tiistai 29. heinäkuuta 2014

Nikolaus Harnoncourt: Puhuva musiikki

Juuri kun niin kutsuttua korkeakulttuuria vierastavat on saatu houkuteltua konserttisaleihin vakuuttamalla, että ei siitä tarvitse mitään tietää, paikalla saapuu kapellimestari Nikolaus Harnoncourt, joka jyrähtää, että musiikkia ei todellakaan pidä typistää siihen, että se on kaunista, vaan sitä pitää ymmärtää ja vieläpä oikeassa konteksissa.

Toivoakseni edellinen virke antaa oikeutta Harnoncourtin jokseenkin monenmutkalliselle kirjoitustyylille. Kirjasta on hauska kirjoittaa, mutta sen lukeminen vaatisi enemmän kärsivällisyyttä kuin minulla oikeastaan olisi. Sitä lukiessa pitää miettiä useammankin kerran, mitä siinä oikeastaan yritetään sanoa. Sivistys ei ole pikaruokaa.

Puhuva musiikki on kirja musiikin ymmärtämisestä - vieläpä ymmärtämisestä nimenomaan hermeneuttisessa mielessä. Jotta musiikkia voitaisiin ymmärtää, pitää tuntea sen säveltäjien ja heidän aikakautensa ajatusmaailma, sillä musiikki ei ole pelkkiä sulosäveliä. Sitä voi pikemminkin verrata puheeseen, joka välittää merkityksiä. Ne voivat olla myös järkyttäviä ja ahdistavia. Harnoncourtin mukaan musiikinhistorian tapahtumahorisontti ajoittuu noin vuoteen 1800, jolloin Ranskan suuren vallankumouksen jälkeiset uudet ideologiat alkoivat vaikuttaa musiikissakin ja pyyhkäisivät pois aikaisemman, ymmärtämiseen perustuvan katsantokannan. Tunne ja maalauksellisuus korvasivat puheen.

Tapahtumahorisontin toiselle puolelle on jokseenkin mahdotonta nähdä, koska traditio on katkennut. Meillä ei ole juuri keinoja päästä käsiksi vanhempien säveltäjien aivoituksiin, koska nuotit eivät todellakaan kerro kaikkea. Vanhat säveltäjät ovat olettaneet soittajan pystyvän täyttämään aukkopaikat sopivalla tavalla. Se on ollut niin itsestään selvää, ettei näitä tulkintaohjeita ole vaivauduttu kirjoittamaan ylös.

Tyypillistä. Olen itsekin törmännyt siihen, että monesta keskiajankin sävellyksestä on säilynyt nuotinnettuna vain aivan alku, koska kaikkihan tietävät, kuinka laulu siitä sitten jatkuu. Pitäkäämme siis huolta, että dokumentoimme nimenomaan kaikkein itsestään selvimmät asiat, koska juuri ne ovat sitä kaikkein vähiten.

Harnoncourtin mukaan ongelma on uusi länsimaisen kulttuurin historiassa. Aiemmin ajateltiin, että oman ajan musiikki edustaa kehityksen korkeinta huippua. Ei ollut tarvetta kuunnella vanhempaa musiikkia, ja jos sitä kuunneltiinkin, senhetkiseen tyyliin sovitettuna sitten. Sitten länsimaiselle taidemusiikille tapahtui jotakin. Ruvettiin haikailemaan menneitä sen sijaan, että tehtäisiin uutta. Musiikinystävät haluavat nykyään kuunnella vain vanhaa musiikkia, eivät oman aikansa sävellyksiä. Taidemusiikilla ei ole enää elävää yhteyttä kuulijoihinsa; se ei ole enää välttämätöntä heidän arjessaan. Myöhäisromantiikan jälkeen käyttömusiikin paikan on ottanut niin sanottu viihdemusiikki.

Harnoncourt ei syytä yleisöä eikä oikeastaan säveltäjiäkään. Hänen mielestään musiikki heijastaa oman aikakautensa henkeä. Yleisön vieraantuminen musiikista on länsimaisen kulttuurin henkisen rappeutumisen syytä. Hän ei kuitenkaan kerro, mitä kulttuurille pitäisi tehdä. Ehkä parempi niin, koska lähihistoriassa pyrkimykset tervehdyttää kulttuuria ovat johtaneet jokseenkin traagisiin lopputuloksiin.

Nykyään konserttisalit saa täyteen soittamalla tuttuja vanhoja sävellyksiä. Emme kuitenkaan enää ymmärrä niitä, vaan ne banalisoituvat pelkiksi tunteiksi. Ei oteta huomioon, että aikanaan on ajateltu aivan eri tavalla musiikista ja soittimetkin ovat olleet erilaisia. Jos vanhoja sävellyksiä soitetaan nykysoittimin tai nykynuotein, saadaan aikaiseksi jotain aivan muuta kuin niiden sävellyshetkellä on ajateltu. Aikanaan sävellykset olivat kaikille uusia ja yllättäviä - eivät todellakaan jo valmiiksi ulkoa osattuja klassikoita. Siitäkään syystä emme voi kokea teoksia kuten niiden aikalaisyleisö.

Haasteeseen on vastattu siistimällä vanhat nuotit romanttisista koristeita, mutta Harnoncourtin sekään ei mennyt oikein. Ei ole otettu huomioon, että vanhemmissa sävellyksissä pitäisi olla toisenlaisia, aikakauden tyyliin sopivia improvisaatioita ja tulkintoja. Musiikkitieteellinen asiantuntemuskaan ei yksin riitä, vaan lisäksi soittajan pitää saada kappaleeseen elävää henkeä.

Pitäisikö musiikinystäväin sitten vain ripotella tuhkaa ylleen? Harnoncourtin kirja ilmestyi 1980-luvun alussa. Luulenpa, että vanhan musiikin tilanne on nykyään parempi. Olen harrastellut hieman niin keskiajan, renessanssin kuin barokinkin musiikkia, ja kyllähän niissä piireissä puhutaan paljon sellaisista ajatuksista, joita tulee vastaan Harnoncourtin kirjassa. Keskiajan kirkkomusiikkia pitää laulaa kylmän älyllisesti. Pitää ymmärtää teksti ja muuta sellaista. Periodisoittimetkaan eivät ole enää mikään ihme konserteissa. Vanhan musiikin lumo lienee vain vahvistunut, sillä alkuvuodesta Oulun tuomiokirkkokaan ei meinannut riittää barokkikonsertin yleisölle.

Tietenkin musiikista saa enemmän irti, kun perehtyy taustoihin ja yrittää ymmärtää. Olen silti sen verran juntti, että mielestäni on edelleen aivan sallittua kuunnella jopa pyhistä pyhintä barokkimusiikkia vain siitä syystä, että se on kaunista. Eihän minkään kulttuurituotteen tekijä pysty päättämään, miten vastaanottajat sen ymmärtävät tai mihin tarkoitukseen he käyttävät sitä.

Jos musiikkia kuitenkin haluaa ymmärtää yhä paremmin, Harnoncourt tarjoaa parisataa sivua yksityiskohtaisia ohjeita 1600-1800-lukujen hengellisen ja maallisen musiikin soittajalle ja kuuntelijalle. En ikävystytä teitä enää tämän enempää referoimalla niitä. Lisäksi kannattaa kuunnella Ylen radiokanavia. Nytkin kesäsarjana on menossa Maisteri Lindgrenin musiikkiesitelmä -niminen ohjelma. Sen mainostus on suuri syy julkaista tämä kirjoitus nyt. Se on ilkeydessäänkin niin ilahduttava, että voin ehkä antaa Minna Lindgrenille anteeksi sen, ettei hän pidä kympin tytöistä.


Nikolaus Harnoncourt: Puhuva musiikki - johdatusta musiikin uudenlaiseen ymmärtämiseen (WSOY 1986)
Alkuteos: Musik als Klangrede - Wege zu einem neuem Musikverständnis 1982 (suom. Hannu Taanila)


Harnoncourtin virallinen kotisivu

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi! Ilahdun niistä jokaisesta!