keskiviikko 2. syyskuuta 2015

Anna Lihammer: Kun pimeys peittää maan

Kirjailija on löytänyt maailmasta virheen. 1930-luvulla Ruotsissa ja muuallakin Euroopassa oli rotuteorioita ja luokkaristiriitoja. Kaikkihan me tiedämme, mihin sellainen johti. Naisia aliarvioitiin, ja tieteen etiikassakin oli sanomista nykyisiin käytäntöihin verratuna. Yliopistoinstituutio oli vain yläluokan keino pönkittää asemaansa. Mutta onko tästä kaikesta pitänyt kirjoittaa romaani? Onko tietokirjamarkkinoilla jo turhan ahdasta? Kirjan käsittelemät asiathan ovat jo vallan hyvin tiedossa. Jos haluaa kirjoittaa politiittisen pamfletin, kirjoittaisi sitten sellaisen eikä rikosromaania.

Kirjan päähenkilöt ovat taustaltaan yläluokkainen ja töykeä komisario Hell ja hänen apulaisekseen valitsemansa poliisisisar Maria Gustavsson, joka puolestaan kuuluu työväenluokkaan ja on joutunut perheen köyhyyden vuoksi jättämään sairaanhoitajaopinnot kesken. Naisen ottaminen mukaan murhatutkimukseen järkyttää kaikkia. Maria kokee alemmuudentuntoa, ja myös Helliä piinaavat lapsuuden möröt. Yhdessä he tutkivat lääkärin raakaa ja omituista murhaa. Romaani kuuluukin siihen pohjoismaiseen dekkarigenreen, joka pyrkii keksimään mahdollisimman inhottavia rikoksia. Poliisien lisäksi kirjassa seikkailee pahislääkäreitä ja kadotettua Berliiniä muistelevia liberaaleja älykköjä.

Romaanin maailmankuva on ahtaan mustavalkoinen. Maailma näyttäytyy taistelukenttänä sekä yhteiskuntaluokkien että sukupuolten välillä. Vain poikkeusyksilöt, kuten kirjan päähenkilöt, pystyvät yhteistyöhön luokkia ja sukupuolia erottavien rajojen yli. Rotuhygieniaa ja kansallissosialistisia oppeja vastaan saarnaataan lähes joka sivulla sellaisella innolla, että melkein alkaa tehdä mieli väittää vastaan. Muistuttaa vaikka, että rotuhygienia oli vain yksi osa rationaalista, tieteeseen perustuvaa (lue: rationaalisena pidettyä, tieteellisinä pidettyihin asioihin perustuvaa) yhteiskuntasuunnittelua, jonka toinen puoli tuotti niin sanotun pohjoismaisen hyvinvointivaltion.

Poliittinen romaani on vaikea laji. Jan Guillou on ainoita tietämiäni kirjailijoita, jotka onnistuvat kirjoittamaan lennokkaasti, vaikka romaanien sisältö on yhtä poliittista kannanottoa. Anna Lihammer ei valitettavasti ole Jan Guillou. Hänellä ei ole tyyliä ja taitoa saada poliittista viestiä luontevaksi osaksi tarinaa. Teksti on pelkkää paasausta ja muistuttaa paikoin koululaisen kirjoitelmaa sekä tyyliltään että näkökulmiltaan. Esimerkki:
Professori kalpeni ja näytti tyytymättömältä. Häntä taisi ärsyttää Hellin vihjaus, että heidän laitostaan koskivat samat lait kuin muitakin paikkoja, Maria tuumi. Verrata nyt instituuttia muihin murhapaikkoihin ja heitä itseään muuhun yhteiskuntaan! Vaikkapa sellaisiin kuin Maria. Työväenluokan roskasakkiin. Ihmissaastaan.
Tätä kökköä riittää lähes koko kirjan pituudelta. Viimemetreillä kerronta itse asiassa paranee siedettäväksi, kun kirjailija uskaltaa heittäytyä tarinan varaan ja jättää paasaamisen vähemmälle. Kokonaisuutena kirja on kuitenkin huono, ja se on sääli, sillä tästä aihepiiristä olisi voinut vähemmällä paatoksella saada kelvollisen romaanin ja kirjan aihehan on tärkeä. Jos ihmisarvon kunnioituksesta tingitään, kuka tahansa voidaan hakea seuraavaksi. Ihmisten jaottelu eriarvoisiin ryhmiin on kivaa vain niiden kannalta, joilla on valta päättää, kuka valitaan ja kuka jätetään ulkopuolelle. Lukijan omillekin tulkinnoille tarvittaisiin kuitenkin tilaa romaanikirjallisuudessa.


Anna Lihammer: Kun pimeys peittää maan (Atena 2015)
Alkuteos: Medan mörkret faller (2014), suom. Ulla Lempinen

2 kommenttia:

  1. Heh, koimme tosiaan kirjan aivan eri tavoin. Minusta on nimenomaan tärkeää, että kirjailija tarttuu sellaiseen teemaan, joka häntä tavalla tai toisella hiertää. Miksei se voi olla tämän kirjan esiin nostama 1900-luvun alkupuolen rotuhygienia-ajattelu? Minusta se tuntuu olevan ikävän ajankohtaista sata vuotta myöhemminkin, vaikkei sitä enää tieteellä perustellakaan.

    Ääripäitä tässä kyllä riittää, ja henkilöt ovat monin tavoin poikkeustapauksia. Minä kyllä pidin esim. sukupuolten välistä valtakamppailua ennen kaikkea onnistuneena ajankuvana. Ehkä olen marinoinut itseäni opiskeluaikana tuolla tematiikalla liikaakin, mutta se iskee silti aina.

    En siis yhdy näkemykseesi siitä, että kirja olisi millään tapaa kökkö. Mutta onneksi on varaa olla eri mieltä kirjallisuudesta. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minua tässä kirjassa hiertää eniten se, että oikeaa tulkintaa hierotaan lukijan naamaan lähes joka sivulla. Asiat kuitenkaan harvoin ovat yksitulkintaisia, eivät varsinkaan ihmisten ja ihmisryhmien väliset valtasuhteet. Lisäksi suurin osa henkilöistä tuntuu lähinnä karikatyyreilta tietyn yhteiskuntaluokan tai ammatin edustajista. Else Meuler ja Viktor Rantzius vaikuttavat uskottavimmilta ja elävimmiltä.

      Ehkäpä tässäkin romaanissa halutaan enempi ottaa kantaa nykypolitiikkaan, jossa kirjassa käsitellyt aiheet ovat tosiaan valitettavasti edelleen ajankohtaisia.

      Ainakin kirja herättää ajatuksia puolesta ja vastaan. :)

      Poista

Kiitos kommentistasi! Ilahdun niistä jokaisesta!