Jouluhömppää x2

Joulumaa

Jouluna on tunnetusti aikaa lukea - vaikkapa fiksuja maailmankirjallisuuden klassikoita, joita on minunkin kirjapinossani muutamia. Sen sijaan olen lukenut hömppää sekä omasta että perheenjäsenten pinoista.

Joulun ensimmäinen hömppäkirja sai luvan olla Raija Orasen muutaman vuoden takainen historiallinen romaani Fanny, joka kertoo näyttelijätär Fanny Grahnin, sittemmin kauppaneuvoksetar Fanny Sinebrychoffin tarinan. Romaani perustuu todellisten henkilöiden elämään, kirjailijan mielikuvituksella väritettynä toki. Romaanissa Fannyn elämässä on kaksi miestä. Aviomiehen lisäksi hänen sydämensä on sykkinyt myöhemmälle langolle, lääkäri Ferdinand Wahlbergille. Romaanin juoni kuvaa 1800-luvun loppupuolen ruotsinkielisen sivistyneistön kulttuuririentoja. Päähenkilöt yhteen tuotava teatteri on tärkeää, mutta myöhemmin myös eurooppalaisen arvotaiteen keräily.

Maailmanhistoria ei kuitenkaan ohita romaanin sivistyneitä ja hyväntahtoisia päähenkilöitä, vaan poliittiset ristiriidat repivät heidän lähipiiriäänkin. Millainen suunta nuoren kansakunnan pitäisi ottaa, vai onko se kansakunta ollenkaan? Kansallisen itsetunnon noustessa ja Venäjän otteen samanaikaisesti kiristyessä Sinebrychoffeista tulee kansallismielisiä. Wahlberg puolestaan pysyy lojaalina Venäjän keisarille ja esivallalle, jota hän pitää laillisena. Kirjailija antaa Wahlbergin perustella pohdintojaan varsin laajasti, mikä onkin mielenkiintoista, koska edes romaanikirjallisuudessa pääsee harvoin eläytymään autonomia loppuajan venäläismielisten myöntyväisyysmiesten ajatuksiin. Historiankirjoituksessa heidät esitetään mielestäni tarinan konnina - jälkiviisaista historiallisista romaaneista puhumattakaan.

Wahlberg on muutenkin kiinnostava hahmo. Nuorena hän on romanttisen (kyllä, tarkoitan sitä 1800-luvulla mellastanutta kulttuuriliikettä) sankarin perikuva, omista tunteistaan huumautunut nuori haihattelija. Ei hän silti valistuksen perintöäkään ole unohtanut vaan pyrkii työskentelemään kansan tervehdyttämiseksi ja sivistämiseksi. Kansa vain ei osoita arvostavansa näitä pyrkimyksiä Wahlbergin toivomalla tavalla. Korkeita ihanteita vaaliva tohtori on heidän silmissään sekä ryssä että vihattava kapitalisti. Viimeistään vuoden 1918 tapahtumat horjuttavat tohtorin idealismia, kun kaikilla tuntuu olevan oma totuutensa, jota ollaan valmiit puolustamaan vaikka ase kädessä.

Fannyn elämän ristiriidat ovat perinteisiä naisten kohtaamia valintatilanteita. Asettaako ura vai perhe etusijalle? Vanhenevan näyttelijättären kohtaloa ei huvita koettaa, rikkaisiin naimisiin siis. Mutta ei aviomiehen kanssakaan aina helppoa ole, ei etenkään pitkinä päivinä, kun rikkaan rouvan ainoaa askaretta on posliiniesineiden järjestely. Minun makuuni kirjassakin on hiukan liikaa tunteissa kieriskelyä. Uskon kyllä, että tarinalla on myös ystävänsä. Minusta romaani on kuitenkin viihdekirjaksi hiukan pitkäpiimäinen.

Entäs joulun toinen hömppäkirja sitten? No, se oli Cathy Kellyn  esikoisromaani Naiselta naiselle. En muista, olenko lukenutkaan sitä aikaisemmin, mutta sillä ei liene väliä. Kaikkihan tällaiset kirjat ovat niin ennalta arvattavia, että kun on lukenut yhden, tietää kaikkien muidenkin juonen. Alussa nainen pääsee onnekkaasti eroon kelvottomaksi osoittautuneesta aviomiehestä/miesystävästä. Sitten hänestä tulee itsevarma, kaunis, seksikäs ja ennen kaikkea hoikka, ellei hän ole jo valmiiksi. Sitten kuvaan astuu Täydellinen Mies, joka on menestyvä, komea, hoikka, huomaavainen ja vastuuntuntoinen. Tapahtuu muutamia vastoinkäymisiä, koska eihän nainen voi heti ymmärtää omaa parastaan. Tarinan loppu on toki onnellinen: hyvikset saavat toisensa ja pahikset nenilleen. Ennen sitä kuvaillaan toki yksityiskohtaisesti jokaisen henkilön yllä olevat vaatteet. En ymmärrä puoliakaan käytetystä sanastosta enkä paljon muistakaan naistenromaanien naistenjutuista.

Romaani ei kuulu aivan Kellyn parhaimpiin, mutta muutenkin suosittelen genreä ainoastaan riittävän todellisuudentajuisille ihmisille. Muutoin on vaarana, että lukija tulee vain onnettomaksi odottaessaan onnellista loppua ja sitä täydellistä miestä, joka pystyy yksinään täyttämään naisen kaikki tarpeet (ks. Helsingin Sanomien maino kolumni).


Raija Oranen: Fanny (Teos 2008)

Cathy Kelly: Naiselta naiselle (Gummerus 1999)
Alkuteos: Woman to Woman, suom. Leena Vallisaari

Cathy Kelly: Kaikki alkoi Pariisissa

Cathy Kellyn pari edellistä romaania ovat olleet mielestäni niin kehnoja, ettei minulla ollut suuria odotuksia, kun löysin uutukaisen Kaikki alkoi Pariisissa lähikirjaston pikalainapöydältä. Kannatti kuitenkin antaa Kellylle vielä tilaisuus, sillä vaikka tämäkään kirja tuskin jää kirjallisuuden historiaan poikkeuksellisena mestariteoksena, se on kuitenkin aivan kelpo viihderomaani ja lisäksi ihanan pitkä sellainen. Viikko vierähti mukavasti kirjaa lukiessa.

Niin mikä alkoi Pariisissa? Toki romaani, mutta myös tapahtumaketju, joka etenee kohti Katyn ja Michaelin häitä. Kellyn tapana on kuvailla rinnakkain useiden toisiinsa liittyvien henkilöiden elämää. Tarinaa ikään kuin valotetaan eri näkökulmista. Niin tässäkin romaanissa. Nuorenparin lisäksi mukana on koko joukko heidän perheenjäseniään ja ystäviään.

Kellymäiseen tyyliin tarinan hyvikset ovat kovin silkoisia. Esimerkkeinä mainittakoon alakoulun rehtori, joka uskoo kaikkien lapsien mahdollisuuksiin, tuntee entiset oppilaansa ja vieläpä rakastaa välituntivalvontoja. Toinen päähenkilö, sokerileipuri, tekee vain täydellisiä kakunkuorrutuksia. Vanhusten hoivakodin johtajatar puolestaan vastaa henkilökohtaisesti siitä, että hoivakodissa kaikuu vain nauru ja iloinen rupattelu. Kaikki asuvat sievissä pienissä taloissa, joissa vallitsee lämmin ja kodikas tunnelma. Lisäksi päähenkilöt ovat toki kauniita, hoikkia ja tyylikkäitä tekemättä siitä kuitenkaan numeroa. Vain pahikset käyttävät loputtomasti aikaa tyylinsä ylläpitämiseen, siis nämä kylmät yläluokkaiset äidit ja ex-miehensä elämää terrorisoiva katkera entinen puoliso, joka on suruissaan lihottanut itsensä jälkiruokia syömällä. Onneksi lopulta kaikki ongelmat kuitenkin ratkeavat, ja jotkut pahikset jopa näkevät omassa käytöksessään parantamisen varaa.

Tavallaan Kellyn vankkumaton usko ihmisten hyvyyteen on herttaista ja voimaannuttavaa. Välillä olo on kuin lapsena syötyäni yhdellä kertaa aivan liian paljon marenkia.

Tällä kertaa Kelly on onneksi luopunut kelttiläisestä mystiikasta ja ihmeellisen viisaat naiset loistavat poissaolollaan. Vaikka romaanin henkilöt ovat hiukan liian ristiriidattomia ollakseen oikein uskottavia, Kellyn kunniaksi on mainittava, että romaanissaan hän kuvaa pätevästi tavallisten ihmisten tavallisia asioita ja niihin liittyviä tunteita. Ketäpä ei välillä mietityttäisi, kuinka uusperheen arjen voisi saada toimimaan tai miten päästä yli epäonnistuneesta parisuhteesta. Tarinakin rullaa letkeästi omalla painollaan kohti - jokseenkin ennalta arvattavaa - loppuratkaisua. Hyvän mielen romaani.


Cathy Kelly: Kaikki alkoi Pariisissa (Gummerus 2015)
Alkuteos: It Started With Paris (2014), suom. Satu Leveelahti

Kaari Utrio: Seuraneiti

Kaari Utrio: Seuraneiti (Amanita 2013)

Mitä tehdä viihderomaanilla, joka ei viihdytä? Tai historiallisella romaanilla, joka kuvaa historiaa kovin valikoiden? Sellaisia ovat olleet Kaari Utrion kolme viimeistä romaania. Ideat taitavat olla lopussa, mutta tasaisin välein on pukattava kirja joulumarkkinoille. Kovin samanlainen on tilanne kuin Cathy Kellyllä. Tätä samaa viihderomaanin rappiota siis.

Historiallista romaania paremmin Kaari Utrion romaanien epiteetiksi sopisi anakronistinen romaani. Eihän näissä viimeisissä ole ollut mitään muuta jujua kuin se, että tiputetaan 1800-luvun maailmaan pari nykyihmistä, joiden arvomaailma on tietenkin kovasti ristiriidassa näennäisten aikalaistensa kanssa. Päähenkilöillä on oikeat nykyaikaiset arvot, 1800-luvun ihmisillä väärät. Pahikset ovat aatelisia, hyvikset nousevaa porvaristoa käytännöllisine ajatuksineen. Se aiheuttaa toki koko joukon hauskoja - mutta historiallisesti epäuskottavia - kommelluksia, joiden päätteeksi hyvikset saavat toisensa ja pahiksille käy huonosti. Vastapainoksi voisi suositella vaikkapa historioitsija Johanna Ilmikunnaksen tutkimuksia 1700-luvun ruotsalaisen aateliston arvomaailmasta. Ainakin hänen väitöskirjansa vaikutti melkeinpä vastalauseelta juuri Kaari Utrion romaanien sisältöä kohtaan.

Tietenkin porvarit olivat äärimmäisen hyödyllisiä niin sanotun edistyksen kannalta. Emme olisi tässä ilman heitä. En silti voi olla yhtymättä romaanin pahisten kritiikkiin - millaisia tylsimyksiä he ovatkaan! Ja millaisia häirikköjä aikakauden valtavirrasta tyyten poikkeavine arvoineen!

Anakronistisen arvomaailman lisäksi viimeisimmissä Kaari Utrion romaaneissa on ihmetyttänyt Venäjän vallan ajan kritiikitön ihailu. Herää kysymys, onko nyt taustalla suorastaan jonkinlainen poliittinen agenda, jollaiset eivät varsinaisesti ole olleet kirjailijalle aiemminkaan vieraita. Kaari Utrio ilmoittaa romaanihenkilöidensä suulla, miten kauheaa aika Ruotsin valtakunnan osana oli ja kuinka hyviksi kaikki asiat muuttuivat, kun itäiset maakunnat siirtyivät Venäjän alaisuuteen. Mitään Suomeahan ei tietenkään tuohon aikaan ollut, vaan kysyntä synnyttää tarjontaa ja suomalaisuus keksittiin pian poliittisen tilanteen muututtua.

Ruotsin valtakunnan esittäminen yhtenä taantumuksen pesäkkeenä miellyttää varmasti pakkoruotsin vastustajia. Silti kannattaisi muistaa, että suomalaisten Ruotsin historian tuntemus loppuu valitettavasti vuoteen 1809. Ei tiedetä, mitä tapahtui Suomen sodan jälkeen. On totta, että 1800-luvulla Suomen alueella saatiin tehtyä monenlaisia yhteiskunnallisia uudistuksia, joista tuli itsenäisen Suomen perusta. Toisaalta on totta, että Suomi oli 1800-luvulla Euroopan takapajula, kun taas Ruotsissa ryhdyttiin vuoden 1809 vallankumouksen jälkeen rakentamaan kansalaisyhteiskunnan perusteita. Kaikki uudistukset tapahtuivat Ruotsissa ja muun muassa Ruotsiin personaaliunionin kautta liitetyssä Norjassa paljon aikaisemmin kuin Suomessa. Erot muun muassa poliittisessa päätöksenteossa ja ylipäätään hallitsijoiden ja kansalaisten suhteessa näkyvät vieläkin. Iso osa suomalaisesta kulttuurista elää vieläkin henkisesti tsaarin aikaa, ja siirtyminen moderniin kansalaisyhteiskuntaan käy kangerrellen.

Voidaan tietenkin hyvällä syyllä kysyä, olisi Ruotsi alkanut modernisoitua ilman Suomen menettämisen järkytystä. Toisaalta Länsi-Euroopassa tapahtui muutenkin, eikä muutoksen pyörteiden ulkopuolelle olisi ollut mahdollista jättäytyä pysyvästi. Olisiko Suomi itsenäistynyt myöhemmin? Ainakin siitä olisi tullut aivan erilainen valtio.

Mutta viihdettähän tämä on. Mitä väliä siis? Kyllä minulle vain on. Myös romaanien epäuskottavuus saa verenpaineen nousemaan punaiselle.

Joissakin Kaari Utrion vanhemmissa romaaneissa oli rakkauskuvion ja aateliston pilkkaamisen lisäksi hauska ja vetävä juoni. Siksi romaanit viihdyttivät tietystä epä-älyllisyydestä huolimatta. Sen sijaan Seuraneiti on pelkästään tylsä. En suosittele sitä oikeastaan kellekään, paitsi ehkä jollekin pakkoruotsia vastustavalle uusnationalistille uskonvahvistukseksi.

Cathy Kelly - Mehiläiskuningatar

Cathy Kelly: Mehiläiskuningatar (The Honey Queen)
Gummerus 2014

Älkää tulkitko tätä niin, että halveksisin viihderomaaneja. Luen niitä paljon, ja monet niistä ovat oikeasti hyviäkin. Niistä kenties lisää myöhemmin. Sitten on näitä huonoja, jotka eivät paljon eroa prinsessasaduista. Täydellinen (yleensä kaunis, hoikka ja menestyvä) nainen kohtaa täydellisen miehen, vastoinkäymisten jälkeen he saavat toisensa ja lopussa pahiksille käy huonosti. Tiedättehän.

Cathy Kellyn kirjojen kantava idea on aina ollut vaikeuksien voittaminen ja luun lyöminen pahisten kurkkuun. Aiemmin pidin tämän Irlannin oman Paulo Coelhon kirjoja sympaattisina. Ehkä varhaisemmat teokset olivatkin parempia. Pitäisi ehkä lukea jokin niistä uudestaan. Pari viimeistä on ollut kuitenkin sellaisia pettymyksiä, ettei Mehiläiskuningatar edes yllättänyt.  Kirjojen on varmaankin tarkoitus olla voimaannuttavia, mutta muun muassa Mehiläiskuningattaresta puuttuu kokonaan vetävä tarina. Romaanitaiteesta tulee haaleaa itsehoitokirjallisuutta, josta tulee mieleen lähinnä edellä mainittu brasilialaiskirjailija. Eihän siinä sinänsä mitään vikaa ole - tällainen kirjallisuushan on perheelliselle ihmiselle mitä mainioin tulonlähde.

Jokin aika sitten ostin Kotilieden irtonumeron ja järkytyin. Kun minä olin pieni, lehden tarkoitus oli selvästi kasvattaa lukijaa. Siinä oli artikkeleita muun muassa Friedrich Nietzschestä ja Sigurd Wettenhovi-Aspasta. Lehti piti naislukijaa älyllisenä ihmisenä, joka pyrkii ja pystyy kehittämään itseään. Nyt lehti näytti olevan samaa ulkonäkö- ja sisustushöttöä kuin kaikki muutkin naistenlehdet.

Mielestäni me naiset emme ole niin tyhmiä. Ansaitsemme parempaa. Siksi haluankin viihdekirjallisuuteni ilman sisäisiä viisaita naisia, enteitä ja aavistuksia ja muuta kaunokirjallista homeopatiaa. Viihdekirjallisuuden ei tarvitse olla typerää. Ja eikö naiskirjallisuus voisi käsitellä muitakin aiheita kuin täydellisen parisuhteen ja täydellisen miehen metsästystä? Todellisessa elämässä tämä Peggykin valittaisi parin vuoden kuluttua naistenlehden sivulla, että hurmaava ja täydellinen David osoittautuikin narsistiksi. Tämä siis sarkasmina - todennäköisempiä psykopaatteja ovat esimerkiksi Nora Robertsin manipulointiin ja vallankäyttöön taipuvaiset miespäähenkilöt.

Lukekaa mieluummin Elisabeth Noblea, joka on mielestäni tämän kirjallisuuden lajin ehdoton kuningatar tällä hetkellä.

Kunnia lähikirjastolleni, joka tosiaan nimittää näitä kirjoja hyllytekstissä viihdekirjallisuudeksi eikä romantiikaksi.

Marianne Fredriksson: Simon

Marianne Fredriksson: Simon (Otava 1999)
Alkuteos: Simon och ekarna (1985)

Miksi maailmaan tarvitaan vielä yksi uusi kirjallisuusblogi? Ei varmasti tarvitakaan, mutta tarvitsen paikan, mihin haudata kirja-analyysit, joista kukaan ei ole kiinnostunut. No, se puolustuspuheista.

Päätin aloittaa blogin pohtimalla Marianne Fredrikssonin romaania Simon, koska sain sen luetuksi eilen ja se oli pitkästä aikaa ensimmäinen "vakava" romaani, johon jaksoin paneutua. Fredriksson on ruotsalainen toimittaja ja kirjailija, joka on kirjoittanut koko joukon romaaneja. Joitakin niistä on suomennettukin. Olen aikaisemmin lukenut Anna, Hanna ja Johanna -romaanin, joka kertoo kolmen ruotsalaisen naisen, isoäidin, äidin ja tyttären, elämäntarinat. Pidin siitäkin kirjasta. Olin tosin lukenut Simonin jo puoleenväliin, ennen kuin tajusin, että kirjailija on sama.

Simonin päähenkilö on puoliksi juutalainen poika, joka syntyy ennen toista maailmansotaa aviottomana lapsena ja adoptoidaan ruotsalaiseen työläisperheeseen. Romaanissa seurataan hänen elämäänsä varhaisesta lapsuudesta nuoreksi aikuiseksi. Kouluikää varjostaa toinen maailmansota, sodan pelko taisteluiden ulkopuolella pysyneessä Ruotsissakin ja tietysti eri tahoilta tihkuvat tiedot juutalaisten kohtaloista keskitysleireillä. Simon pidetään pitkään tietämättömänä juutalaisista juuristaan, mutta koulussa hän tutustuu osittain eksoottisen ulkonäkönsä aiheuttaman epäluulon vuoksi juutalaiseen poikaan, jonka varakas kauppiasisäkin ystävystyy Simonin perheen kanssa. Syntyy kohtalonyhteys kahden täysin eri yhteiskuntaluokkaan kuuluvan perheen välille. Erilaiset taustat aiheuttavat myös hankausta, myös siitä syystä, että herkkä ja lahjakas Simon on sivistyneen kauppias Lentovin mieleen, kun taas käytännöllinen Isak pärjää arjen töissä Simonin isän kanssa.

Juutalaisten kärsimys on kirjan keskeisiä teemoja. Se ravistelee jollain tavalla jokaisen päähenkilön elämää. Kuitenkin romaanissa kaikki muutkin ovat kärsineet pahuudesta ja välinpitämättömyydestä. Kurjissa oloissa vanhemmat eivät ole pystyneet rakastamaan kaikkia lapsiaan, vaan etenkin naisten on ollut pakko synnyttää maailmaan lapsia, joita he eivät ole halunneet. Tahallinen ja tahaton julmuus jättää jälkensä lapsiin, mutta traumoistaan huolimatta he pystyvät rakastamaan toisiaan ja olemaan siirtämättä kokemuksiaan seuraavalle polville. Romaani kertoo hyvien ihmisten kamppailuista pahassa maailmassa.

Kirja on erittäin liikuttava. Ihmisten kokema pahuus on kuvattu koskettavasti. Itkin monta kertaa kirjaa lukiessani, mutta tunteisiin vetoavat tapahtumat tuntuivat myös hiukan laskelmoiduilta. Aivan kuin käsikirjoitukseen olisi merkitty kohdat, joissa lukijan tulee purskahtaa itkuun. En ole aivan varma historiallisen kuvauksen uskottavuudestakaan. Osa kirjan henkilöiden kokemuksista ja mielipiteistä tuntuu hiukan liian alleviivatuilta, varsinkin yhteiskuntaluokkien välistä kitkaa kuvaavat kohdat. Toisaalta romaanin ei selvästikään ole ollut tarkoituskaan kuvata vain Ruotsin historiaa (kuten Anna, Hanna ja Johanna), vaan siinä liikutaan myös unen ja psykoottisten harhojen maailmoissa. Tarkemmin psykologiaa tuntematta veikkaisin, että Jungin teoriat ovat vaikuttaneet romaaniin aika paljon. Alitajunnassa vilisee myyttejä ja arkkityyppejä, jotka lopulta auttavat kirjan henkilöitä vapautumaan menneisyydestään.

Simon olisi aiheensa vuoksi helpointa luokitella historialliseksi romaaniksi, mutta järin realistinen se ei ole. Psykologisoivaa hömppää on toki ollut muissakin lähinnä naisille suunnatuissa kirjoissa - älkäämme unohtako esimerkiksi Cathy Kellyn ihmeellisen viisaita naisia. Irrationaaliset elementit eivät kuitenkaan haitanneet tarinaan uppoutumista, vaikka ne eivät kirjan henkilöihin suuhun istutettuina aina järin uskottavilta tuntuneetkaan. Luulenpa, että jossain välissä kotiini kerrostuu ainakin väliaikaisesti myös muita Fredrikssonin romaaneja.