John Simon: Koneen ruhtinas

Etsin jotain aivan muuta elämänkertaa, mutta Koneen ruhtinas sattui silmiin kirjaston hyllyssä. Ensimmäisen kerran luin kirjan heti sen ilmestyttyä vuonna 2009. Varmaan muistatte - sehän oli silloin syksyn kohukirja ja sikainfluenssan lisäksi lööppilehtien keskeinen kiinnostuksenkohde. Pekka Herlinin poika, toimittaja Niklas Herlin julkaisi kirjan ilmestymisen alla kirjoituksen, jossa hän nimitteli isäänsä kusipääksi ja ihmishirviöksi.

Menestyneen miehen henkilökuvana kirja onkin aivan poikkeuksellinen ja ansaitsee kaiken huomion. Se ei vähättele Pekka Herlinin ansioita liikemiehenä, mutta myös asian toinen puoli tuodaan esiin. Kirjan mukaan Herlin oli toisaalta tarmokas ja lahjakas yritysjohtaja ja henkilönä sivistynyt, kohtelias ja hurmaava. Toisaalta häntä kuvataan persoonallisuushäiriöisenä alkoholistina, joka ei osannut asettua edes perheenjäsentensä asemaan, vaikka rakastikin näitä kai aivan vilpittömästi. Viimeisenä tekonaan hän pilasi lastensa keskinäiset välit lahjoittamalla salassa perheyrityksen päätösvallan vanhimmalle pojalleen Antille.

Omaisuus ei todellakaan tuo onnea. Pekka Herlin oli lapsuudestaan asti tuomittu seuraamaan isäänsä Koneen johtajana. Hän oli perheen ainoa poika, jolta odotettiin paljon, liikaa. Hänen suhteensa omiin vanhempiinsakaan ei ollut järin lämmin. Koulussa hän ei menestynyt, lähipiirin mukaan lukemis- ja keskittymisvaikeuksien vuoksi. Hänen vastuullaan oli perheyrityksen lisäksi myös suvun suuri maatila. Työelämän vaatimuksista hän selvisi, mutta hinnan tästä kaikesta maksoivat ennen kaikkea hänen omat lapsensa.

Vaikka Pekka Herlin kärsi ilmeisesti lukivaikeudesta, hän luki paljon, pikemmin oppiakseen kuin viihtyäkseen. Yksi hänen lempikirjoistaan oli Machiavellin Ruhtinas, johon elämänkerran nimikin viittaa. Se vastasi myös hänen käsityksiään johtamisesta. Herlin näki elämän nollasummapelinä, jossa joku aina häviää, kun toinen voittaa. Hän johti yritystään ja perhettään häikäilemättömästi ja näki salaliittoja kaikkialla. Herlinin kohtalo kuitenkin osoittaa, mihin näin kyyninen maailmankuva voi johtaa: pelon ja ahdistuksen täyttämään elämään, josta pystyy pakenemaan vain viinan voimalla.

Kirjan kirjoittaja John Simon on ollut pitkään Koneen palveluksessa. Siihenkin nähden on hämmentävää, kuinka suorasukainen ja kaunistelematon paljastuskirja elämänkerrasta on päätetty tehdä. Lisäksi ei voi kuin ihailla yhdysvaltalaisen Simonin sattuvia huomioita suomalaisesta yhteiskunnasta ja sen muutoksista. Hän kuvaa niin pääkaupungin kieliryhmien välisiä kiistoja kuin maan avautumista toisen maailmansodan jälkeisestä säännöstelystä markkinatalousmaaksi.


John Simon: Koneen ruhtinas - Pekka Herlinin elämä (Otava 2009)

Me muut - Kirjoituksia yhteiskuntaluokista

Blogin kirjoittaminen on hiljaisuutta vaativaa
työskentelyä.

Joskus Suomessa haluttiin uskoa, ettei täällä ole yhteiskuntaluokkia. 2000-luvulla luokkakeskustelusta on tullut taas suorastaan muodikasta, mutta onneksi näkökulmia on nykyään enemmän kuin vain perinteinen marxilaisuus. Me muut on kokoelma omaelämänkerrallisia esseemäisiä pohdintoja yhteiskuntaluokista ja niihin kuulumisesta - tai ulkopuolisuudesta, kuten on laita useimmissa kirjoituksissa. Luulisin, että kirjan nimi juontaa juurensa nimenomaan monien kirjoittajien kokemukseen, etteivät he kuulu johonkin, mihin ehkä jotkut muut kuuluvat. Kirjoittajat eivät ole aivan tavallisia pulliaisia vaan toimittajia ja kirjailijoita, jotka saattavat suhtautua asiaan herkemmin ja tietoisemmin kuin muut. Todennäköisesti useimpien suhde luokkaan kuulumiseen ei ole yhtä pulmallinen. Kirjoitukset kuitenkin osoittavat, että yhteiskuntaluokka on harvoin yksiselitteinen käsite ainakaan Suomen kaltaisessa melko tasa-arvoisessa yhteiskunnassa. Ei ole sanottua, perustuuko luokkaan kuuluminen pohjimmiltaan pääoman omistamiseen, sukulaisuuteen, kulttuuriin vai mahdollisesti äidinkieleen.

Kirja alkaa dramaattisesti: teollisuuspatruuna ammutaan vuonna 1918 työhuoneeseensa asemansa vuoksi. Eesseessään toimittaja Maria Björnberg-Enckell pohtii ruotsinkieliseen yläluokkaan kuulumista, ja lähes ainoana kirjoittajana hän tuntuu olevan täysin sinut oman luokkansa kanssa. Tosin ulkopuolisuutta on tuottanut eläminen itäsuomalaisella pikkupaikkakunnalla, jossa muita samanlaisia ei ole ollut. Myöhemmin hän muutti Helsinkiin, missä suomenruotsalaisuus ja yläluokkaisuus pääsivät näyttämään parhaat puolensa: kansainvälisyyden, lämpimän yhteenkuuluvuuden perheen ja suvun jäsenten kesken, hyvät käytöstavat ja sosiaalisen taitavuuden. Mikään näistäkään ominaisuuksista ei silti periydy, Björnberg-Enckell muistuttaa, vaan ne opetetaan lapsille työllä ja vaivalla.

Tässä kummallakin kotimaisella ilmestyneessä teoksessa äidinkieli saakin paljon huomiota. Suomalaiset hellivät mielellään käsitystä, että ruotsinkieliset suomalaiset ovat kaikin tavoin varakkaampia, onnellisempia ja sosiaalisesti lahjakkaampia kuin suomenkieliset. Björnberg-Enckellin maailmassa näin onkin, mutta käy ilmi, että luokkakysymys jakaa myös ruotsinkielisiä toisiaan kyräileviin ryhmiin - ehkä jopa voimakkaammin kuin suomenkielisiä. Henrika Ringbom pohtii niiden kavereittensa asemaa, joiden elämää on varjostanut kouluaikojen kokemus alemmuudesta suosittuihin ja mukaviin yläluokan nuoriin nähden. Toisaalta ruotsinkielisellä Pohjanmaalla ja Ahvenanmaalla luokkaan kuulumisella ei ole ollut yhtä suurta merkitystä. Varallisuutta on sielläkin toki arvostettu, mutta pohjimmiltaan kaikkia ihmisiä on pidetty samanlaisina.

Jos yläluokkaan kuulumattomilla ruotsinkielisillä nuorilla on ollut vaikeaa, aivan ongelmatonta ei ole myöskään varakkaan suomenkielisen eliitin jäsenten elämä, kuten Niklas Herlin pohtii. Heillähän ei ole varakkaita talonpoikia lukuun ottamatta samanlaisia perinteitä kuin vanhalla ruotsinkielisellä omistavalla luokalla. Herlinin mukaan tämä on ilmennyt suomenkielisten rikkaiden öykkäröintinä, josta hän mainitsee esimerkkeinä isänsä ja itsensä. Onneksi uudemmat suomenkieliset miljonäärit ovat osoittautuneet yhteiskuntakelpoisimmiksi - mieleen tulee muun muassa Supercellin perustajat, jotka haluavat muun muassa maksaa veronsa edelleen täysimääräisinä Suomeen.

Vaikka teoksessa käsitellään 19 kirjoittajan voimin kiitettävän monesta näkökulmasta, se vahvistaa käsitystä, että yhteiskuntaluokka on sittenkin ennen kaikkea helsinkiläinen ilmiö. Pienemmillä paikkakunnilla sosiaalisilla eroilla ei ehkä sittenkään ole yhtä suurta merkitystä. Monilla on samanlainen tausta kuin minullakin: historian hämäriin pienviljelijöitä ja pari viimeisintä sukupolvea opettajia ja muita koulutettuja ammattilaisia. Ei sellainen tuota mitään selvää asemaa yhteiskunnassa. Meillä oli kyllä niin sanottua kulttuurista pääomaa, monilla duunariperheillä taas enemmän rahaa. Eniten omaa elämääni koskettaa Minna Lindgrenin kirjoitus, jossa hän pohtii niin sanotun sivistyneistön - tutkijoiden ja taiteilijoiden - sosiaalista alamäkeä. Ennen he olivat yhteiskunnan huipulla rakentamassa tuoretta kansakuntaa, nyt taas pätkätöitä tekevää prekariaattia, jonka arvostuskin on vähän niin ja näin.

Vaikka koulutus tuppaa periytymään, se kuitenkin edelleen mahdollistaa myös yhteiskunnallisen liikkuvuuden, joka jo itsessään tekee yhteiskuntaluokan käsitteestä kyseenalaisen. Jos kaikki ovat liikkeessä, onko mitään luokkaa edes? Koululaitoksen mahdollisuuksia tarjoavasta vaikutuksesta kertoo erityisen liikuttavasti ja suorasukaisesti kirjailija Merja Virolainen, joka kokee, että koulu opetti hänelle paljon enemmän kuin koti ja vanhemmat koskaan. Koulun mahdollisuuksia kasvattaa monesti muuten epäillään, ja hiukan epäilleen suhtaudun niihin itsekin.

Ei tämä kirja tuo selkeyttä luokkakysymykseen, ja viis koko luokkakeskustelusta - ihaninta ovat terävien kirjoittajien intiimit pienoiselämänkerrat, joiden vuoksi kirja kannattaa lukea, vaikkei sen teoreettinen puoli innostaisi yhtään.


Silja Hiidenheimo, Fredrik Lång, Tapani Ritamäki ja Anna Rotkirch (toim.): Me muut - Kirjoituksia yhteiskuntaluokasta (Teos / Söderströms 2009)