Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin

Olen monesti ihmetellyt, miksi homoromaanit ovat usein niin outoja, kuten vaikkapa Otto Lehtisen Wurlitzer, joka jäi keväällä kesken. Olen kaivannut tarinaa arkiuskottavista homoista. Ehkä olen aiemmin valinnut luettavani huonosti. Onneksi Jonas Gardell loistaa juuri tavallisen ihmisen kuvaajana, niiden rakkautta ja hyväksyntää janoavien nuorten miesten, jotka saapuivat Tukholmaan 1980-luvun alkupuolella ja joiden toiveikkaat ponnistelut homojen vapauttamiseksi vaihtuivat sairasvuoteisiin ja hautajaisiin, joissa nuorena kuolleista tehtiin yhteisön silmissä taas heteroita.

Gardell kuvaa riipaisevasti myös nuorten homojen suhteita vanhempiinsa. Useimpien päähenkilöiden vanhemmat ovat rakastavia ja hyvää tarkoittavia. Joskin Rasmuksen vanhemmat rakastavat ainokaistaan omistavalla ja ahdistavalla tavalla, joka tuskin suo tälle tilaa hengittää. Benjaminin vanhemmat taas ovat vakaumuksellisia Jehovan todistajia, jotka oppinsa mukaisesti hylkäävät homoksi paljastuneen poikansa kokonaan. Rakkaus ei tarkoita hyväksymistä ja on välillä tuskallista kaikille osapuolille, etenkin kun hyväksyntä olisi vielä täysin ristiriidassa ympäröivän yhteisön tuomitsevien ja vanhoillisten arvojen kanssa, ja niitähän vielä 80-luvulla riitti Ruotsissakin, jota sentään Suomesta käsin pidetään edistyksellisenä yhteiskuntana.

Trilogian päähenkilöt jättävät siis taakseen lapsuuden ja nuoruuden, joka on ollut monelle hankala. Etenkin pienemmillä paikkakunnilla on ollut työlästä olla erilainen. Poikkeus on Benjamin, joka on nauttinut lapsitähden asemastaan Jehovan todistajien yhteisössä, kunnes rakastuminen suistaa hänen elämänsä raiteiltaan. Tukholmassa nuoret miehet tutustuvat toisiinsa ja solidaariseksi osoittautuvaan homoyhteisöön, jonka keskeinen hahmo on ihastuttava Paul. Paulille homoidentiteetti ei ole lainkaan hankala asia, vaan päin vastoin hän pyrkii suorastaan liioittelemaan sitä. Miehet ovat kuin perhe. Gardell kuvaa kuitenkin jokseenkin proosallisesti myös homojen lihatiskikulttuuria, jonka keskeinen osa olivat irtosuhteet ja jossa nuoruus ja kauneus ovat kaikki kaikessa. Vaihtuvien kumppanien ja anonyymin seksin maailmassa kirjan julmin päähenkilö, hi-virus, leviää ja tuhoaa nuoren miehen toisensa jälkeen.

Ennen hi-viruksen leviämistä Pohjoismaihin homojen vapautusliike oli hyvässä nosteessa. Aluksi lähinnä homojen ja narkomaanien keskuudessa levinnyt sairaus teki heistä jälleen ennen kaikkea yhteiskunnallisen kontrollin kohteita. Yhteiskunta halusi merkitä ja eristää - kirkon mielestä sairaus oli rangaistus syntisestä elämäntavasta. Terveydenhoitojärjestelmäkään ei mielellään olisi hoitanut saastaisiksi ja syntisiksi leimattuja potilaita, vaan nämä eristettiin paljon tiukemmin kuin tieto taudin leviämisestä olisi edellyttänyt. Tähän viittaa trilogian nimikin. Gardellin mukaan jopa lääkkeitä ei olisi mielellään suotu sairastuneille sen jälkeenkään, kun niitä oli lopulta kehitetty. Lopulta hiv kuitenkin pakotti muun yhteiskunnan ottamaan homoyhteisön vakavasti. Samalla homokulttuuri kesytettiin parisuhde- ja perhekeskeisiin raameihin, minkä seurauksena toki saatiin tasa-arvoinen avioliittolaki, mutta samalla homojen vapautusliike menetti kapinallisen puolensa, joka pyrki ylipäätään kyseenalaistamaan valtavirtayhteiskunnan käsitykset seksistä ja sukupuolesta. Marginaalisuuden ja hyväksyttävyyden ongelmakenttä puhuttaa edelleen, muun muassa täällä ja täällä ja täällä. Mielestäni on hienoa, että Gardell ei vain söpöstele vaan tuo esiin myös tämän puolen vapautuskamppailusta.

Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin on tärkeä dokumentti homojen ihmisoikeuksien kannalta käänteentekevästä aikakaudesta ja sen nuorista uhreista. Vaikka ihailen romaanien verta ja lihaa olevia henkilöitä, trilogiassa on kuitenkin paljon aineksia, jotka heikentävät sen arvoa romaanikirjallisuutena. Katsaukset aikakauden yhteiskunnalliseen keskusteluun tuovat tärkeää taustaa etenkin niille lukijoille, joille ne ovat vieraita. Monille tulee yllätyksenä, miten uusi asia homojen oikeudet oikeastaan ovat. Historiapätkät eivät kuitenkaan istu luontevaksi osaksi tarinaa. Muutenkin kirjoissa on mielestäni itsetarkoituksellista sinkoilua edestakaisin ajassa, liikaa toistoa ja tarpeetonta dramatiikkaa tyyliin "sillä hetkellä he eivät vielä tienneet, kuinka kauheaa heidän elämästään tulee". Parhaat palat olisivat mahtuneet yhdenkin romaanin kansien sisään.

Samaan aikaan Suomessa: Homo-Suomen historia



Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin (alkuteos Torka aldrig tårar utan handskar)

1. Rakkaus (Kärleken), Johnny Kniga 2013, suom. Otto Lappalainen
2. Sairaus (Sjukdomen), Johnny Kniga 2014, suom. Otto Lappalainen
3. Kuolema (Döden), Johnny Kniga 2014, suom. Otto Lappalainen

Ihminen joka järkkyi & Loppuunkäsitelty

Olen lukenut tunnustuskirjoja, mutta en kuitenkaan kovasti pinnalla ollutta Karl Ove Knausgårdia. Tunnustuskirjahan on kirjallisuudenlaji, jossa kirjailija kertoo kaunokirjallisuuden keinoin omasta elämästään, monesti sellaisista asioista, jotka on tapana jättää kertomatta. Vasemmistolainen kirjailija Christer Kilhlman tahtoo tunnustaa alkoholisminsa, homoseksuaaliset suhteensa ja - kenties edellisten jälkeen ei kovin yllättäen - ongelmat avioliitossaan. Näyttelijä ja kirjailija Anna-Leena Härkönen puolestaan kirjoittaa sisarensa itsemurhasta.

Kirjansa johdannossa Kihlman perustelee aihevalintaansa sillä, ettei hän arvosta porvarillisia käsityksiä siitä, mikä kuuluu yksityisyyden piiriin. Hänen mielestään häpeälliset salaisuudet aiheuttavat ihmisessä pelkoa ja ahdistusta, joka saa voimansa siitä, että ihminen luulee olevansa yksin ongelmiensa kanssa. Pelko poistuu, kun ongelmista kärsivä ihminen saa tietää muillakin olevan samanlaisia murheita. Samalla yksilöä sortavat ahdasmieliset moraalikäsitykset menettävät voimansa. Alkoholismi, homoseksuaalisuus ja riitaisa avioliitto eivät ole vain Kihlmanin yksilöllisiä ongelmia, eikä hän pyrikään kuvaamaan itseään erityisen ainutlaatuisena. Hän ei esitä itseään ensisijaisesti yksilönä vaan esimerkkinä laajemmasta kulttuurisesta ja yhteiskunnallisesta kokonaisuudesta, mitä hänen marxilainen taustansa epäilemättä edesauttaa.

Kihlmanin kirjaan olisin tuskin edes tarttunut, ellei sitä olisi mainittu moneen kertaan mainiossa Homo-Suomen historia -dokumenttisarjassa, jonka kaikki osat löytyvät nyt Youtubesta. Sen perusteella Kihlman onnistui pyrkimyksissään. Kirjasta syntyneen kohun ansiosta nuoret homomiehet saivat tietää, että yhteiskunnassa on muitakin, jotka tuntevat samoin kuin he. Kirja teki homoseksuaalisuudesta näkyvän ilmiön yhteiskunnassa ja edisti seksuaalivähemmistöjen ihmisoikeuskamppailua, jonka myötä homoseksuaalisuus on pitkälti normalisoitunut Suomessa.

Kihlman ei kuitenkaan itse pidä homoseksuaalisuutta normaalin seksuaalisuuden muotona vaan vääränlaisen kasvatuksen tai olosuhteiden aiheuttamana vääristymänä miehen seksuaalisuudessa. Homoihin pitäisi kuitenkin suhtautua myötätuntoisesti - ja pyrkiä korjaamaan porvarillisen kasvatuksen aikaansaamat vääristymät kasvatuksessa. Kihlmanin analyysi vaikuttaa aikansa eläneeltä paitsi homoseksuaalisuuden syitä ruotiessaan myös tosikkomaisessa oikeaoppisessa marxilaisuudessaan. On totta, että rakenteet vaikuttavat yksilöiden elämään ja että yksilöt kuvastavat laajempia kokonaisuuksia, mutta kaikkia ihmisten ongelmia ei kuitenkaan voi panna porvarillisen kasvatuksen syyksi. Ennen kaikkea luokkakantainen analyysi vähentää huomattavasti lukukokemuksen esteettistä nautinnollisuutta.

Mielestäni Ihminen joka järkkyi kertoo ennen kaikkea ulkopuolisuudesta, huonosta itseluottamuksesta ja sosiaalisesta kömpelyydestä. Kihlman ei tunne kuuluvansa suomenruotsalaiseen akateemiseen porvaristoon, jonka parissa hän kasvanut. Hän ei pysty täyttäämään sen odotuksia. Hän kärsii oppimisvaikeuksista ja epäilee aivoissaan olevan jotain vialla. Luultavasti nykyään tuolla kokemuksella saisikin jonkin diagnoosin. Vaikka ruotsinkielinen porvaristo tuntuu vieraalta, kirjailija ei jo syntyperänsä vuoksi voi kuulua suomenkieliseen työväenluokkaankaan, vaikka se tuntuu suhtautuvan häneen myönteisemmin kuin kotiympäristö. Näin hän itse kirjoittaa:

Porvariksi syntyneenä minusta tuli sosialisti, akateemisesti predestinoituna minusta tuli boheemi. Minä hylkäsin suomenruotsalaisuuden suomalaisuuden hyväksi, se ei ollut vain uhmaa ja protestia: suomalaisessa lämmössä minä olen aina tuntenut itseni tervetulleemmaksi kuin suomenruotsalaisessa pakkasessa.

Historiallisesta merkittävyydestään huolimatta Ihminen joka järkkyi on mielestäni tässä ajassa luettuna lähinnä tuskastuttavan tylsä kirja. Mainittu Knausgård, jolta olen tosin lukenut vain Taisteluni-sarjan ensimmäisen osan, kuvaa juopottelua ja hankalia perhesuhteita paljon lennokkaammin.

Sen sijaan Härkösen Loppuunkäsitelty on rankasta aiheestaan huolimatta viihdyttävä kirja alusta loppuun. Härkönen ei avaa kirjan kirjoittamisen motiiveja, mutta henkilökohtaisen surutyön lisäksi epäilen niissä olleen jotain samanlaista kuin Kihlmanillakin: tabuna pidestystä aiheesta kirjoittaminen voi auttaa samassa tilanteessa olevia.

Härkösen nuorempi sisar Kirsti eli Killi oli kärsinyt vuosia masennuksesta. Eräänä päivänä joulun alla hän hyppäsi talonsa katolta ja kuoli. Loppuunkäsitelty kuvaa kirjailijasisaren tuntemuksia noin vuoden ajalta itsemurhan jälkeen. Aluksi uutista on mahdotonta edes uskoa, mutta kuolemaan liittyvät käytännön järjestelyt pitävät surun kurissa. Sitten se iskee toden teolla. Vuoden kuluessa se ei katoa, mutta ei enää peitä alleen muita, iloisempia asioita. Härkösen tekstissä vuorottelee rakkaus sisarta kohtaan, viha ja syyllisyys. Olisiko teon voinut estää? Miksei Killi luottanut perheeseensä niin paljon, että olisi kertonut epätoivostaan?

Vaikka aihe on kauhea, Härkösen kirjaa leimaa musta huumori. Sen uskon auttaneen Härkösen ja muut omaiset pahimman yli.

Kihlmania on lukenut Kirjainten virrassa -blogin Hanna. Härköstä on luettu muun muassa Lukutoukan kulttuuriblogissa, Kirjakaapin kummituksessa ja Oota, mä luen tän ensin loppuun -blogissa.


Christer Kihlman: Ihminen joka järkkyi (Tammi 1971), alkuteos Människan som skalv, suom. Pentti Saaritsa

Anna-Leena Härkönen: Loppuunkäsitelty (Otava 2005)

Tom of Finland: Sarja kuvia

Kuva: Finlayson

Tänään homoseksuaalisuus on ollut taas otsikoissa. On toki väännetty avioliittolain uudistuksesta, mutta myös Finlayson tempaisi julkistamalla uudet Tom of Finland -lakanat ja -pyyhkeet.

Tom of Finlandista kirjoitin jo keväällä postimerkkikohun jälkimainingeissa. Tässä pari viikkoa sitten huomasin yllätyksekseni, että taiteilijan sarjakuvakokoelma, jolle on annettu nimi Sarja kuvia, oli asetettu lähikirjastossa oikein esille. Lainasin, luin ja hämmennyin. Lakanauutisen ansiosta aihe palaa nyt blogiin, vaikka ehdin jo päättää, etten kirjoittaisi kirjasta yhtään mitään.

Ainakin omassa tuttavapiirissäni päivän kaksi homouutista on liitetty kätevästi yhteen. Paha lakivaliokunta vastustaa tasa-arvoista avioliittolakia, mutta onneksi Finlayson on seksuaalivähemmistöjen asialla. Kiinnostavaa kyllä nämä kaksi homoseksuaalisuuden representaatiota (jos annatte anteeksi tällaisen hienon tieteellisen käsitteen käytön) eivät voisi olla erilaisempia. Avioliittoliikkeen kuvaus homosta ei juuri eroa parisuhteessa elävästä vastuullista perheenisästä. Tom of Finlandin miehiä romanttinen rakkaus tai perhe ei taas voisi vähempää kiinnostaa. Hänen piirroksensa kuvaavat kiellettyä, epäsosiaalista irtoseksiä, jonka ainoa päämäärä on himojen tyydyttäminen. Ne ovat siis hyvin suorasukaista kovaa pornoa.

Jossakin vaiheessa homopornosta on tullut niin sanotun suvaitsevaisuuden symboli. Aika paljon suvaitsevaisuutta se vaatiikin. On vaikea kuvitella, että lähikirjastossa olisi vapaasti esillä raiskausfantasioita ja joukkoseksikohtauksia sisältävää heteropornoa. (En ole kyllä tarkistanut.) Heteropornohan on uhka nuorisolle, mutta homoporno korkeintaan hieman campia. Tom of Finlandin piirrokset ovat tosi hienoja, enkä halua vähätellä niiden historiallista merkitystä. Mutta niillä ei silti ole mitään tekemistä homojen avioliitto-oikeuden kanssa. Ne esittävät kiellettyä, pahennusta herättävää seksuaalisuutta.

Kannatan luonnollisesti avioliittolain muutosta. Ehkäpä Suomen talouskin saadaan nousuun homolakanoilla. Silti kulttuurintutkijan mielikuvitusta kutittelee etupäässä kysymys, miten söpöstelevä perheidylli on saatu yhdistettyä täysin päinvastaisiin merkitysmaailmoihin. Ehkäpä homous on vain edelleen niin toiseutta, ettei sen sisäisiä eroavaisuuksia osata eritellä. Tai sitten kukaan muu ei ole ottanut selvää, millaisia tarinoita Tom of Finland oikeasti kertoi.

Mitähän Tom itse sanoisi, jos näkisi tämän päivän?

Olkoon tämä viimeinen pornoaiheinen kirjoitus tässä blogissa.


Tom of Finland: Sarja kuvia (Like 2014)

Sapfo

Sapfo: Sapfon runoja (1966, WSOY), suom. Aapo Junkola, esipuhe Heikki Solin

Sapfo: Iltatähti, häälaulu (1969, Otava), suom. Pentti Saarikoski

Sapfoa pitäisi varmaankin lukea alkuperäiskielellä, jotta hänen mestaruutensa pääsisi oikeuksiinsa. Saisi kiinni runomitastakin ja kielen hengestä ja rytmistä. En vain ole koskaan osannut kreikkaa tarpeeksi hyvin ja sen vähänkin osaamani olen tainnut jo unohtaa.

Saarikosken käännös on se, johon yleensä viitataan. Hänkin suomensi runot (ilmeisesti) englannin- ja saksankielisten editioiden pohjalta. Sen sijaan Aapo Junkola käänsi tekstin suoraan kreikan kielestä. Enhän minä osaa käännöksiä arvioida. Junkola on perinteisempi, Saarikoski selvästi modernismia.

Vaikka Sapfoon viitattiin kreikkalaisessa kulttuurissa Runoilijattarena - kaikki siis tiesivät ilman nimen lausumista, kenestä on kyse - vain yksi hänen runoistaan on säilynyt nykypäivään kokonaisena. Muista on jäljellä vain fragmentteja sieltä täältä ja kääntäjien arvauksia, mitä hän on mahdollisesti yrittänyt sanoa. Väkisinkin nykyeditiot jäävät siis aika hämäriksi. Sapfon elämästä ei tiedetä juuri mitään, ja kadonneiden pätkien vuoksi hänen runoistaankin on tullut salaperäisempiä kuin ne ovat olleet kirjoittamishetkellä. Etenkin Saarikosken palasteleva tyyli vielä korostaa runojen hajaisuutta ja vaikeaselkoisuutta. Se lienee aivan paikallaan.

Kun juuri mitään ei tiedetä, jää paljon tilaa kaikenlaisille tulkinnoille. Osa Sapfon runoista on suunnattu jumalattarille, toiset taas selvästi lihaa ja verta oleville naisille. Myöhemmin kukin aikakausi on omien tarpeidensa mukaan yrittänyt arvailla, millainen on ollut Sapfon suhde näihin naisiin. Ovatko he olleet naisten kulttiyhteisön jäseniä, Sapfon oppilaita vai ihan vain rakastavaisia? Rakkaudestahan runot selvästi kertovat, mutta onko rakkaus sisarellista vai eroottista?

On sinänsä aika koominen kysymys, olivatko nämä Lesboksella asuneet naiset lesboja vai eivät.

Ja ovatko kaikki rakastetut edes naisia? Käännösten erot vaikuttavat aika lailla tulkintaan:

Jos rakastat minua

etsi nuorempi

minä en sietäisi asua kanssasi

koska olen sinua vanhempi

(Saarikoski)

mutta jos sinä

rakastat minua

nai nuori nainen

en voisi elää

nuorukaisen kanssa

ja vanhentua

(Junkola) 

Aika eri asioista puhutaan sellaisessa maailmassa, jossa sukupuolineutraalia avioliittoa ei todellakaan ollut!

Toisaalta Junkolan käännökseen esipuheen kirjoittanut Heikki Solin sanoo suoraan, ettei ihailtu lyyrikko voi olla mikään sairas pervoilija. Kuvastaako Junkolan käännöskin lähinnä sodanjälkeisiä asenteita? Korostan edelleen, etten osaa kylliksi kreikkaa enkä tunne lainkaan säilyneitä runofragmentteja, joten ihan arvailua tämä on vain.

Joka tapauksessa Sapfon runoissa liikutaan kaukana sekä ajallisesti että kulttuurisesti, ja kun alkuperäisestä kontekstista ei tiedetä paljon mitään, runoja voi kai tulkita ihan oman mielensä mukaan. Eroaako niin sanottu romanttinen rakkauskaan nyt niin kauheasti muista rakkauden lajeista? Jos kerran alkoholismistakin voi kirjoittaa laulun, joka menee täydestä miehen ja naisen välisen romanttisen rakkauden kuvauksena. Olipa rakkaus millaista tahansa, nasevasti Sapfo sitä kuvaa.

minun mielestäni

kaunein on se jota rakastaa

(Saarikoski)

Niin minunkin mielestäni.

Tässä toinen minusta tuntuu -mielipide: Kreikkalaista runoutta lukee kyllä ihaillen, mutta silti jokin osa siitä jää vieraan tuntuiseksi. Sen sijaan roomalainen runous tuntuu kovasti modernilta ja ajankohtaiselta.

Idolini - yksi heistä - emeritusprofessori Teivas Oksala, nerokas runoilija itsekin, sanoi luennollaan jotain siihen suuntaan, että länsimainen kulttuuri syntyi, kun roomalaiset omaksuivat kreikkalaisen kulttuurin ja tekivät siitä omanlaisensa version. Tuntuuko roomalainen runous siis tutummalta kuin kreikkalainen, koska se on länsimaista kulttuuri ja kreikkalainen vasta jotain sitä edeltävää? Sitäpä tässä voidaan mutuilla.

Ihmisten itsensä en usko muuttuneen miksikään.

Harri Kalha: Tom of Finland

Harri Kalha: Tom of Finland - taidetta seksin vuoksi (SKS 2012)

Eräänä keväntalven viikonloppuna istuin toisen ihmisen kanssa tietokoneella. Ensin hän katsoi oman Facebookinsa - ei mitään erityistä. Sitten minä kirjauduin sisään ja huomasin, että tuttavapiirini riemuitsee uutisesta: syksyllä julkaistaan arkillinen Tom of Finland -postimerkkejä!

Tottahan olin jo aiemminkin Tom of Finlandin tiennyt ainakin päällisin puolin, mutta postimerkkijubilee ja toista mieltä olevien suunnaton närkästys herätti mielenkiinnon.

Tom of Finland, oikealta nimeltään Touko Laaksonen, on kirjan mukaan maailmalla tunnetuin suomalainen kuvataiteilija. Taiteilijan omasta mielestä hänen piirrustuksensa tosin eivät olleet taidetta vaan pornoa. Onneksi hän ei pysty kuitenkaan päättämään itse, miten jälkimaailma hänen työnsä näkee, vaan nykykulttuurissa ne määritellään ilman muuta myös taiteeksi. Ylipäätään taide sellaisena kuin me sen ymmärrämme on aika nuori juttu, ja jos käyttötaidetta ei hyväksytä, pitäisi meidän rajata taiteen ulkopuolelle esimerkiksi J.S. Bach. Sitähän emme toki halua tehdä.

Taidehistorioitsija Harri Kalha joka tapauksessa analysoin Tomin piirroksia taiteena - ja myös pornona. Tom of Finland ei olekaan elämänkerta, vaan kirja keskittyy piirroksiin ja niiden kulttuurisiin ja yhteiskunnallisiin ulottuvuuksiin. Niitä riittääkin, sillä kaikki liittyy kaikkeen. Tom of Finlandin homopornopiirrokset kuvastavat kulttuuria ja yhteiskuntaa sekä kummankin muutosta toisen maailmansodan jälkeisistä, sensuurin rajaamista vuosista homoliikkeen radikalisoitumiseen ja kohti laajempaa yhteiskunnallista hyväksyntää. Vaikka Tom oli suomalainen, hänen suurin yleisönsä oli Yhdysvalloissa, joten kuvat heijastavat ennen kaikkea yhdysvaltalaista kehitystä. Suomalaisuus näkyy kuvissa lähinnä uran alkupään luonto- ja saunaeksotiikassa.

Ihmisen kyky yhdistellä erilaisia symboleita ja merkityksiä mielekkäiksi kokonaisuuksiksi ei lakkaa hämmästyttämästä. Kun Tom of Finland aloitteli taiteiljanuraansa, ankara sensuuri rajoitti kuvallista ilmaisua. Homoporno naamioitiin kehonrakennuslehdiksi. Näennäisesti ne esittelivät kehittyneitä miesvartaloita urheilun tai ruumiillisen työn tuoksinassa. Lehdissä kuvattiin  ihanteena myös antiikin Kreikan atleetteja. Koska esimerkiksi sukupuolielinten esittämistä rajoitettiin, seksuaalisuus piti salakuljettaa kuviin pullistelevina ruumiin muotoina tai luontosymboliikkana, vihjailevina katseina.

Samalla rakennettiin uudenlaista homoestetiikkaa. Dandyn yläluokkainen hienostuneisuus korvautui muhkeilla lihaksilla ja työmiehen hienhajulla. Homokulttuurin politisoituessa ja radikalisoituessa 70-luvulla syntyi sadomasokismista vaikutteita saanut nahkahomotyyli. Kuvien uhmakkuus ei ollut sattumaa vaan suorastaan homojen ja kontrollin  edustajien yhteenottojen dokumentointia. Kuvissa ja niiden tulkinnassa on aina läsnä häpeä, häpeän kieltäminen ja myöhemmin aidsin pelko. Minulle oli aivan uusi asia, että esimerkiksi pornosta muuallekin kulttuuriin päätynyt karvattomuusihanne liittyi nimenomaan mielikuviin sairauden karttelusta. Tom of Finlandin hahmot eivät ole mitään halihomoja, vaan niissä näkyi homokulttuurin epäsosiaalisuus. Se oli vaihtoehto perheen perustamiseen tähtääville suhteille, jotka taas nykyään ovat useimmiten julkisuudessa.

Koska kulttuurilla on taipumus ottaa yllättäviä suuntia, nahkahomotyyli päätyi lopulta Judas Priestin kautta heavy metaliin, joka sentään on periaatteessa äärimmäisen heteronormatiivinen kulttuuri. Totuus on tarua ironisempaa.

Harri Kalhan teksti on nautittavaa lukemista. Hänen tyylinsä on kepeän humoristista, mikä tekee oikeutta Tomin liioittelevuudessaan huvittaville fantasioille. Kalhalla on tekstissään ansiokas kulttuurintutkimuksellinen ote: näennäisesti pienet yksityiskohdat laajenevat vuosikymmeniä kattavaksi kuvaukseksi paitsi homokulttuurista, myös länsimaisen kulttuurin ja yhteiskunnan muutoksista toisen maailmansodan jälkeisinä aikoina. Siinä missä 60-luvulla homoporno piti piilottaa kehonrakennuslehtiin, 2000-luvulla siitä voidaan kirjoittaa arvovaltaisen Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran julkaisemassa taidekirjassa. Toivottavasti tekstin akateeminen pohjavire ei karkoita lukijoita (onneksi kirjassa on tekstin lisäksi kuvia). Kalhan älykäs analyysi on nimittäin sekä viihdyttävää että tarpeellista.