kirjan kieli on aivan ihanaa, herkkää ja oikeaan osuvaa. Sekä kieli että tarina osuvat täysin aikuiseen makuun. Kolu kuvaa ihmissuhteita ja niihin liittyviä vaikeita tunteita taiturimaisesti. Millä tavalla ne mahtavat puhutella varsinaista kohdeyleisöä eli nuoria? Sen enempää ilmailun kuin transsukupuolisuuden sanastoa ei kirjassa vaivauduta selittämään, joten jos nämä maailmat ovat täysin vieraita, kannattaa vilkaista kirjan lopusta linkkejä sivustoihin, joilla käsitteet selitetään.

Mietin kirjaa lukiessani, olisiko meidän kaikkien helpompi olla, jos sukupuoli olisi hiukan vähemmän tärkeä ja sen määrittely ja toteuttaminen olisi ennen kaikkea jokaisen oma asia? Mustavalkoinen jako kahteen on niin syvällä kulttuurissamme (toisin kuten esimerkiksi joillakin Amerikan alkuperäiskansoilla), että monille sen kyseenalaistaminen on melkein mahdotonta. Jotkut ongelmat ovat kuitenkin luonteeltaan laindäännöllisiä ja hallinnollisia, ja ne voidaan poistaa poliitikkojen päätöksellä. Seuraaviin eduskuntavaaleihin on vielä melkein kolme vuotta, mutta vaalien välilläkin voi vaikuttaa.

Tietoa nykyisen translain ongelmista:

Trasek

Amnesty

Kirjaa on luettu paljon kirjablogeissa, esimerkkejä:

Kirjanurkkaus

Luetaanko tämä?

Kujerruksia

Lukutoukan kulttuuriblogi

Notko, se lukeva peikko

Kirjakko ruispellossa

Kirjapolkuni

Klassikkojen lumoissa

Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin (Otava 2016)

Anthony Buckeridge: Jennings-sarja

Edellisessä postauksessani pohdiskelin, mikä voisi olla kirja tai kirjasarja, josta itse pidän mutta muut eivät vaikuta piittaavan. Yksi sellainen voisi olla ikisuosikkini Jennings-sarja, johon tutustuin yhtenä ala-asteemme kirjaston aarteista. Koulu oli perustettu kansakouluna 1960-luvulla. Luultavasti kirjaston pääasiallinen sisältö oli hankittu samaan aikaan, eikä sitä ollut pahemmin päivitetty myöhemmin, mikä teki siitä muutaman vuosikymmenen takaisten lasten- ja nuortenkirjojen aarreaitan. Koulurakennus on sittemmin purettu - mitähän sen kirjaston aarteille on tapahtunut? Joka tapauksessa ehdin lukea Jennings-sarjan moneen kertaan ala-astevuosien aikana. Myöhemmin etsin sitä turhaan erinäisten asuinpaikkakuntien kirjastoista. Antikvariaatit pelastivat lopulta, ja niinpä minulla on nykyään kaikki suomennetut Jenningsit hyllyssäni.

Jennings-sarja kertoo nimensä mukaisesti Jenningsistä, noin kymmenvuotiaasta sisäoppilaitoksessa opiskelevasta englantilaispojasta, hänen parhaasta ystävästään Darbishirestä, muista koulun pojista sekä opettajista, joista eniten ääneen pääsevät kiihkeä Wilkins ja viisas, oppilaitaan lämpimästi ymmärtävä Carter, josta vihjataan, että hän saattaisi olla ainakin välillä myös tarinoiden kertojanääni. Wikipedian mukaan Jennings-sarjaa on aikanaan kirjoitettu peräti 25 osaa, joista 11 on suomennettu. Luulenpa, että parhaat ideat on saatu mukaan suomennoksiin, sillä mielestäni viimeisissä käännetyissä osissa kirjailijalta ei enää irtoa uusia kommelluksia samaa tahtia kuin sarjan alussa. Neljä ensimmäistä kirjaa ovat parhaita. Ne naurattavatkin takuuvarmasti alusta loppuun. Onneksi Suomessa sarjaa ei ole lähdetty sovittamaan suomalaisiin oloihin, vaan suomentaja on tyytynyt vain lisäämään lähes jokaiseen kirjaan huomautuksen, että Englannissa kouluvuosi jakautuu kolmeen lukukauteen. Päähenkilöt saavat seikkailla aidossa eteläenglantilaisessa miljöössään englantilaisine nimineen. He syövät suomalaiselle lapselle outoja ruokalajeja, opiskelevat alakoulussa latinaa ja intoilevat kriketistä. Ensimmäisen osan alussa kirjoittaja johdattelee lukijan miljööseen tavalla, joka ei ole koskaan herättänyt minussa juuri tunnistamisen kokemuksia:

Olisi ajan tuhlausta kuvata Linbury Courtin valmistavaa koulua yksityiskohtaisesti, sillä jos aiot seurata Jenningsin vaiheita hänen koulunkäyntinsä ajan, sinä varmasti muutat mielessäsi koulun ulkonäköä niin että siitä tulee sinun luokkasi, hänen pulpetistaan sinun pulpettisi [---]

Ei, parhaalla tahdollanikaan en ole koskaan pystynyt samaistamaan kirjoissa kuvattua 1950-luvun englantilaista sisäoppilaitosta omaan kouluuni, pohjoissuomalaisen peruskoulun ala-asteeseen. Jenningsin ja kumppanien tavoin noin kymmenenvuotiaana en silti koskaan kokenut Linbury Courtia vieraaksi ympäristöksi. Olinhan jo tuohon ikään mennessä oppinut muista kirjoista, että muissa maissa on sisäoppilaitoksia ja että ylipäätään eri maissa elävillä ihmisillä on erilaisia tapoja ja elämismaailmoja kuin ne, joihin olin itse tottunut. Tarinoinahan Jenningsit ovat viattomia. Ne perustuvat arkielämän kommelluksiin, erityisesti lasten ja aikuisten erilaiseen tapaan nähdä maailmansa. Pojat leikkivät RAF-lentäjiä, jahtaavat rosvoja ja vakoilijoita ja haaveilevat matkoista kuuhun, jotka sitten seuraavalla vuosikymmenellä toteutuivatkin. Kirjan poikien maailma on mielikuvituksen värittämä, ja arkisetkin asiat ovat täynnä mahdollisuuksia seikkailuun. Aikuiset, kuten opettajat, eivät tätä välttämättä ymmärrä, vaan pitävät helposti poikien toilailuja aivan järjettöminä. Toisaalta poikien on joskus vaikea ymmärtää, miksi aikuiset suhtautuvat heidän viattomiin seikkailuihinsa niin huumorintajuttomasti ja miksi poikia rankaistaan samoista kolttosista, jotka koulun entisen oppilaan kenraali Merridewin tekeminä ovat opettajien mielestä vain huvittavia. Mitään pahantahtoista Jenningisin ja hänen ystäviensä seikkailuihin ei koskaan kuulu, vaan vaikeudet on vain liiallisen innon ja utelaisuuden seurausta.

Muutenkin Linbury Courtin koulu on kovin siloinen ympäristö. Pojat lienevät yhteiskunnalliselta taustaltaan lähinnnä ylempää keskiluokkaa, mutta mahdollisia yhteiskunnallisia eroja kirjoissa koskaan sivuta mitenkään. Tuskinpa ne kymmenenvuotiaita suuresti kiinnostavatkaan. Vaikka pojat välillä nujakoivat milloin mistäkin syystä, ketään ei koskaan varsinaisesti kiusasta. Kaikki päähenkilöt ovat pohjimmiltaan hyväsydämisiä. Samoin on aivan luonnollista, että jopa alle kymmenenvuotiaat lapset lähetetään pois kotoa sisäoppilaitokseen, jossa he viettävät suurimman osan vuodesta. Vain sarjan ensimmäisessä osassa podetaan koti-ikävää, mutta sitäkin vain ensimmäisen lukukauden ensimmäisenä iltana. Tosin myös näyttelijä Stephen Fry kirjoitti muistelmiensa ensimmäisessä osassa Koppavassa klopissa, ettei hänen yhteiskuntaluokassaan sisäoppilaitosta tuolloin kyseenalaistettu eivätkä lapset itsekään pitäneet sitä vahingollisena vaan olisivat päinvastoin olleet ihmeissään, elleivät heidän vanhempansa olisi heitä sinne lähettäneet. Fryn kuvaamasta sisäoppilaitoksen maailmasta Jennings-kirjat eroavat kuitenkin siinä, että niistä puuttuvat kokonaan puberteettihöyryt. Onhan Jennings kumppaneineen vielä selvästi lapsi, mutta luultavasti Buckeridge on myös halunnut kirjoittaa tietoisesti kasvattavaa ja kirkasotsaista kirjallisuutta.

Yksi Jennings-kirjojen keskeisistä hilpeyden lähteistä on kuitenkin koulumaailman ja kodin ero, usein koulun hyväksi kuvattuna. Koulussa pojat oppivat nopeasti omanlaisensa poikien ja miesten yhteisön jäseneksi. Kotiväki saa huomata, että jo yhden lukukauden jälkeen heidän lapsensa ovat muuttuneet ja puhuvat asioista, joista rakastavilla vanhemmilla ei ole aavistustakaan. Jenningsin vanhemmat saavat siitä esimakua poikansa kirjoittamasta postikortista, jonka on tarkoitus kuvata ensimmäisen koulupäivän tapahtumia:

Rakas Äiti!
Minä annoin omani herra caterille Darbsher on tuhlannut 4 ja 1/2 omastaan minun lääkärilippuni oli taskussa hän sanoi minulla on paise rutto se oli vitsi häntä sanotaan Beni Dikkeksi niin ainakin luulen. Meillä oli teellä peikon pöperöä Atkion sanoo että pöperö on hyvää ja peikko kamala ja niin minä myös. Terveisin John.
P.S. Temple on välkky, hän on lyhennys koiran pommista.

Tämä on tosin ensimmäinen yritys, ja herra Wilkins hyväksyi vasta seitsemännen - senkin ajan loppumisen vuoksi. Seitsemännen kortin tekstiä ei kirjailija suostu meille kertomaan. Kirjan mukaan kortin sisältö jäi kuitenkin herra ja rouva Jenningsille ikuiseksi arvoitukseksi.

Monissa niistä lastenkirjoista, joita luen vielä aikuisena, on paremmin aikuiselle avautuva syvällisempi taso. Jennings-kirjoissa ei mielestäni kuitenkaan ole mitään sellaista. Niissä viehättää villisti laukkaava kerronta ja lämmin huumori, mielikuvitus ja arjen seikkailut.

Anthony Buckeridge: Jennings-sarja:

Jennings koulussa 1965 (Jennings Goes to School 1950, suom. Maria Laukka)
Jennings salapoliisina 1965 (Jennings Follows a Clue 1951, suom. Heidi Järvenpää)
Jenningsin maja 1966 (Jennings’ Little Hut 1951, suom. Ulf Erik Qvickström)
Jennings kiipelissä 1967 (Jennings & Darbishire 1952, suom. Ulf Erik Qvickström)
Jennings oli sitä mieltä 1967 (According to Jennings 1954, suom. Ulf Erik Qvickström)
Ystävämme Jennings 1968 (Our Friend Jennings 1955, suom. Rauha Maria Lindström)
Kiitos Jenningsin 1968 (Thanks to Jennings 1957, suom. Rauha Maria Lindström)
Jenningsin päiväkirja 1969 (Jennings’ Diary 1953, suom. Rauha Maria Lindström)
Jennings luonnontieteilijänä 1969 (Take Jennings for Instance 1958, suom. Rauha Maria Lindström)
Jenningsin hyvät päätökset 1970 (Trouble with Jennings 1960, suom. Rauha Maria Lindström)
Jennings, kukapa muu 1971 (Jennings As Usual 1959, suom. Eeva Heikkinen)

Tuija Lehtinen: Välivuosi

Tämä kirja on niin hömppää, ettei siihen luultavasti edes kannattaisi yrittää suhtautua vakavasti. Siinä on kuitenkin muutamia asioita, joihin tekee mieli tarttua kriittisemminkin.

Välivuosi kuvaa yhden kouluvuoden tapahtumia kahden hyvin erilaisen  nuoren näkökulmasta. Simo on varsinkin kirjan alussa varsinainen reppana, jonka elämän pääsisältöä on tietokoneella pelaaminen. Hän ei ole päässyt peruskoulun jälkeen mihinkään vaan käy kympppiluokkaa. Häntä kuvataan värittömänä ja ulkomuodoltaan epäedullisena. Simon boheemi äiti ilmoittaa yllättäen, että perhe muuttaa äidin uuden miesystävän, Kauniaisissa asuvan professorin asuntoon. Simo saa isäpuolen lisäksi kaksi uutta sisarpuolta.

Toinen päähenkilö on vanhempi näistä uusista siskoista. Hänen nimensä on Lise-Marie - Lise Meitnerin ja Marie Curien mukaan - mutta häntä kutsutaan Limeksi. Hän on erittäin lahjakas matematiikassa ja nauttii yli kaiken haastavien tehtävien ratkaisemisesta ja tieteellisistä keskusteluista. Muille asioille hänellä ei mielenkiintoa riitäkään - esimerkiksi kanssaihmisten tunteille. Hän käyttää muita ihmisiä hyväkseen jokseenkin häikäilemättömästi. Samanlainen tunnekylmä hahmo on professori-isä, joka halveksii avoimesti poikapuolensa ratkaisuja. Ainakin Lime on aktiivinen naishahmo, jollaisia nuortenkirjat toki kaipaavat, mutta kovin uskottava tämä romaanihenkilö ei todellakaan ole. Mielessäni kuitenkin hurrasin, kun Lime rökitti ahdistelijaansa.

Tuija Lehtinen huvittelee kirjassaan myytillä, jonka mukaan älykkyys ei jätä tilaa muille inhimillisille ominaisuuksille, kuten tunteille tai moraalille. Lieneekö hänen mielessään ollut kenties Richard Feynman, joka oli kiistatta eräs maailmanhistorian merkittävimmistä tutkijoista mutta jonka suhtautuminen muihin ihmisiin jätti toivomisen varaa. Yleisesti ottaen ei kuitenkaan pidä paikkaansa, että poikkeuksellisen lahjakkaat ihmiset olisivat luonteeltaan kylmiä tai moraalittomia - pikemminkin päinvastoin. Todellisessa maailmassa he ovat yleensä mitä herttaisimpia ihmisiä. Autismikirjo toki aiheuttaa vaikeuksia sosiaalisessa kanssakäymisessä, mutta ei tässä ole kyse siitäkään.

Mutta hömppäähän tämä on - mitä väliä? Minua vain häiritsee, että matemaattisesti lahjakas nuori nainen esitetään kirjassa friikkinä, johon tuskin kukaan pystyy samaistumaan. Tälläkö kannustetaan tyttöjä matemaatiikan ja luonnontieteiden pariin? Simohan kehittyy hahmona vastaavasti myönteisempään suuntaan tarinan edetessä ja löytää oman ammatillisen kutsumuksensa, jota kuvataan huomattavasti sympaattisempana kuin Limen päätöstä omistautua tieteelle.

Olen luultavasti yliherkkä kaikelle, jonka voi tulkita tieteeseen tai "kympin tyttöihin" kohdistuvaksi vähättelyksi, koska kumpaakin on ollut viime vuosina liikaa ilmassa ja kumpikin koskettaa suoraan myös minua. Tällaisia ajatuksia kirjaa lukiessa kuitenkin putkahti mieleen. Muutoin kirja on perusvarma nuorten hömppäkirja, joka viihdyttää ja ehkä herättää ajatuksiakin ihmisten välisistä suhteista.

Mitehän lähikirjaston virkailijat tuumivat, kun viime aikoina olen lainannut sieltä pelkästään nuortenkirjoja?


Tuija Lehtinen: Välivuosi (Otava 2015)

Maria ja Virpi Hämeen-Anttila: Nietos

Kuusi erilaista nuorta bändissä - ei ole helppoa kellekään. Nietos-yhtyeen tarina alkaa, kun mustatukkainen, meikkaava Kristian muuttaa Lontoosta Keravalle ja herättää hämmennystä muissa kahdeksannen luokan oppilaissa. Luokalla on kuitenkin muitakin musiikkia harrastavia ja itsensä erilaiseksi tuntevia nuoria. Yhdessä he perustavat Nietos-bändin, josta tulee nopeasti tärkeä heille kaikille. Alussa vain musiikki yhdistää näitä keskenään hyvinkin erilaisia nuoria, mutta luonnollisesti monenlaisten vaikeuksien kautta he myös ystävystyvät keskenään.

Nietos-trilogian on kirjoittanut lukiolainen Maria Hämeen-Anttila yhdessä äitinsä Virpi Hämeen-Anttilan kanssa, jota ei tarvitse lukevalle yleisölle esitellä.  Olisi mielenkiintoista tietää, millainen prosessi tämän romaanin kirjoittaminen on ollut ja mikä osa tarinasta on kenenkin käsialaa. Olen ennenkin ihaillut Virpi Hämeen-Anttilan kykyä mukautua erilaisiin tyylilajeihin ja aiheisiin. Nietos-kirjojen perusteella myös Maria Hämeen-Anttilalta voidaan odottaa paljon hänen toivottavasti debytoidessaan tulevaisuudessa itsenäisenä kirjailijana.

Trilogian ensimmäinen osa Intro kuvaa yhtä kouluvuotta ja yhtyeen alkuvaiheita. Kirjaa lukiessani huomasin, etten oikeastaan enää muista, millaista oli kasiluokalla. Kauheaa kai. Muistaakseni tuohon ikään kuului koulukiusaaminen, räkiminen, tupakointi, hormonihuurut, hienhajuinen puberteettinen uho ja pohdinnat, että onneksi on flunssa viikonloppua vasten, joten ei maista, kuinka pahalta "lömppi" maistuu. Ei sillä, että olisin itse, mutta muut... Näihin muistoihin verrattuna Nietoksen jäsenet ja muut kirjan henkilöt vaikuttavat kovin kilteiltä. Mietin myös, kuinka moni bändi mahtaa soittaa treeneissä nuoteista. Ei kovin moni minun tuntamani. Tulee ehkä enemmän vaikutelma jonkin helsinkiläisen eliittilukion oppilaista kuin tavallisen kaupungin tavallisen lähiöyläasteen arjesta. Voi toki olla kirjailijoiden tietoinen valinta, ettei tällä kertaa ole haluttu kuvata nuoruuden limaisempaa puolta.

Tarinaa kehitellään kaikkien kuuden nuoren muusikon näkökulmasta. Tämä tuo tarinaan tiettyä kepeyttä ja sujuvuutta. Toisaalta henkilöhahmojen määrä tekee siitä etenkin trilogian ensimmäisessä osassa myös hajanaisen ja hiukan pinnallisen. Olisin halunnut keskittyä vaikkapa kolmeen kiintoisimpaan henkilöön, Lontoon-muistojensa kanssa kipuilevaan Kristianiin, perheensä vaikeassa tilanteessa liian suureen vastuuseen joutuneeseen Timoon ja Siiriin, joka on perinteinen "erilainen nuori", ahdistunut erilaisuuden tunteestaan. Tarina kuitenkin etenee vauhdikkaasti, mikä lienee nuortenkirjassa tärkeämpää kuin henkilöt.

Sarjan toisessa ja kolmannessa osassa nuorten synkät kokemukset jäävätkin taka-alalle ja päähuomio siirtyy heidän välisiin suhteisiinsa, jotka eivät ole mitenkään helppoja tai yksinkertaisia. Samalla Introssa sivuun jääneet bändin jäsenet ottavat paikkansa tarinassa. Vastoinkäymisiä riittää niin bändissä kuin yksityiselämässäkin, mutta vähitellen Nietos alkaa saavuttaa mainetta ja saa myös jalkansa musiikkibisneksen oven väliin. Riffissä nuoret käyvät yhdeksättä luokkaa, Fade Outissa lukion tai ammattikoulun ensimmäistä luokkaa. Ensimmäistä osaa vaivannut hienoinen uskottavuusongelmakin korjaantuu nuorten kasvaessa. Pienenä kauneusvirheenä koko ajan ihmetyttää ammattikoulua käyvän Timon haaveet sähköinsinöörin urasta. Eikös ammattikoulusta valmistu sähköasentajia tai jotain sellaisia, vaikka toki ammattikoulun kauttakin pääsee insinööriopintoihin käsiksi.

Nietos on tasapainoinen nuortenkirjatriologia, jota suosittelen myös aikuiselle lukijalle. Itse asiassa arvelen, että tietyt teemat voivat puhutella aikuista paremmin kuin ainakaan kovin nuoria lukijoita. Liian simppeliä kirjallisuutta nämä kirjat eivät missään nimessä ole, mutta ihmissuhteiden vatvominenkaan ei toki kiinnosta kaikkia.

Lisäys: Kannattaa lukea myös Jokken arvio trilogiasta.


Maria Hämeen-Anttila ja Virpi Hämeen-Anttila: Nietos-trilogia

Intro (Otava 2007)
Riffi (Otava 2008)
Fade Out (Otava 2009)

Kalle Blomkvist

Suosikkisarja jatkuu. Vuorossa on Astrid Lindgrenin Kalle Blomkvist -trilogia. Lindgren tunnetaan parhaiten lastenkirjoistaan, mutta tämä sarja on suunnattu arviolta yläkouluikäisille nuorille. Ensimmäisellä kerralla kirjoja lukiessani olin vielä sen verran pieni, että meillä juhlittiin joko minun tai sisareni syntymäpäivää. Talo oli täynnä lapsia, ja leikimme piilosta. Suostuin koko ajan vapaaehtoiseksi etsijäksi, koska muiden etsiessä piilopaikkoja saatoin käyttää ajan hyväkseni ja lukea Kalle Blomkvistin seikkailuista. Sittemmin olen lukenut nämä kirjat lähes joka vuosi kypsään aikuisuuteen asti, eli ne todellakin puhuttelevat myös aikuista.

Kalle Blomkvist rakastaa yli kaiken salapoliisiromaaneja ja haaveilee salapoliisin työstä. Hänen isänsä tahtoisi hänen jatkavan sekatavarakauppaa. Mutta mitäpä kauppiaan ura olisi verrattuna salapoliisin jännittävään elämään! Harmikseen Kalle sattuu elämään rauhallisessa ruotsalaisessa pikkukaupungissa, jossa ainoa rikos miesmuistiin on juovuksissa tehty kolehtivarkaus ja tuolloinkin varas palautti rahat heti selvittyään. Kalle pääsee selvittämään rikoksia ainoastaan mielikuvituksessa, jossa hän ei ole nuori poika vaan jo varttunut ja elämää nähnyt mies. Hän kadehtii kirjallisia esikuviaan, jotka saavat tehdä työtään Lontoon tai Chicagon vaarallisilla syrjäkujilla ja saavat myös yhteiskunnalta ansaitsemansa tunnustuksen sankaruudestaan rikollisuuden vastaisessa taistelussa. Kotikaupungissa kaikki vain nauravat Kallen haaveille. Hän tekee kuitenkin ahkerasti havaintoja mahdollisista rikollisista. Kun lopulta alkaa tapahtua, havainnot ja salapoliisintaidot tulevat tarpeeseen.

Salapoliisijuoni hallitsee etenkin kahta ensimmäistä kirjaa. Kolmannessa haaveet ovat jo jääneet hieman taka-alalle ja nuoret joutuvat tekemisiin rikollisten kanssa lähinnä sattumalta. Toinen jatkuva juoni on Ruusujen sota, Englannin historiasta innoituksensa saanut leikki. (Ilman Lindgreniä olisin tuskin koskaan kuullutkaan kyseisestä sodasta. Ei meille tällaista koulussa opetettu eikä edes yliopistossa.) Valkoiseen Ruusuun kuuluvat Kalle ja hänen ystävänsä Anders ja Eva-Lotta. Punaiseen Ruusuun kuuluvat Sixten, Benka ja Jonte, jotka ovat leikissä pahimpia vihollisia mutta muuten parhaita ystäviä. Leikki on jatkunut jo monta kesää. Kun koulut alkavat, se nimittäin jää aina tauolle. Ruusujen sodassa joukkueet pyrkivät parhaansa mukaan ärsyttämään toisiaan, varastamaan toistensa salaisia papereita ja kamppailemaan Valtakiven omistuksesta. Leikkiin kuuluu tappeluita, hurjia takaa-ajoja pitkin kaupungin öisiä katuja ja erilaisten arvoitusten selvittämistä. Valkoisten suurin salaisuus on ryövärikieli, jonka Eva-Lotan isä on opettanut tyttärelleen ja tämän tovereille. Kirjat ovat leikin ylistystä, ja leikissä opituilla taidoilla pärjätään myös tositilanteessa roistoja vastaan.

Nuorten kesälomat ovat ihanaa vapauden aikaa. On joitakin velvollisuuksia, kuten vanhempien liikkeissä auttelu, mutta suurimman osan ajasta nuoret juoksentelevat paljain jaloin pitkin kaupunkia ja lähiseudun auringon polttamia nurmikoita. Kukaan ei vahdi eikä vartioi. Toisaalta pikkukaupunki onkin idylli, jossa kukaan ei oleta voivan tapahtua mitään pahaa. Kirjojen tapahtumat sijoittuvat 1940-luvun loppupuolelle. Toinen maailmansota on juuri päättynyt, mutta eipä se ole juuri ruotsalaisten lasten ja nuorten elämään muutenkaan vaikuttanut. Ainoastaan viimeisessä kirjassa uuden sodan uhka tulee esiin ja silloinkin vain viittauksenomaisesti. Pikkukaupungissa kaikki on turvallista ja tylsää. Eletään varsinaisessa yhtenäiskulttuurissa, jossa kaikki syövät ja nukkuvat samaan aikaan ja muutenkin on itsestään selvää, kuinka kunnon ihmiset elävät. Edes luokkaerot eivät häiritse idylliä. Kummassakin Ruusujen sodan joukkueessa on kaksi porvarillisen perheen lasta ja yksi työläiskodin kasvatti. Valkoisissa suutarin poika Anders on peräti joukon johtaja.

Kirjat kertovat kolmesta (ilmeisesti) peräkkäisestä kesälomasta. Ensimmäisessä tarinassa nuoret ovat noin 12-vuotiaita eli murrosiän kynnyksellä ja toki vanhenevat vuosi vuodelta. He ovat kuitenkin nykynuoriin verrattuna todella lapsia ja leikkivät täysillä yläkouluikäisinäkin. Kuitenkin etenkin pojat osaavat paljon sellaisia asioita, joita nykynuoret tuskin osaavat ainakaan noin itsestäänselvästi. Kalle esimerkiksi ajaa moottoripyörällä ja käyttää radiolaitteita, tuosta vain, ilman harjoitusta. Pojilla on tietenkin aina mukana linkkuveitsi, jolla voi tehdä vaikka mitä. Kalle tekee rikosteknisiä tutkimuksia omilla kemistinvälineillään. Olivatko 40-luvun nuoret oikeasti näin näppäriä? Johtuiko se siitä, ettei heidän peräänsä juuri katsottu vaan kaikkea saattoi kokeilla ilman valvontaa? Muistan kyllä isän isoveljien kertoneen, että he esimerkiksi valmistivat dynamiittia tuonikäisinä.

Toisin kuin henkilöiden iästä voisi ajatella, nuorten seksuaalisuus puuttuu täysin kirjoista. Kalle ja Anders ovat toki kuollakseen ihastuneita Eva-Lottaan, mutta se on lapsen ihastusta, johon ei liity ainakaan tietoista seksuaalista tunnetta. Miksi Lindgren on halunnut kuvata päähenkilöitään niin viattomina? Luultavasti hormonit hyrräsivät tuossa iässä 40-luvullakin. Jos ei voinut suoraan puhua, olisi voinut vihjata, mutta ei näissä kirjoissa ole edes vihjauksia. Toisaalta eipä niitä tarinassa tarvitakaan.

Mielestäni kirjat kertovat silti aikuistumisesta. Rikoksia ratkoessaan nuoret joutuvat tekemisiin pahojen asioiden kanssa. Ne ovat aivan jotain muuta kuin salapoliisiromaanien kuvitteelliset rikokset. Yksi merkki aikuistumisesta on Kallen siirtyminen pois mielikuvitusmaailmasta. Kahdessa ensimmäisessä kirjassa hänen leikissään on mukana kuvitteellinen nuori ihailija, eräänlainen tohtori Watson, joka auliisti kiittelee hänen ponnistuksiaan ihmiskunnan eteen. Kalle mestarietsivän lopussa tämä hahmo kuitenkin haihtuu kesäyöhön eikä enää palaa. Minusta kohtaus on ollut aina ahdistava. Tarkoittaako aikuistuminen sitä, ettei enää voi haaveilla? Muistan myös sisareni kokeneen kohtauksen samalla tavalla.

Ryöstetyn Rasmuksen alussa nuoret vielä leikkivät Ruusujen sotaa aivan kuin ennenkin. Ei voi olla ajattelematta, että he leikkivät sitä viattomina viimeisen kerran, ennen kuin yllättävät tapahtumat taas kerran lopettavat leikin. Tapahtumien jälkeen leikki ei voi enää jatkua samanlaisina kuin ennen. Muutenkin Ryöstetyssä Rasmuksessa on mielestäni jotain surullista. Päähenkilöt muuttuvat, etenkin Eva-Lotta. Kahdessa ensimmäisessä kirjassa hän on peppipitkätossumainen rämäpää, joka leikkii samoja leikkejä kuin pojat. Minustakin poikien leikit ovat olleet aina hauskempia kuin tyttöjen leikit, joten olen aina tuntenut sympatiaa häntä kohtaan. Kun nuorten täytyy ottaa vastuu pienestä Rasmuksesta, Eva-Lotta herää sovinnaisempaan tyttöyteen ja naiseuteen, johon kuuluu luonnostaan hoivaaminen. Pojat eivät koe tällaista muutosta. Ryöstetyssä Rasmuksessa on hienoja ja syvällisiä, yhteiskunnallisestikin puhuttelevia teemoja, mutta jotenkin tarina on jo mennyt pilalle ja menettänyt kirkkaimman hohtonsa. Aikuistuminen on kuitenkin aika tylsää.


Astrid Lindgren:

Yksityisetsivä Kalle Blomkvist (WSOY 1948), alkuteos Mästerdetektiven Blomkvist (1946), suom. Laila Järvinen

Kalle mestarietsivä (WSOY 1953), alkuteos Mästerdetektiven Blomkvist lever farligt (1951), suom. Laila Järvinen

Ryöstetty Rasmus ja mestarietsivä (WSOY 1954), alkuteos Kalle Blomkvist och Rasmus (1953), suom. Laila Järvinen

Jim Carroll: Koripallopäiväkirjat

Kirjan pohjalta tehdyn elokuvan mainos
Kuva: Wikipedia

Koripallopäiväkirjat kertoo runoilija ja muusikko Jim Carrollin teini-iästä 1960-luvulla. Irlantilaistaustainen nuori mies elää Manhattanilla, käy koulua ja omistaa elämänsä koripallon pelaamiselle, kunnes päihteet alkavat saada entistä vahvemman otteen pojan elämästä. Huumeita on kaveripiirissä helppo saada, eivätkä vanhemmat tai opettajat huomaa mitään, vaikka Jim luisuu vähitellen heroiinikoukkuun. Kaksoiselämä onnistuu pitkään, mutta sitten tutuksi tulevat hämärähommat ja nuorisovankila.

Kirjan perusteella Jimin elämä vaikuttaa ihan tavalliselta ja varsin hauskalta nuoren pojan elämältä. On koulu ärsyttävine opettajineen, on kavereita, on koripalloharrastus, on tyttöjä, joiden petiin pyrkiä. Jim ei vaikuta pakenevan ongelmiaan päihteiden tuottamaan mielihyvään. Kuitenkin elämä karkaa käsistä. Kirjassa tarina jää kutkuttavasti kesken - kirjailijan itsensä tiedämme selvinneen takaisin elämään.

Mikä nuorta Jimiä sitten riipoo? Sodan jälkeen syntynyt sukupolvi tuntee elävänsä peruuttamattomasti muuttuneessa maailmassa, jota vanhemmat eivät enää ymmärrä. Vanhemmille sota oli toinen maailmansota, nuorille taas Vietnam tai ydinaseuhka. Jim kokee elävänsä Manhattanilla jättimäisen maalitaulun päällä. Atomipommin pelko tulee uniin ja saa elämään kuin viimeistä päivää, koska mikä tahansa päivä voi todella olla viimeinen. Vanhemmat ovat muutenkin aivan pihalla nuorten elämästä. Nämä kokevat todella hurjia juttuja sekä kaduilla että kouluissa - muun muassa väkivaltaa ja seksuaalista ahdistelua opettajien taholta - ja ovat lopulta huumeriippuvaisia, mutta vanhempia huolestuttavaa vain tukan pituus ja sodanvastaiset mielipiteet. Vastakulttuuri ei silti selitä nuorten halua sekoittaa päänsä. Ehkä he tekevät sen siitä syystä, että se on hauskaa, ainakin aluksi...?

Kirja välttää täydellisesti kaikenlaisen sentimentaalisuuden ja valistushengen. Siksi siihen on helppo eläytyä. Teinipojan päiväkirjaksi tätä on kuitenkin vaikea uskoa. Teksti ei ole lainkaan päiväkirjamaista, ja kertoja vaikuttaa kypsemmältä kuin yläkouluikäisen pojan voisi kuvitella olevan. Ilmeisesti kirja onkin pikemminkin päiväkirjoihin perustuva muistelmateos. Vähällä tekstillä kerrotaan paljon asioita, mutta aukkojakin tarinassa on. Mutta niitähän on aina kerrotuissa muistoissa, kuten myös ristiriitaisuuksia.

Pidin tarinasta erittäin paljon, mutta suomenkielisen laitoksen toimitustyötä on syytä moittia huolimattomuudesta. Tekstissä on muun muassa yhdyssanavirheitä, ja joistakin lauseista vaikuttaa puuttuvan sanoja, mikä tekee niiden ymmärtämisestä jokseenkin vaikeaa.

Kirjan pohjalta on tehty elokuva, joka on englanniksi samanniminen mutta suomeksi New Yorkin kadut. En ole nähnyt sitä, mutta Youtube-pätkien perusteella se on dramaattisempi kuin kirja. Pääosaa näytteli Leonardo di Caprio. Tässä eräänä päivänä uimahallissa oli aivan nuoren Leon näköinen uintivalmentaja - silmäniloa meille vesijuoksijoillekin. Olkoon siis elokuvajuliste tämän tekstin kuvituksena.


Jim Carroll: Koripallopäiväkirjat (Nastamuumio 2000)
Alkuteos: Basketball Diaries (1978), suom. Asmo Koste

Haastebloggaus: Pojat, lukemaan!

Suomen ilmavoimien käytössä ollut Hawker Hurricane
Oulun lentonäytöksessä elokuussa 2014
Kuva kirjoittajan

Pojat eivät lue kirjoja. Pojat pärjäävät tyttöjä huonommin koulussa ja ovat suuremmassa syrjäytymisvaarassa. Tästähän kuulemme harva se päivä mediasta. Sattumaako, ehei!

Eniten minua kiinnostaa tie -blogin Suketus tarttui härkää sarvista ja haastoi kirjabloggaajat listaamaan poikia kiinnostavia kirjoja. Koska en ikinä älyä mitään haasteita ajoissa, olen nytkin myöhäisherännyt ja rääpäisen kasaan epäjohdonmukaisen sepustuksen teoksista, joista olen ehkä joskus blogannut, joita olen itse lukenut tai joita olen ainakin kuullut jonkun lukeneen.

Osa I: Mikä poikakirjallisuudessa mättää?

Olen miettinyt poikien lukuinnon puutetta useammassakin seurassa pitkin vuotta. Itse en ole koskaan ollut poika, mutta olen keskustellut asiasta useammankin miehen kanssa ja saanut tukea ajatuksilleni. Sitä paitsi oma lapsuuteni ei ollut yhtä värikoodattu kuin nykyään, ja jako tyttöjen ja poikien asioihin oli ylipäätään vähemmän jyrkkä. Minulla on siis varsin hyvä ymmärrys niin sanotuista poikakirjoista, koska olen lukenut niitä hyllymetreittäin.

Minulla onkin omat teoriani, miksi pojat eivät lue. Tietenkin kulttuuri on ylipäätään muuttunut ja kaikkien nuorten ajasta kilpailevat monet muutkin harrastukset ja mediat, eikä siinä mitään pahaa ole. Parhaimmillaan tietokoneella pelaaminen on oikein kehittävä harrastus. Iso osa nuortenkirjoista on kuitenkin nykyään niin tylsiä, ettei tarvitse ihmetellä, miksi kukaan ei lue niitä! Tähän joukkoon voi laskea ainakin kaikki lukemani nuortenkirjat, jotka on kirjoitettu suunnilleen oman syntymäni jälkeen. Fantasiakirjojen tilanne on luultavasti parempi, ja niitähän luetaankin. Mutta ei jollain syrjäytyneiden reppanoiden ihmissuhdeongelmia käsittelevillä draamoilla ole mitään jakoa J. Fenimore Cooperin tai Karl Mayn rinnalla! Näissä vanhoissa klassikoissa on se elementti, joka puuttuu liian monesta uudemmasta nuortenkirjasta: jännittävä tarina.

Mikä klassikoissa sitten on vikana, ettei niitä nykyään lueta esimerkiksi kouluissa? No, esimerkiksi se, että ne ovat jo monta vuosikymmentä olleet todella poliittisesti epäkorrekteja muun muassa rasististen asenteidensa vuoksi. Mutta ymmärtäväthän lapsetkin, että aikaisempina aikoina ihmisten arvot olivat erilaisia kuin nykyään. Ainakin minä ymmärsin sen lapsena. Parhaassa tapauksessa poliittisesti epäkorrektien kirjojen pohjalta voitaisiin käydä hyvää arvokeskustelua. Ja miksei enää muka voida kirjoittaa vastaavia seikkailuja, mutta ilman pahinta rasismia? Eihän Karl Maykaan omasta elämästään kirjoittanut vaan maista, joissa hän ei ollut koskaan käynyt.

Mieleni tekisi ehdottaa, että hyljätään siis kokonaan poliittisesti korrekti nuortenkirjallisuus, jonka tarkoitus on pikemminkin kasvattaa kuin tarjota mielihyvää. Tarkemmin ajatellen tämä olisi varsin historiaton ehdotus, sillä myös vanhemman poikakirjallisuuden tarkoitus on ollut kasvattaa. Kirjoissa propagoidaan muun muassa sellaisia arvoja kuin reippaus, omatoimisuus, urhoollisuus ja uskollisuus ystäviä kohtaan. Joskus ne on koettu tavoittelemisen arvoisiksi asioiksi. Ilmeisesti enää ei. Eräs lähisukulaiseni kertoi kuulleensa toiselta sukulaiselta, että tämä oli kuullut 60-luvulla suoraan Joppe Karhuselta, että tämä legenda oli tarkoittanut ilmasotakirjansa nimenomaan reipashenkiseksi, isänmaallisuuteen kasvattavaksi lukemistoksi pojille. Ottaen huomioon ajallisen etäisyyden ja sukuni taipumuksen värittää tarinoita oman makunsa mukaan tämä tieto on luonnollisesti täysin luotettava. Joka tapauksessa Joppe Karhusen kirjatkin varmasti kiinnostaisivat nykynuorisoa. Sota kiinnostaa aina - intiaaneista en ole enää aivan varma.

Poikakirjallisuudessa mättää se, että sitä ei ole. Valtavirran nuortenkirjat ovat tyttökirjallisuutta, jos ne ylipäätään jotakuta miellyttävät.

Osa II: Suosituksia poikain luettavaksi

Tähän olen poiminut blogitaipaleeni varrelta postauksia, jotka saattaisivat kiinnostaa nimenomaan poikalukijoita, ehkä yläkouluiästä alkaen. Harmi vain, että ne pojat, jotka eivät lue kirjoja, tuskin lukevat kirjablogejakaan.

Ilmari Juutilainen: Punalentäjien kiusana
Tuntematon Lauri Törni
Leif Hamre: Lentokone kadoksissa
Ari Mennander: Teemu

Lopuksi haluan suositella Sentenced-kitaristi Sami Lopakan viime vuonna ilmestynyttä esikoisromaania Marras. Luin sen tuoreeltaan ja tykkäsin tosi paljon, mutta jostain syystä en sitten kirjoittanut kirjasta mitään blogiin. Joka tapauksessa metallibändin Euroopan-kiertuetta kuvaavan ronskin tarinan luulisi miellyttävän hieman vanhempia poikia, joille itsemurha-ajatusten ja alkoholipsykoosin kaltaiset hilpeät aiheet eivät ole liikaa. Sami Lopakan kyvyistä kertoo jotakin sekin, että hänen erinomainen suomen kielen gradunsa varastettiin yliopistolta.

Briitta Hepo-oja: Siilin kuolema

15-vuotias Arttu tuntee itsensä ulkopuoliseksi maailmassa. Vanhemmat ja sisarukset eivät ymmärrä, eikä koulussakaan ole kavereita. Välit perheeseen huononevat entisestään, kun perheen isä ajaa mökkireissulla siilin yli. Arttu suuttuu ja syyttää isäänsä murhaajaksi. Sitten hän innostuu muutenkin eläinten oikeuksista, ja kun tilauksesta paikalle pölähtää Animalian jäsen Neatta, joka ainoana ymmärtää Artun mietteitä. Artulle kasautuu kuitenkin aina vain enemmän ongelmia sekä kotona että koulussa.

Tässä vaiheessa Siilin kuolema meinasi jäädä kesken. Miksi ihmetellä, että nuoret eivät lue, jos heille tarjotaan samaa mössöä aina vain uudelleen. Päähenkilö on ulkopuolisuuden tunnetta poteva toivoton nynny. Ja sitten pelastavana enkelinä paikalle pölähtää toinen erilainen nuori, joka esitetään sankarina, vaikka todellisuudessa hän on lähinnä itsekäs ja toteuttaa omat suunnitelmansa siitä riippumatta, miten se vaikuttaa muiden elämään. Samaa  voi sanoa ruotsalaisesta sukulaistädistä. Muutkaan kirjan henkilöt eivät juuri omaperäisyydellään loista. Päähenkilön ajatukset vaikuttaisivat kuuluvan pikemminkin naispuoliselle kirjallisuuden opiskelijalle kuin teinipojalle.

Kuitenkin tarina lähtee lopulta lentoon, mutta vasta viimeisen kolmanneksen aikana. Siilin kuolema on esikoisromaani - olisiko se tarvinnut vielä lisää työstämistä? Alkuosasta puolet pois esimerkiksi. Kirjan loppupuolella alkaa tapahtua ja hahmot vapautuvat hieman karikatyyrimäisistä luonnekuvauksistaan. Melkeinpä parasta kirjassa on, että kirjailija ei tarjoa mitään yksinkertaista ratkaisua päähenkilön ja hänen perheensä ongelmiin. Loppu on kuitenkin toiveikas. Tekstissä on lisäksi hauskoja pikku yksityiskohtia, jotka eivät ehkä kuitenkaan avaudu kovin nuorille. Esimerkkinä viittaukset Artun isän ilmeisesti vanhoillislestadiolaiseen taustaan, joka on tehnyt hänestä vakaumuksellisen ateistin.

Jälkeenpäin heräsi vielä joitakin kysymyksiä. Ehkä perheenjäsenten hahmot kuvastavat sittenkin teinipojan ahdasmielistä ajattelua. Kaikkien teinien mielestähän vanhemmat ovat ihan mänttejä. Ja samaistuuko irokeesipäinen Arttu jollain hyvin symbolisella tasolla siileihin, joiden hyvinvoinnista hän on huolestunut.

Ehkä olen vain liian vanha lukemaan näitä uudempia nuortenkirjoja ja pitäisi vain pysyä niissä kirjoissa, joita luin, kun olin itsekin vielä  nuori.


Briitta Hepo-oja: Siilin kuolema (Myllylahti 2015)

Leif Hamre: Lentokone kadoksissa

Reippaus, neuvokkuus, urheus, ystävyys. Siinäpä joukko poikakirjojen klassisia hyveitä. Norjalaisen lentoupseerin kirjoittama Lentokone kadoksissa on uskollinen tyylilajilleen. Tarinan alussa vänrikki Geir Gran joutuu lähtemään lumituiskussa noutamaan lentokoneella sairasta Ruijan pohjoisosista. Harmikseen hän saa kakkospilotikseen kokemattoman Petter Hovdenin. Sää huononee aina vain. Aivan kuin siinä ei olisi kylliksi huolta: myös lentokoneen moottori temppuilee ja lopulta lentäjät joutuvat jättämään koneen ja pelastautumaan laskuvarjoilla jonnekin päin Ruijan tuntureita. Siitä alkaa eloonjäämiskamppailu, jonka pääosassa eivät enää ole lentokoneet vaan reippaat nuorukaiset ja Pohjois-Norjan mahtava luonto.

Olen lukenut lapsena ja nuorena kasoittain tällaisia poikakirjoja, joissa joukko poikia tai nuoria miehiä lähtee erämaahan etsimään aarretta tai meteoriittia tai roistoja tai mitä milloinkin. Ollaan aivan omillaan suuren luonnon helmassa. Siellä tarvitaan monenlaisia puhdashenkisiä hyveitä. Tärkein on kuitenkin ripeästi etenevä, vauhdikas tarina.

En tiedä, kirjoitetaanko tällaisia poikien seikkeilukirjoja vielä. Kokemukseni uudemmasta nuortenkirjallisuudesta ovat yläasteajalta, jolloin meille luetettiin kaikenlaista kasvattavaa kirjallisuutta, jonka luultavasti oletettiin kiinnostavan nuoria. Niissä kirjoissa ei tosin kerrottu, kuinka selviytyä hengissä, jos sattuu tipahtamaan laskuvarjolla keskelle Ruijan talvea. Pikemminkin kirjoissa valistettiin seksuaalisuudesta, huumeista tai vaikeista perhesuhteista.

Luin toki lapsena paljon myös tyttökirjoja, mutta olen kai niin sukupuolineutraalin kasvatuksen uhri - se oli mielestäni ihan tavallista kasvatusta silloin - etten suuremmin välittänyt, kertooko kirja tytöistä vai pojista. Ehkä poikien kirjat olivat vähän jännittävämpiä. Luonnossa retkeileminen on ollut aina minun juttuni, ja etenkin tässä kirjassa tutut paikannimet saavat vaellusvietin heräämään. Bardufoss - se on kaunis paikka. Skibotten-joki - sen rannoilla on tullut monet kesät rymyttyä. Osaan kuvitella tunturit, joilla Geir ja Petter taistelevat elämästään pakkasta vastaan. Olen itsekin yöpynyt talvisaikaan teltassa niissä maisemissa. Silloin oli toki kunnon varusteet ja tarpeeksi ruokaa.

Geir ja Petter eivät ole nynnyjä. Heille ei ole mikään juttu väsätä lumikengät oksista tai kalaverkko laskuvarjon köysistä. Riekoille viritetään ansoja ja pahimpaan nälkään syödään jäkäläkeittoa. Hamren jakamat neuvot vaikuttavat oikeasti käyttökelpoisilta, paitsi että jäkälää ei tietenkään enää ole. Päähenkilöt myös auttavat epäitsekkäästi toisiaan, ja samalla toki Geir joutuu luopumaan alentuvasta suhtautumisestaan. Se on kenties elinikäisen ystävyyden alku. Lopulta lumimyrsky tietenkin loppuu, ja lentäjätoverit käyvät noutamassa pulaan joutuneet kotiin.

Onko päähenkilöiden kertakaikkisessa reippaudessa suorastaan jotain poliittisesti epäkorrektia?

En löytänyt koneelta kuvaa talvisesta Norjasta, joten Suomen Lappi saa kelvata sellaisena kuin se oli pari viikkoa sitten, kun viimeksi kävin siellä rymyämässä.


Leif Hamre: Lentokone kadoksissa (WSOY 1964)
Alkuteos: Otter tre to kaller! (s.a.)

Jean Webster: Patty korkeakoulussa

St.Ursula-koulun tytöt oli lapsuuden ehdottomia suosikkikirjojani. Se kertoi parempien perheiden tytärten sisäoppilaitoksesta 1900-luvun alun Yhdysvalloissa. Siinä seikkaili muun muassa ilkikurinen Patty Wyatt, ja kun löysin antikvariaatista saman kirjailijan Patty korkeakoulussa -nimisen teoksen, luulin sitä ikisuosikkini jatko-osaksi. Vaikka se tosiaan kuvaa Pattyn myöhempää elämää, se on itse asiassa kirjoitettu ennen St.Ursula-koulun tyttöjä (Just Patty, 1911).

Ennen taustatyötä olin oikeastaan pettynyt kirjaan. Se koostuu sarjasta anekdootteja vailla kunnollista tarinaa. St.Ursula-koulun tyttöjen Patty oli toki aina valmis kepposiin, mutta korkeakoulussa hän näyttää taantuneen vain ilkeäksi. Muissa henkilökuvauksissa syvyyttä ei ole senkään vertaa.

Ehdin jo surra myös sitä, että kirjasta oli kadonnut kokonaan feminismi. St.Ursula-koulun tytöthän on kirjoittamisajankohtaansa ja oletettuun kohdeyleisöönsä nähden ällistyttävän poliittinen kirja. Vaikka tytöille opetetaan koulussa porvarillisen siveää käytöstä, osa opettajista on aitoja naisasianaisia, ja tytöt oppivat vaatimaan oikeuksia niin naisille kuin sorretuille työläisillekin. Eihän tätä puolta osannut lapsena ajatella, mutta nyt kiinnostaisi kyllä tietää, mitä edvardiaanisen ajan yläluokkaiset teinitytöt mahtoivat kirjan huonosti peitellystä yhteiskunnallisesta paatoksesta tuumata. Toisaalta kyseiset aatteet kuuluivat kiistatta kyseisen aikakauden henkiseen ilmastoon ja olivat ehkä jossain määrin jopa tutumpia tuon ajan ihmisille kuin nykynuorille.

Patty tovereineen on monellakin tavalla etuoikeutettu, eikä vähiten sen vuoksi, että hän saa jatkaa opintojaan korkeakoulussa. Kyseinen korkeakoulu ei tosin juurikaan muistuta nykyistä yliopistoa. Se on pikemminkin sisäoppilaitoksen jatko. Siellä opiskelee vain nuoria naisia, joiden aineyhdistelmät vaikuttavat aika hämmentävältä kokoelmalta erilaisia yleissivistäviä lukuaineita, niitä samoja, joita he pänttäsivät edellisessäkin koulussa. Vieraita saa käydä vain rajoitetusti, ja oppilaskunta valvoo, ettei kukaan jää liian monta kertaa pois jumalanpalveluksista. Tieteen tekeminen ei näytä opetukseen kuuluvan. Mahtoiko saksalainen sivistysyliopisto olla muutenkaan laajemmin tunnettu Yhdysvalloissa vielä tuolloin?

Tuskin luen kirjaa aivan heti uudestaan, mutta se ansaitsee paikkansa kirjahyllynsä klassikkoarvonsa ansiosta. Onneksi Webster kehittyi myöhemmin kirjailijana ja kirjoitti pari muutakin klassikoksi noussutta nuortenromaania. Tunnetuin lienee Setä Pitkäsääri (Daddy-Long-Legs, 1912).

Jean Webster: Patty korkeakoulussa (Otava 1961)
Alkuteos: When Patty Went to College 1903

Harmaita ruotsalaisia poneja

Nan Inger:
Perheeseen tuli poni 1975 (Sedan red jag Dunet 1968)
Tyttö ja tytöllä hevonen 1977 (Att vara flicka och ha egen häst 1969)
Seuraavana ratsastaa Piglet Ek 1978 (Var god rid! 1970)

Lisbeth Pahnke: Britta-sarja 1971-80 (ruotsiksi 1966-1979)

Valitan kehnoja bibliografisia tietoja - laiskuus iski. Kirjojen pitäisi kyllä löytyä näilläkin viitteillä kirjastoista tai antikvariaateista. Kirjakaupoista ei kannata kysyäkään. Ilmestymisvuodet kuitenkin lisäsin, koska mielestäni ne ovat oleellista tietoa. Kirjat ovat aina oman aikakautensa tuotteita.

Sekä Nan Ingerin että Lisbeth Pahnken kirjat ovat omia ikisuosikkejani, jotka olen lukenut niin monta kertaa, että osaan ne käytännössä ulkoa. Se ei estä lukemasta niitä aina vain uudestaan. Ne kertovat tytöistä, jotka harrastavat hevosia ja ratsastusta, ja ne on kirjoitettu tytöille, jotka harrastavat hevosia ja ratsastusta. Tai vähintäänkin toivoisivat harrastavansa. Kummankin kirjasarjan päähenkilöllä on oma harmaa (täsmällisemmin ilmaistuna kimo) poni. Kirjoissa kuvataan tytön, ponin ja ystäväpiirin arkisia tapahtumia.

Genrehän on varsin laaja ja Suomessakin suosittu. Kuitenkin Nan Ingerin ja Lisbeth Pahnken kirjat ovat mielestäni verrattomasti parempia kuin suurin osa kilpailijoistaan. Yleensähän tarina menee niin, että köyhä tyttö pelastaa kurjan hevosen, jota kukaan ei ymmärrä, oppii ratsastamaan yliluonnollisen nopeasti ja lopulta voittaa kaikki huomattavasti rikkaammat ja ilkeämmät kanssakilpailijat isoissa kilpailuissa. Monesti juoneen liittyy rikosten ratkaisemista tai muita perin epäuskottavia seikkailuja.

Ingerin ja Pahnken kirjat ovat realistisempia. Niistä käy ilmi, kuinka vaikeaa ratsastus on ja kuinka paljon harjoitusta yksinkertaistenkin asioiden oppimiseen vaaditaan. Pigletin Untuvasta tulee lopulta erinomainen kouluratsastusponi, mutta sen ei selitetä johtuvan poikkeuksellisesta lahjakkuudesta tai ylimaallisesta ymmärryksestä tytön ja ponin välillä. Piglet harjoittelee valtavasti taitavien opettajien johdolla. Häntä valmentavat niin ratsastusta harrastavat vanhemmat kuin lähellä asuva ratsumestarikin. Silti ponin harjaannuttaminen kestää pari vuotta. Britasta puolestaan ei koskaan tule varsinaisesti mestariratsastajaa, vaikka kirjasarja seuraa hänen uraansa arviolta noin kuuden vuoden ajan eikä Britta ole aloittelija edes ensimmäisessä kirjassa.

Arkisen uurastuksen kuvaaminen tekee kirjoista sellaisia hevosnörttiromaaneja, että ne tuskin aukeavat kenellekään, jolla ei ole omakohtaista kokemusta ratsastamisesta. Ratsastuksen harrastajille erilaisten harjoitusten kuvaukset ovat puolestaan hyvin antoisia. Britta-kirjojen suomennokset vain ovat niin kehnoja, että ratsastuksen harrastajallekin jää hämäräksi, mitä mahtoi tarkoittaa kouluradalla tarkoituksellisesti ratsastettu ristilaukka (vastalaukka vai laukanvaihto) tai estetyyppi vinopuomi (ristikko?). Sehän nyt tietenkin on aivan genren arkipäivää, että brun käännetään ruskeaksi eikä ruunikoksi. Vastaavasti englanninkielisten heppakirjojen chestnut on suomennoksissa järjestään kastanjanvärinen eikä rautias. Kustantajat hei, olisi kulttuuriteko suomennuttaa Britta-sarja uudestaan!

Jotkut asiat hevosmaailmassa ovat muuttuneet paljon 60-luvulta, toiset taas eivät juurikaan. Sekä Pigletin että Brittan elämässä on esimerkiksi aivan realistinen mahdollisuus ratkaista hevosenhankintaongelma ostamalla armeijalta "kruununhevonen". Samoin kenttien laidoilla vilahtelee ratsumestareita. Ei kai niitä ole enää armeijassa edes Ruotsissa? Kaikessa toiminnassa on vanhan hevoskulttuurimaan leima, joka puuttuu Suomesta vieläkin.

Britta-kirjoissa ei oteta oikeastaan millään tavalla kantaa ympäröivään yhteiskuntaan. Aika näkyy lähinnä siinä, että kirjasarjan alussa hämmästellään Tanskan oikeanpuoleista liikennettä. Sen sijaan Pigletin elämää 60-luvun lopun kuohunta koskettaa opiskelijaradikalismista viehättyneen sisaren kautta. Tämä yrittää järisyttää perheen ja uneliaan maalaiskylän elämää maailmanparannusajatuksineen. Nyky-Ruotsin maahanmuuttopolitiikkaa ajatellessa vaikuttaa jokseenkin ironiselta, millaista kuohuntaa Maria-siskon mustaihoinen brittisulhanen John aiheuttaa ihmisissä, jotka eivät ole mustaa miestä koskaan ennen nähneet - etenkin kun käy ilmi, ettei John ole laulaja tai juoksija vaan diplomaatinuralle pyrkivä sosiologi.

Vaikka kirjat keskittyvät poniasioihin, tyttöjen elämässä on muutakin. Perheeseen tuli poni kertoo 13-vuotiaan Pigletin ensimäisestä lukukaudesta uudessa koulussa. Hänhän muuttaa perheineen maalle kaupungista, missä hän on käynyt hienoa kokeilukoulua. Koulukuvaus on jokseenkin inhorealistista. Yleensä nuortenkirjoissa päähenkilöt eivät juuri perusta koulusta. Kai sellaisen ajatellaan puhuttelevan nuorisoa. Sen sijaan Piglet on hyvä koulussa, minkä vuoksi minun on aina ollut helppo samaistua häneen. Seuraavassa kirjassa Piglet viettää ystävineen kesälomaa. Seuraavana ratsastaa Piglet Ek puolestaan kuvaa vain yhtä viikonloppua pari vuotta kahden ensimmäisen osan tapahtumien jälkeen. Untuva on kehittynyt ratsuna - ehkä on kirjallisesti hyvä ratkaisu jättää välistä pari vuotta päivittäisiä harjoituksia - mutta on Piglet itsekin paljon kypsempi ja aikuisempi.

Myös Britta on kirjasarjan alussa esiteini. Hän ratsastaa paikallisessa ratsastuskoulussa - omasta ponista ei ole vielä tietoakaan. Koulun jälkeen Britta pääsee töihin ratsastuskoululle. Viimeisissä osissa hän on parikymppinen ja vaihtaa lopulta poneista hevosiin. Hevosjuonen rinnalla kulkee Brittan ja Lassen syvenevä ystävyys. Lapsena en osannut edes ajatella sitä mahdollisesti romanttisena tarinana. Pahnken taitavuutta osoittaa hienovaraisuus, jolla hän vihjailee, että ehkä Lasse ei olekaan vain ratsastajatoveri ja vanha tuttava. Monet muut hevostyttökirjathan sortuvat imeliin poikakuvioihin.

Piglet- ja Britta-kirjat ovat ponityttökirjallisuuden klassikoita. Ne ovat saaneet enemmän ja vähemmän onnistuneita seuraajia. Parhaita lienevät Heddi Böckmanin Sandra-kirjat, joiden teini-ikäisellä päähenkilöllä on myös kimo ponitamma.  Ruotsalaiset nyt vain osaavat paremmin, sekä ratsastuksen että heppakirjojen kirjoittamisen siis.