Me muut - Kirjoituksia yhteiskuntaluokista

Blogin kirjoittaminen on hiljaisuutta vaativaa
työskentelyä.

Joskus Suomessa haluttiin uskoa, ettei täällä ole yhteiskuntaluokkia. 2000-luvulla luokkakeskustelusta on tullut taas suorastaan muodikasta, mutta onneksi näkökulmia on nykyään enemmän kuin vain perinteinen marxilaisuus. Me muut on kokoelma omaelämänkerrallisia esseemäisiä pohdintoja yhteiskuntaluokista ja niihin kuulumisesta - tai ulkopuolisuudesta, kuten on laita useimmissa kirjoituksissa. Luulisin, että kirjan nimi juontaa juurensa nimenomaan monien kirjoittajien kokemukseen, etteivät he kuulu johonkin, mihin ehkä jotkut muut kuuluvat. Kirjoittajat eivät ole aivan tavallisia pulliaisia vaan toimittajia ja kirjailijoita, jotka saattavat suhtautua asiaan herkemmin ja tietoisemmin kuin muut. Todennäköisesti useimpien suhde luokkaan kuulumiseen ei ole yhtä pulmallinen. Kirjoitukset kuitenkin osoittavat, että yhteiskuntaluokka on harvoin yksiselitteinen käsite ainakaan Suomen kaltaisessa melko tasa-arvoisessa yhteiskunnassa. Ei ole sanottua, perustuuko luokkaan kuuluminen pohjimmiltaan pääoman omistamiseen, sukulaisuuteen, kulttuuriin vai mahdollisesti äidinkieleen.

Kirja alkaa dramaattisesti: teollisuuspatruuna ammutaan vuonna 1918 työhuoneeseensa asemansa vuoksi. Eesseessään toimittaja Maria Björnberg-Enckell pohtii ruotsinkieliseen yläluokkaan kuulumista, ja lähes ainoana kirjoittajana hän tuntuu olevan täysin sinut oman luokkansa kanssa. Tosin ulkopuolisuutta on tuottanut eläminen itäsuomalaisella pikkupaikkakunnalla, jossa muita samanlaisia ei ole ollut. Myöhemmin hän muutti Helsinkiin, missä suomenruotsalaisuus ja yläluokkaisuus pääsivät näyttämään parhaat puolensa: kansainvälisyyden, lämpimän yhteenkuuluvuuden perheen ja suvun jäsenten kesken, hyvät käytöstavat ja sosiaalisen taitavuuden. Mikään näistäkään ominaisuuksista ei silti periydy, Björnberg-Enckell muistuttaa, vaan ne opetetaan lapsille työllä ja vaivalla.

Tässä kummallakin kotimaisella ilmestyneessä teoksessa äidinkieli saakin paljon huomiota. Suomalaiset hellivät mielellään käsitystä, että ruotsinkieliset suomalaiset ovat kaikin tavoin varakkaampia, onnellisempia ja sosiaalisesti lahjakkaampia kuin suomenkieliset. Björnberg-Enckellin maailmassa näin onkin, mutta käy ilmi, että luokkakysymys jakaa myös ruotsinkielisiä toisiaan kyräileviin ryhmiin - ehkä jopa voimakkaammin kuin suomenkielisiä. Henrika Ringbom pohtii niiden kavereittensa asemaa, joiden elämää on varjostanut kouluaikojen kokemus alemmuudesta suosittuihin ja mukaviin yläluokan nuoriin nähden. Toisaalta ruotsinkielisellä Pohjanmaalla ja Ahvenanmaalla luokkaan kuulumisella ei ole ollut yhtä suurta merkitystä. Varallisuutta on sielläkin toki arvostettu, mutta pohjimmiltaan kaikkia ihmisiä on pidetty samanlaisina.

Jos yläluokkaan kuulumattomilla ruotsinkielisillä nuorilla on ollut vaikeaa, aivan ongelmatonta ei ole myöskään varakkaan suomenkielisen eliitin jäsenten elämä, kuten Niklas Herlin pohtii. Heillähän ei ole varakkaita talonpoikia lukuun ottamatta samanlaisia perinteitä kuin vanhalla ruotsinkielisellä omistavalla luokalla. Herlinin mukaan tämä on ilmennyt suomenkielisten rikkaiden öykkäröintinä, josta hän mainitsee esimerkkeinä isänsä ja itsensä. Onneksi uudemmat suomenkieliset miljonäärit ovat osoittautuneet yhteiskuntakelpoisimmiksi - mieleen tulee muun muassa Supercellin perustajat, jotka haluavat muun muassa maksaa veronsa edelleen täysimääräisinä Suomeen.

Vaikka teoksessa käsitellään 19 kirjoittajan voimin kiitettävän monesta näkökulmasta, se vahvistaa käsitystä, että yhteiskuntaluokka on sittenkin ennen kaikkea helsinkiläinen ilmiö. Pienemmillä paikkakunnilla sosiaalisilla eroilla ei ehkä sittenkään ole yhtä suurta merkitystä. Monilla on samanlainen tausta kuin minullakin: historian hämäriin pienviljelijöitä ja pari viimeisintä sukupolvea opettajia ja muita koulutettuja ammattilaisia. Ei sellainen tuota mitään selvää asemaa yhteiskunnassa. Meillä oli kyllä niin sanottua kulttuurista pääomaa, monilla duunariperheillä taas enemmän rahaa. Eniten omaa elämääni koskettaa Minna Lindgrenin kirjoitus, jossa hän pohtii niin sanotun sivistyneistön - tutkijoiden ja taiteilijoiden - sosiaalista alamäkeä. Ennen he olivat yhteiskunnan huipulla rakentamassa tuoretta kansakuntaa, nyt taas pätkätöitä tekevää prekariaattia, jonka arvostuskin on vähän niin ja näin.

Vaikka koulutus tuppaa periytymään, se kuitenkin edelleen mahdollistaa myös yhteiskunnallisen liikkuvuuden, joka jo itsessään tekee yhteiskuntaluokan käsitteestä kyseenalaisen. Jos kaikki ovat liikkeessä, onko mitään luokkaa edes? Koululaitoksen mahdollisuuksia tarjoavasta vaikutuksesta kertoo erityisen liikuttavasti ja suorasukaisesti kirjailija Merja Virolainen, joka kokee, että koulu opetti hänelle paljon enemmän kuin koti ja vanhemmat koskaan. Koulun mahdollisuuksia kasvattaa monesti muuten epäillään, ja hiukan epäilleen suhtaudun niihin itsekin.

Ei tämä kirja tuo selkeyttä luokkakysymykseen, ja viis koko luokkakeskustelusta - ihaninta ovat terävien kirjoittajien intiimit pienoiselämänkerrat, joiden vuoksi kirja kannattaa lukea, vaikkei sen teoreettinen puoli innostaisi yhtään.


Silja Hiidenheimo, Fredrik Lång, Tapani Ritamäki ja Anna Rotkirch (toim.): Me muut - Kirjoituksia yhteiskuntaluokasta (Teos / Söderströms 2009)

Minna Lindgren: Ehtoolehdon tuho

Hän katseli onnellisena ystäväänsä, joka alkoi laveasti selittää Sirkalle, kotiinsa tunkeutuneelle naiselle, kuinka korkealta ja kovaa hän pystyi kiljaisemaan, tarvittaessa myös laulamaan. Hän antoi pari taitavaa ääninäytettäkin, ja kun hän tapaili Yön kuningattaren staccatoja, älyseinä rämähti päälle kuvitellen, että keittiössä on jälleen tulipalo.

"Katsokaa nyt! Tuo seinä on menettänyt järkensä!" Irma osoitti syyttävästi näyttöä, jolla oli tähänkin pulmaan kolme ratkaisua: 1 Sammutuspeite 2 Yleinen hätänumero 112 3 Huoltoyhtiö. Nainen rypisti peitevoideltuja kasvojaan ja näytti lähinnä Lumikilta rumissa vaatteissa. 

"Haluatteko kuulla Pyhästä Hengestä?" hän sanoi sitten. Se olikin ainoa vaihtoehto, jota älyseinä ei vielä ollut keksinyt heidän aamuunsa tarjota.

Ehtoolehto-trilogian kahdesta ensimmäisestä osasta (Kuolema Ehtoolehdossa 2013 ja Ehtoolehdon pakolaiset 2014) tutuksi tulleet lähes satavuotiaat rouvat Siiri, Irma, Anna-Liisa ja Margit ovat päässeet muuttamaan takaisin kotiinsa palvelutaloon. Ehtoolehdon remontti on siis valmistunut, mutta entisellään on vain kommellusten määrä. Ehtoolehdosta on tehty geronteknologian piloottihanke, jota tukee kolme ministeriötä - mutta siitä huolimatta hoitomaksut nousevat koko ajan. Palvelutalo on koneistettu niin perinpohjaisesti, ettei hoitajia, askarruttajia tai jumppareita enää tarvita. Hoidokkien lisäksi ainoat talossa näkyvät elävät olennot ovat salaperäisen uskonlahkon vapaaehtoiset saarnaajat ja rotat.

Kuten arvata saattaa, älyseinä, hoitorobotit ja 3D-tulostettu ruoka eivät pysty tyydyttämään edes perustarpeita, saati sitten sivistyneiden rouvien henkisiä tarpeita. Onneksi radiosta tulee hyvää musiikkia. Anna-Liisa uppoutuu rakkaaseen Taikavuoreensa. Siiri ja Irma ajelevat raitiovaunulla ympäri Helsingin kantakaupunkia sen arkkitehtuuria kommentoiden. Eniten raitiovaunukohtauksista saakin irti Helsinkiä tuntava lukija. Rouvat tarkkailevat uteliaina omituiseksi muuttunutta nykyaikaa. Palvelutalossa vanhusten ja teknologian välinen sota kärjistyy kuitenkin tilanteeseen, jossa päähenkilöiden on valittava puolensa.

Ehtoolehdon tuho on vieläkin överimpi kuin sarjan kaksi ensimmäistä osaa. Lindgrenin teksti laukkaa eteenpäin kuin pillastunut hirvi. Se tuntuu liikkuvan pikemminkin painajaismaiseksi muuttuneessa lähitulevaisuudessa kuin tässä ajassa. Se varoittaa yhteiskunnasta, jossa ihmisen kosketus on korvattu älylaitteilla eikä kenelläkään ole enää kirjahyllyä kotonaan. Ehtoolehdon tarina loppuu ilmeisesti tähän kirjaan, mutta ratkaisemattomia kysymyksiä jäisi vielä epilogia varten.


Minna Lindgren: Ehtoolehdon tuho (Teos 2015)

Nikolaus Harnoncourt: Puhuva musiikki

Juuri kun niin kutsuttua korkeakulttuuria vierastavat on saatu houkuteltua konserttisaleihin vakuuttamalla, että ei siitä tarvitse mitään tietää, paikalla saapuu kapellimestari Nikolaus Harnoncourt, joka jyrähtää, että musiikkia ei todellakaan pidä typistää siihen, että se on kaunista, vaan sitä pitää ymmärtää ja vieläpä oikeassa konteksissa.

Toivoakseni edellinen virke antaa oikeutta Harnoncourtin jokseenkin monenmutkalliselle kirjoitustyylille. Kirjasta on hauska kirjoittaa, mutta sen lukeminen vaatisi enemmän kärsivällisyyttä kuin minulla oikeastaan olisi. Sitä lukiessa pitää miettiä useammankin kerran, mitä siinä oikeastaan yritetään sanoa. Sivistys ei ole pikaruokaa.

Puhuva musiikki on kirja musiikin ymmärtämisestä - vieläpä ymmärtämisestä nimenomaan hermeneuttisessa mielessä. Jotta musiikkia voitaisiin ymmärtää, pitää tuntea sen säveltäjien ja heidän aikakautensa ajatusmaailma, sillä musiikki ei ole pelkkiä sulosäveliä. Sitä voi pikemminkin verrata puheeseen, joka välittää merkityksiä. Ne voivat olla myös järkyttäviä ja ahdistavia. Harnoncourtin mukaan musiikinhistorian tapahtumahorisontti ajoittuu noin vuoteen 1800, jolloin Ranskan suuren vallankumouksen jälkeiset uudet ideologiat alkoivat vaikuttaa musiikissakin ja pyyhkäisivät pois aikaisemman, ymmärtämiseen perustuvan katsantokannan. Tunne ja maalauksellisuus korvasivat puheen.

Tapahtumahorisontin toiselle puolelle on jokseenkin mahdotonta nähdä, koska traditio on katkennut. Meillä ei ole juuri keinoja päästä käsiksi vanhempien säveltäjien aivoituksiin, koska nuotit eivät todellakaan kerro kaikkea. Vanhat säveltäjät ovat olettaneet soittajan pystyvän täyttämään aukkopaikat sopivalla tavalla. Se on ollut niin itsestään selvää, ettei näitä tulkintaohjeita ole vaivauduttu kirjoittamaan ylös.

Tyypillistä. Olen itsekin törmännyt siihen, että monesta keskiajankin sävellyksestä on säilynyt nuotinnettuna vain aivan alku, koska kaikkihan tietävät, kuinka laulu siitä sitten jatkuu. Pitäkäämme siis huolta, että dokumentoimme nimenomaan kaikkein itsestään selvimmät asiat, koska juuri ne ovat sitä kaikkein vähiten.

Harnoncourtin mukaan ongelma on uusi länsimaisen kulttuurin historiassa. Aiemmin ajateltiin, että oman ajan musiikki edustaa kehityksen korkeinta huippua. Ei ollut tarvetta kuunnella vanhempaa musiikkia, ja jos sitä kuunneltiinkin, senhetkiseen tyyliin sovitettuna sitten. Sitten länsimaiselle taidemusiikille tapahtui jotakin. Ruvettiin haikailemaan menneitä sen sijaan, että tehtäisiin uutta. Musiikinystävät haluavat nykyään kuunnella vain vanhaa musiikkia, eivät oman aikansa sävellyksiä. Taidemusiikilla ei ole enää elävää yhteyttä kuulijoihinsa; se ei ole enää välttämätöntä heidän arjessaan. Myöhäisromantiikan jälkeen käyttömusiikin paikan on ottanut niin sanottu viihdemusiikki.

Harnoncourt ei syytä yleisöä eikä oikeastaan säveltäjiäkään. Hänen mielestään musiikki heijastaa oman aikakautensa henkeä. Yleisön vieraantuminen musiikista on länsimaisen kulttuurin henkisen rappeutumisen syytä. Hän ei kuitenkaan kerro, mitä kulttuurille pitäisi tehdä. Ehkä parempi niin, koska lähihistoriassa pyrkimykset tervehdyttää kulttuuria ovat johtaneet jokseenkin traagisiin lopputuloksiin.

Nykyään konserttisalit saa täyteen soittamalla tuttuja vanhoja sävellyksiä. Emme kuitenkaan enää ymmärrä niitä, vaan ne banalisoituvat pelkiksi tunteiksi. Ei oteta huomioon, että aikanaan on ajateltu aivan eri tavalla musiikista ja soittimetkin ovat olleet erilaisia. Jos vanhoja sävellyksiä soitetaan nykysoittimin tai nykynuotein, saadaan aikaiseksi jotain aivan muuta kuin niiden sävellyshetkellä on ajateltu. Aikanaan sävellykset olivat kaikille uusia ja yllättäviä - eivät todellakaan jo valmiiksi ulkoa osattuja klassikoita. Siitäkään syystä emme voi kokea teoksia kuten niiden aikalaisyleisö.

Haasteeseen on vastattu siistimällä vanhat nuotit romanttisista koristeita, mutta Harnoncourtin sekään ei mennyt oikein. Ei ole otettu huomioon, että vanhemmissa sävellyksissä pitäisi olla toisenlaisia, aikakauden tyyliin sopivia improvisaatioita ja tulkintoja. Musiikkitieteellinen asiantuntemuskaan ei yksin riitä, vaan lisäksi soittajan pitää saada kappaleeseen elävää henkeä.

Pitäisikö musiikinystäväin sitten vain ripotella tuhkaa ylleen? Harnoncourtin kirja ilmestyi 1980-luvun alussa. Luulenpa, että vanhan musiikin tilanne on nykyään parempi. Olen harrastellut hieman niin keskiajan, renessanssin kuin barokinkin musiikkia, ja kyllähän niissä piireissä puhutaan paljon sellaisista ajatuksista, joita tulee vastaan Harnoncourtin kirjassa. Keskiajan kirkkomusiikkia pitää laulaa kylmän älyllisesti. Pitää ymmärtää teksti ja muuta sellaista. Periodisoittimetkaan eivät ole enää mikään ihme konserteissa. Vanhan musiikin lumo lienee vain vahvistunut, sillä alkuvuodesta Oulun tuomiokirkkokaan ei meinannut riittää barokkikonsertin yleisölle.

Tietenkin musiikista saa enemmän irti, kun perehtyy taustoihin ja yrittää ymmärtää. Olen silti sen verran juntti, että mielestäni on edelleen aivan sallittua kuunnella jopa pyhistä pyhintä barokkimusiikkia vain siitä syystä, että se on kaunista. Eihän minkään kulttuurituotteen tekijä pysty päättämään, miten vastaanottajat sen ymmärtävät tai mihin tarkoitukseen he käyttävät sitä.

Jos musiikkia kuitenkin haluaa ymmärtää yhä paremmin, Harnoncourt tarjoaa parisataa sivua yksityiskohtaisia ohjeita 1600-1800-lukujen hengellisen ja maallisen musiikin soittajalle ja kuuntelijalle. En ikävystytä teitä enää tämän enempää referoimalla niitä. Lisäksi kannattaa kuunnella Ylen radiokanavia. Nytkin kesäsarjana on menossa Maisteri Lindgrenin musiikkiesitelmä -niminen ohjelma. Sen mainostus on suuri syy julkaista tämä kirjoitus nyt. Se on ilkeydessäänkin niin ilahduttava, että voin ehkä antaa Minna Lindgrenille anteeksi sen, ettei hän pidä kympin tytöistä.


Nikolaus Harnoncourt: Puhuva musiikki - johdatusta musiikin uudenlaiseen ymmärtämiseen (WSOY 1986)
Alkuteos: Musik als Klangrede - Wege zu einem neuem Musikverständnis 1982 (suom. Hannu Taanila)


Harnoncourtin virallinen kotisivu

Minna Lindgren: Ehtoolehdon pakolaiset

Minna Lindgren: Ehtoolehdon pakolaiset (Teos 2014)

En ole sitä koulukuntaa, jonka mukaan kirjailijan elämänvaiheita ei pitäisi ottaa huomioon hänen teoksiensa käsittelyssä. Ei liene muutenkaan salaisuus, että Minna Lindgrenin Ehtoolehto-kirjat ovat saaneet innoituksensa Lindgrenin isän kuolemaa edeltävistä ajoista hoitokodeissa.

Hoivakoti Ehtoolehdon tomerat vanhukset saattaisivat muutenkin hengata Lindgrenin professori-isän seurassa. He eivät ole mediasta tuttuja, pienellä eläkkeellä kituuttavia, vaipoissa makaavia vanhusparkoja. Päinvastoin he ovat poikkeuksellisen hyväkuntoisia, korkeasti oppineita ja kohtalaisen varakkaitakin vanhuksia, jotka eivät suostu seuraamaan elämää passiivisesti sivusta.

Päähenkilöt ovat samat kuin Kuolema Ehtoolehdossa -romaanissakin (2013): reipas Siiri, hänen räväkkä ystävättärensä Irma, entinen äidinkielenopettaja Anna-Liisa, tämän tuore aviomies suurlähettiläs-Onni ja rakkaan miehensä dementoitumista sureva Margit. Kaikkien iät ovat 90 vuoden molemmin puolin. Ehtoolehdossa alkaa kaoottinen putkiremontti, joka ajaa vanhukset pakosalle suurlähettilään omistamaan asuntoon. Se osoittautuukin vallan kummalliseksi, mutta ei siitä sen enempää.

Vaikka valitsin tähän kirjoitukseen yhteiskunta-tunnisteen, en ole varma, onko Ehtoolehdon pakolaiset varsinaisesti yhteiskuntakriittinen romaani. Toki käy ilmi, kuinka yksityinen hoivakoti käytännössä ryövää vanhusten varat ja julkisen puolen hoitajilla on aivan liian vähän aikaa. Kritiikin kärki ei kuitenkaan suuntaudu resurssien vähäisyyteen tai muihin sellaisiin yleisesti tunnettuihin asioihin. Pikemmin kirjassa irvaillaan nykyistä suomalaista kulttuuria, joka saa ihmiset juoksemaan toistensa ohi ja marginalisoi vanhukset. Vanhusten ja nuorempien sukupolvien kohtaamisissa tulee näkyväksi, kuinka kummallisia piirteitä arkipäiväisessä kulttuurissamme onkaan. Normaaliutta edustavat valtavirtaihmisten asemesta muut marginaaliin kuuluvat, edellisessä romaanissa moottoripyöräjengiläiset, tässä puolestaan afrikkalaistaustaiset maahanmuuttajamiehet.

Vaikka kirjan vanhukset ovat nyky-Suomen kiireissä kuin vieraassa maassa (tai vieraalla planeetalla), he eivät suhtaudu siihen kielteisesti. Irma jopa hankkii tabletin:

"Ruudulle ilmestyivät pelikortit ja Irma näytti, miten kätevää oli panna pasianssia ilman pelikortteja. Siirin mielestä se oli typerää. Hän ei halunnut katsella, kun Irma seurusteli koneensa kanssa hänen kahvipöydässään."

Etenkin Siiri pyrkii keskustelemaan nuorempien kanssa, eikä häntä hätkäytä edes nuorison kummalliset vaatteet tai ronski kielenkäyttö. Elämismaailmat ovat toki hyvin erilaiset, eikä Siirille itsestään selvät käyttäytymistavat tai yleissivistys merkitse nuorille mitään. Ehkäpä Siirin vankka sivistys näkyykin juuri siinä, että hän ei tuomitse vaan kuuntelee.

Lindgren kirjoitti myös hirmuisen hauskan Sivistyksen turhan painolastin (2011), jossa hänen mielenkiintonsa hupaisia yksityiskohtia kohtaan pääsee oikeuksiinsa. Silti tämänkään kirjan lukija ei jää paitsi turhasta tiedosta, jota Lindgren välittää päähenkilöittensä suulla. Esimerkiksi siskonmakkaran etymologia:

"Tämä nimihän on virheellinen käännös, toisin sanoen ääntämismuodosta tullut mukaelma, jos sallitte epätieteellisen termin, jota käytän, jotta teidän olisi helpompi ymmärtää, mitä tarkoitan. Raakamakkara on lähtöisin Ranskasta, jossa se tunnetaan nimellä saucisse. Saksaan se on levinnyt nimellä Sausichen, se on ranskalaispohjainen germaaninen diminutiivi, joka otettiin Ruotsissa käyttöön muodossa susiskon, hieman erikoinen sana eikä ehkä teille tuttu, sillä ruotsin kielessä nimi muovautui yleisesti muotoon siskonkorv, josta meidän siskonmakkaramme on sitten osittain onomatopoeettinen käännös. Varsin mielenkiintoinen etymologinen seikkailu, vai mitä?"

Ettäs tiedätte.

Ehtoolehdon pakolaiset ei ole erityisen raskas kirja. Aloitin sen lukemisen junan lähtiessä Oulusta, ja jo ennen Seinäjokea kirja oli luettu.