Harri Nykänen: Likainen Harri

Yksi Suomen tunnetuimmista rikostoimittajista, dekkarikirjailijanakin kunnostautunut Harri Nykänen paljastaa muistelmissaan juttujensa taustat - myös niiden, jotka jäivät julkaisematta. Kirjoittamisesta innostunut raksamies päätyi Helsingin Sanomiin lähinnä sattumalta. Ala valitsi hänet, ei hän alaa. Toimittajan työstä tuli kuitenkin Nykäselle kutsumus, jota toteuttaessaan hän ei miettinyt työaikoja eikä pelännyt riitautua ylempiensä kanssa. Ura maamme päälehdessä päättyi, kun hän tuli talloneeksi liian suurille varpaille Matti Ahteen ahdistelujutusta kirjoittaessaan. Kirjassaan Nykänen kertoo suorasanaisesti oman versionsa tapahtuneesta ja esimiestensä toiminnasta siinä. Ajankohtaisena asiana lukijaa kiinnostanee myös Nykäsen käsitys meneillään olevasta Jari Aarnion oikeudenkäynnistä.

Kirjan perusteella rikollisia on kahdenlaisia. Omaisuus-, huume- ja väkivaltarikolliset eivät juuri menesty valitsemallaan uralla, mutta eivätpä he toisaalta uhkaile ja painosta rikostapauksista kirjoittavaa toimittajaakaan. Nykäsen mukaan monilla rikollisilla on sympaattinenkin puolensa eikä vankiloissa istu psykopaatteja ainakaan enempää kuin yritysten johdossa.

Toisenlaiset hämärämiehet ovat median kannalta hankalampia. He nimittäin tuntevat kaikki merkittävät päätoimittajat eivätkä epäröi käyttää valtaansa rikostoimittajia vastaan. Nykänen korostaa, että asemaansa väärin käyttäneiden poliitikkojen, yritysjohtajien ja korkeiden virkamiesten paljastamisen pitäisi olla median tärkeä tehtävä, jotta mätä ei pääsisi leviämään laajemmalla yhteiskunnassa. Esimiehet ovat kuitenkin liian varovaisia. Nykänen kuvaa sellaista Suomea, jossa sen enempää oikeuslaitos kuin mediakaan eivät kohtele kaikki rikollisia samalla tavalla vaan tarpeeksi mahtavat eivät joudu vastuuseen teoistaan. Korruptiolta halutaan sulkea silmät.

Kirjan perusteella Nykänen onkin varsinainen idealisti. Hän pohtii paljon lehdistönvapautta ja toimittajien tehtävää yhteiskunnassa. Hänen mielestään toimittajan pitäisi olla aina vastuussa lukijalle eikä esimiehille. Toimittajan tehtävä on totuuden kertominen silloinkin, kun se ei ole mukavaa tai oman ideologian mukaista. Minusta toimittajan urasta haaveilevien kannattaisi lukea tämä kirja. Olen itsekin puuhastellut hiukan media-alalla, mutta idealismini karisi nopeasti mutta eri syistä kuin Nykäsellä. Monet pienemmät lehdet palvelevat ilmoittajaa, eivät lukijaa. Nykänen ehti työskennellä Helsingin Sanomissa kulta-aikana, jolloin perinteinen journalismi oli voimissaan. Oli aikaa ja rahaa tehdä työ kunnolla. Nykyään joka paikassa vähennetään väkeä, mikä näkyy toimitustyön laadussakin. Vaikka Nykänen kritisoi esimiehiään Helsingin Sanomissa, kirjan alaotsikossakin esiintyvää Aatos Erkkoa hän kuvaa varsin myönteisesti.

Kirja koostuu löyhästi teemoitelluista lyhyistä tarinoista. Yhtenäistä juonta siinä ei ole. Vuorotellen vakava ja huvittava teos etenee sujuvasti aiheesta toiseen - ammattilaisen kirjoittamaa tekstiä. Yhdyssana- ja pilkkuvirheitä kirjassa on kuitenkin liikaa. Kun Nykänen kirjassaankin kehuskelee ansioillaan myös kustannuspuolella, muistakoon myös, ettei pienkustantamossakaan huolellisempi toimitustyö olisi varsinaisesti mikään synti.


Harri Nykänen: Likainen Harri - 20 vuotta Erkon renkinä (Docendo / Crime Time 2015)

Pohjoismaiset väkivaltadekkarit

Päivän Helsingin Sanomat on tarttunut aiheseen, joka on askarruttanut minuakin: pohjoismainen rikoskirjallisuus on muuttunut poskettomaksi väkivallalla mässäilyksi.

Mahtaako muutos liittyä yhteiskunnan laajempiinkin trendeihin? Hyvinvointivaltio rappeutuu, ja vasemmisto on kriisissä. Vaikka kokoomuslainenkin kansanedustaja tiedostaa, että rikokset johtuvat yhteiskunnallisesta kurjuudesta, ehkä sitten mieluummin nähdään, että rikolliset nyt vain kuitenkin ovat pohjimmiltaan pahoja. Pahuudellehan ei voi tehdä mitään, köyhyydelle sen sijaan voisi.

Joka tapauksessa luen mieluummin 30-luvun salonkidekkareita kuin väkivaltakirjallisuutta. Kumpikin on jokseenkin yhtä kaukana arkitodellisuudesta.