Jari Tervo: Revontultentie

Esikoisessa (2013) tutuksi tullut nuoren Jarin perhe kohoaa yhteiskunnan arvoasteikossa rivitaloasunnon omistajiksi, mutta Korkalovaaran rinnettä he laskeutuvat Vanamokadun perukoilta Revontultentielle. Jarin isä nimittäin rakennuttaa hienon rivitalon viimeksi mainitun kadun varrelle.

Tiedän, mitä rivitaloa Jari Tervo tarkoittaa. Olen kulkenut lukemattomia kertoja sen ohi. Yksi ala-asteen luokkatoverini asui siinä. Jari Tervo ei ymmärtääkseni ole asunut.

Esikoiseen verrattuna Revontultentie tuntuu muutenkin irtautuvat kauemmas Tervon perheen arjesta. Uutukaisessa teini-ikään ehtinyt Jari matkustaa perheensä mukana Neuvostoliittoon ja pääsee kommunismille omistautuneen hulttio-opettajan suosioon. Opettajan myötävaikutuksella hän tutustuu toiseenkin sosialistiseen valtioon eli Itä-Saksaan. Siellä järjestetään maailman nuorison festivaali, missä Agit-Prop laulaa ja vallankumous on muutenkin yhtä lystiä. Ehkä jonkinlainen jälkiviisaus vaivaa näitäkin tarinoita.

Kirja sisältää tuotesijoittelua jopa häiritsevästi. Kuka aikalainen luettelisi arkisten tavaroiden merkkejä? Eikö autoa yleensä kutsuta ihan vain autoksi eikä Saab Ysikutoseksi? Minun nostalgiantunteeni eivät perustu muutenkaan muistoihin 70-luvusta, koska en elänyt vielä silloin. En ole kasvanut kommunistiperheessä, en ole ollut edes poika. Mutta Korkalovaaran minä muistan. Tutut kadunnimet, Mäntyvaaran hiekkakuoppa, jonka rinteeltä laskimme pulkalla mäkeä, vaikka se oli kiellettyä. Yksi porukasta seisoi reunalla ja varoitti, jos tuli moottorikelkkoja.

Ilman yhteisiä kotinurkkia tuskin olisin tätäkään kirjaa lukenut. Esikoisessa seikkailut suvun menneisyydessä olivat tärkeässä osassa. Revontultentiessä ne sen sijaan tuntuvat keinotekoisilta niin kuin perheen uusin tragediakin. Ei Revontultentie silti mikään huono kirja ole, vaan siinä on 70-luvun nuoria varmasti puhuttelevan ajankuvan lisäksi sopivasti pilkettä silmäkulmassa. Vaikka Jari tutustuu aikuisten maailmaan, lapsen mielikuvitustakin on vielä jäljellä. Toivon silti, että historian opettaja Orankivaara on ihan fiktiivinen hahmo. Olen minä 70-luvun kommunistisista hörhöistä jotain tarinoita kuullut, mutta ei kai silloinkaan aivan tuollainen vastuuttomuus ollut kouluissa mahdollista?

Kiitos Kirsille kirjavinkistä.

Jari Tervo: Revontultentie (WSOY 2014)

Isänmaallisista lauluista

Kesän kunniaksi sallittakoon osittainen lipsahdus blogin varsinaisesta aiheesta. Siispä seuraavaksi lyhyt katsaus aiheisiin, joiden parissa askartelen päivittäin.

Kuuntelin taas kerran toisen maailmansodan aikaisia saksalaisia sotilasmarsseja ja ihmettelin, miten niissä sota saadaankin vaikuttamaan partiopoikien retkeltä. On iloa, auringonpaistetta ja reipasta retkimieltä aidossa Vandervögel-hengessä. Sotatapahtumia ei paljon mainita, kuten ei natsiaatteen jälkikäteen ajatellen ikäviä puoliakaan. Muistakaamme Tarmo Kunnasta - ei natsismista kiinnostuttu sen vuoksi, että natsit olisivat olleet pahoja, vaan nimenomaan siksi, että aate edusti kannattajilleen jotain hyvää ja tervettä.

Vertailun vuoksi esimerkiksi suomalaiset marssit kuulostavat lähinnä virsiltä - älkääkä ymmärtäkö tätä niin, etten arvostaisi suomalaisia marsseja tai virsiä. Puna-armeijan laulut puolestaan tukehtuvat slaavilaiseen pateettisuutensa. Kyllä minä silti niistäkin tykkään niistäkin sopivan sentimentaalisessa mielentilassa - ja miten upeasti ne onkaan laulettu tuolla äänitteellä.

Yksi suurimmista suosikeistani on jääkärilaulu Jääkärin kaiho, jonka moraalisesti velvoittavat sanat vetosivat tunteisiini jo pikkulapsena. Suomalaiset isänmaalliset laulut ovat kuitenkin hengeltään vakavia kuin sodanaikainen tanssikielto. Poikkeuksen muodostavat aseveljien lauluista tehdyt käännökset. Niiden sanoituksista on toki saatu osittain aivan käsittämättömiä tai vähintäänkin murheellisempia kuin alkuperäiset.

Esimerkiksi alppijääkärimarssi Es war ein Edelweiss kertoo, että "ein Leben voller Liebe und Glück und Sonnenschein hat uns gebracht das kleine, einsame Blümelein". Elämän täydeltä rakkautta, onnea ja auringonpaistetta on meille tuonut tuo pieni yksinäinen kukkanen. Suomentaja taas toteaa, että "meille molemmille tuo kukka kuollut on". Oi miksi?

Kivana kesälauluna juuri nyt miellyttää Wenn die Soldaten. Hilipatihippan! Tytöt katselevat ikkunasta ja tarjoavat soltuille leipää ja viiniä ja vissiin vähän muutakin, mutta kun urhot palaavat kotiin, mielitietyt ovat jo naimisissa muiden kanssa.

Ovatko isänmaalliset laulut pohjimmiltaan ideologia- vai mentaliteettikysymys?