Alexander von Schönburg: Tyylikkään köyhäilyn taito

Kreivi Alexander von Schönburg jäi talouskriisin seurauksena työttömäksi ja löysi olosuhteiden pakosta uuden, rikkaamman elämän. Hänen kirjansa Tyylikkään köyhäilyn taito opettaa luopumaan yleellisyydestä ilman elintason laskua. Kreivin perheellä onkin hänen omien sanojensa mukaan 500 vuoden kokemus sosiaalisesta alamäestä. Hänen omat vanhempansa olivat rutiköyhiä: äiti pakeni kommunismia täysin pennittömänä ja isä pelasti kotilinnasta mukaansa ainoastaan ensimmäisenä saaliinaan ampumansa peuran sarvet.

Schönburgin kirjoittaessa kirjaansa monet muutkin saksalaiset olivat menettäneet työpaikkansa. Rivien välistä voi lukea, että Schönburg ei usko tilanteen johtuvan vain talouden suhdanteista. Niukkuudesta on tulossa pysyvä tila, joten on parempi opetella hyvissä ajoin elämään vähemmällä. Mutta ei hätää, kreivin mukaan kerskakulutus on muutenkin mennyt pois muodista ja ökytavaroilla koreilevat vain venäläiset uusrikkaat ja jalkapalloilijoiden vaimot. Omaisuus aiheuttaa vain huolenaiheita. Elämä vähällä rahalla pakottaa sen sijaan pohtimaan, mitkä asiat ovat oikeasti tärkeitä ja mitä ilman voi elää. Yllättävän paljosta voi luopua ja saada vastineeksi lisää vapaa-aikaa ja tyydyttävämpiä sosiaalisia suhteita, Schönburg väittää.

Schönburgin opit eivät sinänsä ole mitään uutta. Jo muinaiset epikurolaiset tiesivät, että onnelliseksi tulee, jos hyväksyy tosiasiat ja tekee niiden puitteissa elämänsä mukavaksi. Takertuminen ajalliseen saa vain pelkäämään menetyksiä, mutta tietoisuus aineellisen katoavaisuudesta antaa tyyneyttä sinä päivänä, kun maallisesta omaisuudesta täytyy luopua.

Epikurolaisen elämänviisauden jakamisen lisäksi kirja on hyökkäys kulutusyhteiskuntaa vastaan. Schönburgin mielestä suurin osa kulutuksestamme tyydyttää tarpeita, jotka tuotteiden valmistajat ovat keinotekoisesti luoneet. Meille on uskoteltu, että tarvitsemme tavaroita ja palveluitamme voidaksemme olla onnellisia. Niiden hankkimiseksi on tehtävä työtä, ja siksi työpaikan menetys on monelle katastrofi. Schönburgin mukaan työnteon autuus on kuitenkin vain uskonpuhdistajien huijaus. Oikeasti vapaa-aika ja joutenolo on paljon hauskempaa ja antoisempaa, ja perhekin voi paremmin, kun vanhemmat ovat läsnä. Työtä kannattaa tehdä vain sen verran, että saa tyydytettyä välttämättömät tarpeet, kuten vuokranmaksun ja päivittäiset ateriat. Kaikki muu onkin enemmän tai vähemmän turhaa. Esimerkiksi ravintoloissa saa huonompaa ruokaa kuin kotona, eikä kaukomatkailija ehdi nähdä maailmaa. Kannattaa mieluummin kutsua ystäviä kotiin syömään jotain yksinkertaista ja viettää lomapäivät kotikaupungin puistoissa retkeillen.

Minun mielestäni Alexander von Schönburgin kuvaama elämä kuulostaa varsin houkuttelevalta. Muistelen opiskeluvuosiani elämäni onnellisimpana aikana. Silloin me kaikki olimme köyhiä kuin kirkonrotat mutta elimme silti henkisesti rikasta elämää. Olen itsekin järjestänyt lukuisia kutsuja, joilla on syöty yksinkertaista ruokaa astioista, jotka kaikki kuuluvat eri sarjaan. Joskus on pitänyt pyytää vieraita tuomaan astiat mukanaan, kun soluasunnossa ei yhteenlaskettunakaan ollut tarpeeksi lautasia. Kun kaikki olivat yhtä köyhiä, kenenkään ei tarvinnut tuntea itseään muita vähäisemmäksi. Sosiaaliset suhteet olivat antosia, ja kaikki olivat valmiita auttamaan tarvittaessa. Sitten menimme töihin, ja minua viisaammin uransa valinneet ovat tähän mennessä saaneet kenties hankittua jonkin verran varallisuuttakin. Opiskeluaikojen rento yhteisöllisyys on silti mennyttä.

Schönburg kirjoittaa ennen kaikkea niille ihmisille, jotka ovat taloustaantumassa joutuneet tinkimään materiaalisesta elintasostaan mutta pystyvät edelleen tyydyttämään välttämättömimmät tarpeensa. Itse olen tietoisesti valinnut sellaisen elämänpolun, jolla en luultavasti koskaan rikastu mutta saan tehdä parhaimmillaan hyvinkin mielekästä työtä mukavien ihmisten kanssa. Siksi minunkin on helppo tunnistaa Schönburgin ajatuksia hyvästä elämästä. Sehän on melkein kuin minun elämäni.

Köyhäily tarkoittaa siis vähintäänkin henkistä pääomaa omistavien ihmisten downshiftausta. Oikeasti köyhiä kreivin neuvot tuskin auttavat. Onhan hänelläkin verrattomasti enemmän aineellista hyvää kuin kodittomilla alkoholisteilla, jotka nukkuvat hänen kerrostaloasuntonsa edustalla sadekatoksen alla. Vaikka Schönburg paheksuu eliitin tuhlailevaa elämäntapaa, hänen oppinsa eivät ole vapaita elitismistä. Perustuuhan hänen ajatusmaailmansa hyvin pitkälti siihen, että vähäisempi kulutus antaa enemmän tilaa perheelle, seuraelämälle ja ystävyyssuhteille. Mutta kaikilla ei ole perhettä, ystäviä tai edes taitoa harjoittaa kohteliaisuuden kaltaisia hyveitä. Kaikilla ei ole millä korvata materian puutetta - enkä puhu nyt vain kadulla asuvista alkoholisteista.

Tyylikkään köyhäilyn taito onkin sosiaalisesti ja kulttuurisesti hyväosaisille tarkoitettu elämäntaito-opas, joka ei juuri ota kantaa yksilön elämismaailmaa laajempiin kehityskulkuihin. Schönburg ei pohdi, miten kulutukseen perustuva yhteiskunta selviäisi ilman levottomuuksia siitä, että suuret massat luopuisivat tarpeettomien tavaroiden ja palveluiden ostamisesta. Yksilön kannalta tyylikäs köyhäily on mielekäs vaihtoehto. Vaikka yhteiskunnallinen näkökulma jää vähän vajaaksi, kirja patistaa miettimään, mitä oikeasti haluamme tehdä elämässä ja tekisikö jostakin luopuminen kuitenkin onnellisemmaksi.


Alexander von Schönburg: Tyylikkään köyhäilyn taito (Atena 2007)
Alkuteos: Die Kunst des stilvollen Verarmens: Wie man ohne Geld reich werden 2005, suom. Raija Nylander

Alexander von Schönburg: Kaikki mitä olet aina halunnut tietää kuninkaallisista

Norjan kuningas Olavi V:n (1903-1991)
hiihtäjäpatsas Holmenkollenilla
Kuva kirjoittajan

Nykyään julkkikseksi saattaa päästä tekemällä melkeinpä mitä tahansa. On kuitenkin yksi ihmisryhmä, jonka jäsenet ovat julkkiksia ihan vain olemalla. He ovat kuninkaalliset, ja juuri tästä syystä he kiinnostavat tässä turhien julkkisten maailmassa.

Näin väittää saksalainen kreivi Alexander von Schönburg - ja mikäpä siinä, hän epäilemättä tietää asiasta enemmän kuin suurin osa meistä. Olihan hänen isotätinsä arkkiherttuatar Sophie, se sama, jonka murhasta alkoi ensimmäinen maailmansota. Hänen puolisonsa Hessenin prinsessa Irinan isotäti puolestaan on Englannin kuningatar. Lisäksi hän on tavannut henkilökohtaisesti koko joukon kruunupäitä Englannin hovista Bulgarian viimeiseen kuninkaaseen Simeon II:seen. Hän on käynyt vierailulla Bruneissa, jonka sulttaani on maailman viimeisiä itsevaltaisesti hallitsevia kuninkaita, ja haastatellut Nepalin kuningasta vain muutamia päiviä ennen kuin tämä syöstiin vallasta.

Kirjassa on paljon hauskoja anekdootteja kuninkaallisten ja reaalimaailman törmäyksistä. Lisäksi kirjailija neuvoo, miten kuninkaallisia puhutellaan (ei mielellään mitenkään) ja mitä heille kannattaa ostaa lahjaksi (joko jotain todella kallista ja harvinaista tai sitten jotain halpaa ja aivan älytöntä - muttei koskaan mitään siltä väliltä).

Kiinnostavampaa on kuitenkin kirjailijan pohdiskelu kuninkaallisten merkityksestä eri yhteiskunnissa. Aikaisemmin ajateltiin, että kuninkaalliset ovat saaneet valtansa jumalilta. He toimivat myös eräänlaisina välittäjinä jumalten ja kansan välillä. Vallan symbolit kruunusta alkaen pyrkivät legitimoimaan tämän aseman. Tosiasia on kuitenkin, että kukaan ei ole koskaan pystynyt hallitsemaan ilman riittävää määrä kansalaisia, jotka hyväksyvät kuninkaan vallan. Valtaistuin on ollut toisinaan sangen tuulinen paikka, kun kuningas on saatettu panna pois päiviltä ihan siitä syystä, että hän on käynyt liian raihnaiseksi toimimaan jumalallisena välikappaleena. Kuninkaallinen ei olekaan samalla tavalla yksilö kuin kukaan hänen alamaisistaan. Hän on lähinnä asemansa ruumiillistuma. Kuningas on kuollut - eläköön kuningas! Kuninkaalliseen perheeseen syntyneille tämä on itsestään selvää, mutta ongelmia tulee, kun nykyään prinssit ja prinsessat valitsevat puolisonsa tavallisen kansan keskuudesta eikä puolisoita ole pienestä pitäen kasvatettu luopumaan yksilöllisistä toiveistaan.

Kuningashuoneiden arkipäiväistyminen on kuitenkin välttämätöntä, koska vanhanaikaista sääty-yhteiskuntaa olisi vaikea perustella alamaisille. Osa kuninkaallisista onnistuu paremmin kuin toiset. Yksi kansanomaistumisen pioneereistä oli Norjan kuningas Olavi V, joka on kuvattu patsaassakin (kuvassa) hiihtämässä anorakki päällään. Kuningas tunnetaan myös öljykriisin aikaisesta kuvasta, jossa hän matkustaa metrolla Holmenkollenille hiihtämään, koska yksityisautoilu oli kielletty sunnuntaisin. Huonommin kävi prinssi Charlesille, jonka kuningashuoneen pr-osasto raahasti ostoksille markettiin ottamatta huomioon, ettei prinssi ollut koskaan maksanut mitään itse eikä siis tiennyt, mitä kassalla pitäisi tehdä.

Nykyään kuningasperheet joutuvatkin koko ajan perustelemaan olemassaoloaan. Maailma ei ole entisensä sen jälkeen, kun Ranskan tuhatvuotisen dynastian viimeinen kuningas perheineen mestattiin suuren vallankumouksen jälkeen. Ranskan viimeisiä kuninkaallisia on totuttu historiassa pitämään todellisuudesta vieraantuneina tuhlureina, jotka ansaitsivatkin kohtalonsa. Historian tuomio ei liene aivan väärä, mutta kertomus heidän viimeisistä päivistään nosti palan kurkkuuni. He säilyttivät arvokkuutensa loppuun asti. Mitä teki Marie Antoinette mestauslavalla? Pyysi anteeksi pyöveliltään, koska oli vahingossa astunut tämän jalalle.


Alexander von Schönburg: Kaikki mitä olet aina halunnut tietää kuninkaallisista mutta et ole uskaltanut kysyä (Atena 2009)
Alkuteos Alles, was Sie immer über Könige wissen wollten, aber nie zu fragen wagten (2008), suom. Tiina Hakala