Kaksi uutuuskirjaa mielen sairaudesta

Error - Mielen häiriöitä sisältää 15 lyhyttä elämänkertaa. Niiden päähenkilöitä yhdistää kokemus mielen sairastamista, mutta myös toivosta ja parantumisesta. Keskivaikeassa vuodessa masennustaan ja toipumistaan muistelee kirjailija Pauliina Vanhatalo.

Errorinkin kertojista moni on ammatiltaan taiteilija. Täytyy myöntää, että itsekin lainasin kirjan osittain julkkisjuorujen toivossa. Olihan kirjan ennakkomarkkinoinnissa muistutettu, että teoksessa tarinansa kertovat muun muassa Mokoman Marko Annala ja Children of Bodomin Alexi Laiho. Suurin osa muista henkilöistä taitaa kuitenkin olla muita kuin julkkiksia - mutta mistäpä sen tietää, kun heidät on esitelty vain etunimillä, joiden perusteella en ketään edes tunnistaisi.

Kirjan tarkoitus on ollut antaa ääni mielenterveyskuntoutujille ja hälventää aihetta ympäröivää salaperäisyyden verhoa. Onhan mielisairaus ollut näihin päiviin asti tabu, josta liikkuu ties minkälaisia käsityksiä. Muistanpa eräänkin sairaanhoitajaksi opiskelleen kämppiksen, joka oli tosissaan huolissaan siitä, että opiskelija-asuntolan läheisyydessä sijaitsi psykiatrinen osasto. Kirja antaa diagnooseille kasvot, ja tärkeä osansa siinä on tyylikkäillä valokuvilla. Masennus, kaksisuuntainen mielialahäiriö ja skitsofrenia ovat toki niin yleisiä sairauksia, että luultavasti ne ovat tulleet jollain tavalla tutuksi lähes kaikille. Ellei omia kokemuksia ole, on niitä sairastavia sukulaisia tai ystäviä. Sen sijaan en ole edes tiennyt, että dissosiatiivinen identiteettihäiriö, jossa henkilön mielessä elää rinnakkain useampia persoonia, on oikeasti olemassa oleva sairaus. Kyllä ihmismieli osaa tehdä ilkeitä temppuja!

Vaikka kirjassa pyritään osoittamaan, että toivoa on ja vakavienkin oireiden kanssa voi elää, sen lukeminen oli ahdistava kokemus. Se herätteli omankin mielen suruja ja ahdistuksia. Tuntui myös aivan kohtuuttomalta, miten rankkoja asioita osa kirjan päähenkilöistä on kokenut lapsena. On raakaa koulukiusaamista ja häiriintyneitä vanhempia. Vaikka kirjassa alleviivataan, että avun ja hoidon hakeminen kannattaa, yhteiskunnan tukiverkot eivät toimi niin kuin niiden pitäisi vaan esimerkiksi Kelan kanssa asiointi vaatii sairastuneen kannalta tolkuttomia ponnistuksia. Paperisota on rankkaa terveellekin, saati sellaiselle, jonka voimat eivät riitä edes välttämättömimpiin arkiaskareisiin. Kirjan lopussa psykiatrista hoitoa käsitellään varsin kriittisesti. Kritiikkiin on varmasti aihetta, mutta toivon, ettei kukaan hoitoa tarvitseva kieltäydy siitä artikkelin luettuaan. Kun ihminen on hyvin sairas, rankat hoidot pelastavat henkiä, vaikka lääkkeet ja sähköhoidot pelottavilta kuulostavatkin. Sen olen itsekin lähipiirissäni nähnyt.

Keskivaikea vuosi kertoo paljon muustakin kuin kirjailijan masennuksesta. Se on myös eloisa ja joksenkin ironinen kertomus taiteilijaperheen arjesta. Vanhatalo on perheineen ostanut talovanhuksen, jonka kylkiäisenä tulee ikuinen remontti. Kirjat eivät saavuta toivottua suosiota, ja näytelmäprojektikin on kuivunut kokoon. Kirjailija kokee tarvitsevansa niin paljon rauhaa ja hiljaisuutta, etteivät hänen voimansa meinaa riittää lapsiperhearkeen, kun lapset tietenkin haluavat oman osansa äidin huomiosta ja ajasta. Onneksi tukena on ihana aviomies, joka kannattelee perheen arkea niiltä osin, kun kirjailijavaimon voimat loppuvat. Hän on jättänyt taloustieteilijän uransa kouluttautuakseen lastentarhanopettajaksi - luonteeltaan hän siis lähes introvertin puolisonsa vastakohta.

Vanhatalo on aina potenut kaamosmasennusta, mutta eräänä talvena voimat eivät tule takaisin kevättalven valon myötä. Hän menee psykiatrille ja palaa sieltä mielenterveyspotilaana. Lääkitys helpottaa pahinta tuskaa, mutta tarvitaan myös uudenlaisten ajattelu- ja toimintatapojen opettelua ja koiranpentu, joka osoittaa, että elämän parhaat asiat ovat varsin yksinkertaisia. Seuraavana talvena raskasmielisyys on jo helpompi kestää.

Kirjassa erityisen puhuttelevaa on kiltin tytön pettymys elämään. Pauliina Vanhatalo oli kympin tyttö, joka kirjoitti ennätykselliset yhdeksän laudaturia. Hän opiskeli pääaineenaan filosofiaa ja valmistui yliopistosta reilusti alle tavallisten suoritusaikojen. Hän ajatteli kirjoittavansa merkittäviä kirjoja, mutta monen vuoden ajan käsikirjoitukset palautuivat kustantajilta ilman kustannussopimusta. Myöhemminkin suurempi kirjallinen menestys on jäänyt saamatta. Koulun jälkeen elämä ei vaikuta kaipaavan laudaturin ylioppilaita, eikä ole mitään merkitystä, kuinka hyvin on pyrkinyt työnsä tekemään. En toki itse kirjoittanut kuin kolme laudaturia, mutta Vanhatalon kuvaamat tunteet ovat tuttuja. Miksei kukaan koulussa kertonut, ettei koulumenestyksellä ole oikeasti mitään merkitystä koulun jälkeen?

Kuten jo aluksi kirjoitin, nämä kirjat kertovat sairauden lisäksi myös parantumisesta tai ainakin oireiden kanssa elämisestä. Tarkoitus lienee rohkaista samojen ongelmien kanssa painivia. Mietin kuitenkin, miltä näiden kirjojen lukeminen tuntuu, jos oireet eivät ota helpottaakseen. Kun olin muutama vuosi sitten työttömänä, koin vaikeuksien kautta voittoon -henkiset kertomukset tavattoman ahdistaviksi. Ne tuntuivat todistavan, että juuri minä olen epäonnistunut. Toisaalta kumpikin kirja todistaa, ettei elämä ole kenenkään hallinnassa.

Facebookin näkemys mielenkiinnonkohteistani. Masentavaa?

Päivitys 20.7.: Kannattaa lukea kommentteineen tämä blogikirjoitus, jossa keskustellaan sankari- ja selviytyjädiskurssista.


Elina Järvi, Tiina Hotti, Olga Poppius: Error - Mielen häiriöitä (Like 2016)

Pauliina Vanhatalo: Keskivaikea vuosi - Muistiinpanoja masennuksesta (S & S 2016)

Valokuvaus ja luontosuhde

Marjatta aloitti niin kiinnostavan keskustelun valokuvista, että vastoin tapojani pohdin blogissani aihetta, joka ei suoranaisesti liity kirjallisuuteen. Minulla on nimittäin omat vähäpätöiset kokemukseni ja näkemykseni etenkin luontokuvauksesta. Keskustelu osuu vieläpä ajankohtaiseen saumaan, koska vietin juuri viikonlopun lapsuudenkodissani kahden päivän kuvankatselumaratonin merkeissä. Katselimme sekä isäni diakuvia lähinnä 70-luvulta että isäni ja minun digikuvia parilta viime vuodelta. Isäni on erittäin taitava ja taiteellisesti kunnianhimoinen valokuvaaja - ette kuitenkaan ole hänestä kuulleet, koska hän on aina kuvannut omaksi ja lähipiirin iloksi.

Kuinka luontokuvia siis otetaan? Luontokuvaaja suunnittelee kuvia vuosikausia ja tekee kaikenlaisia moraalin rajamaillakin horjuvia valmisteluita, jotta sommittelu ja valotus olisivat täydelliset? Vai meneekö hän vain luontoon ja ryhtyy räpsimään? Minä suosin jälkimmäistä filosofiaa: otetaan vastaan, mitä luonto sillä hetkellä tarjoaa. Yhtymäkohta löytyy perinteisestä suomalaisesta metsästyskulttuurista. Riistaa pyydetään - otetaan vastaan se, mitä metsä tahtoo antaa. Mitään ei vaadita tai oteta väkisin. Luontoon tulee mennä nöyränä ja kunnioittaen, kuin kirkkoon. Minulle on täysin vieras ajatus, että hyvän luontokuvan vuoksi kaadettaisiin puita tai muuten ryhdyttäisiin mestaroimaan luontoa. Haaskakuvaustakaan en täysin ymmärrä. Ihminen ei ole luonnon herra vaan sen vieras. Yhtä lailla pyrin liikkumaan luonnossa kävellen tai hiihtäen niin, ettei käynnistäni jää jälkeä. Esimerkiksi Pallaksen uudet, ilmeisesti polkupyöräilijöiden vuoksi rakennetut murskepolut herättävät vain surua. Pysykööt poissa sellaiset kulkijat, joiden vuoksi maaperään pitää kajota!

Yllä oleva kuukkelikuva on viimeiseltä Pallaksen-retkeltäni. Se on otettu kännykkäkameralla lainkaan suunnittelematta. Sillä ei voitettaisi palkintoja luontokuvakilpailuissa. Tietenkin kuva on aina valokuvaajan valintojen tulos eikä esitä luontoa sellaisena, kuin se silmälle näyttäytyy. Enemmänkin se kertoo siitä, kuinka kuvaaja ymmärtää näkemänsä. En siis väitä, että mikään näistä satunnaisista räpsäisyistä kuvaisi kohdettaan yhtään todenmukaisemmin kuin rankastikaan käsitelty tai lavastettu luontokuva.

Eräässä maisemakäsitystä pohtineessa tieteellisessä teoksessa väitettiin, että kansallisromanttiset taiteilijat liioittelivat maalauksissaan, koska maalausten maisemat ovat mahtipontisempia kuin samoista paikoista otetut valokuvat. Mielestäni romanttiset maalaukset kuitenkin vastaavat kokemusta paremmin kuin valokuvat. Kamerahan ei koskaan tallenna maisemaa sellaisena kuin silmä sen näkee. Etenkin tunturin valokuvaaminen on vaikeaa, ellei jopa mahdotonta.

Lisään tuohon oikealle vielä yhden pokkariräpsäisyn. Paikka on Vuontisjärvi. Parhaat kuvat otetaan kameralla, jota jaksaa kantaa mukana. Tykkään kulkea pitkiä matkoja, mutten ole järin innostunut kantamaan paljon tavaraa. Digijärjestelmäkameraa en tästäkään syystä pidä juuri koskaan mukana. Viikonlopun ansiosta harkitsen vakavasti, siirtyisinkö takaisin filmiaikaan. Vanhoissa diakuvissa tilantuntu ja luonnon illuusio on huikea latteisiin digikuviin verrattuna. Oikea filmikamera on myös kevyempi ja käytännöllisempi kuljettaa mukana.