perjantai 29. tammikuuta 2016

Ernst Jünger: Teräsmyrskyssä

Ennen Oulun yliopiston kirjaston remonttia kirjaston kolmannessa kerroksessa oli pieni hylly sotamuistelmia varten. Hipelöin siellä joskus kaunista 20-luvun fraktuuralla painettua kirjaa. Lukija arvannee jo, että se oli Ernst Jüngerin In Stahlgewittern, yksi ensimmäisen maailmansodan ehdottomista klassikoista, joka oli osaltaan pohjana myös Ylen esittämälle eurooppalaisten yleisradioyhtiöiden upealle yhteistuotannolle Suursodan päiväkirjat. Tuota sarjaa olin seurannut, kun ensimmäisen maailmansodan alkamisesta tuli kuluneeksi sata vuotta, ja jos sitä vielä esitetään, suosittelen sitä lämpimästä kaikille.

Kirjaa sivellessäni en luottanut käytön puutteessa rapistuneeseen saksan kielen taitooni kylliksi, jotta olisin lainannut sen, ja remontissa se siirrettiinkin varastoon. Mutta onhan tämä klassikkokirja toki suomennettukin, tosin yllättävän myöhään. Liekö havaittavissa vastarintaa kirjan sisältöä kohtaan?

Jälkimaailma muistaa 102-vuotiaaksi eläneen Ernst Jüngerin paitsi ensimmäisen maailmansodan sankarina, myös kirjailijana ja filosofina, joka ihannoi sotaa ja vastusti modernin maailman hömpötyksiä, kuten liberalismia, kapitalismia ja demokratiaa. Tätä taustaa vasten Teräsmyrskyssä yllätti maltillisuudellaan. Sotaa ei mielestäni ihannoida enempää kuin esimerkiksi Kansa taisteli -lehdissä. Googlailemmalla tosin paljastui, että teoksesta on olemassa useita versioita ja radikaaleimmat poliittiset ajatuksensa Jünger esitti esipuheissa, jollaista suomennetussa versiossa ei ole lainkaan. Sen sijaan siinä on Jüngeristä väitelleen professori Marjatta Hietalan kiinnostava essee kirjailijan ajatusmaailmasta. Tiivistettynä tämän edustama uusi nationalismi kasvoi samoista aineksista kuin kansallissosialismi ja kenties tasoitti sille tietä, mutta Jüngerin elitismi oli laadultaan henkistä eikä rodullista - sikäli kuin tämä tieto on tämän kirjan yhteydessä edes oleellista.

Tarinan alussa vapaaehtoiseksi ilmoittautunut 19-vuotias Jünger saapuu länsirintamalle. Hän on täynnä intoa, mutta arki sodassa onkin raskasta työtä, ikävystymistä ja aikamoista juopottelua. Ensimmäisessä taistelussaan nuori mies kuitenkin oivaltaa, että sota voi olla jotain paljon tavallista seikkailua suurempaa. Sota jumittuu kuitenkin taisteluhautoihin, ja tarinakin etenee varsin vitkaan. Taistelukohtauksissa Jünger tihentää tunnelmaa tehokkaasti, mutta osin tarinaa on suorastaan raskas lukea. Osansa asiassa on monimutkaisilla virkerakenteilla, jotka tosin ovat varsin yleisiä saksan kielestä käännetyssä kirjallisuudessa.

Vaikka Jünger myöhemmin julkaisi laajan filosofisen tuotannon, jossa sodan jalostavalla vaikutuksella oli suuri merkitys, päiväkirjoihin perustuvassa tarinassa filosofiset pohdinnat vain vilahtavat ja pääpaino on tapahtumien kuvauksessa. Jo tässä teoksessaan Jünger antaa ymmärtää, että sota on eräänlainen kiirastuli, joka polttaa ihmisistä kaiken epäoleellisen ja jättää jäljelle vain jaloimmat ominaisuudet. Raadollisempiakin sotakuvauksia tiedän olevan olemassa.

Teräsmyrskyn nuori luutnantti Jünger ei pohdi sodan oikeutusta - se on ilmeisesti itsestään selvä asia. Häntä ei kuitenkaan vaikuta motivoivan verenhimo tai käsitys saksalaisten paremmuudesta muihin kansoihin verrattuna, sillä hän suree kaatuneita ja ihailee myös vihollisen urheutta taistelussa.
Edustalla makasi ampumani englantilainen, aivan nuori poikanen, jonka ohimon läpi luoti oli vinosti kulkenut. Hän makasi kasvot veltostuneina. Pakottauduin katselemaan häntä, tuijottamaan silmästä silmään. Nyt laki ei enää kuulunut: "Sinä tai minä." Olen usein muistellut häntä, vuosien vieriessä yhä useammin. Valtio, joka vapauttaa meidät vastuusta, ei voi vapauttaa meitä surusta; meidän on se kannettava. Suru yltää syvälle uniin.
Mielestäni katkelma ei ole mitenkään ristiriidassa muun teoksen kanssa, mutta "vuosien vieriessä" voisi ehkä viitata siihen, ettei tämäkään ole peräisin vuoden 1920 laitoksesta, jonka kirjoittaja oli vielä hyvin nuori mies. Tunteet ja ajatukset kuuluvat sotilaalle, eivät ihmisyksilölle. Sitäkin hätkähdyttävämpää on, kun ilman runollista esipuhetta pintaan pulpahtaa romantikko, joka päättää viettää leudon yön ulkona haaveillen.
Sitten sytytin piippuni niin hyvin piiloutuneena kuin mahdollista ja heittäydyin kuvitelmien huomaan.
Mistä nuori mies mahtoi haaveilla? Sitä hän ei paljasta. Kauan tätäkään ihanuutta ei kestä.
Kauneimpien pilvilinnojen keskellä säikähdin kovasti merkillistä kahinaa, joka kuului metsiköstä ja niityltä. Vihollisen edessä aistit ovat aina valppaina, ja merkillistä on, että tuollaisina hetkinä voi aivan tavanomaisista äänistä oitis tietää: Nyt on jotain hullusti! 
Hietalan esseen mukaan Teräsmyrskyssä oli Saksassa 1920-luvun toiseksi myydyin kirja (myydyin oli Buddenbrookit, eli tuolloin saksalaiset ostivat hyvää kirjallisuutta). Vaikka ensimmäisen maailmansodan ihannointi tuntuu nykyään vähän kahjolta, kirjan on täytynyt puhutella suursodan kokeneita ihmisiä. Helsingin Sanomien taannoisen artikkelin mukaan yksi sodan tabuista on edelleen se, että se tarjoaa osalle sotilaista elämän tarkoituksen, tunteen omasta merkityksellisyydestä yhteisössä. Tällaisia tunteita myös Jünger kirjassaan kuvaa. Sotatoverit ovat kuin perhe, uskollisia ja luotettavia, mahdottomistakin paikoista selviäviä.

Toisaalta Teräsmyrskyssä on kaikessa suorasukaisuudessaan reipasta seikkailukirjallisuutta. Se tuo mieleen Karl Mayn, jonka Jünger itse asiassa myös mainitsee - ehkä jopa esikuvanaan! Luultavasti olisin pitänyt kirjasta enemmän 10-vuotiaana, kun olin henkisesti eräänlainen pikkupoika ja ahmin muun muassa Mayn teoksia.

Löysin niin hyvän kirjaa käsittelevän esseen, että jää pohdittavaksi, kannattaako näitä vähäisiä subjektiivisia havaintojani edes julkaista.


Ernst Jünger: Teräsmyrskyssä (Ajatus Kirjat 2008)
Alkuteos In Stahlgewittern (1920), suom. Markus Lång (vuoden 1978 laitoksesta)

torstai 14. tammikuuta 2016

Mikaela Strömberg: Sophie.

Tämä blogi uhkaa ruveta toistamaan itseään - vai onko vain vika lukutottumuksissani. Taas kerran käsissäni on kirja, jonka naispäähenkilö kasvaa Pietarissa saksankielisessä yhteisöissä ja muuttaa sitten Suomeen pitkälti ruotsinkieliseen yhteisöön (aiemmista tapauksista voit lukea täältä, täältä ja soveltuvin osin myös täältä). Kaikkien näiden kirjojen sankarittaret ovat todella eläneitä henkilöitä. Maamme monikielinen ja monikansallinen historia on kiehtovaa ja ansaitseekin myös nykyihmisen huomion.

Ilmeisesti tositapahtumiin perustuvan romaanin päähenkilö on Sophie von Behse, saksalainen papintytär Pietarista. Lahjakas ja sanavalmis tyttö saa hyvän koulutuksen parhaiden piirien tyttärien kanssa ja valitaan hyvin nuorena hovineidoksi. Hovissa käykin hullusti, kun tyttö tulee raskaaksi. Häpeän välttämiseksi hänet naitetaan tuttavapiiriin kuuluvalle hollantilaiselle liikemiehelle, jonka mukana nuori Sophie muuttaa Suomeen. Edessä on ura suuren talon emäntänä tuntemattomassa maassa, jonka asukkaat puhuvat käsittämätöntä kieltä. Pietarin salit vaihtuvat eristäytyneisyyteen itäisen Uudenmaan metsissä, mutta siellä Sophien tarmokas ja käytännönläheinen luonne pääseekin oikeuksiinsa. Hän perehtyy maanviljelykseen ja avustaa seudun naisia synnytyksissä. Reippaat otteet ovat tarpeen, kun aviomieheenkään ei ole luottamista. Sophien toiminta herättää pahennusta, mutta lopulta myös ihailua paikallisissa asukkaissa. Hän pystyy toimimaan itsenäisesti miesten yhteiskunnassa.

Romaanin kerronta soljuu eteenpäin kepeänä ja polveilevana kuin kevätpuro. Kertojanääni on todellakin kaikkitietävä, tulevat tapahtumat tuntevana hiukan näsäviisaskin. Se karkaa välillä vuosia eteenpäin tarinasta ja toppuuttelee sitten itseään. Se ei kuitenkaan moiti päähenkilö kohtuuttomasti. Tyyli ja asenne tuo mieleen Ulla-Lena Lundbergin.

Romaanista ovat tykänneet muun muassa Ulla, Marika Oksa, Tuijata ja Nanna.


Mikaela Strömberg: Sophie. Romaani (Schildts & Söderströms 2015)
Käsikirjoituksesta suomentanut Helene Bützow

keskiviikko 13. tammikuuta 2016

Blogistanian kirjallisuuspalkinnot

Tässäpä panokseni Blogistanian kirjallisuuspalkintoäänestykseen. Äänestäyksessä olisi ollut myös omat kategoriat käännöskirjallisuudelle sekä lasten- ja nuortenkirjoille, mutta niitä en ole lukenut valittavaksi asti.



Blogistanian Finlandia


1. Kaj Korkea-aho: Paha kirja (3 pistettä)
2. Minna Lindgren: Ehtoolehdon tuho (2 p.)
3. Mikko Porvali: Sinisen kuoleman kuva (1 p.)


Blogistanian Tieto


1. Tiina Miettinen: Piikojen valtakunta (3 pistettä)
2. Tommi Uschanov: Hätä on tarpeen (2 p.)
3. Harri Nykänen: Likainen Harri (1 p.)



tiistai 12. tammikuuta 2016

Tommi Uschanov: Hätä on tarpeen

1965 on aivan satunnaisesti valittu vuosi, josta tuli viime vuonna kuluneeksi mukava määrä vuosikymmeniä. Muistikuvissa siitä on tullut myös vuosi, johon 60-luvun edistysusko huipentui. Tuon vuoden jälkeen pessimismi korvasi edistysuskon. Näin kertoo filosofi Tommi Uschanov uusimmassa kirjassaan Hätä on tarpeen. Se sopisi mainiosti taustoittamaan vaikkapa äskettäin lukemaani romaania Jos ei tiedä.

Toiseen maailmansodan päätyttyä jo rauhantila tuntui ihmisistä huomattavalta parannukselta. Sodan jälkeen eurooppalaisten enemmistö pääsi ensimmäistä kertaa käsiksi nykyaikaisiin mukavuuksiin. 60-lukua muistetaan aikana, joka toi juoksevan veden tavallisten ihmisten asuntoihin. Talous kasvoi hurjasti, ja tieteen edistymisen uskottiin ratkaisevan vielä olemassa olleet ongelmat. Ideologioiden välisten taisteluiden nähtiin päättyneen - voitaisiin päästä lopputulokseen, joka häivyttäisi niiden väliset erot ja tyydyttäisi kaikkia osapuolia. Talouskasvun turvin kaikissa länsimaissa pystyttiin laajentamaan julkista sektoria ja tarjoamaan kansalaisille entistä parempia palveluita. Näkyvissä ei ollut mitään syytä epäillä, etteivätkö elinolot paranisi entisestään tulevaisuudestakin.

Sitten tapahtui jotakin. Jo 60-luvun loppupuolella alettiin epäillä, pystyykö talouskasvu sittenkään tekemään ihmisistä entistä onnellisempia. Seuraavalla vuosikymmenellä optimismi karisi erityisesti Englannissa, missä yhteiskunnan alettiin nähdä olevan suorastaan romahduksen partaalla kaikkine uusine tehtävineen. Edessä olisi taantuminen kehitysmaiden tasolle - tai ainakin kommunistinen vallankaappaus, jonka nähtiin jo osaksi toteutuneen.

Toinen maa, jonka politiikan muutoksia Uschanov pohtii, on Yhdysvallat. Yhdysvaltoja käsittelevässä luvussa on aika paljon samaa kuin aiemmassa, silmiä avaavassa Long Play -artikkelissa. 60-luvulla optimismi oli valoilla Yhdysvalloissakin, ja maata pidettiin esimerkillisenä Euroopassakin. Yhdysvaltain maltillista poliittista kulttuuria ihailtiin, samoin kiihkotonta uskonnollisuutta ja sosiaaliturvan parannuksia. Mikään näistä asioista ei tule mieleen, kun miettii Yhdysvaltoja nykyään.

Uschanovin mukaan Yhdysvaltain politiikan suunnan käänsivät Vietnamin sota ja rotukiistat. Ne veivät uskon amerikkalaiseen yhtenäiskulttuuriin. Mustien kansalaisoikeudet olivat liikaa erityisesti etelävaltioiden konservatiiveille, jotka niitä vastustaessaan avasivat oven kaikelle muullekin kiihkoilulle. Minusta yksinomaan tämä selitys riittää tekemään ihmisestä pessimistin. Älytöntä!

Maamme eturivin älykköihin kuuluva Uschanov tekee tapansa mukaan huolellista työtä tonkiessaan menneisyydestä esiin yllättäviä tosiasioita, jotka kumoavat piintyneitä uskomuksia. Englantia ja Yhdysvaltoja käsittelevissä luvuissa on paljon uutta tietoa, mutta mielenkiintoisin on kuitenkin päätösluku, jossa Uschanov pohtii tosiasioiden valossa, onko kulttuuripessismiin aihetta. Hän huomauttaa, että modernisaatio jatkui, vaikka ihmiset menettivät uskonsa siihen. Ihannoidulla 60-luvulla esimerkiksi sosiaalietuudet olivat todella vaatimattomia nykytasoon verrattuina, mutta silti niiden nähtiin todistavan, että valtio pitää huolen omistaan. Suomessa muun muassa lapsikuolleisuus on vähentynyt huomattavasti 60-luvun jälkeenkin. Samoin erityisesti henkirikokset ovat vähentyneet. Suomi on todellisuudessa muuttunut viime vuosikymmenien aikana entistä turvallisemmaksi maaksi.

Uschanovin mukaan Suomi on tosin sikäli poikkeus, että täällä kehitysoptimismi piti pintansa 90-luvun alun lamaan asti, jonka jälkeen pessimisteiltä omaksuttiin nekin ajatukset, joista muualla oli jo luovuttu. Jos katastrofitunnelma ja tosiasiat ovat ristiriidassa, sen pahempi tosiasioille.

Ennen kirjan lukemista pelkäsin, että pessismin kritiikki tarkoittaisi todellisten ongelmien kieltämistä. Siihen Uschanov ei kuitenkaan sorru. Hänen mielestään esimerkiksi ilmastonmuutoksesta kannattaakin olla huolissaan, mutta samalla hän kysyy, olisiko tämäkin ongelma voitu ratkaista, jos siihen olisi tartuttu ajoissa 60-lukulaisen optimismin hengessä. Miksei - kaikki tarvittava teknologiahan olisi ollut olemassa. Kuten Uschanov huomauttaa, sen enempää optimismi kuin pessimismikään eivät itsessään määritä lopputulosta. Optimismi on hyväksi, jos se kannustaa tarttumaan asioihin, ja haitaksi, jos oletetaan ongelmien ratkeavan itsestään.

Melkeinpä miellyttävintä kirjassa on, että siinä osoitetaan yhteiskunnallisten kehityskulkujen olevan seurausta ihmisten tekemistä päätöksistä. Kehitys ei ole vääjäämätöntä, eikä se perustu esimerkiksi kansanluonteeseen. Koska asiat ovat ennenkin muuttuneet, niitä voidaan muuttaa myös tulevaisuudessa. Kulttuuri muuttuu, kun sitä muutetaan.

Kirjasta on blogannut myös Eniten mina kiinnostaa tie -blogin Suketus.


Tommi Uschanov: Hätä on tarpeen - kulttuuripessimismin nousu 1965-2015 (Teos 2015)

maanantai 11. tammikuuta 2016

Raija Oranen: Aurora

Raija Oranen on taas ollut Suomen historian mahtinaisen jalanjäljillä. Aurora Karamzin (1808-1902) oli aikansa seurapiirikaunotar ja poliittinen taustavaikuttaja. Myöhemmällä iällä hän omistautui hyväntekeväisyydelle ja perusti Diakonissalaitoksen. Monta vuotta sitten olen lukenut toisenkin Aurora Karamzinin elämään perustuvan romaanin. En muista, kuka tuon kirjan oli kirjoittanut, mutta mielestäni Oranen onnistuu saamaan paremmin lihaa luiden päälle omassa romaanissaan. Se noudattelee varsin uskollisesti päähenkilön elämän todellisia käänteitä, joten juonipaljastukset eivät haitanne ketään.

Aurora Stjernvall esiteltiin suuren kohinan saattelemana Helsingin seurapiireille 16-vuotiaana. Hän ei kuitenkaan onnistunut nappaamaan kelvollista aviomiestä, mikä oli tuolloin nuoren naisen ainoa tehtävä. Kaunis ja ylhäinen Aurora oli myös liian älykäs mieltyäkseen kehen tahansa. Kun ikäneidoksi jääminen alkoi uhata, hänet lähetettiin Pietariin hovineidoksi. Siellä hän lopulta solmi avioliiton satumaisen rikkaan kaivospohatan kanssa - ei tosin rakkaudesta vaan keisarinnan käskystä. Miehen kuoleman jälkeen Aurora avioitui uudelleen itseään huomattavasti nuoremman upseerin kanssa, mutta menetti tämänkin ennen aikojaan.

Aurora kuului erittäin etuoikeutettuun yhteiskuntaluokkaan, ja hänen päivänsä täyttyivät tanssiaisista ja muista huvitilaisuuksista. Levätä hän ei kuitenkaan saanut. Etuoikeuksia seurasivat velvollisuudet. Hänen odotettiin auttavan sukulaisia, edistävän isänmaan etua, osallistuvan kaivosyhtiön toimintaan ja kasvattavan aviomiehistä kunnon ihmisiä, kuten myös omasta pojasta ja lukuisista suojateista. Kaikki nämä tuottivat ilon lisäksi myös pettymyksiä. Naisen paikka oli kodin piirissä, mutta Auroran kaltainen poikkeuksellisen tarmokas ja erittäin varakas nainen sai vaikutusvaltaa myös valtakunnan asioissa - toki silloinkin miesten kautta. Romaanin Auroralla on korkea moraali ja vahva sisäsyntyinen velvollisuudentunto.

Auroran elämä kattoi suurimman osan autonomian ajasta. Tuon ajan historialliset tapahtumat ovat vahvasti mukana tässäkin romaanissa, kun seurataan poliittisia juonitteluja erityisesti Auroran ja hänen isänsä, prokuraattori Walleenin näkökulmasta. Kuten joululomalla lukemassani Fannyssa, myös tässä romaanissa sankareita ovat pikemminkin myöntyväisyysmiehet kuin historian yleensä sankareiksi nostamat nationalistiset intoilijat. Mielenkiintoinen näkökulma sekin. Tätä yli 600-sivuista tiiliskiveä lukiessa tuntui kuitenkin välillä, etten olisi ehkä kaivannut niin laajoja Suomen talous- ja poliittisen historian oppitunteja. Eipä voida kuitenkaan sanoa, etteikö viihdekirjallisuus pyrkisi myös valistamaan lukijaansa.

Kirjassa kuvattu Hakasalmen huvila on nykyään viehättävä museo. Enää se ei sijaitse kaupungin ulkopuolella eikä meren rannalla.


Raija Oranen: Aurora (Teos 2014)

tiistai 5. tammikuuta 2016

Harri Nykänen: Likainen Harri

Yksi Suomen tunnetuimmista rikostoimittajista, dekkarikirjailijanakin kunnostautunut Harri Nykänen paljastaa muistelmissaan juttujensa taustat - myös niiden, jotka jäivät julkaisematta. Kirjoittamisesta innostunut raksamies päätyi Helsingin Sanomiin lähinnä sattumalta. Ala valitsi hänet, ei hän alaa. Toimittajan työstä tuli kuitenkin Nykäselle kutsumus, jota toteuttaessaan hän ei miettinyt työaikoja eikä pelännyt riitautua ylempiensä kanssa. Ura maamme päälehdessä päättyi, kun hän tuli talloneeksi liian suurille varpaille Matti Ahteen ahdistelujutusta kirjoittaessaan. Kirjassaan Nykänen kertoo suorasanaisesti oman versionsa tapahtuneesta ja esimiestensä toiminnasta siinä. Ajankohtaisena asiana lukijaa kiinnostanee myös Nykäsen käsitys meneillään olevasta Jari Aarnion oikeudenkäynnistä.

Kirjan perusteella rikollisia on kahdenlaisia. Omaisuus-, huume- ja väkivaltarikolliset eivät juuri menesty valitsemallaan uralla, mutta eivätpä he toisaalta uhkaile ja painosta rikostapauksista kirjoittavaa toimittajaakaan. Nykäsen mukaan monilla rikollisilla on sympaattinenkin puolensa eikä vankiloissa istu psykopaatteja ainakaan enempää kuin yritysten johdossa.

Toisenlaiset hämärämiehet ovat median kannalta hankalampia. He nimittäin tuntevat kaikki merkittävät päätoimittajat eivätkä epäröi käyttää valtaansa rikostoimittajia vastaan. Nykänen korostaa, että asemaansa väärin käyttäneiden poliitikkojen, yritysjohtajien ja korkeiden virkamiesten paljastamisen pitäisi olla median tärkeä tehtävä, jotta mätä ei pääsisi leviämään laajemmalla yhteiskunnassa. Esimiehet ovat kuitenkin liian varovaisia. Nykänen kuvaa sellaista Suomea, jossa sen enempää oikeuslaitos kuin mediakaan eivät kohtele kaikki rikollisia samalla tavalla vaan tarpeeksi mahtavat eivät joudu vastuuseen teoistaan. Korruptiolta halutaan sulkea silmät.

Kirjan perusteella Nykänen onkin varsinainen idealisti. Hän pohtii paljon lehdistönvapautta ja toimittajien tehtävää yhteiskunnassa. Hänen mielestään toimittajan pitäisi olla aina vastuussa lukijalle eikä esimiehille. Toimittajan tehtävä on totuuden kertominen silloinkin, kun se ei ole mukavaa tai oman ideologian mukaista. Minusta toimittajan urasta haaveilevien kannattaisi lukea tämä kirja. Olen itsekin puuhastellut hiukan media-alalla, mutta idealismini karisi nopeasti mutta eri syistä kuin Nykäsellä. Monet pienemmät lehdet palvelevat ilmoittajaa, eivät lukijaa. Nykänen ehti työskennellä Helsingin Sanomissa kulta-aikana, jolloin perinteinen journalismi oli voimissaan. Oli aikaa ja rahaa tehdä työ kunnolla. Nykyään joka paikassa vähennetään väkeä, mikä näkyy toimitustyön laadussakin. Vaikka Nykänen kritisoi esimiehiään Helsingin Sanomissa, kirjan alaotsikossakin esiintyvää Aatos Erkkoa hän kuvaa varsin myönteisesti.

Kirja koostuu löyhästi teemoitelluista lyhyistä tarinoista. Yhtenäistä juonta siinä ei ole. Vuorotellen vakava ja huvittava teos etenee sujuvasti aiheesta toiseen - ammattilaisen kirjoittamaa tekstiä. Yhdyssana- ja pilkkuvirheitä kirjassa on kuitenkin liikaa. Kun Nykänen kirjassaankin kehuskelee ansioillaan myös kustannuspuolella, muistakoon myös, ettei pienkustantamossakaan huolellisempi toimitustyö olisi varsinaisesti mikään synti.


Harri Nykänen: Likainen Harri - 20 vuotta Erkon renkinä (Docendo / Crime Time 2015)

sunnuntai 3. tammikuuta 2016

Anne Lise Marstrand-Jørgensen: Jos ei tiedä

Sota on päättynyt, Eurooppa vaurastuu, avaruutta valloitetaan, uudet ajatukset haastavat vanhat käsitykset hyvästä elämästä. Aviopari Eric ja Alice Horn ostavat omakotitalon uudelta, vauraalta asuinalueelta, joka oikein huokuu tulevaisuudenuskoa. Ericillä on hyvä työpaikka, ja hänen palkkansa turvin sairaanhoitajaksi kouluttautunut Alice pystyy jäämään kotiin hoitamaan perheen kolmea lasta, samaan tapaan kuin useimmat muutkin alueen naiset.

Elämä on mallillaan, mutta kumpikaan puolisoista ei ole täysin tyytyväinen. Alice tuntee, ettei hän ole ansainnut niin helppoa elämää. Hänen isänsä vammautui sodassa, minkä jälkeen äiti elätti perheen raatamalla pesulassa. Eric taas tuntee, ettei hän ole pystynyt mukavasta elämästään huolimatta täyttämään vanhempiensa odotuksia, eikä hän toisaalta edes halua samanlaista elämää kuin nämä ovat eläneet. Hän pyrkii olemaan edistyksellinen ja avoin aikakauden uusille ajatuksille, jotka haluavat vapauttaa ihmiset avioliiton kaltaisista edellisten sukupolvien itsestäänselvyyksinä pitämistä kahleista. 60-luvun loppua lähestyttäessä on entistä vaikeampi olla sekä edistyksellinen että aviomies ja perheenisä. Hippihenkiset ystävät tuntuvat melkein yhtä vaikeilta miellyttää kuin omat vanhemmat. Vielä vaikeampi tilanne on Alicelle, joka on luonteeltaan epävarma ja haluaisi elää ihan vain tavallista elämää. Eric kuitenkin ihannoi vapaata rakkautta ja painostaa vaimonsa kokeilemaan avointa avioliittoa. Toisen vapaus tarkoittaa toisen kahlitsemista johonkin sellaiseen, mihin tämä ei omasta vapaasta tahdostaan olisi ryhtynyt.

Ericin ja Alicen vakavaraisessa, turvallisen keskiluokkaisessa maailmassa on luonnollista, että koulutettukin nainen keskittyy ennen kaikkea kotiin ja perheeseen, kun siihen kerran on varaa. Kaikki eivät kuitenkaan ole enää siitäkään samaa mieltä, vaan naiseudesta on tulossa taistelutanner. Uudenlaiset feministit kasvattavat hiuksensa pitkiksi ja kehottavat naisia elättämään itse itsensä. Seuraavalla vuosikymmenellä he muuttavat naisyhteisöihin, juoksentelevat alasti kesäleireillä ja tarkastalevat sukupuolielimiään peilin avulla naisryhmissä. Naisen vartalo halutaan vapauttaa miesten vallasta. Tällainen feminismi tuntuu nykyään jo aika etäiseltä. Vapaan rakkauden ihailijatkaan eivät oikein sulata sitä, pitävät ennemmin katkerana ja naurettavana. Seksuaalisesti vapaamielinen Eric ei juuri käsiään likaa kotitöissä.

60-luvun vallankumoukset tuntuvat muutenkin jääneen kesken. Ericin ja Alicen lapset joutuvat edelleen kohtaamaan maailman, jossa oikeanlainen tyttöys ja naiseus on tarkasti määritelty. He ovat jopa konservatiivisempia kuin vanhempansa.

Ericin ja Alicen lisäksi päähenkilöksi nousee heidän keskimmäinen lapsensa Flora, joka viihtyy pienenä paremmin metsässä haaveilemassa kuin tyttökaverien seurassa. Hänen paras ystävänsä on mielikuvituskoira. Isompana hän vaihtaa koulua ja pääsee mukaan tyttöjen yhteisöön, jota hän kuitenkin edelleen tarkkailee ulkopuolisin silmin. Tyttöryhmässä eläminen vaatii jatkuvaa ponnistelua tarkkoine sääntöineen, jotka eivät ole Floralle luonnostaan yhtä selviä kuin hänen tovereilleen. Minun on vaikea samaistua kirjan kuvaamaan tyttökulttuuriin - me puhuimme teini-iässä enemmän hevosista kuin pojista saatika että olisimme luokitelleen poikia eri kategorioihin tavoiteltavuuden mukaan. Kuitenkin kirjan kuvaus tytöksi ja naiseksi kasvamisesta on jokseenkin inhorealistista. Entäs pojaksi ja miehenksi kasvaminen? Siitä emme saa kuulla, sillä Eric on ainoa mies, joka suostuu romaanissa avaamaan omia kokemuksiaan. Esimerkiksi perheen poika Martin näyttäytyy ainoastaan muiden kertoman kautta.

Tästä kirjasta on jotenkin vaikea kirjoittaa mitään. Lähes 600 sivua henkilöitä ja tapahtumia, joille voi helposti kuvitella olevan vastineensa todellisuudessa. Arkielämää, mutta kiinnostavaa sellaista. Olen liian nuori vertaamaan tapahtumia mihinkään itse kokemaani. Toisaalta henkilöt ovat niin typeriä, että heitä tekisi mieli ravistella, toisaalta kuitenkin niin inhimillisiä, ettei voi olla tuntematta myötätuntoa heitä kohtaan. Elämä näyttäytyy sarjana asioita, jotka eivät mene suunnitelmien mukaan, loputtomana jatkumona tilanteita, joissa vähän itse kukin tuntee alemmuutta ja riittämättömyyttä. Kirjan aikuisilla on korkeita ihanteita ja hyvää tahtoa, mutta he osaavat kommunikoida toistensa ja lastensa kanssa yhtä huonosti kuin omat vanhempansa. Ihanteet eivät tahdo muuttua todeksi. Ja mitä tavoiteltu vapauskin on? Ainakin sen tavoittelussa vaikuttaisi olevan hämmentävän paljon sääntöjä ja vaatimuksia, joiden täyttämisessä yksilö voi epäonnistua.

Enpä muista, milloin olisin viimeksi lukenut tanskalaisen romaanin. Mutta olisi Jos ei tiedä voinut yhtä hyvin kertoa mistä hyvänsä muustakin Länsi-Euroopan maasta sotasukupolvineen ja optimismin leimaamine vuosikymmenineen sodan loputtua. Toisaalta täytyy myöntää, etten heti hahmota, missä esimerkiksi Alicen isä on sotakokemuksensa hankkinut. SS-joukoissa miehittäjän kanssa veljeillen? Pitäisikö olla tanskalainen ymmärtääkseen? Vai sijoittuvatko tapahtumat ylipäätään Tanskaan vai nimenomaan siihen mihin hyvänsä Länsi-Euroopan maahan?

Romaanista ovat aiemmin kirjoittaneet muun muassa Kirjakaapin kummitus, Lumiomena ja Ullan luetut kirjat. Jonkinmoista hämmennystä kirja näkyy herättäneen myös muissa lukijoissa, mikä on mielestäni hyvän romaanin merkki. Siinä kuvataan myös sellaisia asioita, joita ei välttämättä ole kivaa ja helppoa lukea.


Anne Lise Marstrand-Jørgensen: Jos ei tiedä (WSOY 2015)
Alkuteos: Hvad man ikke vet (suom. Kari Koski)