Joanne Harris: Herrasmiehiä ja huijareita

Romaanin pokkariversion takakansi kuvaa teosta "yllätykselliseksi jännitys- ja veijariromaaniksi". Täytyy sanoa, että minulla on kovin erilainen käsitys veijariromaanista kuin takakannen tekijällä, joka jatkaa, että kirja "kuvaa pahuuden viehätysvoimaa". Romaanissa toki kuvataan, kuinka vinksahtanut yksilö lumoutuu pahan tekemisestä, mutta lukijan kannalta kirjan kuvaamassa pahuudessa ei ole mitään viehättävää. Tavallinen ihminen ei ole varautunut pahuuden kohtaamiseen ja on aika avuton, kun pahuuden tielle joutunut tekee mitä haluaa kaikista säännöistä ja sopimuksista välittämättä.

Tapahtumat saavat alkunsa, kun päähenkilön isä palkataan vahtimestariksi yksityiseen St. Oswaldin poikakouluun. Hän muuttaa portinvartijan mökkiin lapsensa kanssa. Perheen äiti on muuttanut ulkomaille uuden miehensä kanssa. Lapsi elää kahdessa maailmassa eikä kunnolla kummassakaan. Vieressä yksityiskoulu edustaa maailmaa, johon hänellä ei koskaan ole pääsyä. Hän haluaisi itsekin kuuluvansa koulupukuiseen joukkoon. Todellisuudessa hän joutuu käymään julkista koulua, jossa lukemisesta kiinnostunutta nuorta kiusataan ja syrjitään. Alaluokkaan kuuluvien vanhempien jälkikasvua kiinnostavat aivan muut asiat, eivätkä koulun opettajatkaan ole tehtäviensä tasalla, pikemminkin pahimpia kiusaajia. Koulut edustavat räikeää luokkaeroa, joka saa päähenkilön tuntemaan osattomuutta ja ulkopuolisuutta. Hän oppii kulkemaan huomaamattomana St. Oswaldin käytävillä ja ystävystyy koulun oppilaan kanssa. Lukijalle vihjataan, että ystävyys päättyy onnettomasti. Murhenäytelmä saa jo ennestään itsensä kaltoin kohdelluksi tuntevan nuoren vannomaan kostoa koululle.

Vuosia myöhemmin päähenkilö on palannut St. Oswaldiin nuorena opettajana. Mutta kuka hän on? Opettajan asemasta hän ryhtyy toteuttamaan kostoaan lietsomalla eripuraa ja antamalla vinkkejä skandaaleista lehdistölle. Kouluympäristössä siihen ei tarvita paljon. Kouluissa on aina ongelmansa, ja niin täydellistä ihmistä ei olekaan, etteikö hänen sopivuuttaan opettajan ammattiin voitaisi kyseenalaistaa. Kaikissa kouluissa oppilaat kiusaavat toisiaan, mutta täydellisyyden vaatimukset tekevät myös opettajista helppoja kohteita. Lukukauden edistyessä kostajan keinot kovenevat ja kaaos lisääntyy. Hän ei kaihda murhaakaan, jos se edistää hänen päämääräänsä, koulun tuhoamista.

Kirjan toinen päähenkilö on iäkäs latinan lehtori Roy Straitley, joka kieltäytyy käyttämästä tietokoneita ja vastustaa muutenkin muutoksia kouluympäristössä. Hän on omistanut koko elämänsä koululle ja opettajan ammatille. St. Oswaldin ruumiillistumana - ja hyväntahtoisen epäkäytännöllisenä ihmisenä - hän on oiva maali salaperäiselle kostajalle. Toisaalta hän on myös avainhenkilö, jonka kautta menneisyyden ja nykyisyyden yhteys alkaa avautua.

Romaanissa kerrotaan, että reppanoiden kosto on kauhea ja kohdistuu viattomiin sivullisiin. Ilmiö on valitettavasti erittäin todellinen. Joanne Harris kuvaa uskottavasti syitä, jotka johtavat päähenkilön vinksahtamiseen. Silti minun on vaikea tuntea hahmoa kohtaan myötätuntoa. Vertailun vuoksi esimerkiksi Jan Guilloun alter ego Erik Ponti, joka nousee Pahuudessa kouluaan vastaan, pystyy perustelemaan toimintatapansa lukijalle. Pontin kosto kohdistuu väärintekijöihin. Harrisin päähenkilö pyrkii tuhoamaan koulun, jota hän pitää eräänlaisena olentona syypäänä menneisyytensä onnettomiin tapahtumiin. Muut ihmiset ovat ainoastaan välikappaleita ja tuon olennon edustajia. Päähenkilö yrittää tuhota instituution, mutta vahingoittaa vain yksilöitä, jotka eivät ole sen syyllisempiä kuin kukaan muukaan. Yksityinen ei ole poliittista vaan poliittinen on yksityistä? Kuvastaako romaani päähenkilön vinksahduksen lisäksi yksilön voimattomuutta poliittisen järjestelmän rattaissa, joissa luokkaeron ylittäminen ja epäoikeudenmukaisten rakenteiden purkaminen ei tunnu mahdolliselta kuin henkilökohtaisen koston kautta?

Ei liene yllätys, etten suuremmin pitänyt Herrasmiehistä ja huijareista. Psykopaatilta vaikuttava, itseään erinomaisena pitävä päähenkilö ei saa aikaan mitään sympatian tunteita. Minusta kirja oli lähinnä ärsyttävä, ja se meinasi jäädä tykkänään kesken. Pitihän se kuitenkin lukea loppuun, jotta selviäisi, kuinka se päättyy. Mielestäni myös loppuratkaisu on jokseenkin epäurheilullinen ja epäuskottava.


Joanne Harris: Herrasmiehiä ja huijareita (Otava 2006, pokkari 2007)
Alkuteos: Gentlemen & Players, suom. Satu Leveelahti

Jan Guillou: Sokea piste

Suuri vuosisata -sarjan neljäs osa Sokea piste lojui yöpöydälläni kuukausitolkulla. Olin vastenhankainen tarttumaan siihen, koska aihe, toinen maailmansota, tuntui etukäteen ahdistavalta. Sodanuhkaa ja ihmisoikeuksien kyseenalaistamista tuntuu olevan ilmassa aivan liikaa muutenkin. Erinomaisen aloitusosan jälkeen seuranneet Keikari ja Punaisen ja mustan välissä eivät päässeet edeltäjänsä tasolle eivätkä luvanneet hyvää sarjan jatko-osille. Toisaalta tunsin kirjan lukemisen pakottavaksi moraaliseksi velvollisuudeksi. Onhan sarjan kolmesta ensimmäisestä osasta kertova kirjoitus ylivoimaisesti tämän blogin luetuin teksti.

Olin turhaan huolissani. Jan Guilloun kertojantaidot pääsevät oikeuksiinsa Sokeassa pisteessä, joka on mielestäni sarjan toistaiseksi paras osa. Lyhyesti sanottuna se on upea romaani, jonka ahmaisee hetkessä.

Aiemmissa osissa näkökulma pomppi sinne tänne. Sokean pisteen päähenkilö on yksin Lauritz, joka on muuttunut Sillanrakentajien tarunhohtoisesta sankari-insinööristä lihaa ja verta olevaksi täyteläiseksi romaanihahmoksi. Muutkin perheen jäsenet ovat kokeneet kovia, mutta Lauritzin tragedia liikuttaa erityisesti, koska hän pyrkii aina hyvään mutta kohtaa ylitsepääsemättömiä ristiriitoja. Maailmansodan aikana hän ei pidä Hitleristä, mutta toivoo Saksan voittoa. Toisaalta hän tahtoisi, että Saksan miehittämä syntymämaa Norja vapautuisi pian. Yksi hänen lapsistaan on SS-joukoissa, toinen taas Norjan vastarintaliikkeessä. Perheessä on monenlaisia käsityksiä siitä, mitä tarkoittaa velvollisuutensa täyttäminen. Myös henkilökohtaiset kiusaukset uhkaavat Jumalaan uskovan perheenisän mielenrauhaa.

Saksalaismielisen ruotsalaisen yläluokan kuvaus on todella kiinnostavaa, samoin romaanin välittämä ajankuva sodan aikaisesta Ruotsista. Suomen tilanteen tunnemme liiankin hyvin, mutta harvoin kirjoitetaan, mitä länsinaapurissa tuolloin tapahtui. Guillou tuntuu kuitenkin jopa viisastelevan, kun hän asettaa vastakkain romaanihenkilöiden ja jälkiviisaan lukijan tietämyksen. Tietenkään Dresdeniä ei pommiteta, eihän? Mikä sitten on sokea piste - tai mitä ei haluta nähdä? Esimerkiksi natsihallinnon hirmuteot - tietenkin.

Viimeisillä lehdillä tarina jää varsin jännittävään kohtaan, joten lisää kansainvälisen insinööriperheen vauhdikkaita käänteitä lienee odotettavissa.


Jan Guillou: Sokea piste (Like 2015)
Alkuteos Att inte vilja se (2014), suom. Taina Rönkkö

Anna Lihammer: Kun pimeys peittää maan

Kirjailija on löytänyt maailmasta virheen. 1930-luvulla Ruotsissa ja muuallakin Euroopassa oli rotuteorioita ja luokkaristiriitoja. Kaikkihan me tiedämme, mihin sellainen johti. Naisia aliarvioitiin, ja tieteen etiikassakin oli sanomista nykyisiin käytäntöihin verratuna. Yliopistoinstituutio oli vain yläluokan keino pönkittää asemaansa. Mutta onko tästä kaikesta pitänyt kirjoittaa romaani? Onko tietokirjamarkkinoilla jo turhan ahdasta? Kirjan käsittelemät asiathan ovat jo vallan hyvin tiedossa. Jos haluaa kirjoittaa politiittisen pamfletin, kirjoittaisi sitten sellaisen eikä rikosromaania.

Kirjan päähenkilöt ovat taustaltaan yläluokkainen ja töykeä komisario Hell ja hänen apulaisekseen valitsemansa poliisisisar Maria Gustavsson, joka puolestaan kuuluu työväenluokkaan ja on joutunut perheen köyhyyden vuoksi jättämään sairaanhoitajaopinnot kesken. Naisen ottaminen mukaan murhatutkimukseen järkyttää kaikkia. Maria kokee alemmuudentuntoa, ja myös Helliä piinaavat lapsuuden möröt. Yhdessä he tutkivat lääkärin raakaa ja omituista murhaa. Romaani kuuluukin siihen pohjoismaiseen dekkarigenreen, joka pyrkii keksimään mahdollisimman inhottavia rikoksia. Poliisien lisäksi kirjassa seikkailee pahislääkäreitä ja kadotettua Berliiniä muistelevia liberaaleja älykköjä.

Romaanin maailmankuva on ahtaan mustavalkoinen. Maailma näyttäytyy taistelukenttänä sekä yhteiskuntaluokkien että sukupuolten välillä. Vain poikkeusyksilöt, kuten kirjan päähenkilöt, pystyvät yhteistyöhön luokkia ja sukupuolia erottavien rajojen yli. Rotuhygieniaa ja kansallissosialistisia oppeja vastaan saarnaataan lähes joka sivulla sellaisella innolla, että melkein alkaa tehdä mieli väittää vastaan. Muistuttaa vaikka, että rotuhygienia oli vain yksi osa rationaalista, tieteeseen perustuvaa (lue: rationaalisena pidettyä, tieteellisinä pidettyihin asioihin perustuvaa) yhteiskuntasuunnittelua, jonka toinen puoli tuotti niin sanotun pohjoismaisen hyvinvointivaltion.

Poliittinen romaani on vaikea laji. Jan Guillou on ainoita tietämiäni kirjailijoita, jotka onnistuvat kirjoittamaan lennokkaasti, vaikka romaanien sisältö on yhtä poliittista kannanottoa. Anna Lihammer ei valitettavasti ole Jan Guillou. Hänellä ei ole tyyliä ja taitoa saada poliittista viestiä luontevaksi osaksi tarinaa. Teksti on pelkkää paasausta ja muistuttaa paikoin koululaisen kirjoitelmaa sekä tyyliltään että näkökulmiltaan. Esimerkki:

Professori kalpeni ja näytti tyytymättömältä. Häntä taisi ärsyttää Hellin vihjaus, että heidän laitostaan koskivat samat lait kuin muitakin paikkoja, Maria tuumi. Verrata nyt instituuttia muihin murhapaikkoihin ja heitä itseään muuhun yhteiskuntaan! Vaikkapa sellaisiin kuin Maria. Työväenluokan roskasakkiin. Ihmissaastaan.

Tätä kökköä riittää lähes koko kirjan pituudelta. Viimemetreillä kerronta itse asiassa paranee siedettäväksi, kun kirjailija uskaltaa heittäytyä tarinan varaan ja jättää paasaamisen vähemmälle. Kokonaisuutena kirja on kuitenkin huono, ja se on sääli, sillä tästä aihepiiristä olisi voinut vähemmällä paatoksella saada kelvollisen romaanin ja kirjan aihehan on tärkeä. Jos ihmisarvon kunnioituksesta tingitään, kuka tahansa voidaan hakea seuraavaksi. Ihmisten jaottelu eriarvoisiin ryhmiin on kivaa vain niiden kannalta, joilla on valta päättää, kuka valitaan ja kuka jätetään ulkopuolelle. Lukijan omillekin tulkinnoille tarvittaisiin kuitenkin tilaa romaanikirjallisuudessa.


Anna Lihammer: Kun pimeys peittää maan (Atena 2015)
Alkuteos: Medan mörkret faller (2014), suom. Ulla Lempinen

Kjell Westö: Leijat Helsingin yllä

Olen pitänyt Kjell Westötä Jan Guilloun suomalaisena vastinparina. Kumpikin käsittelee romaaneissaan hyvän ja pahan taistelua ihmisyydessä. He ovat kuitenkin aika erilaisia kirjailijoita. Siinä missä Jan Guilloun romaanien henkilöt voidaan jakaa hyviksiin ja pahiksiin ja hyvikset voittavat lopussa, Kjell Westö näkee ihmismielessä enemmän harmaan sävyjä. Hänen päähenkilönsä, erityisesti miehet, ovat periaatteessa hyviä ihmisiä, jotka eivät silti oikein onnistu. Monen romaanin teema on miehenä ja isänä epäonnistuminen. Guillou on optimisti, Westö epäilemättä parempi kirjailija.

Ensimmäisen kerran luin romaanin lukiolaisena. Muistan vieläkin, miten istua kyyhötin välitunneilla lukion käytävillä sitä lukien. Nykyään sitä lukiotakaan ei enää ole. Kuvassa näkyvän pokkarin ostin muutama vuosi sitten Tuska-festareiden kirjakojusta. Vaikka olen lukenut tämänkin suosikkikirjani useampaan kertaan eikä edellisestä kerrasta ole edes kovin kauan, kirjassa oli paljon juonenkäänteitä, joita en muistanut ollenkaan. Romaani yllättää aina uudestaan.

Romaanista on tehty samanniminen elokuva, joka on myös mielestäni huippuhyvä. Se on kuitenkin aivan eri taideteos kuin kirja. Jotta monipolvisen tarinan ydin on saatu säilytettyä, elokuvaa varten tapahtumia on pitänyt karsia ja muutella. Juoni on siis aivan erilainen, mutta perusidea on sama. Esimerkiksi elokuvan Henrik on alun perin suomenkielinen ja siksi erilainen kuin vaimonsa vanhaa rahaa omistava suku. Kirjan Henrik taas on kotoisin  kalastajakylästä ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta. Romaanissa hän on kaikin tavoin vahvempi hahmo kuin elokuvassa.

Henrik on yksi romaanin miehistä. Hän kuuluu heti sotien jälkeen nuoruuttaan eläneeseen sukupolveen. Hän on kotoisin köyhistä oloista ja menettänyt isänsä varhain mutta pystyy kohoamaan yhteiskunnallisessa arvoasteikossa ylempään keskiluokkaan lukupäänsä ja ahkeruutensa vuoksi. Hänellä ei ole perittyä kulttuurista pääomaa eikä sen myötä kykyä toimia luontevasti erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa. Työ on hänen supervoimansa, ja perheen varallisuus karttuukin tasaista tahtia. Mutta onko kohta mitään perhettä, kun isä on aina töissä? Isän ikävä periytyy sukupolvelta toiselle.

Päähenkilö on kuitenkin Henrikin nuorin poika Rikhard eli Riku, joka ryhtyy eräänä kesäisenä yönä pohtimaan siihenastista elämäänsä. Kolmeen vuosikymmeneen mahtuu paljon muistoja, joiden kautta romaani kertoo yhden helsinkiläisen suomenruotsalaisperheen tarinan. Samalla se kuvaa yhteiskunnan muutosta 1960-luvulta kirjoittamishetkeensä, 90-luvun puoliväliin. Toinen muistelija on isosisko Marina eli Marsu. Kirjassa kuullaan myös kaikkitietävää kertojanääntä.

Marinan muisteluosuudet ovat mielestäni kirjan antoisinta osuutta. Westön naiset eivät ole samanlaisia epäonnistujia kuin hänen miehensä. Riku on aivan raivostuttava hahmo, varsinainen tahdoton ajopuu. Ihailen Henrikiä, koska hänellä on sentään työintonsa, korkea moraali ja ammattitaito. Myös vanhemmalla veljellä Danilla on itsekunnioitusta, vaikka hänen kapinointinsa aiheuttaa kärsimystä sekä hänelle itselleen että hänen läheisilleen. Dani pysyy kuitenkin uskollisena omille ihanteilleen, kun taas Riku horjuu elämässään minne sattuu. Hänen kaverinsa rikastuvat 80-luvun kasinotaloudella, jota vanhan koulun liikemies Henrik ei pidä järkevänä ja ikihippi Dani paheksuu omista lähtökohdistaan. Rikulla ei ole moraalisia estoja tai ymmärrystä talouden toiminnasta, joten sattuma pelastaa hänet bisneksien romahdukseltakin. Uusrikkaiden kauhealla käytöksellä on romaanissa tosin vähäisempi osa kuin elokuvassa.

Leijat Helsingin yllä on mielestäni Westön paras romaani, se josta hänen olisi pitänyt saada Finlandia-palkinto. Romaanissa pohdiskellaan, kuinka vaikea periaatteessa hyväntahtoisten ihmisten on tulla toimeen niiden kanssa, joita he rakastavat eniten. Kaikilla on kuitenkin unelmia, joita leijat symboloivat. Tai huolia, ylipäätään sitä osaa ihmisyydestä, joka ei näy ulospäin. Toinen selitys romaanin oudolle nimelle on, että kirjailija viittaa unohdettuun suomenruotsalaiseen kauhuromaaniin (jonka nimeä en kyllä tähän hätään muista; jos joku muistaa, täydennän).

Tämä ei ole mikään helppo kirja. Nytkin sitä lukiessa tuli varsin ahdistunut olo. Silti kirja on yksi ehdottomista suosikeistani.


Kjell Westö: Leijat Helsingin yllä (Otava, 1996)
Alkuteos Drakarna över Helsingfors, suom. Arja Tuomari

Jan Guillou: Varkaiden markkinat

Innostuin Yläluokka-kirjan ansiosta tarttumaan jälleen kerran yhteen kaikkien aikojen suosikkikirjoistani. Siinä ryhmä tukholmalaisia poliiseja tutkii erikoisten omakotitalomurtojen sarjaa. Varkaat vievät uusrikkaiden asunnoista taidetta ja vuosikertaviinejä. Asukkaat ovat aina sopivasti poissa, missään ei näy murtojälkiä. Ryöstöt vaikuttavat sisäpiirintyöltä, mutta miksi superrikkaat kävisivät varkaissa? Kesän ja syksyn aikana Tukholmassa rakastutaan - ja murhataan ulkoministeri. Mukana juonen pyörteissä on myös Pahuudesta tuttuja henkilöitä.

Jan Guilloun Varkaiden markkinat on avoimesti poliittinen ja yhteiskuntakriittinen romaani. Se ei kuitenkaan vähennä tarinan vetävyyttä. Kritiikin kärki kohdistuu uusrikkaaseen liikemieseliittiin ja sen moraaliin - tai pikemminkin moraalin puutteeseen. Uusrikkailla on rahaa ja valtaa, mutta ei sen vastapainona velvollisuudentunnetta, makua tai käytöstapoja. Oman voiton maksimointiin pyritään jopa lain rajoja venyttäen. Kuinka käy, kun he joutuvat rikoksen uhreiksi? Ketä Guillou oikeastaan tarkoittaa varkailla?

Sain vuonna 2005 joululahjaksi ja olen lukenut sen siitä lähtien joka vuosi. Miksi? Eihän kirja kuitenkaan mikään maailmankirjallisuuden klassikko ole. Se on kuitenkin hyvin sujuva hyvänmielen kirja, jossa riittää hykerryttäviä käänteitä ja kiinnostavia henkilöitä. Lopussa kirkasotsaiset päähenkilöt voittavat ja pahikset nujerretaan. (Luulen, ettei juonipaljastus tule yllätyksenä Guilloun tuotannon ystäville.) Talousrikollisuus ja veronkierto jäävät kuitenkin elämään, kunnes yhteiskunnassa toisin päätetään.

Kirjassa riittää kaikenlaisia sivujuonia. On metsästysretkiä, viininmaisteluita ja rakkauskiemuroita. Aivan kaikkea en jaksa lukea joka uusintakerralla. Kun juoni on tuttu ja tietää, kuinka lopussa käy, voi keskittyä maistelemaan parhaita paloja matkan varrelta.

Mies ei eleelläkään osoittanut, että olisi valinnut jotain muuta, kehui hänen makuaan, viittasi hovimestarin luokseen, vaihtoi nopeasti ranskaksi kun huomasi sen olevan yksinkertaisempaa, pyysi yhtäkkiä anteeksi ja selitti, että madame on ruotsalainen, ja sitten he kuulostivat hetken ranskalaiselta kahvimainokselta kunnes homma oli ohi. (s. 29) 

Ponti asui niin kuin hän oli osoitteen kuultuaan kuvitellutkin, de Geersgatanilla Gärdetissä, viidennessä kerroksessa. Jo ympäristö sai hänet ajattelemaan omia vanhempiaan, hienoa muttei liian hienoa, keskiluokkaista mutta vähän ylempää keskiluokkaa, koulutusta ja tyyliä ja pettymystä tytärtä kohtaan, josta tuli vain poliisi (kunnes isä ymmärsi, että ylikomisario vastasi arvoltaan ainakin everstiluutnanttia), naisia jotka kävelyttivät pikkuruisia koiriaan ja lapsia jotka leikkivät kiltisti ja mallikkaasti. Portaikko oli marmoripinnotteinen, mutta hillittyä ruotsalaista vihreää, vaaleanruskeaa ja hiukan mustavalkoista marmoria, kuten vanhoissa lakkautetuissa mielisairaaloissa. Sopivan hienoa, pidättyväistä ja hyvän maun mukaista, ainakin ennen vanhaan. (s. 90-91)

Eihän näissä pätkissä ole mitään erityistä. Silti nautin niistä yhtä paljon jokaisella lukukerralla. Guilloumainen rönsyilevä kuvailu osuu niin maaliinsa. Lieneekö juuri rönsyilyn syytä, mutta en ole koskaan tykännyt lukea Guillouta ruotsiksi. Suomentaja osaa kieltä selvästi paremmin kuin minä.

Kuten luokkatietoiseen mielialaan virittynyt lukija huomaa, eivät hyviksetkään - joista edellä siteeratut pätkät kertovat - varsinaisesti mihinkään alaluokkaan kuulu. Hekin ovat menestyneet elämässään omalla työllään ja kotoa perityn sosiaalisen pääoman turvin. Itse asiassa he siis edustavat Kolbea mukaillakseni melko tyypillistä ruotsalaista meritokraattista yläluokkaa. Guilloun kritiikki ei kuitenkaan kohdistu siihen. Kuulu vain yläluokkaan kunhan maksat verosi, voisi olla Guilloun sanoma tiivistettynä. Ja poliisit ovat hyviksiä.


Jan Guillou: Varkaiden markkinat (Like 2004)
Alkuteos Tjuvarnas marknad (suom. Tuula Tuuva)

Laura Kolbe: Yläluokka

Luokkakeskustelu teki paluun jo muutamia vuosia sitten. Hyvinvointivaltioon liittyi unelma tasa-arvoisuudesta, mutta sekä materiaalinen että sosiaalinen pääoma periytyvät edelleen ja erot perheiden hyvinvoinnissa näyttäisivät olevan taas kasvamassa. Varsin tasa-arvoisessa Suomessakin ihaillaan naapurimaan kuninkaallisia ja muita sääty-yhteiskunnan jäänteitä, eivätkä aateliston ja muiden säätyjen perinteet ole kadonneet täältäkään, vaikka niiden lailliset etuoikeudet on lakkautettu jo lähes sata vuotta sitten. Kansa seuraa antaumuksellisesti keisarillisista tanssiaisista periytyviä linnanjuhlia, ja Downton Abbeyn kaltaiset kartanosarjat kuuluvat tv:n katselijoiden suosikkeihin. Kirjallisuudessakin yläluokka puhuttaa. Esimerkeiksi käy niin Jan Guilloun mainio Varkaiden markkinat kuin Jens Lapiduksen Stockholm noir -sarjakin.

Yhteiskunnan kerman elämä siis kiinnostaa, mutta mehevistä paljastuksista kiinnostuneille en voi Kolben kirjaa suositella. Lukija ei pääse tirkistelemään aateliskartanoiden seinien sisäpuolelle. Henkilökohtaisimmat kokemukset ovat luokkataustan merkitystä aiemminkin muun muassa teoksessa Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa (2007) pohtineen professori Kolben omia. Hänen suvussaan on sekä venäläisiä emigrantteja että torppareita, ja lukuisten yhteiskunnallisten tehtäviensä ansiosta professori on päässyt tutustumaan erilaisten eliittien elämään.

Julkisuudessa on oikeastaan kaksi tapaa suhtautua yläluokkaan. Toisaalta sitä ihaillaan ja kadehditaan - salaa. Sen elämäntyyli kiinnostaa. Toisaalta "eliittiä" paheksutaan ja vastustetaan joko luokkateorioihin tai tarkemmin jäsentymättömään herravihaan perustuen. Avoimesti siitä ei oikein sovi puhua. Ylempiä luokkia ei ole juuri uskaltauduttu tutkimaankaan. Helsingin Sanomien arvostelussakin Kolben luokka-analyysi arvioidaan vääräoppiseksi. Koska hän ei asetu vastustamaan yläluokan valtaa, hän siis selvästikin vaatii luokkajaon säilyttämistä. Mielestäni väite on ei ole perusteltavissa, etenkin jos ottaa laajemmin huomioon Kolben luokka-aiheisen tuotannon.

On totta, ettei Kolbe kauhistele yläluokkaisuutta. Hän toteaa, että se on olemassa kaikista tappoyrityksistä huolimatta. Kolben analyysi on neutraalia ja perustuu vankkaan tuntemukseen Suomen historiasta. Teos myös laajentaa käsitystä yläluokasta. Perinteisesti käsitteestä tulee mieleen aatelisto tai uudet raharikkaat. Kolben mielestä yläluokkaan on kuulunut kuitenkin myös muun muassa papisto, virkamiehistö ja akateemisesti koulutetut. Suomessa vanhaa yläluokkaa on vähän ja henkilökohtaisella lahjakkuudella on ollut mahdollista edetä yhteiskunnassa. Alipalkattuna pätkätyöläisenä on tosin vaikea hahmottaa itseään osaksi yläluokkaa tai eliittiä, vaikka akateeminen koulutus minulla onkin. Varmaan moni muukin kirjassa mainituista ryhmistä epäilee eliittiin kuulumistaan.

Puhuttelevaa on keskustelu luokka-aseman mukanaan tuomista velvollisuuksista. Etuoikeuksien vastapainona on varsinkin ennen pidetty velvollisuuksia. Etuoikeutetut on perinteisesti kasvatettu vaatimaan itseltään enemmän kuin muilta. Pitää tehdä kovasti työtä, olla reipas ja käyttäytyä aina moitteettomasti. Ihanteita on toki toteutettu vaihtelevalla menestyksellä. Vaatiiko jokin luokka nykyään itseltään velvollisuuksien täyttämistä? Vaaditaan velvollisuuksia lähinnä muille ja itselle vain oikeuksia, eikö niin. Etenkin valtaa pitävien soisi silti muistavan, että valtaan liittyy suuri vastuu.

Näyttää siltä, ettei yläluokka - tai yläluokat - ole katoamassa minnekään. Neutraali keskustelu aiheesta on tervetullutta, ja Kolben kirja on siihen arvokas lisä. Mitään viihdekirjallisuutta se ei kuitenkaan ole. Se on älyllinen mutta varsin kuivakka teos. Kannattaa se kuitenkin lukea, jos tämän päivän luokkakeskustelu kiinnostaa.

Olen huomannut, että blogin kävijämäärä on lisääntynyt, kun en ole pitkään aikaan kirjoittanut mitään. Toivottavasti uusi päivitys ei karkota kaikkia lukijoita. Toivotan samalla kaikille lukijoille mainiota alkanutta vuotta.

Lisäys: Kolbe kertoo kirjastaan radiossa.


Laura Kolbe: Yläluokka. Olemisen sietämätön vaikeus (Kirjapaja 2014)

Jan Guillou: Suuri vuosisata -sarja

Jan Guilloun uusi romaanisarja kertoo 1900-luvusta, siis edistysuskosta, radikaaleista moderneista arvoista, uudenlaisesta taiteesta, teknillisestä kehityksestä ja käsittämättömästä määrästä hulluutta ja väkivaltaa. Sen päähenkilöitä ovat norjalaiset veljekset, kalastajanpojat, jotka jäävät varhain orvoiksi. Hyväntekijät huomaavat heidän poikkeuksellisen matemaattisen lahjakkuutensa ja kustantavat kolmen nuorukaisen insinööriopinnot Saksassa. Toiveissa on, että veljekset maksavat takaisin Norjan kansalle suunnittelemalla rautatien Oslosta Bergeniin. Kuitenkin vain yksi pojista, vanhin veli Lauritz, palaa lumisille ylängöille kamppailemaan luonnonvoimien kanssa, edistyksen puolesta. Oscar häipyy seikkailemaan Saksan siirtomaihin Afrikkaan ja Sverre yläluokkaisen rakastajansa kanssa Englantiin. Vuosisadan alun edistysuskon romuttaa suursota, josta kaikki veljekset kärsivät omalla tavallaan. Tapahtumat etenevät väistämättä kohti toista kansakuntien ja aatteiden välistä konfliktia, jossa monikansallisen perheen jäsenten on valittava puolensa.

Kirjat yrittävät kertoa niin monesta asiasta, että niistä jää lähinnä hämmentynyt olo. Guillou ei ehkä yritäkään kuvailla 1900-luvun alkupuolen ihmisten kokemuksia sellaisina kuin he olisivat ne oikeasti kokeneet.  Kirjat on kirjoitettu siitä lähtökohdasta, että kaikki tietävät historian tapahtumien lopputuloksen ja kirjailijan pitää selittää, miten siihen päädyttiin. Vaikka kirjojen tapahtuvat eivät ole mitenkään poikkeuksellisen ahdistavia, ainakin minusta tuntuu kiusalliselta eläytyä henkilöiden erehdyksiin. Tarinaa vaivaa historiallisille romaaneille tyypillinen jälkiviisaus. Sitä ei voi mitenkään verrata esimerkiksi Klaus Mannin Mefistoon (1936). Siinä sentään kerrottiin, millaisia kavereita natsit olivat - ennen kuin kaikki tiesivät oikean vastauksen.

Suuri vuosisata on välillä kuin viikinkisaaga, jollaiseen henkilöt tarinaansa kirjoissakin vertaavat. Juonenkäänteet ovat välillä pikemminkin sadunomaisia kuin realistisia. On liiaksi poikkeuksellisia kykyjä, liikaa yhteensattumia. Kirjasarja on kuitenkin niin selvästi kantaa ottava, että tuskin sen tarkoituskaan on varsinaisesti kuvata 1900-luvun alkua vaan pikemminkin kommentoida tätä aikaa ja sen ilmiöitä. En todellakaan pidä sattumana sitä, että Guillou on Kjell Westön ja Virpi Hämeen-Anttilan tavoin tarttunut maailmansotien väliseen aatemaailmaan. Ei tarvitse olla humanistikirjailija ymmärtääkseen, että vähintäänkin osassa Euroopan maita historia on vaarassa toistaa itseään. Guillou valitsee puolensa - romaaneissa vastustetaan raivokkaasti rasismia, sotaintoilua ja yhteiskunnallista eriarvoisuutta.

Melkeinpä kiinnostavimpia henkilöitä ovat Lauritzin ja Oscarin vaimot Ingeborg ja Christa. He ovat kumpikin saksalaisia aatelisnaisia, jotka valitsevat perinteisten arvojen asemesta feminismin ja sosialismin. Etenkin aatteellinen kommunisti Christa on nykymittapuullakin radikaali hahmo, joka kamppailee jo 1920-luvulla työläisnaisten seksuaalioikeuksien puolesta. Sen sijaan Sverren luonnekuvaus jää valitettavan ohueksi. Hänellä ei tunnu olevan muita persoonallisia piirteitä kuin homoseksuaalisuus. Myös völkisch-aatteista ja Ernst Jüngerista innostunut nuori Harald on sangen keinotekoinen romaanihenkilö. Sinänsä tykkään Guilloun sankareista, jotka kaikesta päähän potkimisesta huolimatta taistelevat, voittavat ja pitävät kiinni idealismistaa eivätkä jää makaamaan epäonnistumiseensa, kuten esimerkiksi Kjell Westön romaanihenkilöt, joita he muuten monesti muistuttavat.

Romaanina pidin eniten Sillanrakentajista. Keikari ei ole juoneltaan ja henkilöiltään kummoinen, ja Punaisen ja mustan välissä huipentaa poliittisen paatoksen. Kuten muutkin Guilloun kirjat, nämä uutukaisetkin ovat kuitenkin jännittäviä lukuromaaneja. Kai sarjalle on odotettavissa jatkoakin? Ainakin vuosisata jää kolmessa romaanissa pahasti kesken.

Lisäys 3.3.2016: Arvio neljännestä osasta, Sokeasta pisteestä.


Jan Guillou:

Sillanrakentajat (Like 2012), alkuteos Brobyggarna 2011
Keikari (Like 2013), alkuteos Dandy 2012
Punaisen ja mustan välissä (Like 2014), alkuteos Mellan rött och svart 2013