tiistai 31. toukokuuta 2016

Joanne Harris: Herrasmiehiä ja huijareita

Romaanin pokkariversion takakansi kuvaa teosta "yllätykselliseksi jännitys- ja veijariromaaniksi". Täytyy sanoa, että minulla on kovin erilainen käsitys veijariromaanista kuin takakannen tekijällä, joka jatkaa, että kirja "kuvaa pahuuden viehätysvoimaa". Romaanissa toki kuvataan, kuinka vinksahtanut yksilö lumoutuu pahan tekemisestä, mutta lukijan kannalta kirjan kuvaamassa pahuudessa ei ole mitään viehättävää. Tavallinen ihminen ei ole varautunut pahuuden kohtaamiseen ja on aika avuton, kun pahuuden tielle joutunut tekee mitä haluaa kaikista säännöistä ja sopimuksista välittämättä.

Tapahtumat saavat alkunsa, kun päähenkilön isä palkataan vahtimestariksi yksityiseen St. Oswaldin poikakouluun. Hän muuttaa portinvartijan mökkiin lapsensa kanssa. Perheen äiti on muuttanut ulkomaille uuden miehensä kanssa. Lapsi elää kahdessa maailmassa eikä kunnolla kummassakaan. Vieressä yksityiskoulu edustaa maailmaa, johon hänellä ei koskaan ole pääsyä. Hän haluaisi itsekin kuuluvansa koulupukuiseen joukkoon. Todellisuudessa hän joutuu käymään julkista koulua, jossa lukemisesta kiinnostunutta nuorta kiusataan ja syrjitään. Alaluokkaan kuuluvien vanhempien jälkikasvua kiinnostavat aivan muut asiat, eivätkä koulun opettajatkaan ole tehtäviensä tasalla, pikemminkin pahimpia kiusaajia. Koulut edustavat räikeää luokkaeroa, joka saa päähenkilön tuntemaan osattomuutta ja ulkopuolisuutta. Hän oppii kulkemaan huomaamattomana St. Oswaldin käytävillä ja ystävystyy koulun oppilaan kanssa. Lukijalle vihjataan, että ystävyys päättyy onnettomasti. Murhenäytelmä saa jo ennestään itsensä kaltoin kohdelluksi tuntevan nuoren vannomaan kostoa koululle.

Vuosia myöhemmin päähenkilö on palannut St. Oswaldiin nuorena opettajana. Mutta kuka hän on? Opettajan asemasta hän ryhtyy toteuttamaan kostoaan lietsomalla eripuraa ja antamalla vinkkejä skandaaleista lehdistölle. Kouluympäristössä siihen ei tarvita paljon. Kouluissa on aina ongelmansa, ja niin täydellistä ihmistä ei olekaan, etteikö hänen sopivuuttaan opettajan ammattiin voitaisi kyseenalaistaa. Kaikissa kouluissa oppilaat kiusaavat toisiaan, mutta täydellisyyden vaatimukset tekevät myös opettajista helppoja kohteita. Lukukauden edistyessä kostajan keinot kovenevat ja kaaos lisääntyy. Hän ei kaihda murhaakaan, jos se edistää hänen päämääräänsä, koulun tuhoamista.

Kirjan toinen päähenkilö on iäkäs latinan lehtori Roy Straitley, joka kieltäytyy käyttämästä tietokoneita ja vastustaa muutenkin muutoksia kouluympäristössä. Hän on omistanut koko elämänsä koululle ja opettajan ammatille. St. Oswaldin ruumiillistumana - ja hyväntahtoisen epäkäytännöllisenä ihmisenä - hän on oiva maali salaperäiselle kostajalle. Toisaalta hän on myös avainhenkilö, jonka kautta menneisyyden ja nykyisyyden yhteys alkaa avautua.

Romaanissa kerrotaan, että reppanoiden kosto on kauhea ja kohdistuu viattomiin sivullisiin. Ilmiö on valitettavasti erittäin todellinen. Joanne Harris kuvaa uskottavasti syitä, jotka johtavat päähenkilön vinksahtamiseen. Silti minun on vaikea tuntea hahmoa kohtaan myötätuntoa. Vertailun vuoksi esimerkiksi Jan Guilloun alter ego Erik Ponti, joka nousee Pahuudessa kouluaan vastaan, pystyy perustelemaan toimintatapansa lukijalle. Pontin kosto kohdistuu väärintekijöihin. Harrisin päähenkilö pyrkii tuhoamaan koulun, jota hän pitää eräänlaisena olentona syypäänä menneisyytensä onnettomiin tapahtumiin. Muut ihmiset ovat ainoastaan välikappaleita ja tuon olennon edustajia. Päähenkilö yrittää tuhota instituution, mutta vahingoittaa vain yksilöitä, jotka eivät ole sen syyllisempiä kuin kukaan muukaan. Yksityinen ei ole poliittista vaan poliittinen on yksityistä? Kuvastaako romaani päähenkilön vinksahduksen lisäksi yksilön voimattomuutta poliittisen järjestelmän rattaissa, joissa luokkaeron ylittäminen ja epäoikeudenmukaisten rakenteiden purkaminen ei tunnu mahdolliselta kuin henkilökohtaisen koston kautta?

Ei liene yllätys, etten suuremmin pitänyt Herrasmiehistä ja huijareista. Psykopaatilta vaikuttava, itseään erinomaisena pitävä päähenkilö ei saa aikaan mitään sympatian tunteita. Minusta kirja oli lähinnä ärsyttävä, ja se meinasi jäädä tykkänään kesken. Pitihän se kuitenkin lukea loppuun, jotta selviäisi, kuinka se päättyy. Mielestäni myös loppuratkaisu on jokseenkin epäurheilullinen ja epäuskottava.


Joanne Harris: Herrasmiehiä ja huijareita (Otava 2006, pokkari 2007)
Alkuteos: Gentlemen & Players, suom. Satu Leveelahti

sunnuntai 15. toukokuuta 2016

Kaksi uutuuskirjaa mielen sairaudesta

Error - Mielen häiriöitä sisältää 15 lyhyttä elämänkertaa. Niiden päähenkilöitä yhdistää kokemus mielen sairastamista, mutta myös toivosta ja parantumisesta. Keskivaikeassa vuodessa masennustaan ja toipumistaan muistelee kirjailija Pauliina Vanhatalo.

Errorinkin kertojista moni on ammatiltaan taiteilija. Täytyy myöntää, että itsekin lainasin kirjan osittain julkkisjuorujen toivossa. Olihan kirjan ennakkomarkkinoinnissa muistutettu, että teoksessa tarinansa kertovat muun muassa Mokoman Marko Annala ja Children of Bodomin Alexi Laiho. Suurin osa muista henkilöistä taitaa kuitenkin olla muita kuin julkkiksia - mutta mistäpä sen tietää, kun heidät on esitelty vain etunimillä, joiden perusteella en ketään edes tunnistaisi.

Kirjan tarkoitus on ollut antaa ääni mielenterveyskuntoutujille ja hälventää aihetta ympäröivää salaperäisyyden verhoa. Onhan mielisairaus ollut näihin päiviin asti tabu, josta liikkuu ties minkälaisia käsityksiä. Muistanpa eräänkin sairaanhoitajaksi opiskelleen kämppiksen, joka oli tosissaan huolissaan siitä, että opiskelija-asuntolan läheisyydessä sijaitsi psykiatrinen osasto. Kirja antaa diagnooseille kasvot, ja tärkeä osansa siinä on tyylikkäillä valokuvilla. Masennus, kaksisuuntainen mielialahäiriö ja skitsofrenia ovat toki niin yleisiä sairauksia, että luultavasti ne ovat tulleet jollain tavalla tutuksi lähes kaikille. Ellei omia kokemuksia ole, on niitä sairastavia sukulaisia tai ystäviä. Sen sijaan en ole edes tiennyt, että dissosiatiivinen identiteettihäiriö, jossa henkilön mielessä elää rinnakkain useampia persoonia, on oikeasti olemassa oleva sairaus. Kyllä ihmismieli osaa tehdä ilkeitä temppuja!

Vaikka kirjassa pyritään osoittamaan, että toivoa on ja vakavienkin oireiden kanssa voi elää, sen lukeminen oli ahdistava kokemus. Se herätteli omankin mielen suruja ja ahdistuksia. Tuntui myös aivan kohtuuttomalta, miten rankkoja asioita osa kirjan päähenkilöistä on kokenut lapsena. On raakaa koulukiusaamista ja häiriintyneitä vanhempia. Vaikka kirjassa alleviivataan, että avun ja hoidon hakeminen kannattaa, yhteiskunnan tukiverkot eivät toimi niin kuin niiden pitäisi vaan esimerkiksi Kelan kanssa asiointi vaatii sairastuneen kannalta tolkuttomia ponnistuksia. Paperisota on rankkaa terveellekin, saati sellaiselle, jonka voimat eivät riitä edes välttämättömimpiin arkiaskareisiin. Kirjan lopussa psykiatrista hoitoa käsitellään varsin kriittisesti. Kritiikkiin on varmasti aihetta, mutta toivon, ettei kukaan hoitoa tarvitseva kieltäydy siitä artikkelin luettuaan. Kun ihminen on hyvin sairas, rankat hoidot pelastavat henkiä, vaikka lääkkeet ja sähköhoidot pelottavilta kuulostavatkin. Sen olen itsekin lähipiirissäni nähnyt.

Keskivaikea vuosi kertoo paljon muustakin kuin kirjailijan masennuksesta. Se on myös eloisa ja joksenkin ironinen kertomus taiteilijaperheen arjesta. Vanhatalo on perheineen ostanut talovanhuksen, jonka kylkiäisenä tulee ikuinen remontti. Kirjat eivät saavuta toivottua suosiota, ja näytelmäprojektikin on kuivunut kokoon. Kirjailija kokee tarvitsevansa niin paljon rauhaa ja hiljaisuutta, etteivät hänen voimansa meinaa riittää lapsiperhearkeen, kun lapset tietenkin haluavat oman osansa äidin huomiosta ja ajasta. Onneksi tukena on ihana aviomies, joka kannattelee perheen arkea niiltä osin, kun kirjailijavaimon voimat loppuvat. Hän on jättänyt taloustieteilijän uransa kouluttautuakseen lastentarhanopettajaksi - luonteeltaan hän siis lähes introvertin puolisonsa vastakohta.

Vanhatalo on aina potenut kaamosmasennusta, mutta eräänä talvena voimat eivät tule takaisin kevättalven valon myötä. Hän menee psykiatrille ja palaa sieltä mielenterveyspotilaana. Lääkitys helpottaa pahinta tuskaa, mutta tarvitaan myös uudenlaisten ajattelu- ja toimintatapojen opettelua ja koiranpentu, joka osoittaa, että elämän parhaat asiat ovat varsin yksinkertaisia. Seuraavana talvena raskasmielisyys on jo helpompi kestää.

Kirjassa erityisen puhuttelevaa on kiltin tytön pettymys elämään. Pauliina Vanhatalo oli kympin tyttö, joka kirjoitti ennätykselliset yhdeksän laudaturia. Hän opiskeli pääaineenaan filosofiaa ja valmistui yliopistosta reilusti alle tavallisten suoritusaikojen. Hän ajatteli kirjoittavansa merkittäviä kirjoja, mutta monen vuoden ajan käsikirjoitukset palautuivat kustantajilta ilman kustannussopimusta. Myöhemminkin suurempi kirjallinen menestys on jäänyt saamatta. Koulun jälkeen elämä ei vaikuta kaipaavan laudaturin ylioppilaita, eikä ole mitään merkitystä, kuinka hyvin on pyrkinyt työnsä tekemään. En toki itse kirjoittanut kuin kolme laudaturia, mutta Vanhatalon kuvaamat tunteet ovat tuttuja. Miksei kukaan koulussa kertonut, ettei koulumenestyksellä ole oikeasti mitään merkitystä koulun jälkeen?

Kuten jo aluksi kirjoitin, nämä kirjat kertovat sairauden lisäksi myös parantumisesta tai ainakin oireiden kanssa elämisestä. Tarkoitus lienee rohkaista samojen ongelmien kanssa painivia. Mietin kuitenkin, miltä näiden kirjojen lukeminen tuntuu, jos oireet eivät ota helpottaakseen. Kun olin muutama vuosi sitten työttömänä, koin vaikeuksien kautta voittoon -henkiset kertomukset tavattoman ahdistaviksi. Ne tuntuivat todistavan, että juuri minä olen epäonnistunut. Toisaalta kumpikin kirja todistaa, ettei elämä ole kenenkään hallinnassa.

Facebookin näkemys mielenkiinnonkohteistani. Masentavaa?

Päivitys 20.7.: Kannattaa lukea kommentteineen tämä blogikirjoitus, jossa keskustellaan sankari- ja selviytyjädiskurssista.


Elina Järvi, Tiina Hotti, Olga Poppius: Error - Mielen häiriöitä (Like 2016)

Pauliina Vanhatalo: Keskivaikea vuosi - Muistiinpanoja masennuksesta (S & S 2016)

perjantai 13. toukokuuta 2016

Tietohaaste

Nappasin haasteen Suketukselta. Mukava päästä esittelemään tietokirjasuosikkeja, jotka olen esimerkiksi lukenut ennen blogin perustamista ja jotka ovat siksi jääneet vaille huomiota!


Ohjeet:

–Valitse viisi tietokirjaa (joita et ole vielä esitellyt blogissasi) ja viisi nettisivua, joiden tiedon laatu on ansiokasta ja esittele ne lyhyesti blogissasi.

–Kielen tulee sekä kirjoissa että nettisivuissa olla jokin pohjoismaisista kielistä - siis tanskaksi, norjaksi, islanniksi, suomeksi, ruotsiksi, fääriksi, grönlanniksi, saameiksi, kveeniksi, meänkielellä jne
–Tietokirjat ovat niitä, joiden perässä mitä todennäköisimmin on laaja lähdeluettelo.
–Haasteen aloittajan Lukumadon kirjoitus tietokirjoista. Siitä voi katsoa mitä ei ainakaan lasketa tietokirjaksi.
–Haasta mukaan vähintään kolme blogia jakamaan tietoa eteenpäin.



Tietokirjat:

Heikki Räisänen: Mitä varhaiset kristityt uskoivat (WSOY 2011)

Mitä varhaiset kristityt uskoivat on loppuvuodesta edesmenneen emeritusprofessori Heikki Räisäsen yleistajuinen tiivistys kansainvälisesti merkittävästä elämäntyöstään varhaisen kristinuskon tutkijana. Hän pureutuu seka Uuteen Testamenttiin päätyneiden että sen ulkopuolelle jääneiden tekstien maailmaan ja pyrkii riisumaan ne myöhempien vuosisatojen tulkinnoista. Jäljelle jäävät vain ne ajatukset, jotka todella on ilmaistu teksteissä. Ja niitä ajatuksia on paljon erilaisia. Lukija pääsee seuraamaan uuden uskontokunnan syntyä, kun uudistusmielinen Jeesus-liike vähitellen irtautuu juutalaisuudesta omaksi ryhmäkseen. Kristinuskon keskeisimmätkään uskonkappaleet eivät ole niin itsestään selviä kuin myöhemmin on opittu ajattelemaan. Minusta kirja on tavattoman kiehtova, mutta en ihmettele, että kirkon piirissä siihen on suhtauduttu ristiriitaisesti. Ajattelemisen aihetta kirjassa on niin paljon, etten voi väittää kahden huolellisen lukemisenkaan jälkeen hallitsevani edes pääkohtia.



Veikko Litzen: Tie Nikeaan (Kirja-Aurora 2009)

Tie Nikeaan käsittelee samaa aikakautta kuin Mihin varhaiset kristityt uskoivat, mutta näkökulma on historiantutkimuksen. Johtopäätökset ovat kuitenkin samanlaisia kuin Räisäsen teoksessa: kristillisen opin sisältö ei ole itsestäänselvyys vaan seurausta varhaisten kristittyjen yhteisön monenlaisista sisäisistä kamppailuista ja neuvotteluista, joiden pohjalta Nikean kirkolliskokouksessa vuonna 325 muotoiltiin ensimmäinen yleinen esitys kristinuskosta.



Pasi Toiviainen: Ilmastonmuutos. Nyt. (Otava 2007)

Toisin kuin muutamille ystävilleni minulle Pasi Toiviaisen suosittu ilmastonmuutoskirja ei ollut käänteentekevä tai silmiä avaava teos. Olenhan ollut tietoinen ilmastonmuutoksen vaaroista jo aivan lapsesta asti. Silti olen lukenut kirjan luultavasti ainakin neljään kertaan kokonaan ja parhaat palat vielä useammin. Olen käyttänyt sitä myös eräänlaisena ilmastonmuutoksen käsikirjana. Lähes kymmenen vuoden jälkeen osa kirjan sisältämästä tiedosta alkaa toki olla jo aika vanhaa. Uusi tutkimus ei kuitenkaan ole vesittänyt kirjan perussanomaa, vaan päinvastoin ilmastonmuutos näyttää entistä vakavammalta uhkalta, johon pitäisi reagoida entistä kiivaammin. Vaikka kirjan aihe on ahdistava ja huolestuttava, henkilökohtaisen näkökulman ja synkähkön huumorin ansiosta se on vauhdikasta ja viihdyttävää luettavaa.



Osmo Soininvaara: Vauraus ja aika (Teos 2007)

Suuri osa suomalaisista ja länsimaalaisista ylipäätään on jo vaurastunut niin paljon, ettei lisäraha enää lisää onnellisuutta. Ihmiset kaipaavat enemmän lisää vapaa-aikaa, jonka voi käyttää perheen kanssa oleiluun tai muuhun mielekkääseen olemiseen. Soininvaara osoittaa kirjassaan, että leppoistaminen olisi myös mahdollista totetuttaa. Luin kirjaa yhdellä kengännauhabudjetin tunturireissulla. Olin tuolloin juuri valmistunut työttömäksi maisteriksi, ja vuosien opintotuella elämisen jälkeen työmarkkinatuki tuntui suurelta summalta. Syksyllä aloitin ensimmäisessä oikeassa työpaikassa. Vaikka rahaa oli enemmän, elämän mielekkyys ei suuresti kasvanut. Oma elämäntilanne tuntui vahvistavan Soininvaaran väitteet. Mieluummin aikaa kuin rahaa.


Oula Silvennoinen, Marko Tikka & Aapo Roselius: Suomalaiset fasistit (WSOY 2016)


Harva kirja on saanut osakseen sellaista ministeritason mainoskampanjaa kuin kevään uutuuskirja Suomalaiset fasistit. Aihe on siis edelleen arka. Silvennoinen, Tikka ja Roselius eivät kuitenkaan sievistele. En ole vieläkään lukenut kirjaa aivan loppuun, mutta uskallan kuitenkin suositella sitä. Se on hyvä esimerkki tietokirjasta, joka hallitsee myös tarinankerronnan paremmin kuin useimmat romaanit. Aiheesta maalataan kirjan sivuilla elävä kuva.


Nettisivut:

AntroBlogi: Ilahduttava uusi sivusto, joka esittelee suomalaisten kulttuuri- ja sosiaaliantropologien tutkimusta ja tarjoaa antropologisia näkökulmia ajankohtaiseen yhteiskunnalliseen keskusteluun. Pirteää tieteen popularisointia!

Gaia: Luonnontieteellisiin tosiasioihin nojaava ilmasto- ja energiatiedon aarreaitta, jossa haihattelijat saavat kyytiä.

Sukuposti: Valtava määrä erirotuisten hevosten sukutauluja, kuvia ja muuta tietoa hevosista. Kansainvälisestikin ainutlaatuinen tietokanta on todellinen kulttuuriteko.

Veðurstofa Íslands - Jarðskjálftar: Islannin ilmatieteen laitoksen maanjäristyssivu, joka on tarjolla myös englanniksi. Aloin seurata sivua, kun Eyefjallajökull alkoi osoittaa merkkejä lähestyvästä purkauksesta keväällä 2010. Purkauksen seurauksethan me kaikki varmaankin muistamme. Vihje: Bárðarbungalla näkyy taas tapahtuvan.

SA-kuva-arkisto: Tiedotuskomppanioiden ottamat valokuvat toisen maailmansodan ajalta ovat nyt vapaasti kaikkien käytettävissä. Näitä kuvia selatessa kuluu helposti tovi jos toinenkin.


Haastan mukaan seuraavat blogit:

Sinisten ajatusten hautausmaa
Palautekytkentöjä
Jokken kirjanurkka

Luetko tietokirjoja, mutta et saanut haastetta? Ei haittaa, nappaa haaste lennosta kiinni.

Aiemmat kirjoitukseni tietokirjoista löytyvät näppärästi tietokirja-tunnisteella.

maanantai 9. toukokuuta 2016

Harri Nykänen: Ariel

Kevään kirjailija on ollut Harri Nykänen. Luin Raidien ja muiden jatkoksi Ariel-sarjan. Sekin ehti lojua jonkin aikaa pöydällä, koska ensimmäisen osan takakannessa vihjattiin tutkittavan rikoksen mahdollisesti liittyvän terrorismiin ja sitähän on taas viime aikoina ollut oikeassakin maailmassa ihan tarpeeksi. Ariel ei kuitenkaan ollut ahdistava kirja vaan ammattimaisen takuuvarma viihdyttävä jännitysromaani, jossa helsinkiläisten huumerikollisten toilailut yhdistyvät kansainvälisen politiikan isoihin kuvioihin.

Romaanien päähenkilö on helsinkiläinen rikoskomisario Ariel Kafka. Hän on nelikymppinen poikamies, mikä on jonkinmoinen ongelma perhekeskeiselle juutalaisyhteisölle. Muutenkin hän kokee yhteisön paineet ahdistavina. Pienessä yhteisössä kaikki tietevät kaikkien asiat, ja kaikkien oletetaan osallistuvan perinteisiin. Yhteisön jäsenet haaveilevat erityisesti täysjuutalaisista häistä, joita ei ole pitkään aikana ollut, joten erityisen monet uteliaat silmät seuraavat komisario Kafkan elämää. Eksoottisesta taustastaan huolimatta Kafka on varsin perinteinen puolirenttu rikosromaanin sankari, yksinäinen ratsastaja ja hieman ulkopuolinen maailman hyörinässä.

Pidin erityisen paljon sarjan kolmesta ensimmäisestä romaanista, jotka jatkavat Nykäsen romaaneissa yleisiä pohdintoja virkamiesten luotettavuudesta. Varsinkin suojelupoliisia ryöpytetään - se kun lähinnä haittaa väkivaltatoimiston työtä. Voiko poliisi luottaa muihinkaan poliiseihin? Kaksi viimeisintä romaania ovat lähempänä uudemman pohjoismaisen rikoskirjallisuuden tavallisia teemoja. Nekin ovat sujuvia ja jännittäviä tarinoita, mutta rikosten motiivit tuntuvat jo moneen kertaan käsitellyiltä. 

Leijonakuninkaassa kritiikki kohdistuu myös niin sanottuihin älykköihin, jotka katsovat oikeudekseen halveksia turhia julkkiksia. Rikoksen uhri on räväköistä, populistisista lausunnoistaan tunnettu entinen maailman vahvin mies. Hänen entinen vaimonsa ulkonäkönsä liian monilla kauneusleikkauksilla pilannut wannabe-malli. Kummallekin hahmolle on esikuvia lööppijulkisuudessa. Leijonakuninkaan ja ex-vaimon taustalta löytyy kuitenkin monenlaisia tragedioita, eivätkä he ehkä ole olleet niin typeriä ja pinnallisia kuin arvostelijat ovat epäilleet. Turhakin julkkis on todellinen ihminen, jolla on tunteet, Nykänen muistuttaa. Tunnetko sinäkin piston sydämessäsi?

Ariel-romaanit tuntuvat tänä keväänä ajankohtaisilta muutenkin kuin niissä sivutun kansainvälisen terrorismin vuoksi. Koko Hubaran blogikirjoitus käynnisti keskustelun kulttuurisesta appropriaatiosta suomalaisessa nykykirjallisuudessa. Onko ihonväriltään ja entisyydeltään valtaväestöön kuuluvalla kirjailijalla oikeutta käyttää hyväkseen vähemmistöjen kulttuuria niihin kuuluvien romaanihenkilöiden kautta? Ariel-romaanitkin olisi helppo nähdä kulttuuriseksi appropriaatioksi. Harri Nykänen on ihonväriltään vaalea suomalaismies, jolle Suomen pieni juutalaisvähemmistö on ollut ennen romaanisarjan kirjoittamista yhtä vieras kuin useimmille muillekin. Ariel ja hänen lähipiirinsä kuvaavat mielestäni melko karikatyyrimaista juutalaisuutta, joka ikään kuin selittelee olemassaoloaan tietämättömälle lukijalle. Tietenkään en pysty oman kokemukseni perusteella sanomaan, millaisia nämä hahmot todellisuudessa ovat suomalaisiin juutalaisiin nähden. Romaaneissa päähenkilön etnisyys ei silti ole pelkästään eksoottista pintaväriä, vaan joidenkin komisario Kafkan tutkimien juttujen lonkerot ulottuvat juutalaiseen yhteisöön sekä Suomessa että ulkomailla. Samalla Nykänen tulee vastanneeksi kysymykseen, voiko romaanin konna olla juutalainen. Onko kukaan kuitenkaan pahoittanut mieltään? Ariel-romaaneja on kuitenkin käännetty muun muassa englanniksi ja hepreaksi, ja netistä löytyy sangen positiivisia arvioita niistä. Ilmeisesti ne puhuttelevat erilaisia lukijaryhmiä.

Oneiron-kiistaa on sinänsä turha jatkaa tässä, kun en ole edes lukenut romaania. Sivuhuomautuksena haluan kuitenkin sanoa, että Lapissa syntyneenä vilkkaana itäsuomalaisena pidän myös stereotyyppista mököttävää suomalaisuutta itselleni todella vieraana kulttuuri-ilmiönä. Sen kuvaaminen romaanissa vaatisi yhtä paljon työtä ja perehtymistä kuin jonkin vähemmistöryhmän.


Ariel-sarja:

Ariel (WSOY, 2004)
Ariel ja hämähäkkinainen (WSOY, 2005)
Jumalan selän takana (WSOY, 2009)
Pyhä toimitus (Crime Time, 2011)
Leijonakuningas (Crime Time, 2013)

torstai 5. toukokuuta 2016

Anu Silfverberg: Äitikortti

Äitikortti on sukua natsikortille: sen tarkoitus on lopettaa keskustelu. Äitikortin käyttäjä antaa ymmärtää, että äitinä hänellä on luonnostaan parempi ymmärrys kaikista asioista kuin muilla keskustelijoilla, joten tosiasioita tai muitakaan perusteluita ei tarvita. Äitikortti on myös toimittaja Anu Silfverbergin pamfletti, kirjoituskokoelma ja kertomus yhden helsinkiläisen pariskunnan matkasta pienen lapsen vanhemmiksi. Toisin kuin aiheensa, se pyrkii lisäämään keskustelua vanhemmuudesta.

Äitikortti keskustelun tappajana on vain yksi esimerkki äitiyteen liittyvistä omituisuuksista, jota Silfverberg kritisoi. Kun äitiys tuli  ajankohtaiseksi, hän alkoi miettiä, katoaako hän itsekin "äitiyden mustaan aukkoon", jonne ei mahdu enää muita asioita. 1990-luvun laman jälkimainingeissa kolmekymppisten kaupunkilaisnaisten äitiydestä näyttää tulleen stressaavaa suorittamista, jossa voi epäonnistua hetkellä millä hyvänsä. Arkisista esineistä tulee itse elämäntapa. Kantoliinailu, kestovaippailu, perheily. Eri tuotteiden käyttäjät taistelevat paremmuudestaan, ja esimerkiksi rintarepun käyttäjät saatetaan tuomita lapsensa rääkkääjiksi. Koko tämä maailma tuntuu ulkopuolisesta aivan koomiselta. Kolmekymppiset koulutetut kaupunkilaisnaiset ovat myös kaikenlaisen huuhaan suurkuluttajia. Olisiko ilmiöillä jotain yhteistä?

Jostain syystä isät eivät kuitenkaan katoa mustaan aukkoon eikä isyydestä käydä ideologisia sotia nettipalstoilla. Kuten Silfverberg jo kirjan esipuheessa toteaakin, vanhemmuus on asia, joka on paitsi henkilökohtaista, myös erittäin poliittista. Yleensä vanhemmat korostavat tekevänsä vain omia valintojaan, mutta vanhemmuudessa myös yhteiskunta ja kulttuuri tulevat iholle. Ei ole yhdentekevää, millaisia vallitsevat käsitykset vanhemmuudesta ovat. Esimerkiksi niin kutsuttu kiintymysvanhemmuus tarkoittaa äärimmäisimmässä muodossaan sitä, että äiti ei pysty tekemään mitään muuta kuin hoivaamaan lasta isän tehtävän kutistuessa äidin elättäjäksi. Yhteiskunnalliset vaikutukset ovat ilmeiset. Äidit syrjäytyvät työelämästä ja yhteiskunnallisesta päätöksenteosta. Isät taas syrjäytetään lapsistaan. Eipä ihme, että Silfverbergin lähemmässä tarkastelussa ideologian isäksi (sic) paljastuu uskonnollinen konservatiivi, joka vastusti keskiluokkaisten naisten työssäkäyntiä.

Luulen, että useimmat kiintymysvanhemmuudesta puhuvat tarkoittavat nykyään käsitteellä vähän kevyempää versiota. Kuitenkin Silfverbergin mukaan vanhemmuuspuheessa toistuu se, että nimenomaan äitiyttä säädellään ja arvioidaan. Imettävää äitiä kielletään juomasta alkoholia, vaikka ei ole mitenkään mahdollista, että äidinmaidon alkoholipitoisuus nousisi suuremmaksi kuin veren, siis pariin promilleen, eikä sillä ole mitään merkitystä lapsen kannalta. Kysyttäessä asiantuntija myöntävätkin, ettei ongelma ole alkoholi maidossa vaan lapsen käsittely päihtyneenä, mutta siitä ei tarvitse varoittaa isiä, koska lapsen hoitaja on äiti. Isä on äidin pikku apulainen, joka osallistuu ja tukee. Asia voi tuntua vähäpätöiseltä, mutta se kuvastaa niitä rakenteita, jotka johtavat muun muassa siihen, että vain muutama prosentti hoitovapaalla olevista vanhemmista on miehiä. Esimerkiksi Ruotsissa tai Islannissa ei luoteta tasa-arvoa perheiden "omien" valintojen varaan, vaan vanhempainvapaat on jyvitetty kummallekin vanhemmalle.

Yhteiskunnallisten pohdintojen lisäksi kirjaan mahtuu myös seikkaperäistä ja jokseenkin ironista analyysiä Silfverbergin omista tunteista. Niihin en lapsettomana osaa oikein eläytyä, en varsinkaan osuuksiin, joissa hän vertaa itseään tuotantoeläinnaaraisiin. Silferbergiä en ole tavannut, mutta lypsylehmiä olen, eivätkä jälkimmäiset vaikuta kärsivän maidon tuottamisesta aivan sillä tavalla kuin Silfverberg olettaa.

Luin kirjan ensimmäisen kerran heti sen ilmestyttyä (olen näköjään jopa maininnut sen blogissa) ja nyt siis uudelleen. Sen jälkeen kirjasta on muun muassa tehty näytelmä. Kirjaan tuli tartuttua äitienpäivän lähestyessä ja äitipuheen täyttäessä taas median. Kirja on sujuvaa ja nopeaa luettavaa ja omiaan herättämään ajatuksia. Harmi vain, että olen tämän työkevään jäljiltä niin uupunut, että kirjoitukseni tuskin antaa oikeutta teoksen kaikille huomion arvoisille pohdinnoille.


Anu Silfverberg: Äitikortti - kirjoituksia lisääntymisestä (Teos 2013)