Harri Nykänen: Rikoksen evankeliumi

Jo Harri Nykäsen uuden romaanin lähtökohta sai minut epäluuloiseksi. Neljä veljestä on nimetty evankelistojen mukaan. Tulee mieleen vanha vitsi, jossa neljäs poika on nimetty Pasiksi. Mitähän tästä seuraa? Toisaalta vankilamaailmaan sijoittuva taustatarina vaikutti etukäteen mielenkiintoiselta.

Matteus, Markus, Luukas ja Johannes ovat viettäneet lapsuutensa vankilassa ja sen liepeillä - onhan heidän isänsä ollut sen pitkäaikainen, diktaattorin ottein toiminut johtaja ja vankimielisairaalan psykiatri. Isä on sekopää, joka hurahti välillä uskontoonkin, mikä selittää lasten nimet. Äidissäkin on jotain outoa. Poikien lapsuus ei ole ollut onnellinen, vaan jokainen heistä kipuilee aikuisenakin lapsuuden kokemustensa kanssa. Toiseksi vanhin poika Markus alkoi ensimmäiseksi kapinoida. Hänen tiensä vei rikollisjärjestöön ja vankilan asiakkaaksi. Romaanin alussa hän on juuri päässyt koevapauteen ja aikoo jatkaa elämäänsä rehellisenä kansalaisena. Nynny Matteus on päätynyt verotarkastajaksi ja harrastelijataiteilijaksi, jonka lahjoja muut eivät oikein ymmärrä. Hänen perheensä on hajonnut, kuten äitinsä jäljillä psykiatriksi opiskelleen Luukkaankin. Nuorin poika Johannes puuhastelee jotain salaperäistä, mistä edes hänen perheellään ei ole käsitystä.

Perheen tarina on synkkä, mutta niin on ympäröivä yhteiskuntakin. Liikutaan sakeissa salaliittoteorioissa. Asetelma tuo mieleen vanhan Raid-tv-sarjan: yhteiskunnan isot pojat ovat keskenään liitossa veronmaksajien huijaamiseksi, eivätkä hyvikset pääse niskanpäälle pelkästään laillisin keinoin. Kun Matteus joutuu ahdinkoon tutkittuaan laajaa talousrikosvyyhtiä, muutoin toisiaan kyräilevät veljekset yhdistävät voimansa.

Valitettavasti veljesten nimet eivät ole romaanin ainoa hölmö ja epäuskottava kohta. Mielestäni tarina on alusta loppuun asti aivan typerä. Onko tämä olevinaan parodiaa? Ainakaan kirjan huumori eik naurata, ja sen mahdollinen yhteiskuntakritiikkikin hautautuu perin epäuskottavien käänteiden alle. Olisin odottanut etenkin mainioiden Ariel-romaanien jälkeen Nykäseltä enemmän. Teos aloittaa uuden sarjan, jota tuskin tarvitsee tämän perusteella lukea. Sarjan ensimmäisestä osasta jää päälimmäiseksi harmistus, että pitikin maksaa euro varausmaksua kirjastolle.


Harri Nykänen: Rikoksen evankeliumi - Uhraus(CrimeTime 2016)

Timo Sandberg: Unta ei voi tunnustaa

Pekka Rannikko on tylsähkö vakuutusasiamies, jonka elämästä tulee yllättäen paljon jännittävämpää, kun ex-vaimo soittaa hädissään ja kertoo yhteisen tyttären katoamisesta. Ex-vaimon ilkeilyn ja nalkutuksen seasta selviää, että tytär on jo pitkään ollut kaltevalla pinnalla, lopettanut koulunsa ja liikkunut epämääräisessä seurassa. Kun nykyisenkään vaimon kanssa ei oikein suju, naisten kiusaama viaton miesparka omistautuu tyttären katoamisen selvittelyyn. Ja löytyyhän tyttö, mutta vaikeudet eivät lopu siihen. Nuorisojengi, johon tyttö kuuluu, on sekaantunut isompiin asioihin kuin mistä he pystyvät selviytymään ilman apua.

Unta ei voi tunnustaa on asetelmaltaan melko perinteinen dekkari. Rannikko joutuu salapoliisin rooliin tahtomattaan. Hän kuitenkin selviytyy nokkeluutensa varassa paremmin kuin poliisi, joka ei tahtoisi ottaa tapausta vakavasti. Rannikko turvautuu hiukan kyseenalaisiinkin keinoihin, mutta tietenkin vain hyvänhyvyyttään. Onhan hän lopulta kunnollinen mies ja isä, vaikka kieltämättä joissakin kohtaa tarinaa käy mielessä, ettei hukassa oleva vanhemmuus taida ollakaan ihan niin uusi ilmiö kuin väitetään. Siitäkin voi toki kätevästi syyttää vaimoja.

Miehenä olemisen vaikeuden lisäksi kirjan toinen tärkeä teema on nuorison ongelmat. Kirjan nuoret ovat kotoisin toinen toistaan kauheammista oloista. He ovat näköalattomia ja ulkopuolisia. Tämä siis jo ennen 90-luvun alun lamaa. Nuoret rellestävät kenenkään puuttumatta, juopottelevat, harrastavat irtosuhteita ja sekaantuvat huumeisiin, joita on kirjassa kuvattu perinteisestä huumevalistuksesta tutuilla kauhukuvilla. Vaikka nuoret ovat pahoissa ongelmissa, jotkut heistä kasvavat tarinan myötä vähintäänkin inhimilliseksi hahmoiksi.

En ole koskaan ollut suurin Timo Sandberg -fani. Etenkään hänen kirjoittamansa hevostyttökirjat eivät aiheuttaneet mitään tunnistamisen kokemuksia. Enpä voi väittää, että olisin kauheasti pitänyt tästäkään kirjasta, vaikka sillä on kieltämättä hetkensä etenkin tarinan loppupuolella. Kyllähän tällainen kirjallisena välipalana menee, vaikkei kovin suuria tunteita herätäkään.


Timo Sandberg: Unta ei voi tunnustaa ( Karisto 1990)

Mikko Porvali: Veri ei vaikene

Muistatko vielä Jussi Kähösen ja Salomon Eckertin, jotka ratkoivat rikoksia ja yhteiskunnallisia ongelmia Karelia noir -sarjan edellisessä osassa Sinisen kuoleman kuva? Pidin itse kirjasta kovasti, joten ilahduin, kun jatko-osaa ei tarvinnutkaan odottaa kovin kauan.

Kakkososassa kiehtova 20-luku on jäänyt taakse ja kieltolakikin kituu henkitoreissaan. Tapahtumien näyttämö, Viipuri, ei silti ole juuri rauhoittunut. Poliisit tekevät jokapäiväistä työtään henkensä uhalla, sillä poliisimurhat ja muu väkivalta on arkipäivää. Ei poliisienkaan toiminta aina järin puhdasotsaista ole. Suomi on vielä hyvin kaukana oikeusvaltiosta. Tuomioistuimetkin tuomitsevat pikemminkin mielipiteiden kuin lain perusteella, ja etenkin tietyillä poliittisilla ääriliikkeillä tuntuu olevan niihin tavattoman suuri vaikutus.

Kirjan alussa on siis edetty 30-luvun alkuun. Kähönen ja Eckert eivät ole enää nuorukaisia. Kähönen on avioitunutkin ja saanut lapsia. Päähenkilöiden suhde noudattelee klassista dekkarikaavaa: Eckert on eksentrinen poikkeusyksilö, lahjakas mutta häikäilemätön, kun taas kertojanääni Kähönen on vähemmän loistokas mutta moraaliltaan perinteisempi apulainen ja ihailija. Eräiden yllättävien käänteiden vuoksi Kähönen joutuu kuitenkin pärjäämään myös ilman Eckertin kovia otteita ja neuvokkuutta. Samalla hän saa esimiehensä menneisyydestä selville asioita, joiden jälkeen oikein mikään ei enää yllätä. Menneisyys toki myös selittää nykyisyyttä ja Eckertin elämänasennetta.

Kirjassa ei oikeastaan ole varsinaista juonta, vaan se on pikemminkin vauhdikas kokoelma löyhästi toisiinsa liittyviä tapahtumia. Aluksi poliisit päätyvät tutkimaan suutarin katoamista toisen poliisipiirin alueelle. Jostain syystä paikalliset poliisit vaikuttavat kummallisen haluttomilta tarttumaan tapaukseen. Tutkinnan edetessä esiin nousee sangen vaikutusvaltaisia henkilöitä, joilla kaikilla on kytköksiä Lapuan liikkeeseen. Lapualaiset noudattavat aivan omaa moraaliaan Jumalan, isänmaan ja kansan nimissä. Sisukkaasti lakia puolustavat Kähönen ja Eckert huomaavat päätyvänsä liikkeen vihollislistalle siitäkin huolimatta, että kumpikin on isänmaallinen mies, vapaussodan veteraani ja Kähönen vieläpä körttipapin poika. Kirjan lopussa eletään jo talvisodan alkuvaiheita. Sodassakin poliiseilla on tärkeä tehtävänsä kotirintaman turvaamisessa.

Kerronnaltaan Veri ei vaikene tuo mieleen klassiset poikaromaanit. Tärkeitä arvoja ovat urhoollisuus, uskollisuus ja hyvän puolella taisteleminen olosuhteista riippumatta. Kuten edellisessäkin osassa, kiehtovinta on maamme historian myrskyisten vaiheiden kuvaus poliisin näkökulmasta. Poliisit ovat tarinassa ehdottomasti sankareita, taipumattomia lain puolustajia, jotka eivät epäroi vastustaa vahvempiaankaan. Kun päästään sodan alkuun, jännitys tihenee niin, ettei kirjaa voi jättää kädestä. Vaikkei Veri ei vaikene luultavasti aivan täytä hyvän romaanin muotovaatimuksia, jännityskertomuksena sitä voi suositella. Voi myös pohtia, missä määrin kirja ottaa oikeusvaltion ja demokratian puolustuspuheena kantaa nykymaailman tapahtumiin.


Mikko Porvali: Veri ei vaikene (Atena 2016)
Karelia noir II

Jarkko Sipilä: Takamäki-sarja

Olen kevään ja kesän mittaan lukenut lähes putkeen Jarkko Sipilän kaikki kuusitoista Takamäki-romaania, myös kevään uutukaisen Valheen kasvot. Romaanien päähenkilöt olivat jo tuttuja Paha paha tyttö -romaanista, jossa he seikkailivat yhdessä Raidin ja komisario Janssonin kanssa. Takamäki-kirjoissa esiintyy myös komisario Ariel Kafka, joten Sipilän ja Harri Nykäsen luomat henkilöhahmot työskentelevät todellakin samalla poliisilaitoksella. Myös henkilöissä on paljon tuttua: suoraselkäinen komisario, jonka alaisina työskentelevät tarmokas ja asiallinen naispoliisi (Susisaari / Joutsamo) ja puolirenttu miespoliisi (Huusko / Suhonen).

Erojakin on. Takamäki-kirjat pyrkivät kuvaamaan polisiin työtä realistisesti, ja Raidin kaltaiset ihannoidut, sarjakuvamaiset rikollishahmot puuttuvat niistä. Rikollista näkökulmaa tapahtumissa edustaa poliisi Suhosen lapsuudenystävä Salmela, jolla menee välillä paremmin ja välillä huonommin mutta jonka elämä ei kuitenkaan vaikuta mitenkään tavoittelemisen arvoiselta. Salmela on vähän raasu, joka ajelehtii ongelmasta toiseen. Hänellä ei ole oikein varaa minkäänlaisiin ihanteisiin. Vaikka Suhosen ja Salmelan ystävyys vaikuttaa ihmeen kestävältä, siinä on välillä myös hyväksikäytön makua. Monet muutkin sarjan rikolliset ovat reppanoita, toiset taas psykopaatteja, joilta omatunto puuttuu kokonaan.

Vaikka komisario Takamäki on antanut nimensä kirjasarjalle, Suhosesta ja Joutsamosta kasvaa sarjan edetessä vähintään yhtä tärkeitä päähenkilöitä. Jännittävimmät tapahtumat kokee pitkätukkainen, nahkatakkinen Suhonen, joka tiedustelupoliisina liikkuu enemmän ammattirikollisten maailmassa kuin työpaikallaan poliisilaitoksella. Muitakin vakituisia hahmoja kirjoissa toki on. Yhteistä päähenkilöpoliiseille on työlle omistautuminen ja vankkumaton suoraselkäisyys yhteiskunnan palveluksessa. Vaikka välillä on pakko mennä vähän harmaalle alueelle, sarjan poliiseja motivoi rikollisten kiinni saaminen ja yhteiskuntarauhan turvaaminen. Vaikka päähenkilöt pysyvät puhtoisina, toisenlaisiakin poliiseja kirjoissa on. Välillä hankaluuksia aiheuttaa suojelupoliisi, välillä taas krp. Kuten muuallakin yhteiskunnassa, tehostuminen tehostuu aina vain, minkä seurauksena mahdollisuudet tehdä oikeaa työtä uhkaavat hautautua entistä syvemmälle byrokratian ja hallinnollisten uudistusten alle. Johtajat vieraantuvat kenttäpoliisien elämismaailmasta. Sekä poliisissa että muissa viranomaisissa on myös turmeltuneita yksilöitä, jotka ovat valmiita rikoksiinkin oman etunsa vuoksi.

Ensimmäinen kirja Kosketuslaukaus on ilmestynyt vuonna 2001. Sarjan tapahtumat etenevät tähän päivään reaaliajassa. Kirjoissa kommentoidaan ajankohtaisia yhteiskunnallisia ja poliittisia tapahtumia. Ne tapahtuvat selvästi ajassa ja paikassa. Hauska joskin ehkä epäoleellinen yksityiskohta on kännykkäteknologian edistyminen karvalakkimalleista kommunikaattoreihin ja nykyisiin älypuhelimiin. Myös päähenkilöt vanhenevat ja kehittyvät. Joutsamo ilmestyy sarjaan sen toisessa osassa. Tuolloin hän on feministi ja muutenkin idealisti, mutta vuosien varrella juuri hän joutuu suurimpaan ristiriitaan ihanteiden ja todellisuuden välillä. Moraaliset ja yhteiskunnalliset kysymykset ovat tärkeässä roolissa, ja usein ne esitetään juuri Joutsamon suulla. Takamäellä on perhe, jonka elämää lukija pääsee seuraamaan vuodesta toiseen. Sen sijaan Joutsamo ja Suhonen ovat osin työlleen omistautumisensa vuoksi jääneet yksinäisiksi, mitä he välillä kipuilevat.

Raideissa pohditaan yhteiskunnan eriarvoisuutta, varsinkin sarjassa ja elokuvassa. Takamäki-kirjoissa yhteiskunnallinen keskustelu liittyy tiukemmin poliisin työhön, rikollisuuteen ja sen ennaltaehkäisyyn, vaikkei eriarvoisuuskaan toki ole näistä teemoista irrallinen asia. On helppo kuvitella, että romaanit ovat olleet myös kirjailija Sipilälle keino purkaa rikostoimittajan työssä mielenpäälle jääneitä asioita. Yhteiskunta näyttäytyy erilaisena, kun joutuu jatkuvasti tekemisiin sen pimeän puolen kanssa. Sarjan poliisit pohtivat, onko laki ja oikeudenmukaisuus aina sama asia ja kenen puolella he lopulta ovat. Riittävätkö suhteellisen lyhyet rangaistukset kuittaamaan uhrin ja tämän omaisten kärsimyksen? Rangaistuksen ja koston teemat pysyvät koko ajan pinnalla ja saavat välillä aika rajuja muotoja. Välillä poliisit kysyvät, pitäisikö yhteiskunnan sittenkin panostaa enemmän esimerkiksi nuorisotyöhön, jolloin nuoret eivät ehkä koskaan ajautuisi rikollisille teille? Miten estää uskontoa tekosyynä käyttäviä rikollisia saamasta maahanmuuttajanuoria pauloihinsa? Pystytäänkö todistajien turvallisuus takaamaan? Estääkö poliisirikosten ehkäisy ja laillisuusvalvonta jo tavallista kenttätyötä liiaksi? Melkein joka romaanissa harmitellaan, että pre paid -liittymiä saa ostaa  ilman henkilöllisyyden todistamista, mikä mahdollistaa rikollisten anonyymin kommunikoinnin. Viimeisessä kirjassa on jo tosin oivallettu, että rikolliset keksivät keinot ja jo nyt nettipohjaiset viestitysohjelmat ovat lisänneet suosiotoon. Niitä on paljon vaikeampi seurata.

Vaikka oikeuslaitos ja vankeinhoito saavat kritiikkiä osakseen, kirjoissakin myönnetään, että jotain selvästi tehdään oikein, kun rikosten määrä kuitenkin vähenee. Sekä oikeiden että fiktiivisten polisiien turhautuminen resurssien vähäisyyteen on ymmärrettävää, mutta lisäksi on paljon ammattikuntia, jotka saavat elantonsa pelon lietsomisesta. Tuntuu vähän epäreilulta mainita, että toimittajat ovat yksi niistä. Viime aikoina tiettyjen poliisikansanedustajien ja muiden julkkispoliisien kommentit ovat herättäneet huolta, onko poliisilla äärioikeistosympatioita. Olisiko siinä aihetta seuraavaan kantaa ottavaan poliisiromaaniin? Selvästi tunteita herättävät aiheet eivät ole liian vaikeita Sipilälle.

Takamäki-kirjoissa miltei lumoavinta on silti uskottava arjen kuvaus. Varsinkin ensimmäisessä osassa kirjailija luennoi yksityiskohtaisesti teknisen tutkinnan menetelmistä. Jos olisin suunnittelemassa rikosta, opiskelisin nämä kirjat huolellisesti. Vaikka jokaisessa romaanissa tutkitaan henkirikoksia, lukijaa muistutetaan myös siitä, että henkirikoset ovat Suomessa hyvin harvinaisia. Eihän näitä romaanien kuvaamia dramaattisia tapauksiakaan mahdu kuin noin yksi vuoteen. Useammin rikospoliisia työllistävät pahoinpitelyt, itsemurhat ja kotiinsa kuolleiden kuolinsyyn selvitykset. Kirjojen arkinen realismi tuntuu todella piristävältä verrattuna moniin pohjoismaisiin dekkareihin, joiden tarkoitus tuntuu olevan mahdollisimman oudoilla ja pyöristyttävillä rikoksilla mässäily. Siksi olin pettynyt, kun uudempiin Takamäki-romaaneihinkin ilmestyi vinksahtaneita kostajia, pommiräjähdyksiä ja vanhatestamentillista hörhöilyä. Uusi Valheen kasvotkin saa pohtimaan, pitäisikö foliohattu painaa syvemmälle päähän vai heittää kokonaan menemään. Toisaalta toiseksi viimeisin Mies kuumasta on hiukan epätodennäköisiltä vaikuttavista juonenkäänteistään huolimatta mielestäni vallan mainio romaani.

Vaikka yhteiskunnan pimeään puoleen liittyvät pohdinnat tekevät kirjoista välillä suorastaan synkkiä ja ahdistavia, ne ovat myös varsin nopealukuisia ja viihdyttäviä romaaneja.


Takamäki-kirjat esittelyineen kirjailijan kotisivuilla.

Päivitys 26.7.: Lisätty linkki tuoreeseen uutiseen, joka kertoo rikosten vähentymisestä.

Harri Nykänen: Ariel

Kevään kirjailija on ollut Harri Nykänen. Luin Raidien ja muiden jatkoksi Ariel-sarjan. Sekin ehti lojua jonkin aikaa pöydällä, koska ensimmäisen osan takakannessa vihjattiin tutkittavan rikoksen mahdollisesti liittyvän terrorismiin ja sitähän on taas viime aikoina ollut oikeassakin maailmassa ihan tarpeeksi. Ariel ei kuitenkaan ollut ahdistava kirja vaan ammattimaisen takuuvarma viihdyttävä jännitysromaani, jossa helsinkiläisten huumerikollisten toilailut yhdistyvät kansainvälisen politiikan isoihin kuvioihin.

Romaanien päähenkilö on helsinkiläinen rikoskomisario Ariel Kafka. Hän on nelikymppinen poikamies, mikä on jonkinmoinen ongelma perhekeskeiselle juutalaisyhteisölle. Muutenkin hän kokee yhteisön paineet ahdistavina. Pienessä yhteisössä kaikki tietevät kaikkien asiat, ja kaikkien oletetaan osallistuvan perinteisiin. Yhteisön jäsenet haaveilevat erityisesti täysjuutalaisista häistä, joita ei ole pitkään aikana ollut, joten erityisen monet uteliaat silmät seuraavat komisario Kafkan elämää. Eksoottisesta taustastaan huolimatta Kafka on varsin perinteinen puolirenttu rikosromaanin sankari, yksinäinen ratsastaja ja hieman ulkopuolinen maailman hyörinässä.

Pidin erityisen paljon sarjan kolmesta ensimmäisestä romaanista, jotka jatkavat Nykäsen romaaneissa yleisiä pohdintoja virkamiesten luotettavuudesta. Varsinkin suojelupoliisia ryöpytetään - se kun lähinnä haittaa väkivaltatoimiston työtä. Voiko poliisi luottaa muihinkaan poliiseihin? Kaksi viimeisintä romaania ovat lähempänä uudemman pohjoismaisen rikoskirjallisuuden tavallisia teemoja. Nekin ovat sujuvia ja jännittäviä tarinoita, mutta rikosten motiivit tuntuvat jo moneen kertaan käsitellyiltä. 

Leijonakuninkaassa kritiikki kohdistuu myös niin sanottuihin älykköihin, jotka katsovat oikeudekseen halveksia turhia julkkiksia. Rikoksen uhri on räväköistä, populistisista lausunnoistaan tunnettu entinen maailman vahvin mies. Hänen entinen vaimonsa ulkonäkönsä liian monilla kauneusleikkauksilla pilannut wannabe-malli. Kummallekin hahmolle on esikuvia lööppijulkisuudessa. Leijonakuninkaan ja ex-vaimon taustalta löytyy kuitenkin monenlaisia tragedioita, eivätkä he ehkä ole olleet niin typeriä ja pinnallisia kuin arvostelijat ovat epäilleet. Turhakin julkkis on todellinen ihminen, jolla on tunteet, Nykänen muistuttaa. Tunnetko sinäkin piston sydämessäsi?

Ariel-romaanit tuntuvat tänä keväänä ajankohtaisilta muutenkin kuin niissä sivutun kansainvälisen terrorismin vuoksi. Koko Hubaran blogikirjoitus käynnisti keskustelun kulttuurisesta appropriaatiosta suomalaisessa nykykirjallisuudessa. Onko ihonväriltään ja entisyydeltään valtaväestöön kuuluvalla kirjailijalla oikeutta käyttää hyväkseen vähemmistöjen kulttuuria niihin kuuluvien romaanihenkilöiden kautta? Ariel-romaanitkin olisi helppo nähdä kulttuuriseksi appropriaatioksi. Harri Nykänen on ihonväriltään vaalea suomalaismies, jolle Suomen pieni juutalaisvähemmistö on ollut ennen romaanisarjan kirjoittamista yhtä vieras kuin useimmille muillekin. Ariel ja hänen lähipiirinsä kuvaavat mielestäni melko karikatyyrimaista juutalaisuutta, joka ikään kuin selittelee olemassaoloaan tietämättömälle lukijalle. Tietenkään en pysty oman kokemukseni perusteella sanomaan, millaisia nämä hahmot todellisuudessa ovat suomalaisiin juutalaisiin nähden. Romaaneissa päähenkilön etnisyys ei silti ole pelkästään eksoottista pintaväriä, vaan joidenkin komisario Kafkan tutkimien juttujen lonkerot ulottuvat juutalaiseen yhteisöön sekä Suomessa että ulkomailla. Samalla Nykänen tulee vastanneeksi kysymykseen, voiko romaanin konna olla juutalainen. Onko kukaan kuitenkaan pahoittanut mieltään? Ariel-romaaneja on kuitenkin käännetty muun muassa englanniksi ja hepreaksi, ja netistä löytyy sangen positiivisia arvioita niistä. Ilmeisesti ne puhuttelevat erilaisia lukijaryhmiä.

Oneiron-kiistaa on sinänsä turha jatkaa tässä, kun en ole edes lukenut romaania. Sivuhuomautuksena haluan kuitenkin sanoa, että Lapissa syntyneenä vilkkaana itäsuomalaisena pidän myös stereotyyppista mököttävää suomalaisuutta itselleni todella vieraana kulttuuri-ilmiönä. Sen kuvaaminen romaanissa vaatisi yhtä paljon työtä ja perehtymistä kuin jonkin vähemmistöryhmän.

Ariel-sarja:

Ariel (WSOY, 2004)
Ariel ja hämähäkkinainen (WSOY, 2005)
Jumalan selän takana (WSOY, 2009)
Pyhä toimitus (Crime Time, 2011)
Leijonakuningas (Crime Time, 2013)

Johanna Holmström: Sulje silmäs pienoinen

Robin on lastenpsykologi, nimestään huolimatta nainen. Hänellä itselläänkin on ollut vaikea menneisyys. Vanhemmat ovat eronneet, veli on kuollut huumeisiin ja isäpuoli onnettomuudessa - tai tappanut itsensä. Robin syyttää tapahtuneesta salaperäistä naapuria, joka on kadonnut ulkomaille talousrikosepäilyjen vuoksi. Yhteydenpito äitiin on jäänyt vähäiseksi. Nyt hän kuitenkin päättää vierailla vuosien jälkeen äitinsä luona Helsingin ja Sipoon rajalla sijaitsevalla kalliilla asuinalueella. Käy ilmi, että muut alueen asukkaat karttavat hänen äitiään. Paikassa on muutenkin jotain outoa. Lapset leikkivät kummallisia leikkejä. Ihmiset vaikuttavat pelkäävän jotakin. Lähistöllä on pahaenteinen suo, ja mereltä nousee läpitunkematonta sumua.

Kirjassa on paljon perinteisen kauhukirjallisuuden elementtejä sumuineen ja muine vihamielisine luonnonilmiöineen. Pahuus on tarinassa kuitenkin inhimillistä, ei yliluonnollista. Jo alussa käy ilmi, että lasten kaltoinkohtelun seurauksia työssään kohdannut Robin suhtautuu varsin kyynisesti ihmisluontoon. Ainakin osa ihmisistä on perimmäiseltä olemukseltaan pahoja, ja siitä ei pitäisi syyttää yhteiskuntaa tai jotain muuta ulkopuolista tahoa. Mutta ovatko asiat sittenkään niin yksinkertaisia? Mikä motivoi ihmisiä tekemään pahoja asioita? Mikä lopulta on ihmisyyden arvo?

Robin löytää äitinsä kotoa uhkauksia. Tapahtuu muutenkin kummallisia asioita. Välillä hän epäilee veljensä kummittelevan. Välillä muut menneisyyden ihmiset tuntuvat vainoavan perhettä. Alueella asuvat pienten lasten vanhemmat pyytävät Robinia jututtamaan oireilevia lapsiaan, jotka kertovatkin psykologille huolestuttavia asioita pelottavista leikeistä, joita heidän on pakko leikkiä. Robin alkaa epäillä, että pelottavilla tapahtumilla on yhteys hänen perheensä tragediaan. Hän alkaa tutkia tapahtumia tutun poliisin avulla, välillä oman henkensä kaupalla. Hän samaistaa itsensä Veljeni Leijonamielen Korppuun, jonka isoveli on myös mennyt edeltä ja velvoittanut nuoremman sisaruksen toimimaan urheasti tämänpuoleisessa.

Robin kohtaa seudulla myös entisen poikaystävänsä Johanneksen, josta yhteisön muut jäsenet eivät oikein pidä. Tämä kun ei ole yhtä hienoa väkeä kuin he itse ovat olevinaan. Eristäytyneessä yhteisössä kaikki tuntuu toimivan vähän eri säännöillä kuin muualla maailmassa, etenkin kun osa sen jäsenistä katsoo menestyksen tekevän heistä arvokkaampia ihmisiä kuin muista. Eristyksissä muusta maailmasta myös paha pystyy versomaan.

Yritän olla paljastamatta liikaa kirjan juonesta. Siksi siitä on vaikea kirjoittaa kovinkaan paljon. En ole aivan varma, pidinkö kirjasta. Tuntuu epäreilulta, että kirjailija panee Robinin löytämään vastauksia kysymyksiinsä mutta paljastaa ne lukijalle vasta paljon myöhemmin. Myös totuus menneisyydestä paljastuu vasta aivan kirjan lopussa. Loppuratkaisu toimii yllättävän hyvin, vaikkei sitä ehkä ole järin realistiseksi koskaan tarkoitettukaan.

Minulle tuli koko ajan kirjan nimestä mieleen Lapin äidin kehtolaulu, ja mietinkin, mitä tekemistä sillä on juonen kannalta. Oliko Robinin oleskelu Rovaniemellä sittenkin vähintäänkin suomentajan mielestä merkityksellisempää kuin näyttäisi? No, olin väärässä. Ilmeisesti on olemassa toinenkin tuutulaulu, johon on suomennoksessa päätynyt sama pätkä. Vähän irralliseksi suomenkielisen käännöksen nimi kuitenkin jää. Olisiko alkuperäinen Hush Baby toiminut jopa paremmin?

Kirjaa on saanut vähintäänkin varovaisen kiittäviä arvioita blogeissa: Kirsin kirjanurkka (joka esitteli kirjan minulle), Ullan Luetut kirjat, Lukutoukan kulttuuriblogi, Eniten minua kiinnostaa tie.


Johanna Holmström: Sulje silmäs pienoinen (Otava 2015)
Alkuteos: Hush Baby, suom. Tuula Kojo

Loput Raidit

Vaikka en pitänyt Raidin hahmosta sarjan kahden ensimmäisen kirjan perusteella, luin tietysti loputkin. Miksi en olisi lukenut, ovathan Raidit nykyisessä sangen stressaavassa elämäntilanteessani mitä parasta "muuta ajateltavaa". Ne ovat turvallisesti arjesta irrallisia rymistelyitä, joissa ei mässäillä inhottavilla yksityiskohdilla eikä paasata politiikkaa - lukuun ottamatta jo kirjailija Nykäsen muistelmista tutuksi tullutta korruption kritiikkiä. Kun epäiltynä on tarpeeksi iso herra, poliisi kohtaa yllättäviä vaikeuksia rikostutkinnassa.

Aluksi Raidin väkivaltaisuus tuntui siis ainoastaan inhottavalta, mutta sarjan edetessä se sai selityksensä. Kuten sarjan toinen päähenkilö komisario Jansson muotoili, Raid on eräänlainen alamaailman puhtaanapitolaitos, joka raivaa tieltä ne roistot, jotka eivät suostu noudattamaan edes rikollisten omia sääntöjä. Onhan totta, ettei vääryyttä kohdannut rikollinen voi kääntyä viranomaisten puoleen, vaan ongelmat on ratkaistava rikollisten kesken, rikollisin keinoin. Väkivaltamiehillä on paikkansa tässä maailmassa. Raidin uhrit ovat useimmiten toisia rikollisia, eivät koskaan naisia tai lapsia, joten jonkinlaisia vanhanaikaisia herrasmiesperiaatteita miehellä näyttää olevan. Todellisen maailman esikuvat eivät liene yhtä ihanteellisia.

Raid pysyy läpi sarjan salaperäisenä hahmona, joka ei juuri muutu tai kehity. Jos oletetaan, että jokainen romaani kuvaa kirjoittamisajankohtaansa, aikaa ehti kuitenkin kulua 20 vuotta. Itsestään hän ei paljon puhu, mutta tarinan edetessä lukija pystyy poimimaan tiedonmurusen sieltä täältä. Muun muassa Raidin oikea nimi selviää ensimmäisen kerran Lihavassa miehessä. Sieltä täältä selviää, että Raidin vanhemmat olivat keskisuomalaisia pientilallisia, jotka menettivät tilan pankille ja muuttivat Ruotsiin, kun Raid oli 11-vuotias. Pari vuotta myöhemmin vanhemmat kuolivat onnettomuudessa ja teini-ikäinen poika jäi omilleen. Hänelle kävi kuten monille muillekin nuorille siirtolaisille: työt Volvolla ja Maraboulla vaihtuivat rikoksiin. Aluksi Raid syyllistyi omaisuusrikoksiin ja istui vankilassakin. Sittemmin hän hankki pelottavan maineen tappajana, mutta ei enää jäänyt kiinni tekosistaan. Nuoren miehen esikuva oli rikoksiin syyllistynyt eno, jonka viimeisiä seikkailuja kuvataan romaanissa Raid ja mustempi lammas ja jonka Raidille testamenttaamat kesämökki ja vanha Mercedes esiintyvät parissa muussakin myöhemmässä kirjassa. Raid on uskottava maalaistaustaisena jäyhänä miehenä, jolla on kuitenkin kyky tulla toimeen mitä erilaisempien ihmisten kanssa.

Mielestäni Harri Nykänen on kehittynyt kirjailijana koko uransa ajan. Myös Raidit pääsevät uudelle tasolle tämän vuosituhannen puolella. Oikeastaan kaksi viimeisintä romaania, Jarkko Sipilän kanssa kirjoitettu Paha paha tyttö ja Lappiin sijoittuva Susiraja, ovat koko sarjan parhaat kirjat. Raidin maine kasvaa aina vain. Vaikka hän tuntuu itsekin pitävän ammattiaan välttämättömyytenä, hänen on aina vain vaikeampi päästä yli murhistaan. Välillä hän kärsii yksinäisyydestä, johon tappajan työ väistämättä johtaa. Toisaalta Raidin hahmo muuttuu aina vain sarjakuvamaisemmaksi. Hän on voittamaton yksinäinen ratsastaja ja supersankari, joka selviää mistä vain uskollisten ystäviensä Sundmanin ja Ukin avustamana. Muille rikollisille tuppaa näissä kirjoissa käymään lopulta huonosti, mutta Raid vain porskuttaa. Tapahtumat loitontuvat sinkoineen ja alasammuttuine helikoptereineen pikkurikollisten arjesta, mutta samalla kirjailija tuntuu löytäneen tarinankerronnan ilon, johon ylimääräinen dramatiikka sopii oikein hyvin.

Vaikka muuten pidänkin Susirajasta, entisenä rovaniemeläisenä en kuitenkaan tunnista sellaista Rovaniemeä, jota romaanissa kuvataan. Jotkut muutkin helsinkiläiset romaanikirjailijat ovat erehtyneet pitämään Rovaniemeä takapajuisena pikkukaupunkina. Se on kuitenkin vireä yliopistokaupunki ja maakuntakeskus, jonka keskustassa ei ole erityisen todennäköistä törmätä tuttuihin.

Sarjan kolme ensimmäistä osaa ovat rymistelyä, jollainen ei juuri herätä mitään pohdintoja lukijassa. Mustempi lammas on jo erilainen kirja. Siinä Raidin rikollinen eno Nygren palkkaa sisarenpoikansa apumieheksi viimeiselle matkalleen halki Suomen. Tavoitteena on tehdä tilit selviksi sekä vihollisten että harvojen ystävien kanssa. Autossa puhutaan elämästä ja kuolemasta suorastaan hämmentävän sentimentaalisella tavalla. Nygrenin tarina loppuu Lappiin, missä mökki ja mersu siirtyvät Raidin omistukseen.

Raid ja pelkääjät sijoittuu Katajanokan vankilaan, mihin Raid on tullut kärsimään sakon muuntorangaistusta. Todellista syytä vankilavisiittiin ihmettelevät niin vankilan johto, poliisi kuin vankitoveritkin. Poikkeuksellisesta tapahtumapaikasta huolimatta kirja muistuttaa klassista salonkidekkaria. Tiedetään, että jotain rikollista on tekeillä, mutta sen enempää rikoksesta, uhrista kuin tekijästäkään ei ole kuin pahoja aavistuksia. On kuitenkin selvää, että sekä uhri että syyllinen löytyisivät suljetussa tilassa elävästä pienestä joukosta, joista jokaiseen lukija pääsee myös tutustumaan henkilökohtaisemmin. Osa henkilöistä on tuttuja Nykäsen romaaneista Raideja edeltävältä ajalta.

Raid ja legioonalainen puolestaan sotkeutuu niin monenlaisiin juonenkäänteisiin, että ainakin minun oli välillä vaikea pysyä kärryillä. Asiaan saattoi toki vaikuttaa sekin, että olin ennen kirjan lukemista paiskonut töitä suunnilleen yötä päivää eivätkä hoksottimet olleet parhaimmillaan. Seuraavassa romaanissa Raid ja poika Raid yrittää viettää rauhaisaa lomaa mökillään, mutta päätyy huumepomoksi pyrkivän nuoren pojan suojelijaksi. Minulle ei oikein selvinnyt, motivoiko häntä muukin syy kuin myötätunto. Onko Raidilla pehmeämpikin puoli? Raid ja tappajat sitoo yhteen kahdessa edellisessä romaanissa kesken jääneet juonenpäät. Vihollisia on liikkeellä monesta ilmansuunnasta, mutta lopulta paha saa palkkansa tai jotain. Kolmikko on sujuva juonellinen kokonaisuus, rikosviihdettä parhaimmillaan.

Sitten ovatkin jäljellä enää Paha paha tyttö ja Susiraja. Näissäkin romaaneissa Raidia motivoi vastuuntunto ja jonkinlainen ihmisystävällisyys. Vanhat kaverit jälkikasvuineen ovat pulassa, ja Raidin on täytettävä velvollisuutensa. Susirajasta on kulunut jo monta vuotta. Pääsikö Raid eläkkeelle vai vieläkö on odotettavissa lisää seikkailuja?

Pitäisikö seuraavaksi lukea Nykäsen Arielit?

Raid-sarja kokonaisuudessaan:

Raid (WSOY, 1992)
Raid ja paperiansa (WSOY, 1994)
Raid ja lihava mies (WSOY, 1997)
Raid ja mustempi lammas (WSOY, 2000)
Raid ja pelkääjät (WSOY, 2001)
Raid ja legioonalainen (WSOY, 2002)
Raid ja poika (WSOY, 2003)
Raid ja tappajat (WSOY, 2006)
Paha paha tyttö (Crime Time, 2010)
Susiraja (Crime Time, 2012)

Harri Nykäsen dekkareita

Kirjailija Harri Nykänen
Kuva: Crimetime

Olen lukenut dekkareita, kaikki Harri Nykäseltä. Tarkemmin sanottuna olen lukenut hänen viisi ensimmäistä romaaniaan, kolme ensimmäistä kirjaa Johnny ja Bantzo -sarjasta sekä Nykäsen kirjailijana suosioon nostaneen Raid-sarjan kaksi ensimmäistä teosta.

Ennen en ole Nykäsen romaaneihin tutustunut, mutta luin alkuvuodesta hänen muistelmansa, joista viisastuneena onkin nyt hauska bongailla romaaneista tositapahtumiin perustuvia tapauksia. Esimerkiksi yhteen Johnny ja Bantzo -romaaniin on päässyt mukaan verotarkastaja, joka vaati lihayrityksestä leikkeleitä henkilökuntahintaan ja teki hyvät rahat myydessään niitä eteenpäin.

Kirjoista paistaa muutenkin Nykäsen asiantuntemus sekä alamaailmasta että poliisin toimintatavoista. Varsinkin ensimmäisissä romaaneissa sekä konnat että poliisit ovat varsin sympaattisia tapauksia. Jotkut tarinat ovat vähän liiankin realistisia. Suomalaiset rikostapaukset kun eivät yleensä ole mitenkään hiuksia nostattavaa lajia. Joku pelkää kirjettäsi on mielestäni suorastaan tylsä selostaessaan yksityiskohtaisesti poliisin tutkimuksia. Tämäkin rikostapaus, herjakirjeitä sadoille ihmisille lähettänyt muutoin aivan kunnollinen kansalainen, on tuttu Nykäsen muistelmista.

Muutenkin alkupään romaanien taso vaihtelee melkoisesti. Juudaspeli on paras tästä kirjakasasta, Takapirun loppu on puolestaan niin epäuskottava, että se pilaa kirjan. Lukijaa saa johtaa harhaan, mutta aivan tyhjästä loppuratkaisu ei saisi tipahtaa. Juudaspelin päähenkilö on poliisin ja rikostoimittajan vasikka, joka ei kovin paljon arvosta edes itseään. Hankkia nyt kaverille monen vuoden vankilatuomio muutaman satasen tai tonnin vuoksi. Elämä on tasapainoilua laillisten ja laittomien bisnesten välillä. Pitää pyrkiä säilyttämään sekä rikollisten että poliisin luottamus, joten melkoiseen solmuun sasa itsensä vetää ja ongelmatkin tuntuvat vain kasautuvan. Alamaailman ja sen sisäisten suhteiden kuvauksena tämä kirja on mahtava.

Varhaiset romaanit ovat kuitenkin Nykäselle harjoituskappaleita. On helppo havaita hänen kehittyneen kirjailijana, kun alkupään teoksia vertaa Johnnyyn ja Bantzoon, Raidista puhumattakaan.

Johnny ja Bantzo ovat lapsuudenystäviä, jotka ilmoittautuivat samaan aikaan poliisikouluun ja työskentelevät vielä keski-ikäisinä kahdestaan huumepoliisin erikoistehtävissä. Koska he eivät ulkoiselta olemukseltaan juuri muistuta poliiseilta, heistä on hyötyä peitetehtävissä. Johnny on taiteellinen - ainakin omasta mielestään - ja luonteeltaan hetken lapsi. Bantzoa puolestaan houkutellaan mainostamaan kaljuuntumisen ehkäisyyn tarkoitettuja hiustuotteita. Hänellä on kaikesta niin vahvat ja ennakkoluuloiset mielipiteet, että Johnnyn mielestä hänen pitäisi ryhtyä perussuomalaisten ehdokkaaksi. Sekä Johnnylle että Bantzolle on ehtinyt muotoutua monenlaisia ihmissuhteita sekä poliisin että rikollisten suuntaan. Heillä on vähän oma tyylinsä suoriutua tehtävistä, joissa haastetaan useammin kuin kerran sekä lain että moraalin rajoja. Tarkoituksena on kuitenkin aiheuttaa mahdollisimman vähän kärsimystä ympäröivälle ihmisyhteisölle, johon rosvotkin selvästi kuuluvat. Kirjat ovat vauhdikkaita ja humoristisia.

Jos Harri Nykänen muistetaan mittavan toimittajanuransa lisäksi jostakin, niin Raidista. Tämä on alamaailman erikoismies, torpedo, johon muut rikolliset turvautuvat tarvittaessa. Raid on valmis tappamaan ja pahoinpitelemään, mutta yleensä hänen paha maineensa takaa sen, että pelkkä pelottelu riittää. Nykänen yrittää vakuutella, että Raidin uhritkin ovat itse tiensä valinneet, mutta en osaa oikein eläytyä tämän muka sympaattisen ammattirikollisen maailmaan. On varmasti aivan realistista väittää, että maailmassa voittaa se, joka uskaltaa käyttää väkivaltaa häikäilemättömimmin, mutta monta kertaa melkein kirjoja lukiessani melkein toivoin, että päähenkilö olisi saanut maistaa omaa lääkettään. Periaatteessa olen sitä mieltä, että pahalle ei saa antaa periksi, mutta yhtä hyvin tiedän, ettei minusta olisi millään tavalla vastustamaan Raidin kaltaista henkilöä.

Hyviä jännäreitä Raidit epäilemättä ovat. Muutenkin Nykäsen romaaneista voi sanoa, etteivät ne ehkä aivan maailmankirjallisuuden korkeinta lentoa edusta, mutta esimerkiksi matkalukemiseksi ne soveltuvat mitä mainioimmin. Tarina etenee eikä vaadi liikaa keskittymistä. Enköhän etsi kirjastosta loputkin hänen teoksensa.

Lisäys: Loput Raidit


Kuusi katkeraa miljoonaa (WSOY 1986)
Juudaspeli (WSOY 1987)
Joku pelkää kirjettäsi (WSOY 1988)
Takapiru (WSOY 1989)
Paha paimen (WSOY 1990)

Johnny & Bantzo (WSOY 2005)
Operaatio Banana Split (WSOY 2008)
Viimeinen hippi (WSOY 2009)

Raid (WSOY 1992)
Raid ja paperiansa (WSOY 1994)

Matti Laine: Ammattilainen & Pahojen miesten seura

Mikä rikollisuudessa kiehtoo? Täytyyhän jokin syy olla, kun rikoskirjallisuus on niin suosittua kuin se on. Onneksi kaikesta ei tarvitse ottaa itse selvää, vaan ihmiselämän tummempiin puoliin voi tutustua mielikuvitusmatkoilla viihdyttävän kirjallisuuden parissa. Kirjallisuuden ja mielikuvituksen kautta voi kulkea sellaisissa maailmoissa, jotka kiinnostavat mutta joista on parempi pysyä loitolla oikeassa elämässä. Tätä mietiskelin lukiessani viikonlopun aikana pari Matti Laineen jännäriä. Niissä kuvataan maailmaa, joka on selvästi mielikuvituksen tuotetta. Siksi siihen voi sukeltaa ilman kohtuutonta ahdistuksen tunnetta. Maailma on kuitenkin niin uskottava, että siihen on helppo eläytyä.

Näistä kahdesta kirjasta Ammattilainen on kevyempi ja mielestäni myös parempi. Tarina etenee vauhdikkasti hullunkurisesta ja jännittävästä sattumuksesta toiseen. Myös päähenkilöistä on helppo pitää. Severi Junes on helsinkiläinen viihdealan ammattilainen, joka ei varsinaisesti ole rikollinen mutta rappiolle joutunut kuitenkin. Hän on kuitenkin sanavalmis ja pystyvä ihminen, kun sille päälle sattuu. Hän harrastaa lukemistakin. Tällaisia sympaattisia renttujahan on rikoskirjallisuus pullollaan, mutta mikäpä siinä, mielellään tällaisista henkilölistä lukee. Oikeassa elämässä en olisi ehkä niin innostunut.

Severi eli Seve joutuu rikollisten kanssa tekemisiin lähinnä vahingossa. Myös portugalilainen palkkatappaja Henrique Cabra tahtoisi jo elää rauhaisaa elämää mielitiettynsä kanssa. Kymmenen vuoden tauon jälkeen tulee kuitenkin vielä yksi keikka, ehkä se viimeinen. Se lähettää hänet kaukaiseen Suomeen, jonka talvi herättää lissabonilaisessa ihmetystä. Lukiessa kävi kyllä mielessä, kuinka uskottava tällainen juonenkäänne on. Olisiko tarina toiminut ilmankin? Toki menneisyyden haamuja on vaikeampi upottaa puhtaasti suomalaiseen kontekstiin. Siitä pitkä rauhanaika ja hyvinvointiyhteiskunta pitää huolen. Onko tarkoituksena päästä vain ihmettelemään suomalaista elämänmenoa muka ulkopuolisin silmin? Suomalaisiahan aina kiinnostaa, mitä muut meistä ajattelevat. Vaikka portugalilainen päähenkilö tuntuu hiukan irralliselta, tarina itse toimii mainiosti ja päähenkilöiden reitit leikkaavat toisiaan sopivalla sykkeellä.

Myös Pahojen miesten seurassa eletään talvea, tarkemmin sanottuna jääkiekkokautta. Mielestäni tarina on vakavampi kuin Ammattilaisessa ja siinä pohditaan enemmän sitä, mikä saa ihmisen ryhtymään rikolliseksi ilman välttämätöntä pakkoa. Mikään yhteiskunnallinen dekkari tämäkään ei ole, vaan pääpaino on yksilössä ja hänen tarpeissaan. Kenties tarpeessa tulla hyväksytyksi ja saavuttaa jotain mainitsemisen arvoista. Tai tarpeessa kokea jännittäviä ja poikkeuksellisia asioista. Toki sattumallakin on sormensa pelissä.

Tällä kertaa ei liikuta kahden juonen välillä. Kirjan päähenkilö on Elias Vitikka, joka oli aikanaan lahjakas jääkiekkomaalivahti. NHL-tilastoissa hänen torjuntaprosenttinsa on sata, koska ura jäi yhteen peliin. Jääkiekkouran jälkeen elämän suunta on ollut kadoksissa, ja tarinan alkaessa mies työskentelee taksirenkinä Helsingissä. Työkeikalla hän kohtaa sattumalta jääkiekkoseurueen, jonka huoltaja tarjoaa hänelle lisätienestiä. Mitä joukkueen nuorelle tähdelle on tapahtumassa? Salapoliisinhommat johtavat Eliaksen vähitellen lain rajamaille. Meno muuttuu luku luvulta hurjemmaksi, kunnes oikean ja väärän rajoja koetellaan tosissaan. Rikollisten maailman lisäksi kirja kuvaa kiinnostavasti ammattilaisurheilun armottomuutta ja paineita, joita nuoret urheilijat kohtaavat. Vaihtoehdot ovat menestys tai ei mitään. Keskinkertaisuuksilla ei usein ole b-vaihtoehtoa odottamassa, vaan he joutuvat helposti tyhjän päälle. Elias Vitikka huomaa, että hyvältä rikolliselta ja hyvältä ammattiurheilijalta vaaditaan pitkälti samoja ominaisuuksia.

Mitään maailman syvällisimpiä oivalluksia näistä kirjoista on turha odottaa, mutta henkilöt ovat kiinnostavia, kerronta sujuu ja tarinat etenevät oivallisesti yllätyksestä toiseen. Juuri tällaista viihdettä tekee mieli lukea kesäisin. Mainiota!

Olisin tuskin löytänyt Matti Laineen kirjoja ilman Kirsin kehuvaa arviota Pahojen miesten seurasta. Onneksi kirjailijan tuotantoa näkyi olevan lähikirjaston hyllyllä pitkä rivi odottamassa.


Matti Laine: Ammattilainen (Gummerus 2010)
Matti Laine: Pahojen miesten seura (Gummerus 2012)

Don Winslow: Kuolleiden päivät

Tulipa luettua paras romaani aikoihin. Raakalaisiin verrattuna Winslow'n varhaisempaan tuotantoon kuuluva mutta vasta hiljattain suomennettu Kuolleiden päivät on vakavampi, mutta tarina etenee sitäkin suuremmilla kierroksilla. Tässä romaanissa huumori jää vähemmälle eivätkä päähenkilöt ole liian sympaattisia, mikä tekee tarinasta uskottavamman. Pelkkänä jännitysromaanina kirjaa ei silti voi pitää, vaan Winslow'n poliittiset kannanotot tuovat mieleen yhteiskuntakriittiset pohjoismaiset dekkarit. Kertonee asiantuntemattomuudestani, mutta yhtäkkiä ei tule mieleen yhtään vertailukohtaa amerikkalaisessa rikoskirjallisuudessa.

Kirja kertoo Yhdysvaltain Väli-Amerikassa käymästä huumesodasta ja sen osapuolista 1970-luvun puolivälistä nykyaikaan. Ja osapuoliahan riittää, ja sodan rintamalinjat ovat vähintäänkin yhtä epäselvät kuin 30-vuotisessa sodassa. Periaatteessa viranomaiset taistelevat huumekartelleja vastaan katkaistakseen Yhdysvaltoihin suuntautuvan huumekaupan. Toisaalta kuitenkin yhdysvaltalaiset viranomaiset taistelevat myös kommunismin leviämistä vastaan huumekartellien tuella ja köyhät valtiot tarvitsevat niiden myöntämiä lainoja yhteiskuntien ylläpitoon. Jotta kuvio ei olisi liian yksinkertainen, huumerikolliset myyvät lisäksi aseita vallankumouksellisille sosialistiryhmille, joiden vastaista taistelua ne rahoittavat. Mukana ovat myös erinäiset korruptoituneet poliitikot, vasemmistolaiset ja oikeistolaiset sissit sekä katolisen kirkon salaiset järjestöt. Ja tietenkin maaseudun köyhä väestö, joka saa niukan elantonsa huumekasvien viljelystä. Köyhien pellot ja lapset myrkytetään yhtä lailla huumeiden kuin kommunismin vastaisen sodan nimissä.

Kirjan päähenkilö on huumepoliisi Art Keller, joka ei voi aluksi ymmärtää, mikseivät viranomaiset näytä puuttuvan millään tavalla Meksikossa toimivien huumeliigojen toimintaan. Vähitellen inhottava totuus alkaa paljastua hänelle. Hänen henkilökohtainen huumesotansa alkaa, kun hänen työtoverinsa tapetaan. Hän ei lepää, ennen kuin saa tuhottua syylliset, mutta ennen sitä myös joukko enemmän tai vähemmän viattomia sivullisia saa surmansa ja vaimonkin jätettyä hänelle seuraa pitävät öisin ainoastaan aaveet.

Muita keskeisiä henkilöitä tarinassa ovat vapautuksen teologiaan uskova urhea piispa Juan Parada, tämän ystävä, sivistynyt prostituoitu Nora Hayden, sattumalta palkkatappajaksi ajautuva lempeäsilmäinen irlantilainen Sean Callan - ja koko joukko meksikolaisia huumeparoneita perheineen. Kaikilla heillä on ristinsä kannettavanaan, ja he joutuvat kerta toisensa jälkeen pohtimaan tekojaan ja niiden seurauksia. Kaikki henkilöt, niin hyvät kuin pahatkin, ovat läpikotaisin uskottavia ja inhimillisiä  hahmoja. Vaikka sekä poliiseilla että roistoilla on yhtä lailla vainajia omallatunnollaan, todelliset roistot löytyvät lopulta yllättäviltä tahoilta.

Parasta kirjassa kuitenkin on, että rikollisuutta ei esitetä vain yksilön tekemänä valintana. Winslow selittää perusteellisesti taustalla vaikuttavia yhteiskunnallisia ongelmia. Sen enempää New Yorkin köyhälistöalueilla kuin Väli-Amerikan maaseudullakaan kaikilla ei ole mahdollisuuksia. Yhteiskunnallinen eriarvoisuus raaistaa nuorisoa. Huumesota tarjoaa rikollisille satumaisia rikastumisen mahdollisuuksia, jotka tekevät vähistä vaihtoehdoistakin entistä vähemmän houkuttelevia. Winslow suomii Art Kellerin suulla viranomaisia, jotka ovat käyttäneet miljardeja dollareita huumeiden vastaiseen sotaan ilman, että huumeongelman perimmäisille syille on yritetty tehdä mitään. Pienviljelijöiden lapsia tappaviin myrkytyslentoihin ja huumerikollisia pullistelevien vankiloiden ylläpitoon on kyllä rahaa, mutta riippuvuuksista kärsiville ei voida hankkia edes sairausvakuutusta, jotta he pääsisivät hoitoon. Kun yksi rikollisjärjestö on saatu tuhottua, toinen ottaa välittömästi sen paikan.

Yhdysvaltain johtaman huumepolitiikan lisäksi osansa rankasta kritiikistä saa sen harjoittama kolonialismi, joka alistaa etelänaapurit halpatyöläisiksi ja estää yhteiskuntien kehittämisen tukahduttamalla kaikki vähänkin vallankumoukseen viittaavat kansanliikkeet.

Kirja on alusta loppuun inhottavaa korruptoituneen hallinnon ja silmittömän väkivallan kuvausta, mutta herkkiäkin kohtia on. Erityisesti minua liikuttaa pieni kohtaus, jossa tappajat ryntäävät yhden gansterin keittiöön, missä tämä on juuri keittämässä teetä. Uhri tajuaa hetkensä tulleen, mutta tervehdysten jälkeen toteaa tappajalle laittaneensa juuri teetä tulelle. Tappaja odottaa kunnes surmattava on saanut teensä nautittua. Kylmäverisimmätkin roistot saattavat siis kunnioittaa toisiaan ainakin vähän. Lisäksi kirjassa on sivujuonteena suloinen pikku romanssi, joka johtaa romaanin muihin tapahtumiin verrattuna yllättävän optimistiseen lopputulokseen.

Kuolleiden päivät on kaikin tavoin käsittämättömän vangitseva ja ajatuksia herättävä romaani, joka jokaisen pitäisi lukea.

Don Winslow: Kuolleiden päivät (Like, 2013)
Alkuteos The Power of the Dog (2005), suom. Ilkka Salmenpohja

Don Winslow: Raakalaiset

Ben ja Chon tekevät tuottoisaa bisnestä kasvattamalla ja myymällä marihuanaa Etelä-Kaliforniassa. Kaksikon liikeidea on tuottaa laadukasta poltettavaa jokaisen yksilöllisten mieltymysten mukaan. Benillä on yliopistoarvosana sekä kasvitieteessä että markkinoinnissa, ja lisäksi hän on idealisti, joka haluaa välttää väkivaltaa ja tarjota kaikille diilereilleen työterveyshuollon. Chon puolestaan on Afganistanissa karaistunut ammattisotilas, eikä hän jaa ystävänsä maailmanparannusaatteita. Tarinan kolmas päähenkilö on rikkaan perheen henkisesti laiminlöyty tytär O, joka ei löydä elämäänsä sisältöä kuin shoppailusta, seksistä ja pilvenpoltosta. Kolmikon ystävyys syvenee lopulta polyamorikseksi suhteikoksi, joka hämmentää konservatiivisemmin perhepolitiikkaan suhtautuvia rikolliskollegoja.

Sekä liiketoimet että rakkaus siis kukoistavat, mutta harmi kyllä Benin ja Chonin bisnes ei miellytä kilpailijoita. Ensin poikia uhkaavat paikalliset jengit, mutta todelliset vaikeudet alkavat, kun meksikolainen huumekartelli yrittää pakottaa heidät alaisuuteensa.

Rajaseudun huumekauppa on nimittäin valtavaa liiketoimintaa, jossa on mahdollista hankkia satumaisia omaisuuksia mutta myös päästä hengestään julmalla tavalla. Kartellien naiset ovat haudanneet aviomiehensä, veljensä ja poikansa - niitä lukuun ottamatta, jotka istuvat liittovaltion vankiloissa. Näistä asioistahan saamme lukea mediasta vähän väliä. Huumesodan osapuolia ovat paitsi rikollisjärjestöt, myös erinäisten kolmekirjaimisten yhdysvaltalaisvirastojen työntekijät. Mutta millä puolella lainvalvojat ovat? Huumebisnes tuottaa niin hyvin, että viranomaisten lahjominen ei ole ongelma rikollisjärjestöille. Huumerikollisten palveluksessa on poliisien lisäksi koko joukko lakimiehiä, kirjanpitäjiä ja jopa atk-asiantuntijoita. Rikollisuus elättää suuren joukon ihmisiä, mutta kun on kerran astunut pois kaidalta polulta, ei voi enää luottaa mihinkään tai kehenkään.

Raakalaiset on yksityisetsivänäkin työskennelleen Don Winslow'n läpimurtoromaani. Pilviparonit on ilmestynyt myöhemmin, mutta sen tapahtumat sijoittuvat aikaan ennen Raakalaisia. On siis makuasia, kummassa järjestyksessä kirjat haluaa lukea. Minä luin ne kronologiseessa järjestyksessä, mikä oli hyvä valinta, koska muutoin jälkimmäinen olisi varmaan jäänyt lukematta. Pilviparoneissakin on väkivaltaisia ja inhottavia kohtauksia, mutta se on ennen kaikkea viihdyttävä seikkailukertomus, jonka ahdistavuutta naseva musta huumori lieventää. Loppuratkaisu on kyllä varsin epäuskottava, mutta onhan päähenkilöt jotenkin pelastettava, jotta he ovat käytettävissä ajallisesti myöhemmässä tarinassa. Sen sijaan Raakalaiset päätyy nopeasti dystooppisiin tunnelmiin. Jossain vaiheessa on pakko lakata laskemasta, kuinka monta huumerikollista tai heidän apuriaan kirjassa on saatu hengiltä. Jääkö ketään ylipäätään henkiin? Ja täytyy selitellä itselle, että kaikki kuoliaaksi kidutetut ovat kuitenkin itse valinneet alansa ja lienevät olleet tietoisia uravalinnan riskeistä. Aivan kuin se mitään oikeuttaisi.

Maailmankuvaltaan nihilistiselle ja Afganistanissa tappamaan tottuneelle Chonille huumesodan todellisuus ei tule yllätyksenä. Sen sijaan Ben joutuu kyseenalaistamaan koko maailmankuvansa ja arvonsa. Ovatko ihmiset sittenkin pohjimmiltaan pahoja ja julmia? Sellaisen käsitys oli alkanut orastaa jo kehitysmaissa työskennellessä. Ja millainen Ben itse on? Tarvittaessa yhtä julma ja väkivaltainen kuin kaikki muutkin? Ovatko yhdysvaltaiset vai meksikolaiset huumerikolliset pahempia raakalaisia?

Kirjat kuvaavat rajaseudun huumesotaa ilmeisen autenttisesti. Tässä sodassa ei ole lopulta voittajia, minkä päähenkilötkin joutuvat karvaasti kokemaan. Winslow ei edes yritä piilottaa yhteiskunnallista kritiikkiään rivien väliin, vaan hän syyttää tilanteesta Yhdysvaltain huumepolitiikkaa. Ensin maa painosti Meksikoa lisäämään oopiumin tuotantoaan. Kun poliittiset tuulet kääntyivät, huumebisnes olisikin pitänyt lopettaa, mikä olisi jättänyt paikalliset maanviljelijät tyhjän päälle. Lopulta valtaan pääsivät keskenään taistelevat rikollisjärjestöt, jotka liittoutuivat milloin minkin viranomaisen kanssa. Huumesota on tappanut kymmeniätuhansia ihmisiä, eikä ole mitään toivoa, että tällä menolla loppuisi. Järjestäytyneiden yhteiskuntien kannalta huumesodassa ei ole mitään järkeä, koska se johtaa vain vallan luisumiseen paikallisten huumekartellien käsiin. Kritiikkiä voi esittää myös romaanikirjallisuudessa, mutta vaikuttaako se mihinkään?

Winslow kirjoittaa inhottavan taitavasti. Vaikka etenkin Chonin moraalissa on toivomisen varaa, päähenkilökolmikkoon ei voi olla kiintymättä. Heidän ahdinkonsa ja etenkin Raakalaisten toivoton maailmankuva jättää jälkeensä murheellisen ja voimattoman olon.


Don Winslow: 

Raakalaiset (Like, 2011), alkuteos Savages (2010), suom. Ilkka Salmenpohja
Pilviparonit (Like 2012), alkuteos Kings of Cool (2012), suom. Ilkka Salmenpohja