Timo Kalevi Forss: Toverit herätkää

Kiinnostuin kouluikäisenä taistolaisuudesta luettuani Riitta Vartin loistavia romaaneja nuoresta Orvokki Dahlista, joka oli vähemmistökommunisti. Yritin kysellä tuon ajan kokeneelta ihmiseltä, millaista silloin oli, kun oli vielä taistolaisia. Vastaukseksi sain tiuskauksen, että ne olisi pitänyt silloin ampua maanpettureina. Jatkoin tutkimuksiani kaunokirjallisuuden parissa ja myöhemmin Youtubessa.

Kommunistit myös lauloivat, ja siitä kertoo mainio kirjauutukainen Toverit herätkää. Se esittelee työväen ja kommunistisen opiskelijanuorison musiikkia työväenliikkeen alkuajoilta poliittisen laululiikkeen hiipumiseen saakka. Joistakin lauluista on tullut klassikoita, jotkut taas ovat nykyajan näkökulmasta pelkästään koomisia. Huomiota saa myös laululiikkeen jälkivaikutus suomalaisessa populaarimusiikissa. Teos perustuu ilmeisesti mukana olleiden muusikoiden haastatteluihin. Siinä on paljon kuvia, ja tekstiä rytmittävät laululiikkeen keskeisten levyjen esittelyt ja laulunsanat. Kirja on sujuvaa luettavaa, ja ilmiöt on hyvin taustoitettu sellaisellekin lukijalle, jolla ei ole aiheesta omakohtaisia muistoja.

Kirjan kirjoittaja Timo Kalevi Forss ei itse kuulunut kommunisteihin eikä laululiikkeeseen. Kuten minäkin, hän vietti nuoruuttaan vasta sen jälkeen kuin kumpikin oli jo mennyt pois muodista. Esipuheessa kirjailija muistelee lapsena näkemäänsä vappumarssia, jonka jälkeen hän vanhempiensa harmiksi huuteli vasemmistolaisia iskulauseita porvarillisen asuinalueen leikkikentällä. Minullakin on lapsuusmuistoja kommunismista. Esimerkiksi nimittelin alle kouluikäisenä pikkusiskoa kommunistiksi. Minulla ei toki ollut aavistustakaan, mitä kommunisti tarkoittaa, mutta olin päätellyt aikuisten puheista, että sen on oltava jotain todella pahaa.

Kirjailija ei peittele ihailuaan laululiikkeen keskeisiä hahmoja kohtaan. Minua ilmiö ja sen laulut sekä kiehtovat että kauhistuttavat. Johonkin asiaan uskovat ihmiset ovat jännittäviä. Esimerkiksi Agit-Propin musiikillistä lahjakkuutta ei voida kiistää. Silti totiset nuoret ihmiset julistamassa taistelua länsimaista demokratiaa vastaan ovat hiukan karmivia. Kirjassa laululiikkeen toimintaa selitetään sillä, että haluttiin asettua heikomman puolelle ja ravistella konservatiiveja. Kumpikin näistä on aivan kannatettava periaate. Sen sijaan kirjassa käsitellään kovin hienotunteisesti sitä tosiseikkaa, että taantumukselliset piirit kuitenkin kannattivat demokratiaa ja ihmisoikeuksia, kun taas laulavat kommunistit ylistivät totalitarismia. Suurin osa maailman pahuudesta on tehty hyvän nimissä. Minusta ei ole uskottavaa, ettei esimerkiksi Neuvostoliiton ihmisoikeusloukkauksista olisi mitään tiedetty noissakaan piireissä.

En pidä sellaisista päätelmistä, ettei fasismista tarvitsisi olla huolissaan, koska kommunistitkin olivat pahoja, mutta kieltämättä kysymykset taistelumetaforista ja maanpetturuudesta ovat olleet kovasti ajankohtaisia viime aikoinakin. Asiat ovat kuitenkin hyvin, kun tällaiseen ilmiöön voidaan jälkikäteen suhtautua asenteella, että olipas se silloin hauskaa ja kultturellia.

Suosikkini laululiikkeen biiseistä on Barrikadimarssi Kom-teatterin esittämänä. Ihana suuri taistelu, meitä veljet oottaa jo!

Toverit herätkää sai kunnian tulla esitellyksi blogin 100. kirjoituksessa.


Timo Kalevi Forss: Toverit herätkää - poliittinen laululiike Suomessa (Into 2015)

Jari Tervo: Revontultentie

Esikoisessa (2013) tutuksi tullut nuoren Jarin perhe kohoaa yhteiskunnan arvoasteikossa rivitaloasunnon omistajiksi, mutta Korkalovaaran rinnettä he laskeutuvat Vanamokadun perukoilta Revontultentielle. Jarin isä nimittäin rakennuttaa hienon rivitalon viimeksi mainitun kadun varrelle.

Tiedän, mitä rivitaloa Jari Tervo tarkoittaa. Olen kulkenut lukemattomia kertoja sen ohi. Yksi ala-asteen luokkatoverini asui siinä. Jari Tervo ei ymmärtääkseni ole asunut.

Esikoiseen verrattuna Revontultentie tuntuu muutenkin irtautuvat kauemmas Tervon perheen arjesta. Uutukaisessa teini-ikään ehtinyt Jari matkustaa perheensä mukana Neuvostoliittoon ja pääsee kommunismille omistautuneen hulttio-opettajan suosioon. Opettajan myötävaikutuksella hän tutustuu toiseenkin sosialistiseen valtioon eli Itä-Saksaan. Siellä järjestetään maailman nuorison festivaali, missä Agit-Prop laulaa ja vallankumous on muutenkin yhtä lystiä. Ehkä jonkinlainen jälkiviisaus vaivaa näitäkin tarinoita.

Kirja sisältää tuotesijoittelua jopa häiritsevästi. Kuka aikalainen luettelisi arkisten tavaroiden merkkejä? Eikö autoa yleensä kutsuta ihan vain autoksi eikä Saab Ysikutoseksi? Minun nostalgiantunteeni eivät perustu muutenkaan muistoihin 70-luvusta, koska en elänyt vielä silloin. En ole kasvanut kommunistiperheessä, en ole ollut edes poika. Mutta Korkalovaaran minä muistan. Tutut kadunnimet, Mäntyvaaran hiekkakuoppa, jonka rinteeltä laskimme pulkalla mäkeä, vaikka se oli kiellettyä. Yksi porukasta seisoi reunalla ja varoitti, jos tuli moottorikelkkoja.

Ilman yhteisiä kotinurkkia tuskin olisin tätäkään kirjaa lukenut. Esikoisessa seikkailut suvun menneisyydessä olivat tärkeässä osassa. Revontultentiessä ne sen sijaan tuntuvat keinotekoisilta niin kuin perheen uusin tragediakin. Ei Revontultentie silti mikään huono kirja ole, vaan siinä on 70-luvun nuoria varmasti puhuttelevan ajankuvan lisäksi sopivasti pilkettä silmäkulmassa. Vaikka Jari tutustuu aikuisten maailmaan, lapsen mielikuvitustakin on vielä jäljellä. Toivon silti, että historian opettaja Orankivaara on ihan fiktiivinen hahmo. Olen minä 70-luvun kommunistisista hörhöistä jotain tarinoita kuullut, mutta ei kai silloinkaan aivan tuollainen vastuuttomuus ollut kouluissa mahdollista?

Kiitos Kirsille kirjavinkistä.

Jari Tervo: Revontultentie (WSOY 2014)

Karl Marx & Friedrich Engels: Kommunistisen puolueen manifesti

Kuva: The Open University

Aave kummittelee Euroopassa. Siinäpä ehkä kirjallisuuden historian hienoin avauslause. Euroopan hulluna vuonna 1848 näyttikin siltä, että uudenlaiset voimat pyyhkäisevät maanosan yli.

Toisenkin luvun ensimmäinen lause on klassikko: Koko tähänastisen yhteiskunnan historia on ollut luokkataistelujen historiaa. Entäs manifestin viimeinen lause sitten: Kaikkien maiden proletaarit, liittykää yhteen!

Nykyinen pääministerimme kohautti taannoin kysymällä, mitä eroa on äärioikeistolla ja äärivasemmistolla. (Toivoakseni se oli huumoria; muuten pelottaa ajatellakin, missä käsissä valtiolaivamme peräsin on.) Kysymykseen voisi vastata monellakin tavalla, mutta tässä eräs ajattelemisen arvoinen sitaatti:

"Se [porvaristo] on hukuttanut uskonnollisen hurmion, ritarillisen innostuksen ja porvarillisen hempemielisyyden pyhät värähdykset itsekkään laskelmoinnin jääkylmään veteen. [---]

Se on, sanalla sanoen, asettanut uskonnollisten ja poliittisten harhakuvitelmien verhoaman riiston avoimen, häpeämättömän, suoran ja raa'an riiston.

Porvaristo on riisunut pyhyydenhohteen kaikilta toimilta, joita tähän asti pidettiin kunnianarvoisina ja joihin suhtauduttiin pelonsekaisella hartaudella."

Siinä se taas on, loistonsa menettänyt maailma. Mutta toisin kuin se, mitä nyt kutsumme äärioikeistoksi, Marx ja Engels eivät haikailleet kadonnutta kulta-aikaa vaan olivat sitä mieltä, että nyt on aika panna kaikki uusiksi ja tuhota lopullisesti ne rakenteet, jotka johtavat heikompien sortoon. Tärkein näistä rakenteista on heidän mukaansa työn synnyttämien pääomien kertyminen yksityiseen omistukseen työn tekijöiden jäädessä osattomiksi työnsä hedelmistä.

Tällä hetkellä kommunismi vaikuttaa lähinnä historialliselta kuriositeetilta. Kommunistisen puolueen manifesti puolestaan kurottaa tulevaisuuteen. Työväenluokkaakaan ei varsinaisesti ole vielä olemassa, vaan kommunistit pyrkivät vasta rakentamaan sellaista. 1800-luvun puolivälissä todellisia vallankumouksellisia olivat kuitenkin porvarit, jotka olivat onnistuneet syrjäyttämään vanhan vallan. Marxin ja Engelsin mukaan porvariston tekemä vallankumous on välttämätön kommunistisen vallankumouksen kannalta, koska porvarillinen yhteiskunta ei pysty estämään proletariaatin kurjistumista. Lopulta kurjuuteen vajonneet ihmiset murtavat kahleensa ja ottavat pääoman johtamansa valtion haltuun.

Luokkataistelu pelkistyy porvareiden ja työläisten väliseksi viimeiseksi taistoksi. Kommunistisen puolueen tavoite on porvarillisten tuotantosuhteiden tuhoaminen ja yksityisen omistusoikeuden rajaaminen siihen, mitä kukin tarvitsee selvitäkseen jokapäiväisestä elämästään. Vallankumouksen ensimmäinen vaihe on proletariaatin diktatuuri, mutta lopulta luokkaerot katoavat kokonaan ja valtiovallasta voidaan luopua.

Klassikkojen lukeminen on tavallaan vähän vaikeaa, koska kaikkihan tietävät, mitä niissä sanotaan, miten niitä pitää tulkita. Ja ennen kaikkea mitä maailmanhistoriassa seuraavaksi tapahtui. Niinpä Kommunistisen puolueen manifestissa ei ollut kovinkaan paljon varsinaisesti yllättäviä asioita. Se ei ole pitkä eikä vaikea kirja, mutta se ottaa kuitenkin voimakkaasti kantaa oman aikansa asioihin ruotimalla muun muassa erilaisia sosialismin suuntauksia. Ainakin minun oli aika vaikea pysyä kärryillä, mihin keskusteluihin siinä oikeastaan viitataan.

Varhaiset kommunistit eivät voineet tietää, että heidän onnelansa ei toteudu ainakaan siellä, missä sen nimeen vannottiin. Maailma ei kuitenkaan ole entisensä, vaan työläiset ovat todellakin nousseet sorron yöstä - jopa niin hyvin, ettei työväenaate voisi enää vähempää heitä kiinnostaa. Vaikka kommunistinen maailmanvallankumous on ainakin toistaiseksi peruttu, luullakseni myönnämme kaikki, että ilman manifestia maailma olisi aivan erilainen eikä ainakaan parempi. Toisaalta sen olisi varmaankin kirjoittanut joku muu, jos Marx ja Engels eivät olisi tarttuneet tehtävään.

En silti pitäisi ihmeenä, vaikka jonkinlaiset vallankumousopit vielä kaivettaisiin naftaliinista, jos kansanjoukot tulevaisuudessa kurjistuvat tarpeeksi.


Karl Marx & Friedrich Engels: Kommunistisen puolueen manifesti (Kansankulttuuri 2013)

Daniela Krien: Vielä joskus kerromme kaiken

Daniela Krien: Vielä joskus kerromme kaiken (Gummerus 2014)
Alkuteos: Irgendwann werden wie uns alles erzählen (2011)

Ei kai vuoteen 1990 sijoittuvaa romaania voi kutsua historialliseksi romaaniksi? Minähän muistan, kun Saksat yhdistyivät.

Matkustin muutama vuosi sitten Berliinin ympäristössä ja törmäsin yllättävään määrään Itä-Saksa-nostalgiaa. Minua jäi askarruttamaan, miksi osa paikallisista halukkaista halusi edelleen identifioitua nimenomaan itäsaksalaisiksi. Vaikutti kuitenkin siltä, etteivät he varsinaisesti kaivanneet sosialismia takaisin. Siksi Krienin romaanin lähtökohta tuntui kiinnostavalta. Miltä DDR:n asukkaista tuntui, kun yhteiskunta mureni ympäriltä ja ihanteet lakkasivat olemasta?

Vielä joskus kerromme kaiken tuo toki jonkinlaisen näkökulman aiheeseen. Itäsaksalainen perhe kohtaa ensimmäistä kertaa vuosiin länteen paenneita sukulaisiaan. Yhteiskuntien ja kulttuurien erot tulevat näkyviksi, kun pöydän ääressä lauletaan Keskitysleirilaulua ja kerrataan päähenkilön muistoja pioneerikurssilta. Vanhaan yhteiskuntaan kuului nuorisovihkimys, jossa nuoret lupasivat edistää sosialismia, ja käsikranaattien heittely koulun liikuntatunnilla.

Sen sijaan paljon puhuttu rakkaustarina on kirjassa aivan turha sivujuonne, joka pilaa muuten teemoiltaan kiinnostavan romaanin. Se on tylsä, epäuskottava, kaikin tavoin falski, kuten myös kirjan loppuratkaisu.