Mikko Porvali: Veri ei vaikene

Muistatko vielä Jussi Kähösen ja Salomon Eckertin, jotka ratkoivat rikoksia ja yhteiskunnallisia ongelmia Karelia noir -sarjan edellisessä osassa Sinisen kuoleman kuva? Pidin itse kirjasta kovasti, joten ilahduin, kun jatko-osaa ei tarvinnutkaan odottaa kovin kauan.

Kakkososassa kiehtova 20-luku on jäänyt taakse ja kieltolakikin kituu henkitoreissaan. Tapahtumien näyttämö, Viipuri, ei silti ole juuri rauhoittunut. Poliisit tekevät jokapäiväistä työtään henkensä uhalla, sillä poliisimurhat ja muu väkivalta on arkipäivää. Ei poliisienkaan toiminta aina järin puhdasotsaista ole. Suomi on vielä hyvin kaukana oikeusvaltiosta. Tuomioistuimetkin tuomitsevat pikemminkin mielipiteiden kuin lain perusteella, ja etenkin tietyillä poliittisilla ääriliikkeillä tuntuu olevan niihin tavattoman suuri vaikutus.

Kirjan alussa on siis edetty 30-luvun alkuun. Kähönen ja Eckert eivät ole enää nuorukaisia. Kähönen on avioitunutkin ja saanut lapsia. Päähenkilöiden suhde noudattelee klassista dekkarikaavaa: Eckert on eksentrinen poikkeusyksilö, lahjakas mutta häikäilemätön, kun taas kertojanääni Kähönen on vähemmän loistokas mutta moraaliltaan perinteisempi apulainen ja ihailija. Eräiden yllättävien käänteiden vuoksi Kähönen joutuu kuitenkin pärjäämään myös ilman Eckertin kovia otteita ja neuvokkuutta. Samalla hän saa esimiehensä menneisyydestä selville asioita, joiden jälkeen oikein mikään ei enää yllätä. Menneisyys toki myös selittää nykyisyyttä ja Eckertin elämänasennetta.

Kirjassa ei oikeastaan ole varsinaista juonta, vaan se on pikemminkin vauhdikas kokoelma löyhästi toisiinsa liittyviä tapahtumia. Aluksi poliisit päätyvät tutkimaan suutarin katoamista toisen poliisipiirin alueelle. Jostain syystä paikalliset poliisit vaikuttavat kummallisen haluttomilta tarttumaan tapaukseen. Tutkinnan edetessä esiin nousee sangen vaikutusvaltaisia henkilöitä, joilla kaikilla on kytköksiä Lapuan liikkeeseen. Lapualaiset noudattavat aivan omaa moraaliaan Jumalan, isänmaan ja kansan nimissä. Sisukkaasti lakia puolustavat Kähönen ja Eckert huomaavat päätyvänsä liikkeen vihollislistalle siitäkin huolimatta, että kumpikin on isänmaallinen mies, vapaussodan veteraani ja Kähönen vieläpä körttipapin poika. Kirjan lopussa eletään jo talvisodan alkuvaiheita. Sodassakin poliiseilla on tärkeä tehtävänsä kotirintaman turvaamisessa.

Kerronnaltaan Veri ei vaikene tuo mieleen klassiset poikaromaanit. Tärkeitä arvoja ovat urhoollisuus, uskollisuus ja hyvän puolella taisteleminen olosuhteista riippumatta. Kuten edellisessäkin osassa, kiehtovinta on maamme historian myrskyisten vaiheiden kuvaus poliisin näkökulmasta. Poliisit ovat tarinassa ehdottomasti sankareita, taipumattomia lain puolustajia, jotka eivät epäroi vastustaa vahvempiaankaan. Kun päästään sodan alkuun, jännitys tihenee niin, ettei kirjaa voi jättää kädestä. Vaikkei Veri ei vaikene luultavasti aivan täytä hyvän romaanin muotovaatimuksia, jännityskertomuksena sitä voi suositella. Voi myös pohtia, missä määrin kirja ottaa oikeusvaltion ja demokratian puolustuspuheena kantaa nykymaailman tapahtumiin.


Mikko Porvali: Veri ei vaikene (Atena 2016)
Karelia noir II

Enni Mustonen: Ruokarouva

Syrjästäkatsojan tarina jatkuu nyt jo neljännellä osalla. Sitten edellisen osan, Emännöitsijän, ajassa on hypätty peräti kahdeksan vuotta eteenpäin. Ida Eriksson ei ole enää tyttönen vaan jo aikuinen nainen ja äiti. Hän on työskennellyt vuosia Ruotsissa professorin palveluksessa, ja kun professori kuolee, Ida saa perinnön, jonka turvin hän päättää palata Suomeen. Edellisen osan lopussa syntynyt tytär Kirsti on varttunut kouluikään ja on äitinsä tapaan näppärä ja työteliäs. Vaikutusvaltaisten ystävien avulla papinkirjoihin asti on saatu tarina, jonka mukaan Kirstin isä oli ennen tytön syntymää kuollut perämies ja vihitty aviomies. Suomessa totuuden tietää vain Ida itse.

Ida on siis saanut tarpeekseen palvelijan elämästä ja päättänyt yrittää omillaan. Hän näkee, että itsellisen naisen on helpompi kouluttaa tyttärensä kuin palvelijan. Hän ostaa Albergasta nykyisestä Espoosta huvilan, johon hän perustaa täysihoitolan. Ida on liittynyt omistavaan luokkaan, mutta sen naisista häntä erottavat muistot ankarasta työstä piikana. Suomen taide-elämän tähdet kuuluvat jälleen hänen elämäänsä - asuuhan naapurissa kuvanveistäjä Ville Vallgren, jonka kumppanista on suuri apu täysihoitolan perustamisesta. Säännöllisiin vieraisiin kuuluvat myös Leinon runoilijaveljekset. Vähitellen täyshoitolaan kertyy omalaatuinen seurue, joka alkaa aikojen koventuessa tuntea yllättävää yhteenkuuluvutta. Yksin ei Idan muutenkaan tarvitse olla, sillä hän kohtaa jälleen vanhoja ystäviään, myös entisen sulhasensa Eliaksen, joka on kokenut kovia Amerikassa. Syttyvätkö vanhat tunteet uudelleen?

Kirjan alussa eletään kevättä 1914. Pian alkaa suursota, jonka pärskeet ulottuvat syrjäiseen Suomeen asti. Kaikesta on pulaa. Venäläiset sotilaat ja santarmit pelottavat, ja muutenkin ympäröivä yhteiskunta tuntuu kovin levottomalta. Maailmansodan tapahtumat koskettavat täysihoitolankin hiljaista elämää, sillä asukkaiden joukossa on salaperäisillä metsäasioilla liikkuvia nuoria miehiä, joiden matka vie Ruotsin kautta Saksaan. Huhutaan mielenosoituksista ja vallankumouksesta Venäjällä, ja pian Suomikin on sisällissodassa. Vaikka Ida on vaatimattomista oloista lähtöisin, häneltä ei riitä ymmärrystä kapinoitsijoille. Erityisen luokkatietoinen tai poliittisesti aktiivinenhan hän ei ole koskaan ollut. Sodan lopputuloksenhan me kaikki tiedämme.

Tarina kattaa siis peräti neljä vuotta Suomen historiaa, eli melkoista haipakkaa siinä edetään. Rauhallisempi tahti olisi ehkä antanut vieläkin enemmän tilaa tarinan suurimmalle vahvuudelle eli elämänmakuiselle arjen kuvaukselle. Kirjailija käyttää paljon rivejä kuvatakseen, miten mikin askare on suoritettu. Vesi nousee kielelle, kun lukee, millaisia ruokia on valmistettu. Vaikka ajat ovat ankeat, tarinan perussävy on myönteinen. Vanhoihin ystäviin voi pääosin luottaa, ja naapurit auttavat toisiaan. Ida ottaa hoiviinsa vanhan ystävänsä Johanssonskan, joka on nyt vanha ja sairas ja laiminlöyty. Kun Kirstin luokkatoveri jää orvoksi, hän ei epäröi ottaa tätä luokseen ja kouluttaa omilla varoillaan. Melkeinpä pidän sarjan tästä osasta eniten. Tarina olisi toiminut ilman sivuroolissa vierailevia taiteilijasuuruksiakin.

Edellinen romaani Emännnöitsijä on arvioitu täällä.

Ruokarouva muissa blogeissa:

Kasoittain kirjoja
Kirjakko ruispellossa
Amman lukuhetki


Enni Mustonen: Ruokarouva (Otava 2016)

Virpi Hämeen-Anttila: Kuka kuolleista palaa

Olen odottanut hurmaavan herrasmiessalapoliisi Kalle Björkin paluuta, vaikka sarjan edellinen osa Käärmeitten kesä ei aivan täyttänyt odotuksia, jotka Yön sydän on jäätä ehti nostaa. Onneksi Virpi Hämeen-Anttilan tuotteliaisuuteen voi luottaa, ja niinpä kolmas Kalle Björk -kirja ilmestyi kesän kynnyksellä.

Kuka kuolleista palaa jatkaa kahdessa ensimmäisessä osassa alkaneita juonia. Kallen verivihollinen, rikollispomo Atamaani on vieläkin vapaalla jalalla. Nationalistiset vehkeilytkään eivät ole loppuneet, vaikka ne eivät enää työllistä poliisia yhtä paljon kuin ensimmäisessä kirjassa. Sen sijaan Uuden Verson Liitto näyttää painuneen taka-alalle. Kallen rakastama nainen on joutunut pakenemaan maasta, mutta hänen ympärillään hyörii edelleen sekä parhaan ystävän älykäs sisar Ida että pikkuserkku Lisbet, jonka kanssa kihlautumisen Kalle tietää lähentävän häntä isän varakkaaseen sukuun. Katjan muisto ei kuitenkaan katoa Kalle mielestä, eikä hän osaa tehdä päätöstä. Hän miettii myös, sopisivatko salapoliisin touhut perheelliselle miehelle.

Ympärillä hyörii 1920-luvun kiihkeä elämä. Iloisen vuosikymmenen Helsinki ei kuitenkaan näyttäydy vain huvittelupaikkana, vaan pinnan alla monenlaiset ristiriidat raastavat vasta itsenäistynyttä kansakuntaa. Helsinki on monin verroin köyhempi, likaisempi ja vaarallisempi paikka kuin nykyään. Virpi Hämeen-Anttila loistaa menneen maailman kuvaajana. Teoksen kieli kuvastaa aikaansa upeasti "filosoofisine kysymyksineen". Kuten olen aiemminkin kirjoittanut, hiukan kankean kohteliaasti käyttäytyvät hahmot ovat paremmin kotonaan 1920-luvun miljöössä kuin Hämeen-Anttilan nykyaikaan sijoittuvissa romaaneissa.

Romaanissa Kalle saa tutkittavakseen tuhopolton, johon liittyy outoja piirteitä. Palaneesta talosta löytyy vainaja, mutta kuuluuko pahoin palanut ruumis sille miehelle, johon jäljet aluksi viittaavat? Onko asialla ollut muitakin tulipaloja sytytellyt pyromaani? Vyyhti mutkistuu mutkistumistaan, ja tapansa mukaan Kalle katsoo tarpeelliseksi tehdä omia tutkimuksiaan yön pimeydessä - ja nauttii salaa niistä. Hän joutuu vaarallisiin tilanteisiin, mutta onneksi apuna on edellisestäkin romaanista tuttu nuori Valkama verrattomine taitoineen. Näiltä osin juoni kehittyy turhankin arvattavilla tavoilla.

Tällä kertaa rikoksen taustalla ei vaikuta olevan kahden edellisen tapauksen tavoin poliittista salaliittoa tai mystismiä. Vähemmän dramaattinen rikos antaa tilaa Kallen sisäisille ristiriidoille, jotka nousevat romaanissa jopa tärkeämmiksi kun varsinainen rikosjuoni. Aiemmat vaaratilanteet painavat Kallen mieltä. Onko hän ollut kyllin urhea? Olisiko pitänyt pärjätä ilman Valkaman apua? Kesken pohdintojen Siperiaan kadonnut ja jo kuolleeksi luultu isä palaa Suomeen (tämä paljastetaan myös takakannessa). Ristiriidat syvenevät. Isä on selvinnyt urheutensa ja neuvokkuutensa avulla uskomattomasti Venäjän sisällissodasta, osoittanut olevansa oikeanlainen mies, kuten myös vapaussodassa kaatunut esikoinen. Kalle ei tunne olevansa miehenä kelvollinen. Hän pelkää monia asioita ja kokee nationalistisen kiihkon itselleen vieraaksi. Vapaussodan hän väitti sairauden vuoksi, ja myös toistaiseksi taltutettu morfiiniriippuvuus edustaa hänelle heikkoutta. Isä ei hyväksy Kallea, ei varsinkaan hänen ystävyyttään isän perheen kanssa, mutta Kallekaan ei pysty arvostamaan isäänsä. Kalle on kuitenkin sivistynyt ihminen ja humanisti, josta lukijan on helpompi pitää kuin urhollisesta mutta piittaamattomasta isästä. Onko ylitulkintaa arvella asetelman heijastavan kirjailijan omia hankalia kokemuksia lapsuudenperheestään? Niistähän hän on sangen avoimesti kertonut julkisuudessakin.

Kuka kuolleista palaa on takuuvarmaa Kalle Björkiä, mutta seuraavaan osaan tarvittaisiin jo jotain aivan uutta. Samojen teemojen pyörittely ei kanna loputtomiin. Kirjan lopun perusteella osaan aavistella, mihin todelliseen historian tapahtumaan seuraava rikosjuoni taitaa liittyä.

Ajattelin ensin, että onpa romaanilla lattea nimi. Hauskasti sen voi kuitenkin tulkita romaanin tapahtumien perusteella kahdellakin tapaa.


Kalle Björkin aiemmat tutkimukset:

Yön sydän on jäätä
Käärmeitten kesä


Virpi Hämeen-Anttila: Kuka kuolleista palaa (Otava 2016)

Jan Guillou: Sokea piste

Suuri vuosisata -sarjan neljäs osa Sokea piste lojui yöpöydälläni kuukausitolkulla. Olin vastenhankainen tarttumaan siihen, koska aihe, toinen maailmansota, tuntui etukäteen ahdistavalta. Sodanuhkaa ja ihmisoikeuksien kyseenalaistamista tuntuu olevan ilmassa aivan liikaa muutenkin. Erinomaisen aloitusosan jälkeen seuranneet Keikari ja Punaisen ja mustan välissä eivät päässeet edeltäjänsä tasolle eivätkä luvanneet hyvää sarjan jatko-osille. Toisaalta tunsin kirjan lukemisen pakottavaksi moraaliseksi velvollisuudeksi. Onhan sarjan kolmesta ensimmäisestä osasta kertova kirjoitus ylivoimaisesti tämän blogin luetuin teksti.

Olin turhaan huolissani. Jan Guilloun kertojantaidot pääsevät oikeuksiinsa Sokeassa pisteessä, joka on mielestäni sarjan toistaiseksi paras osa. Lyhyesti sanottuna se on upea romaani, jonka ahmaisee hetkessä.

Aiemmissa osissa näkökulma pomppi sinne tänne. Sokean pisteen päähenkilö on yksin Lauritz, joka on muuttunut Sillanrakentajien tarunhohtoisesta sankari-insinööristä lihaa ja verta olevaksi täyteläiseksi romaanihahmoksi. Muutkin perheen jäsenet ovat kokeneet kovia, mutta Lauritzin tragedia liikuttaa erityisesti, koska hän pyrkii aina hyvään mutta kohtaa ylitsepääsemättömiä ristiriitoja. Maailmansodan aikana hän ei pidä Hitleristä, mutta toivoo Saksan voittoa. Toisaalta hän tahtoisi, että Saksan miehittämä syntymämaa Norja vapautuisi pian. Yksi hänen lapsistaan on SS-joukoissa, toinen taas Norjan vastarintaliikkeessä. Perheessä on monenlaisia käsityksiä siitä, mitä tarkoittaa velvollisuutensa täyttäminen. Myös henkilökohtaiset kiusaukset uhkaavat Jumalaan uskovan perheenisän mielenrauhaa.

Saksalaismielisen ruotsalaisen yläluokan kuvaus on todella kiinnostavaa, samoin romaanin välittämä ajankuva sodan aikaisesta Ruotsista. Suomen tilanteen tunnemme liiankin hyvin, mutta harvoin kirjoitetaan, mitä länsinaapurissa tuolloin tapahtui. Guillou tuntuu kuitenkin jopa viisastelevan, kun hän asettaa vastakkain romaanihenkilöiden ja jälkiviisaan lukijan tietämyksen. Tietenkään Dresdeniä ei pommiteta, eihän? Mikä sitten on sokea piste - tai mitä ei haluta nähdä? Esimerkiksi natsihallinnon hirmuteot - tietenkin.

Viimeisillä lehdillä tarina jää varsin jännittävään kohtaan, joten lisää kansainvälisen insinööriperheen vauhdikkaita käänteitä lienee odotettavissa.


Jan Guillou: Sokea piste (Like 2015)
Alkuteos Att inte vilja se (2014), suom. Taina Rönkkö

Mikaela Strömberg: Sophie.

Tämä blogi uhkaa ruveta toistamaan itseään - vai onko vain vika lukutottumuksissani. Taas kerran käsissäni on kirja, jonka naispäähenkilö kasvaa Pietarissa saksankielisessä yhteisöissä ja muuttaa sitten Suomeen pitkälti ruotsinkieliseen yhteisöön (aiemmista tapauksista voit lukea täältä, täältä ja soveltuvin osin myös täältä). Kaikkien näiden kirjojen sankarittaret ovat todella eläneitä henkilöitä. Maamme monikielinen ja monikansallinen historia on kiehtovaa ja ansaitseekin myös nykyihmisen huomion.

Ilmeisesti tositapahtumiin perustuvan romaanin päähenkilö on Sophie von Behse, saksalainen papintytär Pietarista. Lahjakas ja sanavalmis tyttö saa hyvän koulutuksen parhaiden piirien tyttärien kanssa ja valitaan hyvin nuorena hovineidoksi. Hovissa käykin hullusti, kun tyttö tulee raskaaksi. Häpeän välttämiseksi hänet naitetaan tuttavapiiriin kuuluvalle hollantilaiselle liikemiehelle, jonka mukana nuori Sophie muuttaa Suomeen. Edessä on ura suuren talon emäntänä tuntemattomassa maassa, jonka asukkaat puhuvat käsittämätöntä kieltä. Pietarin salit vaihtuvat eristäytyneisyyteen itäisen Uudenmaan metsissä, mutta siellä Sophien tarmokas ja käytännönläheinen luonne pääseekin oikeuksiinsa. Hän perehtyy maanviljelykseen ja avustaa seudun naisia synnytyksissä. Reippaat otteet ovat tarpeen, kun aviomieheenkään ei ole luottamista. Sophien toiminta herättää pahennusta, mutta lopulta myös ihailua paikallisissa asukkaissa. Hän pystyy toimimaan itsenäisesti miesten yhteiskunnassa.

Romaanin kerronta soljuu eteenpäin kepeänä ja polveilevana kuin kevätpuro. Kertojanääni on todellakin kaikkitietävä, tulevat tapahtumat tuntevana hiukan näsäviisaskin. Se karkaa välillä vuosia eteenpäin tarinasta ja toppuuttelee sitten itseään. Se ei kuitenkaan moiti päähenkilö kohtuuttomasti. Tyyli ja asenne tuo mieleen Ulla-Lena Lundbergin.

Romaanista ovat tykänneet muun muassa Ulla, Marika Oksa, Tuijata ja Nanna.


Mikaela Strömberg: Sophie. Romaani (Schildts & Söderströms 2015)
Käsikirjoituksesta suomentanut Helene Bützow

Raija Oranen: Aurora

Raija Oranen on taas ollut Suomen historian mahtinaisen jalanjäljillä. Aurora Karamzin (1808-1902) oli aikansa seurapiirikaunotar ja poliittinen taustavaikuttaja. Myöhemmällä iällä hän omistautui hyväntekeväisyydelle ja perusti Diakonissalaitoksen. Monta vuotta sitten olen lukenut toisenkin Aurora Karamzinin elämään perustuvan romaanin. En muista, kuka tuon kirjan oli kirjoittanut, mutta mielestäni Oranen onnistuu saamaan paremmin lihaa luiden päälle omassa romaanissaan. Se noudattelee varsin uskollisesti päähenkilön elämän todellisia käänteitä, joten juonipaljastukset eivät haitanne ketään.

Aurora Stjernvall esiteltiin suuren kohinan saattelemana Helsingin seurapiireille 16-vuotiaana. Hän ei kuitenkaan onnistunut nappaamaan kelvollista aviomiestä, mikä oli tuolloin nuoren naisen ainoa tehtävä. Kaunis ja ylhäinen Aurora oli myös liian älykäs mieltyäkseen kehen tahansa. Kun ikäneidoksi jääminen alkoi uhata, hänet lähetettiin Pietariin hovineidoksi. Siellä hän lopulta solmi avioliiton satumaisen rikkaan kaivospohatan kanssa - ei tosin rakkaudesta vaan keisarinnan käskystä. Miehen kuoleman jälkeen Aurora avioitui uudelleen itseään huomattavasti nuoremman upseerin kanssa, mutta menetti tämänkin ennen aikojaan.

Aurora kuului erittäin etuoikeutettuun yhteiskuntaluokkaan, ja hänen päivänsä täyttyivät tanssiaisista ja muista huvitilaisuuksista. Levätä hän ei kuitenkaan saanut. Etuoikeuksia seurasivat velvollisuudet. Hänen odotettiin auttavan sukulaisia, edistävän isänmaan etua, osallistuvan kaivosyhtiön toimintaan ja kasvattavan aviomiehistä kunnon ihmisiä, kuten myös omasta pojasta ja lukuisista suojateista. Kaikki nämä tuottivat ilon lisäksi myös pettymyksiä. Naisen paikka oli kodin piirissä, mutta Auroran kaltainen poikkeuksellisen tarmokas ja erittäin varakas nainen sai vaikutusvaltaa myös valtakunnan asioissa - toki silloinkin miesten kautta. Romaanin Auroralla on korkea moraali ja vahva sisäsyntyinen velvollisuudentunto.

Auroran elämä kattoi suurimman osan autonomian ajasta. Tuon ajan historialliset tapahtumat ovat vahvasti mukana tässäkin romaanissa, kun seurataan poliittisia juonitteluja erityisesti Auroran ja hänen isänsä, prokuraattori Walleenin näkökulmasta. Kuten joululomalla lukemassani Fannyssa, myös tässä romaanissa sankareita ovat pikemminkin myöntyväisyysmiehet kuin historian yleensä sankareiksi nostamat nationalistiset intoilijat. Mielenkiintoinen näkökulma sekin. Tätä yli 600-sivuista tiiliskiveä lukiessa tuntui kuitenkin välillä, etten olisi ehkä kaivannut niin laajoja Suomen talous- ja poliittisen historian oppitunteja. Eipä voida kuitenkaan sanoa, etteikö viihdekirjallisuus pyrkisi myös valistamaan lukijaansa.

Kirjassa kuvattu Hakasalmen huvila on nykyään viehättävä museo. Enää se ei sijaitse kaupungin ulkopuolella eikä meren rannalla.


Raija Oranen: Aurora (Teos 2014)

Jouluhömppää x2

Joulumaa

Jouluna on tunnetusti aikaa lukea - vaikkapa fiksuja maailmankirjallisuuden klassikoita, joita on minunkin kirjapinossani muutamia. Sen sijaan olen lukenut hömppää sekä omasta että perheenjäsenten pinoista.

Joulun ensimmäinen hömppäkirja sai luvan olla Raija Orasen muutaman vuoden takainen historiallinen romaani Fanny, joka kertoo näyttelijätär Fanny Grahnin, sittemmin kauppaneuvoksetar Fanny Sinebrychoffin tarinan. Romaani perustuu todellisten henkilöiden elämään, kirjailijan mielikuvituksella väritettynä toki. Romaanissa Fannyn elämässä on kaksi miestä. Aviomiehen lisäksi hänen sydämensä on sykkinyt myöhemmälle langolle, lääkäri Ferdinand Wahlbergille. Romaanin juoni kuvaa 1800-luvun loppupuolen ruotsinkielisen sivistyneistön kulttuuririentoja. Päähenkilöt yhteen tuotava teatteri on tärkeää, mutta myöhemmin myös eurooppalaisen arvotaiteen keräily.

Maailmanhistoria ei kuitenkaan ohita romaanin sivistyneitä ja hyväntahtoisia päähenkilöitä, vaan poliittiset ristiriidat repivät heidän lähipiiriäänkin. Millainen suunta nuoren kansakunnan pitäisi ottaa, vai onko se kansakunta ollenkaan? Kansallisen itsetunnon noustessa ja Venäjän otteen samanaikaisesti kiristyessä Sinebrychoffeista tulee kansallismielisiä. Wahlberg puolestaan pysyy lojaalina Venäjän keisarille ja esivallalle, jota hän pitää laillisena. Kirjailija antaa Wahlbergin perustella pohdintojaan varsin laajasti, mikä onkin mielenkiintoista, koska edes romaanikirjallisuudessa pääsee harvoin eläytymään autonomia loppuajan venäläismielisten myöntyväisyysmiesten ajatuksiin. Historiankirjoituksessa heidät esitetään mielestäni tarinan konnina - jälkiviisaista historiallisista romaaneista puhumattakaan.

Wahlberg on muutenkin kiinnostava hahmo. Nuorena hän on romanttisen (kyllä, tarkoitan sitä 1800-luvulla mellastanutta kulttuuriliikettä) sankarin perikuva, omista tunteistaan huumautunut nuori haihattelija. Ei hän silti valistuksen perintöäkään ole unohtanut vaan pyrkii työskentelemään kansan tervehdyttämiseksi ja sivistämiseksi. Kansa vain ei osoita arvostavansa näitä pyrkimyksiä Wahlbergin toivomalla tavalla. Korkeita ihanteita vaaliva tohtori on heidän silmissään sekä ryssä että vihattava kapitalisti. Viimeistään vuoden 1918 tapahtumat horjuttavat tohtorin idealismia, kun kaikilla tuntuu olevan oma totuutensa, jota ollaan valmiit puolustamaan vaikka ase kädessä.

Fannyn elämän ristiriidat ovat perinteisiä naisten kohtaamia valintatilanteita. Asettaako ura vai perhe etusijalle? Vanhenevan näyttelijättären kohtaloa ei huvita koettaa, rikkaisiin naimisiin siis. Mutta ei aviomiehen kanssakaan aina helppoa ole, ei etenkään pitkinä päivinä, kun rikkaan rouvan ainoaa askaretta on posliiniesineiden järjestely. Minun makuuni kirjassakin on hiukan liikaa tunteissa kieriskelyä. Uskon kyllä, että tarinalla on myös ystävänsä. Minusta romaani on kuitenkin viihdekirjaksi hiukan pitkäpiimäinen.

Entäs joulun toinen hömppäkirja sitten? No, se oli Cathy Kellyn  esikoisromaani Naiselta naiselle. En muista, olenko lukenutkaan sitä aikaisemmin, mutta sillä ei liene väliä. Kaikkihan tällaiset kirjat ovat niin ennalta arvattavia, että kun on lukenut yhden, tietää kaikkien muidenkin juonen. Alussa nainen pääsee onnekkaasti eroon kelvottomaksi osoittautuneesta aviomiehestä/miesystävästä. Sitten hänestä tulee itsevarma, kaunis, seksikäs ja ennen kaikkea hoikka, ellei hän ole jo valmiiksi. Sitten kuvaan astuu Täydellinen Mies, joka on menestyvä, komea, hoikka, huomaavainen ja vastuuntuntoinen. Tapahtuu muutamia vastoinkäymisiä, koska eihän nainen voi heti ymmärtää omaa parastaan. Tarinan loppu on toki onnellinen: hyvikset saavat toisensa ja pahikset nenilleen. Ennen sitä kuvaillaan toki yksityiskohtaisesti jokaisen henkilön yllä olevat vaatteet. En ymmärrä puoliakaan käytetystä sanastosta enkä paljon muistakaan naistenromaanien naistenjutuista.

Romaani ei kuulu aivan Kellyn parhaimpiin, mutta muutenkin suosittelen genreä ainoastaan riittävän todellisuudentajuisille ihmisille. Muutoin on vaarana, että lukija tulee vain onnettomaksi odottaessaan onnellista loppua ja sitä täydellistä miestä, joka pystyy yksinään täyttämään naisen kaikki tarpeet (ks. Helsingin Sanomien maino kolumni).


Raija Oranen: Fanny (Teos 2008)

Cathy Kelly: Naiselta naiselle (Gummerus 1999)
Alkuteos: Woman to Woman, suom. Leena Vallisaari

Mikko Porvali: Sinisen kuoleman kuva

Kertokaa minulle, miksi 1920-luvulle sijoittuvia rikosromaaneja kirjoitetaan sellaista tahtia, että eihän tässä meinaa perässä pysyä. Kun romaanin kirjoittaminen joka tapauksessa ottaa aikansa, ei voi olla kyse pelkästään toisen kirjailijan menestyskonseptin matkimisesta. Ajassamme täytyy olla jotakin, mikä saa tähyämään kohti lähes sadan vuoden takaista, varsin heikosti tunnettua aikakautta kohti, maamme itsenäisyyden alkuaikaan.

En osaa vastata kysymykseeni, mutta jokainen aiheelle antautunut kirjailija on pystynyt tuomaan siihen omaa näkökulmaansa. Historiallisessa dekkarigenressä on vielä tilaa. Virpi Hämeen-Anttilan klassinen herrasmiessalapoliisi Björk (Yön sydän on jäätä ja Käärmeitten kesä) on hurmaava hienostelija, joka eksyy varjoisille kujille vain valepuvussa rikollisia jäljittäessään ja kenties omien heikkouksiensa eksyttämänä. Nina Hurman teosten (Hatuntekijän kuolema) päähenkilöille Pitkänsillan toinen puoli taas on kotiseutua, jonne herrojen kujeet eivät ulotu. Uudessa romaanissaan, joka aloittaa maailmansotien väliseen Viipuriin sijoittuvan sarjan, Mikko Porvali kuvaa aikakautta poliisin näkökulmasta. Hän on itsekin poliisi, minkä lisäksi hän on perehtynyt erittäin vakuuttavalla tavalla aikakauden oloihin ja poliittiseen historiaan.

Sinisen kuoleman kuvan päähenkilöinä seikkailevat komisariot Jussi Kähönen ja Salomon Eckert. He ystävystyvät Helsingissä valmistautuessaan poliisikurssin pääsykokeisiin. Yhteistä ammattia lukuun ottamatta he eivät voisi olla erilaisempia. Kähönen on keskisuomalainen papinpoika, joka perheensä pettymykseksi vaihtaa lakiopinnot poliisin ammattiin. Hän uskoo, että laki ja oikeus ovat sama asia. Hän onnistuu heti uransa alussa astumaan naiiviuttaan liian suurille varpaille paljastaessaan kollegansa kansallissodan aikaisia rikoksia. Tämän seurauksena hänet erotetaan Helsingin poliisista ja hän päätyy ystävänsä Eckertin kotikaupunkiin Viipuriin.

Eckertin tausta on aivan erilainen kuin kirkasotsaisen Kähösen. Hän on viettänyt varhaislapsuutensa kadulla ja sittemmin kovettunut kansalaissodassa. Hänellä on omat käsityksensä oikeudenmukaisuudesta. Ne eivät useinkaan mene yksiin lain kanssa, ja myös Kähösen moraalikäsitykset ovat koetuksella.

Mutta eipä oikeusvaltiokaan näytä vielä parhaita puoliaan. Poliisi pyrkii parhaansa mukaan valvomaan kieltolakia ja selvittämään kaupungissa tapahtuneita vakavia rikoksia, mutta käy ilmi, että sekä vallanpitäjissä että viranomaisissa on tahoja, joille niin alkoholin salakauppa kuin Venäjällä riehuvan sisällissodan osapuolten laiton kulkeminen rajan yli sopii paremmin kuin hyvin. Poliisi on voimaton, kun rikollisten ystävät ovat mahtavampia.

Ehkä yksi syy 1920-luvun suosioon rikosromaanin näyttämönä onkin siinä, että tuolloin yhteiskunta oli levoton ja poliisinkin työ erittäin vaarallista. Kirjan kansiteksteissä paljastetaan, että kirjan lukuisat poliisimurhat perustuvat todellisiin tapauksiin. Sen enempää pirtutrokarit kuin sisällissodan osapuoletkaan eivät epäröi ampua poliisia kohti. Myös tavallisen kansan alkoholinkäyttö on holtitonta ja johtaa väkivaltaan. Vasta päättynyt kansalaissotakin lienee taustalla heikentämässä yleistä luottamusta laillisuuteen. Yhteiskunta on myös kauhistuttavan eriarvoinen. Tärkeä rooli tarinassa on katulapsilla, jotka elävät hirveissä olosuhteissa ja joiden auttaminen on täysin yksittäisten ihmisten armeliaisuuden varassa. Valtiota, kaupunkia tai seurakuntia heidän asiansa ei tunnu kiinnostavan. Poliisitkin hyväksyvät katulasten kohtalon asiana, jolle he eivät oikeastaan voi mitään. Emmehän halua tällaisen  yhteiskunnan palaavan?

Romaanissa kuvataan suorastaan alleviivaten, kuinka kieltolaki johti järjestäytyneen rikollisuuden syntyyn. Taistelu sitä vastaan oli hävitty jo alussa, kun vielä tavalliset kansalaisetkin pikemminkin ihailivat kuin vastustivat viinatrokareita. Vakavaraisilla kansalaisille ei rikollisten kanssa veljeilystä koitunut juuri haittaakaan, mutta kurjempi oli rikollisille velkaantuneiden huono-osaisten kohtalo. Se sitoi nämä entistä tiukemmin rikollisjärjestöihin. Ei tarvita kovin paljon mielikuvitusta, jotta tässä näkee yhtäläisyyden nykypäivän huumerikollisuuteen.

Romaani kuvaa sekä aikansa yhteiskuntaa että poliisintyötä aika masentavasti. Se on myös kaikessa karuudessaan uskottava ja jännittävä tarina, joka nousee yllättäen vuoden puhuttelevimpien kirjojen joukkoon. Jään myös odottamaan, mitä seuraavassa osassa mahtaa tapahtua. Joko poliisi pääsee niskan päälle rikollisista ja epäluotettavista poliitikoista? Kuinka päähenkilöt kestävät rankkaa ja epäoikeudenmukaista työtään?


Mikko Porvali: Sinisen kuoleman kuva (Atena, 2015)

Anna Lihammer: Kun pimeys peittää maan

Kirjailija on löytänyt maailmasta virheen. 1930-luvulla Ruotsissa ja muuallakin Euroopassa oli rotuteorioita ja luokkaristiriitoja. Kaikkihan me tiedämme, mihin sellainen johti. Naisia aliarvioitiin, ja tieteen etiikassakin oli sanomista nykyisiin käytäntöihin verratuna. Yliopistoinstituutio oli vain yläluokan keino pönkittää asemaansa. Mutta onko tästä kaikesta pitänyt kirjoittaa romaani? Onko tietokirjamarkkinoilla jo turhan ahdasta? Kirjan käsittelemät asiathan ovat jo vallan hyvin tiedossa. Jos haluaa kirjoittaa politiittisen pamfletin, kirjoittaisi sitten sellaisen eikä rikosromaania.

Kirjan päähenkilöt ovat taustaltaan yläluokkainen ja töykeä komisario Hell ja hänen apulaisekseen valitsemansa poliisisisar Maria Gustavsson, joka puolestaan kuuluu työväenluokkaan ja on joutunut perheen köyhyyden vuoksi jättämään sairaanhoitajaopinnot kesken. Naisen ottaminen mukaan murhatutkimukseen järkyttää kaikkia. Maria kokee alemmuudentuntoa, ja myös Helliä piinaavat lapsuuden möröt. Yhdessä he tutkivat lääkärin raakaa ja omituista murhaa. Romaani kuuluukin siihen pohjoismaiseen dekkarigenreen, joka pyrkii keksimään mahdollisimman inhottavia rikoksia. Poliisien lisäksi kirjassa seikkailee pahislääkäreitä ja kadotettua Berliiniä muistelevia liberaaleja älykköjä.

Romaanin maailmankuva on ahtaan mustavalkoinen. Maailma näyttäytyy taistelukenttänä sekä yhteiskuntaluokkien että sukupuolten välillä. Vain poikkeusyksilöt, kuten kirjan päähenkilöt, pystyvät yhteistyöhön luokkia ja sukupuolia erottavien rajojen yli. Rotuhygieniaa ja kansallissosialistisia oppeja vastaan saarnaataan lähes joka sivulla sellaisella innolla, että melkein alkaa tehdä mieli väittää vastaan. Muistuttaa vaikka, että rotuhygienia oli vain yksi osa rationaalista, tieteeseen perustuvaa (lue: rationaalisena pidettyä, tieteellisinä pidettyihin asioihin perustuvaa) yhteiskuntasuunnittelua, jonka toinen puoli tuotti niin sanotun pohjoismaisen hyvinvointivaltion.

Poliittinen romaani on vaikea laji. Jan Guillou on ainoita tietämiäni kirjailijoita, jotka onnistuvat kirjoittamaan lennokkaasti, vaikka romaanien sisältö on yhtä poliittista kannanottoa. Anna Lihammer ei valitettavasti ole Jan Guillou. Hänellä ei ole tyyliä ja taitoa saada poliittista viestiä luontevaksi osaksi tarinaa. Teksti on pelkkää paasausta ja muistuttaa paikoin koululaisen kirjoitelmaa sekä tyyliltään että näkökulmiltaan. Esimerkki:

Professori kalpeni ja näytti tyytymättömältä. Häntä taisi ärsyttää Hellin vihjaus, että heidän laitostaan koskivat samat lait kuin muitakin paikkoja, Maria tuumi. Verrata nyt instituuttia muihin murhapaikkoihin ja heitä itseään muuhun yhteiskuntaan! Vaikkapa sellaisiin kuin Maria. Työväenluokan roskasakkiin. Ihmissaastaan.

Tätä kökköä riittää lähes koko kirjan pituudelta. Viimemetreillä kerronta itse asiassa paranee siedettäväksi, kun kirjailija uskaltaa heittäytyä tarinan varaan ja jättää paasaamisen vähemmälle. Kokonaisuutena kirja on kuitenkin huono, ja se on sääli, sillä tästä aihepiiristä olisi voinut vähemmällä paatoksella saada kelvollisen romaanin ja kirjan aihehan on tärkeä. Jos ihmisarvon kunnioituksesta tingitään, kuka tahansa voidaan hakea seuraavaksi. Ihmisten jaottelu eriarvoisiin ryhmiin on kivaa vain niiden kannalta, joilla on valta päättää, kuka valitaan ja kuka jätetään ulkopuolelle. Lukijan omillekin tulkinnoille tarvittaisiin kuitenkin tilaa romaanikirjallisuudessa.


Anna Lihammer: Kun pimeys peittää maan (Atena 2015)
Alkuteos: Medan mörkret faller (2014), suom. Ulla Lempinen

Nina Hurma: Hatuntekijän kuolema

1920-luvulle sijoittuvia dekkareita ja muita romaaneja nousee kuin sieniä sateella. Mikä 20-luvussa kiinnostaa? Iloinen vuosikymmen suursodan kauhujen jälkeen, ennen maailmanlaajuista lamaa ja uutta sotaa?

Hatuntekijän kuoleman näytttämö on Helsinki, se Pitkänsillan toisesta päästä avautuva. Virpi Hämeen-Anttilan samaan aikakauteen sijoittuviin romaaneihin verrattuna Nina Hurman teoksissa liikutaan lähempänä niin sanotun tavallisen kansan arkea. Herraskaisia kujeita edustaa ystävän tyylikäs morsian. Aikakauden suuret tapahtumat eivät juuri työläiskaupunginosien asukkaita hätkäytä, mitä nyt äskettäin päättynyt sisällissota pysyy mielessä ja sekin siitä syystä, että vastapuoli siitä muistuttelee.

Helsinki on kuitenkin levoton paikka. Eletään kieltolain aikaa, mutta viina ei ole kaupungista kadonnut. Nyt se on vain hyvä tulonlähde rikollisille, mikä osaltaan lisää väkivaltaa ja rauhattomuutta kaduilla. Kansakunta on vielä nuori ja kaukana oikeusvaltiosta. Sen saa romaanin päähenkilökin kokea. Naisen ja potentiaalisen sosialismin kannattajan ei tarvitse edes tehdä mitään joutuakseen hankauksiin viranomaisten kanssa. Näillekään lain noudattaminen ei vielä ole arvo sinänsä.

Hatuntekijän kuolema on Nina Hurman toinen romaani. Vuotta aiemmmin ilmestyi samoista henkilöistä kertova Yönpunainen höyhen, jonka luin tuoreeltaan. Sarjan toista osaa lukiessani huomasin kuitenkin, etteivät sen tapahtumat juuri jääneet mieleen ja henkilötkin tuntuivat oudoilta. Kesti hetken, ennen kuin pääsin taas kärryille henkilöiden välisistä suhteista.

Romaanin päähenkilö on Saimi, joka käyttää taiteilijanimeä Rouge. Päivisin hän työskentelee vaateliikkeessä, iltaisin hän laulaa veljensä omistamassa ravintolassa. Muistikuvieni mukaan ensimmäisessä osassa viihdetaiteilijan arki oli enemmänkin läsnä. Tämä toinen kirja keskittyy enemmän rikosjuoneen. Ruumiita nimittäin kasautuu jälleen Rougen tielle. Ensin hänen työtoverinsa, hatuntekijä, saa surmansa hämärissä olosuhteissa. Jutun tutkimuksiin sekaantuu myös Rougen vanha tuttu edellisestä kirjasta, sittemmin poliisista tullin palvelukseen siirtynyt Korpela. Laulaja ja etsivä tuntevat vetoa toisiinsa, mutta onnen tiellä on esteitä.

Hurman kieli on viipyilevää ja aistikasta. Paljon rivejä käytetään yksityiskohtien kuvaukseen. Pidän myös henkilökuvauksesta. Kirjan hahmot ovat todentuntuisia. Heillä on vikansa, mutta niitä eivät sen enempää toiset henkilöt kuin kirjailijakaan ole liian herkästi tuomitsemassa. Väkivaltaa tarinassa on, mutta silläkään ei erityisesti mässäillä. Kesken ilonpidonkin tunnelma on aika ahdistava. Toiset juhlivat Helsingin yössä, toiset makaavat ruumishuoneella.

Tässäkään kirjassa henkilöiden elämään ei vielä täyttä selkoa saatu. Asetelma antaa ymmärtää, että jatkoakin olisi luvassa, mutta hieman epäilen, mahtaako näistä aineksista enää saada kovin monta kirjaa. Jotain uutta pitäisi keksiä.


Nina Hurma: Hatuntekijän kuolema (Gummerus 2014)

Uutuusromaaneja historiallisesta Helsingistä

Tämä kesäloma jää historiaan. Luin ennätysvähän, viikon aikana vain noin kolme kirjaa. Liekö syy lukijassa vai kirjoissa. Ennen matkaa onnistuin varaamaan kirjastosta tuoreeltaan kaksi etukäteen kiinnostanutta uutuutta: Enni Mustosen Emännöitsijän ja Virpi Hämeen-Anttilan Käärmeitten kesän. Kumpikin kirja on jatkoa sarjaan. Emännöitsijän Ida Erikssonin vaiheista olemme saaneet lukea kirjoista Paimentyttö (2013) ja Lapsenpiika (2014). Yksityisetsivä Karl Axel Björk puolestaan seikkaili romaanissa Yön sydän on jäätä (2014), josta olen kirjoittanut täällä. Kirjoja yhdistää myös se, että ne kertovat elämästä 1900-luvun alkupuolen monikielisessä ja -kulttuurisessa Helsingissä. Mustosen kirja kuvaa aivan vuosisadan alkua, vuosia 1900-1905. Hämeen-Anttila taas keskittyy 1920-lukuun.

Vuosisadan alkua ja piika Ida Erikssonin elinpiiriä varjostavat niin kutsutut sortovuodet. Venäläishallinnon kovat otteet kauhistuttavat Idaakin, mutta hänen elämänsä soljuu niistä huolimatta arkisessa aherruksessa. Hän on muuttanut Helsinkiin taiteilija Albert Edelfeltin ateljeen emännöitsijäksi. Uusi työ tuo nuorelle naiselle vapautta, sillä nyt ei ole emäntää ja perhettä vahtimassa. Hän passaa heräävän kansakunnan kulttuurieliittiä, mutta omalle elämälle ei aina tunnu löytyvän aikaa. Omaa asemaansa tai yhteiskunnallista eriarvoisuutta hän ei kuitenkaan kyseenalaista, vaikka erityisesti yläluokan miehille mikä tahansa näyttää olevan sallittua. Ida on työssään miltei ärsyttävän reipas ja pystyvä. Vaikka työtä on paljon, hänellä on kuitenkin katto päänsä päällä ja kylliksi ruokaa. Kaikkiin yhteiskuntaluokkiin kuuluvat ihmiset ovat hänelle enimmäkseen ystävällisiä. Aikakauden elämää kuvataan varsin myönteisessä valossa. Paatoksen pois jättäminen on tässä tapauksessa lukijaystävällinen valinta, mutta hieman päähenkilön elämismaailman säröttömyys yllättääkin jälkiviisasta lukijaa. Esimerkiksi työväenliikkeellä luulisi olevan jonkinlaisen aseman edes joidenkin henkilöiden elämässä. Mutta missä määrin myöhemmin tärkeiksi osoittautuneet asiat ylipäätään näkyivät tavallisten ihmisten elämässä?

Sisäasiainministeriössä työskentelevä Björk joutuu piikaa henkilökohtaisemmin poliittisten tapahtumien pyörteeseen, kun suojeluskuntain ja valtiovallan välit kiristyvät ja samaan aikaan kaupungissa jahdataan vakoilijoita ja pirtutrokareita. Myös vapaa-ajalla pitää kiirettä, koska nuoren miehen pitää jakaa aikansa peräti kolmen ihastuttavan naisen kanssa. Yksityisetsivän taitojakin tarvitaan salaperäisen kuolemantapauksen selvittelyyn. Liikkeellä on julma ja ovela myrkyttäjä. On aatteita, jotka kyseenalaistavat omasta mielestään heikompien yksilöiden ihmisarvon. Sellaista Björk vastustaa, vaikka humanismistaan huolimatta hänkin on eräänlainen elitisti. Hän kavahtaa työväen tapoja ja viihtyy yläluokkaisten sukulaistensa kultturellissa seurassa. Hämeen-Anttilan saarna poliittista ja uskonnollista hörhöilyä vastaan tuntuu paikoitellen hiukan keinotekoiselta ja alleviivaavalta.

Palaan kysymykseen, oliko lomalaisen lukuhaluttomuus lukijan vai kirjojen syytä. Sekä Emännöitsijä että Käärmeitten kesä ovat muodollisesti pätevää viihdettä, joten niitä ei voi liiaksi syyttää. Silti tuntui, kuin kumpikin kirjailija olisi keskittynyt etupäässä miljöön kuvaukseen ja jättänyt tarinan kehittelyn taustalle. Etenkään Hämeen-Anttilan kirjan juoni ei tunnu millään lähtevän käyntiin ennen puoltaväliä. Siihen asti piti jopa hiukan pinnistellä, jotta kirjaa sai ylipäätään luettua eteenpäin. Juoni on ennalta arvattava ja noudattelee salonkidekkarin kaavaa turhankin uskollisesti. Jotain yllättävää siihen olisi kaivannut lisää. Edellisestä kirjasta pidin todella paljon, mutta osa aikakauden lumovoimasta on jo käytetty. Björkin hahmokin jää ohuemmaksi kuin edellisessä osassa, jossa hänen puoliksi salattua yleellisyyden ja nautinnon haluaan kuvattiin kutkuttavasti. Epilogi antaa ymmärtää, ettei Björkin tarina ole vielä tässä.

Myös Emännöitsijä noudattelee lajityyppinsä perinteitä. Takakannessakin mainostettu tuhoon tuomittu rakkaustarina on suorastaan tuskastuttavaa luettavaa. Vieteltyjä piikoja olisi ollut ilman tätäkin tapausta kirjallisuudessa aivan tarpeeksi. Kirjan kiinnostavin anti on piian arjen kuvaus, joka osoittaa perehtyneisyyttä. Lukija saa tietää, kuinka vuosisadan alun keittiössä suoristetaan frakin hännykset tai viilennetään uunia pasteijanpaistoon sopivaksi. Miljöö tuntuu uskottavalta, vaikka kirjailijan täydellisen typerä Lapinvuokko (2010) jossain määrin laski luottoani siihen, että Mustonen tietäisi, mistä hän kirjoittaa. Myös Virpi Hämeen-Anttila on perehtynyt huolella myrkkyihin ja rikoksen tutkijoiden menetelmiin. Kummassakin kirjassa pidän myös siitä, että aikakauden monikielisyys ja erilaiset etniset ryhmät ovat näkyvästi läsnä. Puhutaan ruotsia ja asioidaan venäläisten ja juutalaisten liikkeissä.

Kirjavuori ei edelleenkään ole muuttumassa lifestyle-blogiksi. Liitän kuitenkin loppuun yhden kesälomakuvan blogin kirjoittajan luontaisimmasta habitaatista.

Enni Mustonen: Emännöitsijä (Otava 2015)

Virpi Hämeen-Anttila: Käärmeitten kesä - Karl Axel Björkin uusia tutkimuksia (Otava 2015)

Ulla-Lena Lundberg: Kuninkaan Anna

Torppa on saaren pienin, ja siksi sen nimi on Kuningas. Torpan vanhin tytär on nimeltään Anna. Hän on lapsena isänsä lemmikki, mutta isä kuolee tapaturmaisesti tytön ollessa neljävuotias. Isättömän perheen elo on ankaraa ulkosaaristossa maailmansotien välisenä aikana, mutta Anna saa kokea enemmän onnea ja enemmän murhetta kuin useimmat kylän asukkaat. Elämä kuljettaa häntä Kökarin saarelta niin Ruotsiin kuin manner-Suomeenkin, mutta koti on kuitenkin torpassa puuttomalla saarella.

Viime vuonna ilmestynyt Kuninkaan Anna sisältää päivitettynä suomennoksena Ulla-Lena Lundbergin varhaistuotantoon kuuluvat romaanit Kuninkaan Anna (1983, alunp. Kungens Anna 1982) ja Kökarin Anna (1985, alunp. Ingens Anna 1984). Kirjoista tuleekin yhtenäinen tarina naisen elämästä. Se yltää Suomen itsenäisyyden alkuvuosista suunnilleen romaanien kirjoittamisajankohtaan. Raskaasta ja vaarallisesta kalastajanelämästä päädytään hyvinvointivaltion kulta-aikaan.

Romaanien juonesta on vaikea sanoa mitään paljastamatta halukkaalle lukijalle liikaa. Joka tapauksessa voisi ajatella tarinan jatkavan Edith Södergran -päivityksessä käsittelemääni onnen etsinnän teemaa. Ihminen haluaa olla onnellinen ja löytää elämälleen merkityksen, mutta entäs jos mitään onnea tai merkitystä ei löydykään? Niin käy monelle. Joskus onnea on vain tuskan poissaolo ja aivan pienistä asioista tulee merkityksellisiä. Kirja ei ole mitenkään kevyttä luettavaa, ja siinä suhtaudutaan ihmiskohtaloihin aivan eri tavalla kuin jossain naisille suunnatussa hömppäkirjallisuudessa. Naiskirjallisuutta tämä on kuitenkin omalla tavallaan - sukupuoli määrittää kaikkia romaanin henkilöitä, ja naisille onnen etsinnän kehys on aivan erilainen kuin miehille. Sama pätee yhteiskuntaluokkaan. Mitään paatosta kirjassa ei kuitenkaan ole, vaan Lundberg sallii lukijan tehdä omat johtopäätöksensä.

Onnen ja sen puutteen lisäksi kirjassa kuvataan oivalla tavalla vanhenemista ja tietysti pieniä yhteisöjä ennen sotia ja jälleenrakennuksen aikana. Erityisen mielenkiintoista on tietenkin ahvenanmaalaisen kalastajakylän ja sen eloisten ja puheliaiden asukkaiden kuvaus, mutta myös sota-aikaa ja jälleenrakennusta käsitellään vähän eri tavalla kuin monesti historiallisissa romaaneissa. Ruotsissa asuvat sukulaiset pitävät kahvissa, ja Ahvenanmaatahan kurjuus ei edes kosketa yhtä ankarasti kuin manner-Suomea. Tärkeää romaanin henkilöille on muun muassa laulaminen. Kuoroilla riittää keikkaa, koska sankarihautajaisia on vähän väliä. Myös muissa elämän kohtaloissa laulaminen antaa voimia.

Kuninkaan Annassa on vähemmän filosofista lörpöttelyä kuin merenkulkutrilogiassa. Se ei  ole aivan yhtä kiinteä tarina kuin myöhempi mestariteos Jää. Jotkut kohtaukset ovat hieman liian moderneja ollakseen täysin uskottavia. Tämä näkyy muun muassa tietyissä sanavalinnoissa. Silti pidin kirjasta todella paljon - erinomaisen lukemisen arvoinen, kaunis romaani.


Ulla-Lena Lundberg: Kuninkaan Anna (Gummerus 2014)
(Suom. Kaija Kauppi ja Juhani Lindholm)

Lundbergin merenkulkutrilogia

Ahvenanmaata ei ole ilman merenkulkua, joten merenkulun muutos tarkoittaa myös yhteiskunnan muutosta ja merenkulun kautta päästään syvälle ahvenanmaalaisuuden ytimeen. Näin väittää Ulla-Lena Lundberg, tai pikemminkin hänen alter egonsa, kulttuuriantropologi Leonora. Romaanit Leo, Suureen maailmaan ja Mitä sydän halajaa kertovat yhden suvun kohtaloiden kautta ahvenanmaalaisen merenkulun suuren tarinan 1800-luvun puolivälistä 1990-luvun lamavuosiin, jolloin autolautat ovat korvanneet purjelaivat mutta maakunnan elämäntapa on edelleen sidottu mereen. Tarkkaavainen lukija huomaa, että sukukertomuksesta puuttuu yksi sukupolvi. Sen tarina on kerrottu myöhemmin Jäässä (2012).

Luin Leon jo kesällä ja kahta muuta kirjaa olen tankannut syksyn ja talven mittaan. Moneen kertaan on ollut mielessä loistokkaita ideoita, mitä kirjoista kannattaisi kirjoittaa blogiin. Valitettavasti parhaat ajatukset ovat haihtuneet kuukausien kuluessa jonnekin mielen tavoittamattomiin kamareihin.

Nämä kolme kirjaa ovat nimittäin käsittämättömän kunnianhimoinen ja mahtipontinen yritys kuvata Ahvenanmaan historiaa ja ahvenanmaalaisten mentaliteettia. Kaksi ensimmäistä osaa ovat melko perinteisiä historiallisia romaaneja. Niiden päähenkilöitä ovat miehet - talonpojat, jotka ovat samalla laivanvarustajia, ja laivojen kapteenit, joilla on myös maatila jossakin Ahvenanmaan kylistä. On yksi nainenkin, Simonsin täti, joka naitetaan nuorena tyttönä väkisin suuren talon emännäksi mutta kohoaa sitten kylän merkkihenkilöksi.

Ensimmäisessä kirjassa, Leossa, eletään ahvenanmaalaisen talonpoikaispurjehduksen kukoistuskautta. Ahvenanmaalaisten purjealuksilla kuljetetaan kauppatavaraa kaikkialle maailmaan, ja ne tuottavat varustajilleen suuria omaisuuksia. Tosin joskus kaikki saattaa mennä meren pohjaan. Suureen maailmaan -kirjassa höyryalukset ovat jo syrjäyttämässä purjelaivat, ja uudet varustamot ovat korvanneet osuuksien myynnin pienissä talonpoikaiskylissä. Lapsia ja vaimoja kuolee sellaisiin tauteihin, jotka nykyään pystyttäisiin parantamaan, mutta elämä on silti verrattain vaurasta. Vaikka vastoinkäymisiä on näidenkin ihmisten elämässä, tarinasta puuttuu puute kurjuus korpimaan, joka usein leimaa manner-Suomen menneisyydestä kertovia romaaneja. Vaikka yhteisö on ahdas ja pahantahtoiset juorut leviävät, ahvenanmaalaisia kuvataan myös viehättävinä, eloisina ja taitavina keskustelijoina.

Mitä sydän halajaa on romaaniksi aika outo. Paikoitellen siitä tulee mieleen pikemminkin ylipitkä essee kuin romaani. Sen päähenkilö on kulttuuriantropologi Leonora, 1800-luvun mahtilaivan mukaan nimetty, joka palaa synnyinseudulleen busmannien parissa Afrikassa viettämiensä vuosien jälkeen. Hän ryhtyy tutkimaan ahvenanmaalaista yhteiskuntaa merenkulun parissa työskentelevien ihmisten kertomusten kautta. Osa kirjasta onkin ikään kuin antropologin puhtaaksi kirjoittamia haastatteluja, joissa pääsevät ääneen eri-ikäiset miehet ja naiset. Lundberg onkin onnistunut rakentamaan joukon ällistyttävän uskottavia elämänkertoja. Haastateltavat pohdiskelevat elämäänsä monelta kannalta. On helppo yhtyä heidän mietteisiinsä: niin, juuri noin se elämässä menee.

Vaikka sarjan kaksi aiempaa osaa ovat muodoltaan lähempänä perinteistä historiallista romaania, filosofinen pohdiskelu on niissäkin keskeistä. Esimerkiksi dialogia on hyvin vähän. Enemmän maalaillaan henkilöiden mielenmaisemia - näissäkin kirjoissa monen eri henkilön näkökulmasta. Kulttuurintutkijan ongelmahan on, ettei haastateltavien ajatuksia voi tutkia. Voidaan tutkia vain sitä, mitä he sanovat ajattelevansa. Romaanikirjailijalla tai romaanin lukijalla ei tällaisia rajoituksia ole, joten voimme sukeltaa suoraan monipuolisen henkilögallerian mietteisiin maailmasta ja elämästä ylipäätään ja ahvenanmaalaisuudesta erityisesti.

Mitä sydän halajaa nostaa yhden teeman ylitse muiden. Leonoran elämän hallitseva tunne on ulkopuolisuus. Hän on menettänyt varhain isänsä ja samalla elävän yhteyden synnyinseutuunsa, koska perhe muutti isän kuoleman jälkeen pois kotisaarelta. Antropologit ovat usein olleet ulkopuolisia: esimerkiksi erilaisten vähemmistöjen edustajia tai naisia jo hyvin varhaisessa vaiheessa tieteenalan historiaa. Kulttuurihan on luonnollisin ja kyseenalaistamattomin osa elämäämme - kunnes jokin toisenlainen haastaa sen. Ulkopuolinen on erityisen tietoinen kulttuurista - on luonnollista ruveta tutkimaan sitä, mikä muille kenties on itsestään selvää.

Leonora tutkii busmanneja ja ahvenanmaalaisia, mutta itse hän jää syrjään muiden ihmisten elämänmenosta. Hän elää toivottomassa etäsuhteessa amerikkalaisen professorin kanssa ja on jo liian vanha haaveilemaan perheen perustamisesta. Hän tarkkailee muiden elämää ulkopuolelta. Ulkopuolisuuden kuvaus on niin riipaisevan osuvaa, että kirjan lukeminen venyi senkin takia. Tunnekokemus meinasi olla liiankin voimakas. Olen jo itsekin sellainen nainen, joka ei ole enää aivan nuori. On helppo eläytyä sellaisen naisen kokemuksiin, jonka nuoruuden parhaat vuodet ovat lipuneet ohi elämän valtavirran ulkopuolella.

Kaikissa kolmessa romaanissa on häkellyttävän syvällisiä ja runollisia pohdintoja elämän kaikista puolista. Trilogia nousee suuremmaksi kirjallisuudeksi kuin pelkät tapahtumat antaisivat odottaa. Erilaisia teemoja kirjoissa olisi enemmän kuin järkevän mittaisessa blogikirjoituksessa pystyy käsittelemään.


Ulla-Leena Lundberg:

Leo 1989 (Leo, suom. Leena Vallisaari)
Suureen maailmaan 1991 (Stora världen, suom. Leena Vallisaari)
Mitä sydän halajaa 1995 (Allt man kan önska sig, suom. Leena Vallisaari)

Metropoliitta dekkarikirjailijana

Blogin päivitystahti on viime aikoina hiipunut, koska töissä on pitänyt lukea ja kirjoittaa aivan tarpeeksi.

Olen kuitenkin lukenut muun muassa pari näppärää historiallista dekkaria, jotka sijoittuvat sodanjälkeisiin vuosiin pohjoissavolaisessa kirkonkylässä. Hykerryttävä yksityiskohta on, että kirjailija on ortodoksinen kirkonmies, joka käyttää kirjailijanakin pappisnimeään.

Kirkonkylän valtaväestö on kuitenkin luterilaista, eikä ortodoksinen kulttuuri muutenkaan korostu tarinassa. Kumpikin kirja on varsin perinteinen dekkari. Tapahtuu murha, jota viralliset poliisivoimat eivät saa selvitetyksi ilman ulkopuolista apua. Näissä kirjoissa tuo ulkopuolinen on poliisinrouva Elisabet Urhonen, jota jälkimmäisessä romaanissa ymmärretään jo pyytää apuun.

Rikostarinoina nämä kirjat eivät ole kummoisia. Mielestäni salonkidekkarin "sääntöihin" kuuluu, että lukijalle pitäisi antaa mahdollisuus päästä ratkaisun jäljille. Hyvän dekkarin lukee mielellään uudestaankin, koska toisella lukukerralla voi bongata tekstistä kirjailijan tarjoamia vinkkejä. Harhaan saa johtaa ja pitääkin, mutta murhaajan henkilöllisyyden ei pitäisi tipahtaa aivan tyhjästä.

Historiallisissa dekkareissa murha on kuitenkin sivuseikka. Metropoliitta kuvaa sympaattisesti mennyttä aikaa sekä pienen paikkakunnan elämää ja ihmisiä. Keskeisellä sijalla ovat heikot ja syrjityt. Karjalan evakoihin suhtaudutaan kuten pakolaisiin nykyään. Olisivat jääneet sinne, mitä ne tänne tulivat, kun piti peltojakin jakaa heille. Huomio kiinnittyy myös naisen asemaan. Varsinkin köyhällä naisella on vähän valinnanvaraa omassa elämässään. Sympaattista ja empaattista, mukavaa luettavaa.


Metropoliitta Panteleimon: 

Murha kirkonkylässä (Myllylahti 2011)
Murha näyttämöllä (Myllylahti 2013)

Jan Guillou: Suuri vuosisata -sarja

Jan Guilloun uusi romaanisarja kertoo 1900-luvusta, siis edistysuskosta, radikaaleista moderneista arvoista, uudenlaisesta taiteesta, teknillisestä kehityksestä ja käsittämättömästä määrästä hulluutta ja väkivaltaa. Sen päähenkilöitä ovat norjalaiset veljekset, kalastajanpojat, jotka jäävät varhain orvoiksi. Hyväntekijät huomaavat heidän poikkeuksellisen matemaattisen lahjakkuutensa ja kustantavat kolmen nuorukaisen insinööriopinnot Saksassa. Toiveissa on, että veljekset maksavat takaisin Norjan kansalle suunnittelemalla rautatien Oslosta Bergeniin. Kuitenkin vain yksi pojista, vanhin veli Lauritz, palaa lumisille ylängöille kamppailemaan luonnonvoimien kanssa, edistyksen puolesta. Oscar häipyy seikkailemaan Saksan siirtomaihin Afrikkaan ja Sverre yläluokkaisen rakastajansa kanssa Englantiin. Vuosisadan alun edistysuskon romuttaa suursota, josta kaikki veljekset kärsivät omalla tavallaan. Tapahtumat etenevät väistämättä kohti toista kansakuntien ja aatteiden välistä konfliktia, jossa monikansallisen perheen jäsenten on valittava puolensa.

Kirjat yrittävät kertoa niin monesta asiasta, että niistä jää lähinnä hämmentynyt olo. Guillou ei ehkä yritäkään kuvailla 1900-luvun alkupuolen ihmisten kokemuksia sellaisina kuin he olisivat ne oikeasti kokeneet.  Kirjat on kirjoitettu siitä lähtökohdasta, että kaikki tietävät historian tapahtumien lopputuloksen ja kirjailijan pitää selittää, miten siihen päädyttiin. Vaikka kirjojen tapahtuvat eivät ole mitenkään poikkeuksellisen ahdistavia, ainakin minusta tuntuu kiusalliselta eläytyä henkilöiden erehdyksiin. Tarinaa vaivaa historiallisille romaaneille tyypillinen jälkiviisaus. Sitä ei voi mitenkään verrata esimerkiksi Klaus Mannin Mefistoon (1936). Siinä sentään kerrottiin, millaisia kavereita natsit olivat - ennen kuin kaikki tiesivät oikean vastauksen.

Suuri vuosisata on välillä kuin viikinkisaaga, jollaiseen henkilöt tarinaansa kirjoissakin vertaavat. Juonenkäänteet ovat välillä pikemminkin sadunomaisia kuin realistisia. On liiaksi poikkeuksellisia kykyjä, liikaa yhteensattumia. Kirjasarja on kuitenkin niin selvästi kantaa ottava, että tuskin sen tarkoituskaan on varsinaisesti kuvata 1900-luvun alkua vaan pikemminkin kommentoida tätä aikaa ja sen ilmiöitä. En todellakaan pidä sattumana sitä, että Guillou on Kjell Westön ja Virpi Hämeen-Anttilan tavoin tarttunut maailmansotien väliseen aatemaailmaan. Ei tarvitse olla humanistikirjailija ymmärtääkseen, että vähintäänkin osassa Euroopan maita historia on vaarassa toistaa itseään. Guillou valitsee puolensa - romaaneissa vastustetaan raivokkaasti rasismia, sotaintoilua ja yhteiskunnallista eriarvoisuutta.

Melkeinpä kiinnostavimpia henkilöitä ovat Lauritzin ja Oscarin vaimot Ingeborg ja Christa. He ovat kumpikin saksalaisia aatelisnaisia, jotka valitsevat perinteisten arvojen asemesta feminismin ja sosialismin. Etenkin aatteellinen kommunisti Christa on nykymittapuullakin radikaali hahmo, joka kamppailee jo 1920-luvulla työläisnaisten seksuaalioikeuksien puolesta. Sen sijaan Sverren luonnekuvaus jää valitettavan ohueksi. Hänellä ei tunnu olevan muita persoonallisia piirteitä kuin homoseksuaalisuus. Myös völkisch-aatteista ja Ernst Jüngerista innostunut nuori Harald on sangen keinotekoinen romaanihenkilö. Sinänsä tykkään Guilloun sankareista, jotka kaikesta päähän potkimisesta huolimatta taistelevat, voittavat ja pitävät kiinni idealismistaa eivätkä jää makaamaan epäonnistumiseensa, kuten esimerkiksi Kjell Westön romaanihenkilöt, joita he muuten monesti muistuttavat.

Romaanina pidin eniten Sillanrakentajista. Keikari ei ole juoneltaan ja henkilöiltään kummoinen, ja Punaisen ja mustan välissä huipentaa poliittisen paatoksen. Kuten muutkin Guilloun kirjat, nämä uutukaisetkin ovat kuitenkin jännittäviä lukuromaaneja. Kai sarjalle on odotettavissa jatkoakin? Ainakin vuosisata jää kolmessa romaanissa pahasti kesken.

Lisäys 3.3.2016: Arvio neljännestä osasta, Sokeasta pisteestä.


Jan Guillou:

Sillanrakentajat (Like 2012), alkuteos Brobyggarna 2011
Keikari (Like 2013), alkuteos Dandy 2012
Punaisen ja mustan välissä (Like 2014), alkuteos Mellan rött och svart 2013

Virpi Hämeen-Anttila: Yön sydän on jäätä

Kylläpäs näitä menneisyyteen sijoittuvia dekkareita nyt tupsahtelee - Yön sydän on jäätä on jo kolmas lukemani tälle vuodelle. Lienee jonkinlainen uusi muoti-ilmiö.

Romaanin päähenkilö on Kalle Björk, aatelissuvun köyhtynyt jälkeläinen, joka tekee päivätyötään sisäministeriöissä ja öisin salapoliisina jahtaa roistoja Helsingin kaduilla. Kuten arvata saattaa, tapahtuu murha. Björk ja poliisit onnistuvat suurin piirtein selvittämään sen, mutta tarina jää kutkuttavasti kesken. Tämä onkin sarjan ensimmäinen osa. Dekkaritarinan rinnalla kulkee useampia Björkin henkilökohtaiseen elämään liittyviä juonia. Niillekin sopii odottaa jatkoa.

Tapahtumat sijoittuvat 1920-luvun alkuvuosiin. Itsenäinen Suomi on vasta taaperoiässä, ja monenlaiset uhkat leijuvat sen yllä. Neuvostoliittoa ei vielä ole, vaan naapurissa Venäjällä on meneillään sisällissota. On kovin epävarmaa, kuka lopulta kerää vallankumouksen hedelmät. Osa suomalaisistakin näkee hetkensä koittaneen ja lähtee Karjalan laulumaille vapauttamaan veljeskansoja, jotka eivät tosin itse ole järin innoissaan suunnitelmista liittää kyseiset alueet nuoreen Suomen valtakuntaan. Näiden miesten joukossa on jääkäriajan ja sisällissodan raaistamia miehiä, joille rauhaisa siviilielämä ei enää tahdo riittää.

Kalle Björk ei osallistunut vuoden 1918 sotatoimiin vaan makasi espanjantaudin kourissa kaukana vieraalla maalla. Muutenkin hän kokee nationalistisen uhon vieraaksi itselleen. Kuten hän suutuksissaan tokaisee heimoaatteesta innostuneelle pikkuveljelleen, hän mieluummin elää kuin kuolee aatteidensa puolesta. Björk onkin sormenpäitään myöten herrasmies ja humanisti. Hän nauttii kaikenlaisista kauniista asioista, kuten laadukkaista vaatteista, ihovoiteista ja hyvästä ruoasta. Toisaalta hän on laajasti lukenut, lähes tohtori historian alalla. Kirjallisuus, musiikki ja muu korkeakulttuuri ovat hänelle hengen yleellisyyttä. Hänen maailmankuvassaan myös punikin perhe ansaitsee saada oikeutta.

Onko sekin ajan merkki, että tällaisia kirjoja kirjoitetaan? Minulle tulee romaanista mieleen Kjell Westön Kangastus 38, jossa siinäkin asetetaan vastakkain nationalismi ja humanismi. Kummassakaan kirjassa ei jää epäselväksi, mille puolelle kirjailija itse asettuu. Hämeen-Anttilankin poliittinen alleviivaus tuntuu hiukan kiusalliselta ja jälkiviisaalta. Kai jääkäreissä saa sentään hiukan sankaruutta nähdä?

Poliittisesta pohjavireestä huolimatta romaani on kiinnostava katsaus tärkeään Suomen historian vaiheeseen, joka usein jää dramaattisempien sotavuosien varjoon. Menneen maailman lumoakaan ei pidä aliarvioida. Tarinakin laukkaa ripeästi eteenpäin, joten lukija ei ainakaan pitkästy.

Virpi Hämeen-Anttila julkaisee romaaneja hämmentävää tahtia. Eihän tässä meinaa perässä pysyä. Vaikka romaanien kirjallinen taso vaihtelee mielestäni aika lailla, täytyy kirjailijan olla paitsi ahkera myös lahjakas, sillä hän onnistuu vaihtamaan aihetta ja tyylilajia jatkuvasti. Jo Toisen taivaan alla (2010), josta en oikeastaan pitänyt yhtään, kiinnitti huomiota kielellään, joka vaikutti aluksi pelkästään kököltä. Sitten alkoi tuntua, että kielikin kuvaa uskottavasti juurettoman puolikielisen ajatusmaailmaa. Samoin tässä dekkarissa kieli mukautuu aikakauteen, josta kirja kertoo. 20-luvun salapoliisi olisi saattanut kirjoittaa itse jotain tällaista. Hämeen-Anttila viljelee vanhanaikaisen viehättäviä lauserakenteita ja sellaisia sanoja kuin loogillinen, provokatsioni ja ruumiin avaus. Tällä kertaa hänen henkilönsä tuntuvat viihtyvään miljöössään paremmin kuin nykyaikaan sijoittuvissa romaaneissa, joissa he kuulostavat aivan liian muodollisilta ja vanhanaikaisilta.

Yön sydän on jäätä on mielestäni ehdottomasti Hämeen-Anttilan parhaita kirjoja. Erityismaininta vielä upeasta kannesta.

Virpi Hämeen-Anttila: Yön sydän on jäätä (Otava 2014)

Anne Karin Elstad: Innhaugfolket

Tämän onnettoman perheen kärsimykset eivät päättyneet vielä tähänkään. 1800-luvun pientilallisen elämä on kovaa. Työ on raskasta ja loputonta, sairaudet vaanivat varsinkin pieniä lapsia eikä edes lähimpien kanssa ole helppo tulla toimeen. Elämä on yhtä luopumista, eikä ole mitään takeita, että raataminen muiden eteen saa koskaan kiitosta osakseen. Ei pidä ihmetellä, mistä vanhojen virsien pessimistinen käsitys elämästä kumpuaa.

Joidenkin kirjojen lukemiseen menee enemmän aikaa kuin toisten. Ostin Innhaugfolket-järkäleen Oslon lentokentältä vuonna 2008. Aloitin lukemisen, mutta kun juonessa päästiin kohtaan, jossa ei voi käydä hyvin, kirja sai jäädä. Ilmeisesti olin yrittänyt jatkaa kevättalvella 2010, koska taas kirjaan tarttuessani löysin sen välistä junalipun tuolta vuodelta. Kannatti kuitenkin ponnistella hankalan kohdan yli, vaikka koko romaanisarjan lukemiseen menikin vielä monta viikkoa. Yli 800 sivun aikana ehditään kiellettyä rakkautta, sukupolvien välisiä suhteita ja vahvuuden ja kunniallisuuden ihanteita puida monelta kantilta.

Innhaugfolket on sisältää Anne Karin Elstadin kaikki neljä Innhaug-romaania: Folket på Innhaug (1976), Magret (1977), Nytt rotfeste (1979) ja Veiene møtes (1980) . Niissä seurataan Innhaug-tilan tyttären Olinen, hänen tyttärensä Magretin ja tämän perheen vaiheita 1800-luvun Keski-Norjan maaseudulla. Elstad on itsekin kotoisin sieltä, joten kieli ja maisemat ovat hänelle tuttuja - kuten luultavasti myös kyläyhteisön ahdasmielisyys.

Folket på Innhaug on Elstadin esikoisromaani, mutta jo siinä on vahvasti läsnä Elstadin romaanien hallitseva teema: yksilöiden yritykset elää omaa elämäänsä alati vahtivan ja tuomitsevan pienyhteisön silmien alla. Yhteisön paine pitää tunteet sisällä, niskat suorassa ja mielipiteet mustavalkoisina. Se tuottaa vahvoja ihmisiä, jotka kuitenkin siirtävät katkeruutensa eteenpäin seuraaville sukupolville. Varsinkin Elstadin naiset, äidit, ovat rakkaudessaankin armottomia tyttäriään kohtaan. Magret inhoaa heikkoutta, sillä hänen mielestään se tekee ihmisistä pahoja. Tekeekö vahvuus sitten ihmisistä hyviä? Ei välttämättä, ainakaan tämän kirjan mukaan. Tosin hyvyyttä ja pahuutta ei pyritäkään esittämään yksinkertaisina asioina, sillä jokaisella on elämässä taakkansa kannettavanaan.

Kyläyhteisö ei ole ainoa, joka vahtii ja kontrolloi. Tunturien ja vuononpohjukoiden pientiloilla ei ole nykyisessä mielessä omia asioita, vaan kaikki asiat kuuluvat myös perheelle ja suvulle. Perhe on tuotantoyksikkö ja yksilön ainoa turva. Yksin ei voi elää. Joissakin tilanteissa yksilöt ovat valmiita luopumaan kokonaan omasta onnestaan perheen ja kotitilan hyväksi, ja silloinkin kuin he eivät ole, perhe pitää ulospäin yhtä, vaikka kodin seinien sisäpuolella oltaisiin kuinka julmia toisia kohtaan. Kirjaa lukiessa ei voi olla ajattelematta, kuinka siunattuja keksintöjä avioero ja valtion tarjoama sosiaaliturva ovat.

Kun näinä aikoina on keskusteltu kovasti avioliittolaista, välillä tuppaa unohtumaan, mistä oikeastaan puhutaan. Elstadin historialliset romaanit ovat oiva muistutus, että pitäisi puhua osapuolten taloudellisia oikeuksia koskevasta sopimuksesta eikä rakkaudesta. 1800-luvun oloissa oli ymmärrettävää valita ison talon poika torpparin asemesta, vaikka jälkimmäinen olisi ollut mieluisampi. Oline valitsee kielletyn rakkauden järkiavioliiton sijaan, mutta päätöksellä on seurauksia, jotka vaikuttavat vielä seuraavien sukupolvienkin elämään. Rakkaudesta tulee eräänlainen kirous sukupolvesta toiseen, yrittivätpä henkilöt seurata tunteitaan tai järkeä.

Innhaug-romaaneissa eletään aikaa, joka myöhemmin ajateltuna osoittautui erittäin tärkeäksi nykynorjalaisuuden rakentumisen kannalta. Napoleonin sotien seurauksena Norja yllättäen irrotettiin emämaastaan Tanskasta. Se oli lähtölaukaus myöhemmälle valtiokehitykselle ja kansalliselle identiteetille, mutta tunturikylän asukkaiden mieleen muutos ei ollut. Nykyään valitetaan paljon, että EU ja yliopistouudistus ja milloin mikin asia vie valtaa kauemmas kansalaisista. 1800-luvun pienviljelijöiden näkökulmasta oli erinomainen asia, että kuningas ja virkamiehet olivat kaukana Kööpenhaminassa - puuttuivatpahan vähemmän ihmisten asioihin. Toki kehitys kehittyi, ja modernisaatio koitui myös kansan eduksi. Vaikka näennäisesti elämä jatkoi samanlaisena valtionrajojen muutoksista huolimatta, tunturikylissäkään ei eletty irrallaan maailmasta, vaan mannermaasulkemuksen vuoksi nähtiin nälkää, kun viljalastit eivät enää päässeet kaupunkien satamiin.

Innhaug-romaanit antavat hyvän kuvan norjalaisen maalaisyhteisön arjesta ja juhlasta. Työtä ja tapoja kuvataan yksityiskohtaisesti. Yksityiskohdat tuovat myös uskottavuutta kertomukseen. Silti lukijaa epäilyttää välillä, onko 1800-luku sittenkin vain kehys jollekin aivan muulle, esimerkiksi kirjailijan omille lapsuudenkokemuksille 1940- ja 50-luvuilta. Elstad ehti kirjoittaa ennen valitettavaa poismenoaan muistelman nuoruusvuosistaan (Hjem 2006). Kun vertaa sitä hänen romaaneihinsa, käy ilmi, että hän on ammentanut hyvin paljon omasta elämästään. Innhaug-hahmojenkin esikuvia on kirjailijan perheessä.

Joissakin asioissa hahmot ovat mentaliteetiltaan liian moderneja. Esimerkiksi heidän suhteensa luontoon on selvästi peräisin romantiikan jälkeiseltä ajalta. Olisivatko romantiikan luontokäsityksent ehtineet syrjäiselle maaseudulle jo 1800-luvun alkupuolella? En oikein usko. Toinen hiukan epäuskottava asia on tunteet - tai pikemminkin se, miten henkilöt suhtautuvat tunteisiinsa. Itse tunteitahan Elstad kuvaa hyvin, mutta on hiukan vaikea kuvitella, että 1800-luvun ihmiset olisivat tuolla tavalla velloneet tunteissaan ja reflektoineet niitä toisilleen.

Elstadin lahjakkuutta kirjailijana osoittaa, että nämä varhaisimmat romaanit eivät ole vielä hänen parhaimpiaan. Innhaug-romaaneissa on vielä liiaksi juonellista tyhjäkäyntiä ja tarpeetonta mässäilyä ihmisten vaikeuksilla. Oma suosikkini Elstadin teoksista on samoin neljästä kirjasta koostuva Fortellingen om Julie -sarja, joka kuvaa maaseudun elämää ja norjalaisen yhteiskunnan nopeaa muutosta ensimmäisen maailmansodan loppuvaiheista 70-luvun alkupuolelle. Silti tykkään kauheasti varsinkin Magretin hahmosta. Siinä missä Elstadin naispäähenkilöt tuppaavat muuten olemaan kovin kirkasotsaisia ja heidän vaikeutensa lähinnä muiden ihmisten syytä, kirjailija antaa Magretin tehdä elämässään koko joukon virheitä.

Minua miellyttää myös Elstadin käyttämä kieli. Se on hiukan vanhanaikaista ja maistuu pohjoiselta. Elstad käyttää johdonmukaisesti etelänorjasta kadonnutta feminiiniä ja muita omilta Pohjois-Norjan ajoiltani tuttuja muotoja. Sitaatit on kirjoitettu paikallisilla murteilla, ja niitä saakin sitten mutustella jonkin aikaa, ennen kuin vieraat sanat alkavat avautua. Murresitaatteihin suositten ääneen lukemista - ne muuttuvat ymmärrettävimmäksi, kun näkemisen lisäksi myös kuulee.

Elstadin kirjoja ei ole suomennettu eikä ilmeisesti käännetty kovin paljon muillekaan kielille. Se on iso menetys.

Anne Karin Elstad: Innhaugfolket (Aschehoug 2008)

Kaari Utrio: Seuraneiti

Kaari Utrio: Seuraneiti (Amanita 2013)

Mitä tehdä viihderomaanilla, joka ei viihdytä? Tai historiallisella romaanilla, joka kuvaa historiaa kovin valikoiden? Sellaisia ovat olleet Kaari Utrion kolme viimeistä romaania. Ideat taitavat olla lopussa, mutta tasaisin välein on pukattava kirja joulumarkkinoille. Kovin samanlainen on tilanne kuin Cathy Kellyllä. Tätä samaa viihderomaanin rappiota siis.

Historiallista romaania paremmin Kaari Utrion romaanien epiteetiksi sopisi anakronistinen romaani. Eihän näissä viimeisissä ole ollut mitään muuta jujua kuin se, että tiputetaan 1800-luvun maailmaan pari nykyihmistä, joiden arvomaailma on tietenkin kovasti ristiriidassa näennäisten aikalaistensa kanssa. Päähenkilöillä on oikeat nykyaikaiset arvot, 1800-luvun ihmisillä väärät. Pahikset ovat aatelisia, hyvikset nousevaa porvaristoa käytännöllisine ajatuksineen. Se aiheuttaa toki koko joukon hauskoja - mutta historiallisesti epäuskottavia - kommelluksia, joiden päätteeksi hyvikset saavat toisensa ja pahiksille käy huonosti. Vastapainoksi voisi suositella vaikkapa historioitsija Johanna Ilmikunnaksen tutkimuksia 1700-luvun ruotsalaisen aateliston arvomaailmasta. Ainakin hänen väitöskirjansa vaikutti melkeinpä vastalauseelta juuri Kaari Utrion romaanien sisältöä kohtaan.

Tietenkin porvarit olivat äärimmäisen hyödyllisiä niin sanotun edistyksen kannalta. Emme olisi tässä ilman heitä. En silti voi olla yhtymättä romaanin pahisten kritiikkiin - millaisia tylsimyksiä he ovatkaan! Ja millaisia häirikköjä aikakauden valtavirrasta tyyten poikkeavine arvoineen!

Anakronistisen arvomaailman lisäksi viimeisimmissä Kaari Utrion romaaneissa on ihmetyttänyt Venäjän vallan ajan kritiikitön ihailu. Herää kysymys, onko nyt taustalla suorastaan jonkinlainen poliittinen agenda, jollaiset eivät varsinaisesti ole olleet kirjailijalle aiemminkaan vieraita. Kaari Utrio ilmoittaa romaanihenkilöidensä suulla, miten kauheaa aika Ruotsin valtakunnan osana oli ja kuinka hyviksi kaikki asiat muuttuivat, kun itäiset maakunnat siirtyivät Venäjän alaisuuteen. Mitään Suomeahan ei tietenkään tuohon aikaan ollut, vaan kysyntä synnyttää tarjontaa ja suomalaisuus keksittiin pian poliittisen tilanteen muututtua.

Ruotsin valtakunnan esittäminen yhtenä taantumuksen pesäkkeenä miellyttää varmasti pakkoruotsin vastustajia. Silti kannattaisi muistaa, että suomalaisten Ruotsin historian tuntemus loppuu valitettavasti vuoteen 1809. Ei tiedetä, mitä tapahtui Suomen sodan jälkeen. On totta, että 1800-luvulla Suomen alueella saatiin tehtyä monenlaisia yhteiskunnallisia uudistuksia, joista tuli itsenäisen Suomen perusta. Toisaalta on totta, että Suomi oli 1800-luvulla Euroopan takapajula, kun taas Ruotsissa ryhdyttiin vuoden 1809 vallankumouksen jälkeen rakentamaan kansalaisyhteiskunnan perusteita. Kaikki uudistukset tapahtuivat Ruotsissa ja muun muassa Ruotsiin personaaliunionin kautta liitetyssä Norjassa paljon aikaisemmin kuin Suomessa. Erot muun muassa poliittisessa päätöksenteossa ja ylipäätään hallitsijoiden ja kansalaisten suhteessa näkyvät vieläkin. Iso osa suomalaisesta kulttuurista elää vieläkin henkisesti tsaarin aikaa, ja siirtyminen moderniin kansalaisyhteiskuntaan käy kangerrellen.

Voidaan tietenkin hyvällä syyllä kysyä, olisi Ruotsi alkanut modernisoitua ilman Suomen menettämisen järkytystä. Toisaalta Länsi-Euroopassa tapahtui muutenkin, eikä muutoksen pyörteiden ulkopuolelle olisi ollut mahdollista jättäytyä pysyvästi. Olisiko Suomi itsenäistynyt myöhemmin? Ainakin siitä olisi tullut aivan erilainen valtio.

Mutta viihdettähän tämä on. Mitä väliä siis? Kyllä minulle vain on. Myös romaanien epäuskottavuus saa verenpaineen nousemaan punaiselle.

Joissakin Kaari Utrion vanhemmissa romaaneissa oli rakkauskuvion ja aateliston pilkkaamisen lisäksi hauska ja vetävä juoni. Siksi romaanit viihdyttivät tietystä epä-älyllisyydestä huolimatta. Sen sijaan Seuraneiti on pelkästään tylsä. En suosittele sitä oikeastaan kellekään, paitsi ehkä jollekin pakkoruotsia vastustavalle uusnationalistille uskonvahvistukseksi.

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys (WSOY 2014)

Onko tässä seuraava Taivaslaulu? On ainakin esikoisromaani, joka on saanut Oulun kaupunginkirjaston varausjonot villiitymään.

Neljäntienristeys sijoittuu Kuusamoon. Se kertoo perheen tarinaa kolmessa sukupolvessa alkaen 1800-luvun viimeisistä vuosista. Vuorotellen äänessä ovat äiti, tytär, tyttären miniä ja lopulta tyttären aviomies. Aluksi tarina tuntuu hyppivän holtittomasti tapahtumasta toiseen, mutta kirjan edetessä tarina täydentyy ja kuvasta tulee kokonainen. Langat kietoutuvat yhteen, mutta ehkä lopussa sorrutaan myös liikaan selittelyyn. Idea olisi tullut selväksi vähemmälläkin.

Kirja kertoo ihmisistä, jotka etsivät toisiaan mutta eivät löydä. Toisaalta henkilöt myös puuttuvat toistensa elämään tuhoisilla tavoilla. Tällaisia kirjoja lukiessaan tuntee onnea siitä, ettei elä sadan vuoden takaisessa maaseutu-Suomessa. Vaativissa oloissa ja ankarassa yhteisöissä on pakko olla vahva, mikä koituu päähenkilöiden kohtaloksi. Niin on käynyt monille niin sanotusti oikeille suomalaisillekin (romaanihenkilöthän ovat myös omalla tavallaan oikeita ihmisiä). Uskaltakaamme siis olla heikkoja ja herkkiä, kun meillä on nyt tässä maailmanajassa siihen tilaisuus.

On yllättävää ja hämmentävää, että Tommi Kinnunen kunnostautuu nimenomaan naisten kohtaloiden kuvaajana. Ne ovat vaikuttavampia ja uskottavampia kuin ainoa miespäähenkilö, joka jää hahmona irrallisemmaksi, kuin taustalle.

Verrattuna esimerkiksi aiemmin tässä kuussa käsittelemääni Mehiläiskuningattareen pahisten ja hyvisten hahmot on tässä kirjassa kuvattu realistisemmin. Kuvaavaa on, että suurin pahis on itse asiassa traagisin hahmo, jota kohtaan lukija haluaa tuntea sääliä ja myötätuntoa.

Neljäntienristeys on vaikuttava ja liikuttava kirja, ei millään tavalla helppoa luettavaa. Hieno esikoinen kertakaikkiaan.

Tervo, Rauhala, Westö - viime vuoden romaanikärkeä

Kjell Westö: Kangastus 38 (Otava 2013)
Pauliina Rauhala: Taivaslaulu (Gummerus 2013)
Jari Tervo: Esikoinen (WSOY 2013)

Tässä ehdottoman kattava ja objektiivinen analyysi viime vuoden kotimaisesta romaanikärjestä. Itse asiassa viime vuonna kaikki parhaat lukemani romaanit olivat kotimaisia, joten en aivan ymmärrä esimerkiksi Suomen Kuvalehden huolta suomalaisen kirjallisuuden tasosta.

Jari Tervon Esikoinen ei ole mikään mestariteos. Eniten se on ollut minulle mieleen hänen teoksistaan, mutta otan kirjan mukaan tähän päivitykseen aivan muista kuin puhtaasti taiteellisista syistä. Kun yleensä romaanien tapahtumat sijoittuvat kaukaisiin ja eksoottisiin kohteisiin, Esikoisessa liikutaan omissa lapsuuden maisemissani - tosin ajassa noin kymmenen vuotta ennen sitä hetkeä, kun minut kiikutettiin vastasyntyneenä Korkalovaaraan. Tapahtumapaikat on helppo visualisoida männyn tarkkuudella.

Tutuissa maisemissa liikutaan myös Pauliina Rauhalan Taivaslaulussa. Ehkäpä juuri se onkin selitys sille, ettei vuoden kiistatta paras ja tärkein romaani päässyt koskaan Finlandia-ehdokkaaksi. Jos maailmassa olisi oikeudenmukaisuutta, Rauhala olisi voittanut. Luultavasti Oulunsalo oli kuitenkin raadille liian etäinen tapahtumapaikka, jotta romaanin kaikkinaista merkittävyyttä olisi tajuttu.

Pohjois-Suomessa on nimittäin mahdoton elää ilman mielipidettä vanhoillis-lestadiolaisuudesta. Kaikkihan me tunnemme kyseisen herätysliikkeen jäseniä. He ovat läsnä silloinkin kun he eivät ole paikalla. He vaikuttavat yleiseen ilmapiiriin. Esimerkiksi omina kouluaikoinani oli jatkuvasti keskusteltava, millaista ohjelmaa koulun juhliin voi ottaa, jotta lestadiolaisetkin voisivat osallistua. (Tästä tulee kovasti mieleen helsinkiläisten kähinät uskonnottomien ja maahanmuuttajien kanssa.) Kaikki tietävät, että lestadiolaisperheissä on kymmenkunta lasta, koska ehkäisyä ei sallita, eivätkä liikkeen jäsenet saa katsoa televisioita. Lisäksi totena levitetään kummallisia kaupunkitarinoita - tunnetuin lienee väite, ettei lestadiolaisilla saisi olla sivusta täytettäviä pyykkikoneita, koska koneen ikkunasta saattaisi nähdä vilauksen alushousuista.

Silti lestadiolaisuus säilyy mysteerinä. Oikeasti ulkopuoliset eivät tiedä siitä juuri mitään.

Rauhalan romaani ottaa kantaa kysymyksiin, jotka ovat viime aikoina pyörineet jatkuvasti julkisessa keskustelussa. Ilmeisesti niistä keskustellaan myös herätysliikkeen sisällä. Kuinka nuoret äidit jaksavat pakkosynnytyksiä ja suurperhearkea? Mitä tapahtuu, kun he eivät enää jaksa? Mitä on armo ja armottomuus herätysliikkeessä, ja onko yksilöllä mahdollisuuksia toimia toisin?

Kirjan herättämä keskustelu on ollut valtavaa, koska se osuu ajankohtaisiin ja kuohuttaviin kysymyksiin. Luultavasti Oulun seudun kirjastossa ei koskaan nähdä vastaavia varausjonoja. Kohu syntyi myös Anna-Maija Ylimaulan Papintytöstä (1976). Huomionarvoista on, että siinä kirjassa muun muassa viitattiin nuorten tyttöjen seksuaaliseen hyväksikäyttöön lestadiolaisessa herätysliikkeessä. Nythän näitäkin asioita on tullut julkisuuteen.

Yhteiskunnallisesta ajankohtaisuudesta huolimatta Taivaslaulun ihanuus perustuu koskettavaan ja sisäisesti uskottavaan tarinaan ja ihanaan kieleen. Se ei ole helppo kirja kaikessa symbolisuudessaan ja intertekstuaalisuudessaan. Toisaalta Taivaslaulu kuvaa arvostavasti lestadiolaisuuden hyviä puolia: yhteisöllisyyttä ja hoivaavaa seuraveisuuta.

Myös Kjell Westön uutukaisessa käydään ajankohtaisten yhteiskunnallisten teemojen kimppuun. Kangastus 38 kommentoi nykypäivää niin ilmiselvästi, että se on melkein noloa. Tapahtumat sijoittuvat nimessä mainittuun vuoteen ja Helsingin hienostopiireihin, jonka sielusta Euroopasta leviävät fasistiset aatteet yrittävät saada otetta. Päähenkilö on Westön romaaneille tyypilliseen tapaan periaatteessa kaikin tavoin hyvä mies, joka ei kuitenkaan oikein onnistu elämässään. Tässä kirjassa yksi syistä on kosmopoliittisuus ja humanismi, joista hän pitää kiinni, vaikka viisaampaa olisi myötäillä kovempaa linjaa edustavia ystäviä.

Westö varoittaa meitä kaikkia fasismista. Tälläkin kirjalla lienee ollut ihan konkreettista yhteiskunnallista merkitystä. Siinä kuvataan yleisurheilukilpailua, jossa juutalaiselta juoksijalta viedään vääryydellä voitto. Tapahtumalla on esikuvansa todellisuudessa. Pian kirjan ilmestymisen jälkeen järjestää seura pyysi anteeksi.

Vaikka Kangastus 38 on westömäiseen tapaan pessimistinen romaani, sillä on myös viehättävä sanoma. Fasismin vastakohta ei ole toinen ääriliike vaan lempeä humanismi. Sen puolella kannattaa pysyä. Toivottavasti onnistumismahdollisuudet ovat paremmat kuin romaanissa.

Kaikki kolme kirjaa ovat hyviä esimerkkejä siitä, että kaunokirjallisuus kuvaa todellisuutta jopa tarkemmin kuin mikään näennäisesti tosiasioihin perustuva dokumentointi.