Timo Sandberg: Unta ei voi tunnustaa

Pekka Rannikko on tylsähkö vakuutusasiamies, jonka elämästä tulee yllättäen paljon jännittävämpää, kun ex-vaimo soittaa hädissään ja kertoo yhteisen tyttären katoamisesta. Ex-vaimon ilkeilyn ja nalkutuksen seasta selviää, että tytär on jo pitkään ollut kaltevalla pinnalla, lopettanut koulunsa ja liikkunut epämääräisessä seurassa. Kun nykyisenkään vaimon kanssa ei oikein suju, naisten kiusaama viaton miesparka omistautuu tyttären katoamisen selvittelyyn. Ja löytyyhän tyttö, mutta vaikeudet eivät lopu siihen. Nuorisojengi, johon tyttö kuuluu, on sekaantunut isompiin asioihin kuin mistä he pystyvät selviytymään ilman apua.

Unta ei voi tunnustaa on asetelmaltaan melko perinteinen dekkari. Rannikko joutuu salapoliisin rooliin tahtomattaan. Hän kuitenkin selviytyy nokkeluutensa varassa paremmin kuin poliisi, joka ei tahtoisi ottaa tapausta vakavasti. Rannikko turvautuu hiukan kyseenalaisiinkin keinoihin, mutta tietenkin vain hyvänhyvyyttään. Onhan hän lopulta kunnollinen mies ja isä, vaikka kieltämättä joissakin kohtaa tarinaa käy mielessä, ettei hukassa oleva vanhemmuus taida ollakaan ihan niin uusi ilmiö kuin väitetään. Siitäkin voi toki kätevästi syyttää vaimoja.

Miehenä olemisen vaikeuden lisäksi kirjan toinen tärkeä teema on nuorison ongelmat. Kirjan nuoret ovat kotoisin toinen toistaan kauheammista oloista. He ovat näköalattomia ja ulkopuolisia. Tämä siis jo ennen 90-luvun alun lamaa. Nuoret rellestävät kenenkään puuttumatta, juopottelevat, harrastavat irtosuhteita ja sekaantuvat huumeisiin, joita on kirjassa kuvattu perinteisestä huumevalistuksesta tutuilla kauhukuvilla. Vaikka nuoret ovat pahoissa ongelmissa, jotkut heistä kasvavat tarinan myötä vähintäänkin inhimilliseksi hahmoiksi.

En ole koskaan ollut suurin Timo Sandberg -fani. Etenkään hänen kirjoittamansa hevostyttökirjat eivät aiheuttaneet mitään tunnistamisen kokemuksia. Enpä voi väittää, että olisin kauheasti pitänyt tästäkään kirjasta, vaikka sillä on kieltämättä hetkensä etenkin tarinan loppupuolella. Kyllähän tällainen kirjallisena välipalana menee, vaikkei kovin suuria tunteita herätäkään.


Timo Sandberg: Unta ei voi tunnustaa ( Karisto 1990)

Arthur Conan Doyle: Baskervillen koira

The Stand Magazinen kuvitusta vuodelta 1901
Wikimedia Commons

"Älkää kulkeko nummella niinä pimeinä hetkinä, jolloin pahuuden voima on suurimmillaan."

Tämä on ehkä tehokkaimpia tietämiäni kirjallisuussitaatteja. Syksy on ollut kiireinen, enkä ole ehtinyt moneen viikkoon lukemaan, saati päivittämään blogia. Kesken kaiken tohinan tartuin kuitenkin lapsuudenkotini kirjahyllystä lainaamaani Baskervillen koiraan, jonka olen lukenut niin moneen kertaan, että osaan sen lähes ulkoa. On rentouttavaa sukeltaa vanhaan tuttuun kirjaan, joka on vieläpä viihteellisyydestään huolimatta nerokkaasti kirjoitettu maailmankirjallisuuden klassikko.

Baskervillen koira lienee ilmestynyt alun perin jatkokertomuksena sanomalehdessä, kuten Doylen muutkin Sherlock Holmes -tarinat. Se on tarinoista pisimpiä, täyden romaanin mittainen. Se esittelee tutuksi tulleen viktoriaanisen englantilaismiljöön. Tarina alkaa, kuten useimmat muutkin Holmesit. Baker Streetin asuntoon saapuu hämmentynyt vieras, joka toivoo mestarisalapoliisin auttavan häntä kummallisessa tapauksessa. Vieras, maalaislääkäri tohtori Mortimer, kertoo ystävänsä Sir Charles Baskervillen kummallisesta kuolemasta. Sir Charles uskoi vakaasti vanhaan sukutarinaan, jonka mukaan varhaisen esi-isän pahuus on langettanut koko suvun ylle kirouksen. Monet suvun jäsenet ovat kuolleet väkivaltaisesti, ja seudulla kerrotaan kauheasta helvetinkoirasta, joka vainoaa heitä. Sir Charles itse kuoli ilmeisen luonnollisesti sydänkohtaukseen - mutta tohtori Mortimer oli nähnyt hänen kuolinpaikallaan suunnattoman suuren koiran jäljet.

Nyt sir Charlesin perillinen on saapumassa Baskerville Halliin, ja tohtori Mortimeria huolehtaa, mahtaako hänkin olla vaarassa joko yliluonnollisten voimien tai pahantahtoisten ihmisten vuoksi. Köyhän seudun kannalta olisi tärkeää, että perillinen, Sir Henry Baskerville, jatkaisi setänsä työtä ihmisten elinolojen parantamiseksi. Sir Henry ei ole pelkuri vaan tahtoo ottaa selvän arvoituksen ratkaisusta. Tarinan kertoja, tohtori Watson, matkustaa hänen turvakseen ja raportoi kummallisista tapahtumista.

"Pilvinen, sumuinen päivä, tihkusadetta. Raskas pilvisumu verhoaa maiseman; vain silloin tällöin se väistyy korkeammalle ja paljastaa kukkuloiden jylhät viivat. Kalliot kiiltelevät märkinä ja hohtavat kuin hopea himmeässä päivänvalossa. Synkkä tunnelma vallitsee sekä sisällä että ulkona. Sir Henry on masentunut, ja minunkin mieltäni ahdistaa raskas paino. Tunnen vaaran lähestyvän - vääjäämättömän vaaran, joka on sitä kauheampi, kun sen laatua ei voi aavistaa.

Ja eikö minulla olisi syytä levottomuuteen? Kyllin monet tapahtumat osoittavat tuhoavien voimien toimivan ympärillämme. Kaksi kertaa olen omin korvin kuullut äänen, joka muistuttaai kaukaa kuuluvaa koiran ulvontaa."

Vaikka tarina on klassinen salapoliisiromaani, siinä on myös goottilaisen kauhuromaanin piirteitä. Päähenkilöt kamppailevat yliluonnolliselta vaikuttavaa, vuosisatojen takaa uhkaavaa vihollista vastaan. Myös miljöö on otollinen kauhuntunteelle. Tapahtumat sijoittuvat Devonshiren harvaanasutulle maaseudulle. Sivistyneitä ihmisiä on vain muutama: Baskerville Hallin asukkaiden lisäksi originelli tuomari, luonnontutkija Stapleton ja tohtori Mortimer, joka on lääkärintoimessa lisäksi varsinainen harrastelija-antropologin karikatyyri. Muu väestö on taikauskoisia maanviljelijöitä. Ohutta sivistynyttä kerrosta ympäröi vihamielinen, salaperäinen nummi, jolla on jäänteitä muinaisten villi-ihmisten asutuksista. Sumu ympäröi kolkkoa maisemaa, ja ratkaisevia juonenkäänteitä valaisee vain kuutamo.

Tapahtumat etenevät lopulta dramaattiseen loppuunsa varsin vauhdikkaasti. Syyllinen paljastuu. Tarinan konnan henkilökuva vastannee aikansa ihmiskäsitystä, eikä se ole enää täysin uskottava, mutta omassa kontekstissaan se toimii moitteetta.


A. Conan Doyle: Baskervillen koira (WSOY 1969, 8. painos)
Alkuteos: The Hound of the Baskervilles

Virpi Hämeen-Anttila: Kuka kuolleista palaa

Olen odottanut hurmaavan herrasmiessalapoliisi Kalle Björkin paluuta, vaikka sarjan edellinen osa Käärmeitten kesä ei aivan täyttänyt odotuksia, jotka Yön sydän on jäätä ehti nostaa. Onneksi Virpi Hämeen-Anttilan tuotteliaisuuteen voi luottaa, ja niinpä kolmas Kalle Björk -kirja ilmestyi kesän kynnyksellä.

Kuka kuolleista palaa jatkaa kahdessa ensimmäisessä osassa alkaneita juonia. Kallen verivihollinen, rikollispomo Atamaani on vieläkin vapaalla jalalla. Nationalistiset vehkeilytkään eivät ole loppuneet, vaikka ne eivät enää työllistä poliisia yhtä paljon kuin ensimmäisessä kirjassa. Sen sijaan Uuden Verson Liitto näyttää painuneen taka-alalle. Kallen rakastama nainen on joutunut pakenemaan maasta, mutta hänen ympärillään hyörii edelleen sekä parhaan ystävän älykäs sisar Ida että pikkuserkku Lisbet, jonka kanssa kihlautumisen Kalle tietää lähentävän häntä isän varakkaaseen sukuun. Katjan muisto ei kuitenkaan katoa Kalle mielestä, eikä hän osaa tehdä päätöstä. Hän miettii myös, sopisivatko salapoliisin touhut perheelliselle miehelle.

Ympärillä hyörii 1920-luvun kiihkeä elämä. Iloisen vuosikymmenen Helsinki ei kuitenkaan näyttäydy vain huvittelupaikkana, vaan pinnan alla monenlaiset ristiriidat raastavat vasta itsenäistynyttä kansakuntaa. Helsinki on monin verroin köyhempi, likaisempi ja vaarallisempi paikka kuin nykyään. Virpi Hämeen-Anttila loistaa menneen maailman kuvaajana. Teoksen kieli kuvastaa aikaansa upeasti "filosoofisine kysymyksineen". Kuten olen aiemminkin kirjoittanut, hiukan kankean kohteliaasti käyttäytyvät hahmot ovat paremmin kotonaan 1920-luvun miljöössä kuin Hämeen-Anttilan nykyaikaan sijoittuvissa romaaneissa.

Romaanissa Kalle saa tutkittavakseen tuhopolton, johon liittyy outoja piirteitä. Palaneesta talosta löytyy vainaja, mutta kuuluuko pahoin palanut ruumis sille miehelle, johon jäljet aluksi viittaavat? Onko asialla ollut muitakin tulipaloja sytytellyt pyromaani? Vyyhti mutkistuu mutkistumistaan, ja tapansa mukaan Kalle katsoo tarpeelliseksi tehdä omia tutkimuksiaan yön pimeydessä - ja nauttii salaa niistä. Hän joutuu vaarallisiin tilanteisiin, mutta onneksi apuna on edellisestäkin romaanista tuttu nuori Valkama verrattomine taitoineen. Näiltä osin juoni kehittyy turhankin arvattavilla tavoilla.

Tällä kertaa rikoksen taustalla ei vaikuta olevan kahden edellisen tapauksen tavoin poliittista salaliittoa tai mystismiä. Vähemmän dramaattinen rikos antaa tilaa Kallen sisäisille ristiriidoille, jotka nousevat romaanissa jopa tärkeämmiksi kun varsinainen rikosjuoni. Aiemmat vaaratilanteet painavat Kallen mieltä. Onko hän ollut kyllin urhea? Olisiko pitänyt pärjätä ilman Valkaman apua? Kesken pohdintojen Siperiaan kadonnut ja jo kuolleeksi luultu isä palaa Suomeen (tämä paljastetaan myös takakannessa). Ristiriidat syvenevät. Isä on selvinnyt urheutensa ja neuvokkuutensa avulla uskomattomasti Venäjän sisällissodasta, osoittanut olevansa oikeanlainen mies, kuten myös vapaussodassa kaatunut esikoinen. Kalle ei tunne olevansa miehenä kelvollinen. Hän pelkää monia asioita ja kokee nationalistisen kiihkon itselleen vieraaksi. Vapaussodan hän väitti sairauden vuoksi, ja myös toistaiseksi taltutettu morfiiniriippuvuus edustaa hänelle heikkoutta. Isä ei hyväksy Kallea, ei varsinkaan hänen ystävyyttään isän perheen kanssa, mutta Kallekaan ei pysty arvostamaan isäänsä. Kalle on kuitenkin sivistynyt ihminen ja humanisti, josta lukijan on helpompi pitää kuin urhollisesta mutta piittaamattomasta isästä. Onko ylitulkintaa arvella asetelman heijastavan kirjailijan omia hankalia kokemuksia lapsuudenperheestään? Niistähän hän on sangen avoimesti kertonut julkisuudessakin.

Kuka kuolleista palaa on takuuvarmaa Kalle Björkiä, mutta seuraavaan osaan tarvittaisiin jo jotain aivan uutta. Samojen teemojen pyörittely ei kanna loputtomiin. Kirjan lopun perusteella osaan aavistella, mihin todelliseen historian tapahtumaan seuraava rikosjuoni taitaa liittyä.

Ajattelin ensin, että onpa romaanilla lattea nimi. Hauskasti sen voi kuitenkin tulkita romaanin tapahtumien perusteella kahdellakin tapaa.


Kalle Björkin aiemmat tutkimukset:

Yön sydän on jäätä
Käärmeitten kesä


Virpi Hämeen-Anttila: Kuka kuolleista palaa (Otava 2016)

Ari Wahlsten: Kuka pelkää mustaa miestä?

Yksityisetsivä Kit Karisma on musta mies. Hänen äitinsä oli suomalainen, isä taas afroamerikkalainen. Isä toimi yksityisetsivänä Miamissa. Nuori Kit pääsi isänsä apulaiseksi ja omaksui tämän ammatin, jota hän on palannut harjoittamaan äitinsä kotimaahan. Kirjasta kertoo paljon, ettei päähenkilön ihonvärillä ole kuitenkaan tarinan kannalta muuta merkitystä kuin romaanin nimen viittaus lastenleikkiin ja muutama hassu sutkaus, joihin se antaa aihetta.

Kit Karisma saa asiakkaakseen helsinkiläisen liikemiehen, joka pelkää, että joku suunnittelee hänen murhaamistaan. Karisman tehtävä on selvittää, kuka mahdollisesti on asialla. Kulosaarelaisen kartanon asujaimistosta paljastuu synkkiä salaisuuksia, mutta lopulta monimutkaisten vaiheiden jälkeen arvoitus ratkeaa.

Kirjan henkilöissä, tapahtumissa tai dialogissa ei ole uskottavuuden häivääkään, mutta luullakseni se ei ole edes tarkoitus. Kirja on kunnianosoitus genrelleen. Henkilöt olisivat enemmän kotonaan 1930-luvun New Yorkissa kuin Helsingin kesässä. Perinteisten yhdysvaltalaisdekkareiden lisäksi henkilöitä ja tarinaa voisi verrata vaikka Jerry Cottoniin. Kun lukija tukahduttaa kriittisen terveen järjen äänen, kirja on kuitenkin omalla tavallaan hauska ja sujuva.

Tarinan loppuratkaisu on tietenkin mielikuvituksellinen. Siihen sisältyy myös räikeä asiavirhe - mutta enpäs kerrokaan mikä. Lukekaa itse. Mutta kerrankos elämässä käy niin, että oikean vastauksen jäljille pääsee vääriä johtolankoja seuraamalla.


Ari Wahlsten: Kuka pelkää mustaa miestä? (Kosmos 2016)

Harri Nykäsen dekkareita

Kirjailija Harri Nykänen
Kuva: Crimetime

Olen lukenut dekkareita, kaikki Harri Nykäseltä. Tarkemmin sanottuna olen lukenut hänen viisi ensimmäistä romaaniaan, kolme ensimmäistä kirjaa Johnny ja Bantzo -sarjasta sekä Nykäsen kirjailijana suosioon nostaneen Raid-sarjan kaksi ensimmäistä teosta.

Ennen en ole Nykäsen romaaneihin tutustunut, mutta luin alkuvuodesta hänen muistelmansa, joista viisastuneena onkin nyt hauska bongailla romaaneista tositapahtumiin perustuvia tapauksia. Esimerkiksi yhteen Johnny ja Bantzo -romaaniin on päässyt mukaan verotarkastaja, joka vaati lihayrityksestä leikkeleitä henkilökuntahintaan ja teki hyvät rahat myydessään niitä eteenpäin.

Kirjoista paistaa muutenkin Nykäsen asiantuntemus sekä alamaailmasta että poliisin toimintatavoista. Varsinkin ensimmäisissä romaaneissa sekä konnat että poliisit ovat varsin sympaattisia tapauksia. Jotkut tarinat ovat vähän liiankin realistisia. Suomalaiset rikostapaukset kun eivät yleensä ole mitenkään hiuksia nostattavaa lajia. Joku pelkää kirjettäsi on mielestäni suorastaan tylsä selostaessaan yksityiskohtaisesti poliisin tutkimuksia. Tämäkin rikostapaus, herjakirjeitä sadoille ihmisille lähettänyt muutoin aivan kunnollinen kansalainen, on tuttu Nykäsen muistelmista.

Muutenkin alkupään romaanien taso vaihtelee melkoisesti. Juudaspeli on paras tästä kirjakasasta, Takapirun loppu on puolestaan niin epäuskottava, että se pilaa kirjan. Lukijaa saa johtaa harhaan, mutta aivan tyhjästä loppuratkaisu ei saisi tipahtaa. Juudaspelin päähenkilö on poliisin ja rikostoimittajan vasikka, joka ei kovin paljon arvosta edes itseään. Hankkia nyt kaverille monen vuoden vankilatuomio muutaman satasen tai tonnin vuoksi. Elämä on tasapainoilua laillisten ja laittomien bisnesten välillä. Pitää pyrkiä säilyttämään sekä rikollisten että poliisin luottamus, joten melkoiseen solmuun sasa itsensä vetää ja ongelmatkin tuntuvat vain kasautuvan. Alamaailman ja sen sisäisten suhteiden kuvauksena tämä kirja on mahtava.

Varhaiset romaanit ovat kuitenkin Nykäselle harjoituskappaleita. On helppo havaita hänen kehittyneen kirjailijana, kun alkupään teoksia vertaa Johnnyyn ja Bantzoon, Raidista puhumattakaan.

Johnny ja Bantzo ovat lapsuudenystäviä, jotka ilmoittautuivat samaan aikaan poliisikouluun ja työskentelevät vielä keski-ikäisinä kahdestaan huumepoliisin erikoistehtävissä. Koska he eivät ulkoiselta olemukseltaan juuri muistuta poliiseilta, heistä on hyötyä peitetehtävissä. Johnny on taiteellinen - ainakin omasta mielestään - ja luonteeltaan hetken lapsi. Bantzoa puolestaan houkutellaan mainostamaan kaljuuntumisen ehkäisyyn tarkoitettuja hiustuotteita. Hänellä on kaikesta niin vahvat ja ennakkoluuloiset mielipiteet, että Johnnyn mielestä hänen pitäisi ryhtyä perussuomalaisten ehdokkaaksi. Sekä Johnnylle että Bantzolle on ehtinyt muotoutua monenlaisia ihmissuhteita sekä poliisin että rikollisten suuntaan. Heillä on vähän oma tyylinsä suoriutua tehtävistä, joissa haastetaan useammin kuin kerran sekä lain että moraalin rajoja. Tarkoituksena on kuitenkin aiheuttaa mahdollisimman vähän kärsimystä ympäröivälle ihmisyhteisölle, johon rosvotkin selvästi kuuluvat. Kirjat ovat vauhdikkaita ja humoristisia.

Jos Harri Nykänen muistetaan mittavan toimittajanuransa lisäksi jostakin, niin Raidista. Tämä on alamaailman erikoismies, torpedo, johon muut rikolliset turvautuvat tarvittaessa. Raid on valmis tappamaan ja pahoinpitelemään, mutta yleensä hänen paha maineensa takaa sen, että pelkkä pelottelu riittää. Nykänen yrittää vakuutella, että Raidin uhritkin ovat itse tiensä valinneet, mutta en osaa oikein eläytyä tämän muka sympaattisen ammattirikollisen maailmaan. On varmasti aivan realistista väittää, että maailmassa voittaa se, joka uskaltaa käyttää väkivaltaa häikäilemättömimmin, mutta monta kertaa melkein kirjoja lukiessani melkein toivoin, että päähenkilö olisi saanut maistaa omaa lääkettään. Periaatteessa olen sitä mieltä, että pahalle ei saa antaa periksi, mutta yhtä hyvin tiedän, ettei minusta olisi millään tavalla vastustamaan Raidin kaltaista henkilöä.

Hyviä jännäreitä Raidit epäilemättä ovat. Muutenkin Nykäsen romaaneista voi sanoa, etteivät ne ehkä aivan maailmankirjallisuuden korkeinta lentoa edusta, mutta esimerkiksi matkalukemiseksi ne soveltuvat mitä mainioimmin. Tarina etenee eikä vaadi liikaa keskittymistä. Enköhän etsi kirjastosta loputkin hänen teoksensa.

Lisäys: Loput Raidit


Kuusi katkeraa miljoonaa (WSOY 1986)
Juudaspeli (WSOY 1987)
Joku pelkää kirjettäsi (WSOY 1988)
Takapiru (WSOY 1989)
Paha paimen (WSOY 1990)

Johnny & Bantzo (WSOY 2005)
Operaatio Banana Split (WSOY 2008)
Viimeinen hippi (WSOY 2009)

Raid (WSOY 1992)
Raid ja paperiansa (WSOY 1994)

Mikko Porvali: Sinisen kuoleman kuva

Kertokaa minulle, miksi 1920-luvulle sijoittuvia rikosromaaneja kirjoitetaan sellaista tahtia, että eihän tässä meinaa perässä pysyä. Kun romaanin kirjoittaminen joka tapauksessa ottaa aikansa, ei voi olla kyse pelkästään toisen kirjailijan menestyskonseptin matkimisesta. Ajassamme täytyy olla jotakin, mikä saa tähyämään kohti lähes sadan vuoden takaista, varsin heikosti tunnettua aikakautta kohti, maamme itsenäisyyden alkuaikaan.

En osaa vastata kysymykseeni, mutta jokainen aiheelle antautunut kirjailija on pystynyt tuomaan siihen omaa näkökulmaansa. Historiallisessa dekkarigenressä on vielä tilaa. Virpi Hämeen-Anttilan klassinen herrasmiessalapoliisi Björk (Yön sydän on jäätä ja Käärmeitten kesä) on hurmaava hienostelija, joka eksyy varjoisille kujille vain valepuvussa rikollisia jäljittäessään ja kenties omien heikkouksiensa eksyttämänä. Nina Hurman teosten (Hatuntekijän kuolema) päähenkilöille Pitkänsillan toinen puoli taas on kotiseutua, jonne herrojen kujeet eivät ulotu. Uudessa romaanissaan, joka aloittaa maailmansotien väliseen Viipuriin sijoittuvan sarjan, Mikko Porvali kuvaa aikakautta poliisin näkökulmasta. Hän on itsekin poliisi, minkä lisäksi hän on perehtynyt erittäin vakuuttavalla tavalla aikakauden oloihin ja poliittiseen historiaan.

Sinisen kuoleman kuvan päähenkilöinä seikkailevat komisariot Jussi Kähönen ja Salomon Eckert. He ystävystyvät Helsingissä valmistautuessaan poliisikurssin pääsykokeisiin. Yhteistä ammattia lukuun ottamatta he eivät voisi olla erilaisempia. Kähönen on keskisuomalainen papinpoika, joka perheensä pettymykseksi vaihtaa lakiopinnot poliisin ammattiin. Hän uskoo, että laki ja oikeus ovat sama asia. Hän onnistuu heti uransa alussa astumaan naiiviuttaan liian suurille varpaille paljastaessaan kollegansa kansallissodan aikaisia rikoksia. Tämän seurauksena hänet erotetaan Helsingin poliisista ja hän päätyy ystävänsä Eckertin kotikaupunkiin Viipuriin.

Eckertin tausta on aivan erilainen kuin kirkasotsaisen Kähösen. Hän on viettänyt varhaislapsuutensa kadulla ja sittemmin kovettunut kansalaissodassa. Hänellä on omat käsityksensä oikeudenmukaisuudesta. Ne eivät useinkaan mene yksiin lain kanssa, ja myös Kähösen moraalikäsitykset ovat koetuksella.

Mutta eipä oikeusvaltiokaan näytä vielä parhaita puoliaan. Poliisi pyrkii parhaansa mukaan valvomaan kieltolakia ja selvittämään kaupungissa tapahtuneita vakavia rikoksia, mutta käy ilmi, että sekä vallanpitäjissä että viranomaisissa on tahoja, joille niin alkoholin salakauppa kuin Venäjällä riehuvan sisällissodan osapuolten laiton kulkeminen rajan yli sopii paremmin kuin hyvin. Poliisi on voimaton, kun rikollisten ystävät ovat mahtavampia.

Ehkä yksi syy 1920-luvun suosioon rikosromaanin näyttämönä onkin siinä, että tuolloin yhteiskunta oli levoton ja poliisinkin työ erittäin vaarallista. Kirjan kansiteksteissä paljastetaan, että kirjan lukuisat poliisimurhat perustuvat todellisiin tapauksiin. Sen enempää pirtutrokarit kuin sisällissodan osapuoletkaan eivät epäröi ampua poliisia kohti. Myös tavallisen kansan alkoholinkäyttö on holtitonta ja johtaa väkivaltaan. Vasta päättynyt kansalaissotakin lienee taustalla heikentämässä yleistä luottamusta laillisuuteen. Yhteiskunta on myös kauhistuttavan eriarvoinen. Tärkeä rooli tarinassa on katulapsilla, jotka elävät hirveissä olosuhteissa ja joiden auttaminen on täysin yksittäisten ihmisten armeliaisuuden varassa. Valtiota, kaupunkia tai seurakuntia heidän asiansa ei tunnu kiinnostavan. Poliisitkin hyväksyvät katulasten kohtalon asiana, jolle he eivät oikeastaan voi mitään. Emmehän halua tällaisen  yhteiskunnan palaavan?

Romaanissa kuvataan suorastaan alleviivaten, kuinka kieltolaki johti järjestäytyneen rikollisuuden syntyyn. Taistelu sitä vastaan oli hävitty jo alussa, kun vielä tavalliset kansalaisetkin pikemminkin ihailivat kuin vastustivat viinatrokareita. Vakavaraisilla kansalaisille ei rikollisten kanssa veljeilystä koitunut juuri haittaakaan, mutta kurjempi oli rikollisille velkaantuneiden huono-osaisten kohtalo. Se sitoi nämä entistä tiukemmin rikollisjärjestöihin. Ei tarvita kovin paljon mielikuvitusta, jotta tässä näkee yhtäläisyyden nykypäivän huumerikollisuuteen.

Romaani kuvaa sekä aikansa yhteiskuntaa että poliisintyötä aika masentavasti. Se on myös kaikessa karuudessaan uskottava ja jännittävä tarina, joka nousee yllättäen vuoden puhuttelevimpien kirjojen joukkoon. Jään myös odottamaan, mitä seuraavassa osassa mahtaa tapahtua. Joko poliisi pääsee niskan päälle rikollisista ja epäluotettavista poliitikoista? Kuinka päähenkilöt kestävät rankkaa ja epäoikeudenmukaista työtään?


Mikko Porvali: Sinisen kuoleman kuva (Atena, 2015)

T. Jefferson Parker: California Girl

Ystäväni kuvaama kalifornialainen maisema

Tämä on se Orange County, josta OC:n täydelliset naiset ei kerro mitään. Eletään 60-lukua, ja appelsiiniviljelmät ovat vasta väistymässä asutuksen tieltä. On hippejä, huumeita, kapinoivia nuoria, kommunismia pelkääviä republikaaneja, salaliittoteorioita, rikollisia ja omavaltaisia viranomaisia. Kirja ei anna kovin mairittelevaa kuvaa sen enempää poliisista, oikeuslaitoksesta, lehdistöstä kuin uskonnostakaan - tai ainakin kaikkien näiden toimintatavat ja ihanteet ovat kaukana siitä, mihin meillä täällä on nykyään totuttu.

Pikkukaupungissa asuu keskiluokkainen Beckerin perhe, jolla on neljä poikaa, ja vähäosainen Vonnin perhe, johon kuuluu kolmen pojan lisäksi kaksi tytärtä. Kirjan alussa perheiden pojat ottavat yhteen nyrkkitappelussa. Jo silloin osa Beckereistä epäilee, ettei kaikki ole kunnossa. Kun kovaonnisten Vonnien kärsimykset vain jatkuvat, Beckerit yrittävät auttaa perhettä papiksi opiskelleen Davidin johdolla.

Davidista on siis tullut pappi. Hän eroaa presbyteerikirkon palveluksesta ja perustaa itsenäisen drive-in-kirkon, joka toimii liikeyrityksen tavoin. David vaikuttaa varsin vilpittömältä, mutta moinen uskonnon kaupallistaminen kummastuttaa valtionkirkkoon tottunutta. Andystä ryhtyy toimittajaksi, jota yksityisyyden suoja tai muut moraaliset seikat eivät tunnu hidastavan. Clay kaatuu Vietnamissa. Nickistä tulee poliisi, ja kun nuori ja kaunis Janelle Vonn murhataan, hän johtaa tutkimuksia. Murhatutkimuksesta kehkeytyy pitkä, hankala ja vaarallinen. Liian monet tahot tuntuvat sotkeutuneen asiaan, ja yhdellä jos toisellakin sekä perhepiirissä että alueen silmäätekevissä on asioita, joiden vuoksi he ovat valmiita valehtelemaan. Kunnon ihmisellä ei ole mitään salattavaa? Ehkä, mutta erehtyminen on inhimillistä ja sitä tarvitaan maineen menettämiseen kovin vähän.

36 vuotta myöhemmin paljastuu lisää salaisuuksia, jotka laittavat monen ihmiset elämän uusiksi.

Minusta California Girl on jotenkin ikävä kirja. Se on melkeinpä enemmän tylsä kuin jännittävä tai viihdyttävä. En tiedä, onko kirjailija tarkoittanut sitä yhteiskuntakritiiiksi, mutta aika epämiellyttävän kuvan kalifornialaisesta yhteiskunnasta se antaa. Yhteiskunta puuttuu joskus liikaakin ihmisten yksityisasioihin, mutta ei ole paikalla, kun sitä tarvittaisiin, esimerkiksi Vonnin perheen onnettomuuksissa. Toisaalta kirjassa pohditaan syyllisyyttä ja syyttömyyttä tavalla, joka haastaa lukijan. Kuka syyllinen oikeastaan olikaan ja miksi?

Hiukan samanlaisia teemoja pohditaan myös Ylen uudessa poliisin ja huumerikollisten monimutkaisia suhteita käsittelevässä Koukussa-sarjassa, jonka kaikki jaksot on jo katsottavana Areenassa. Katsoin ne yhtäkyytiä ja tykkäsin kovasti - uskottavanoloista draamaa, josta moralisismi ja sentimentaalisuus puuttuu. Sarjassa ollaan koukussa pikemminkin ihmisiin kuin huumeisiin. Yhteiskunta näyttäytyy sarjassa toimivampana kuin Parkerin kirjassa - ehkä siksi, että tällaiseen yhteiskuntaan olemme täällä tottuneet. Ja ihmiset ovat kovin ihmillisiä, samaistumiskelpoisia.


T. Jefferson Parker: California Girl (Karisto 2006)
Alkuteos: California Girl (2004), suom. Risto Raitio

Eeva Tenhunen: Hyvän tytön hautajaiset

No nyt sitten luin Hyvän tytön hautajaiset, josta kirjoitin jo edellisessä päivityksessä. Siinä ei sinänsä ole mitään ihmeellistä, koska luen kirjan kuitenkin noin kerran vuodessa ja olen aikonut esitelläkin sen yhtenä kaikkien aikojen suosikeistani. Kirja on dekkari, mutta kuten Eeva Tenhusen kirjat muutenkin, se on myös paljon muuta. Joka lukukerralla voi nauttia tarinan lisäksi muun muassa intertekstuaalisista viittauksista, jotka paljastavat, että dekkarikirjailijakin voi pitää lukijaa sivistyneenä ihmisenä.

Päähenkilö, lehtori ja kirjailija Liisa Halla saa kesän korvalla samassa postissa kolme kirjettä pienestä kirkonkylästä, jossa hän on muutama vuosi aikaisemmin työskennellyt äidinkielen opettajan sijaisena. Kirjeissä pyydetään apua hänen mieheltään Martilta, joka on poliisi. Kirkonkylän lukion tähtioppilas Erica Kanerva on kuollut luokkaretkellä, eivätkä tytön äiti, ystävätär ja opettaja usko poliisin tulkintaan, itsemurhaan. Tarina avautuu vähitellen takautumien kautta, joissa sitä kertovat Liisan ja Martin lisäksi Erican paras ystävä ja ottosisar Caro (jonka ponnisteluja Intia-aiheisen aineen kirjoittamiseksi pääsimme seuraamaan edellisessä tekstissä). Martti puolisoineen osallistuu Erican hautajaisiin eräänlaisena kaksoisagenttina, joka esittää hautajaisvierasta esittävää rikospoliisia, jotta omaiset rauhoittuisivat. Jotain selviääkin, mutta samalla tulee lisää vainajia.

Hyvän tytön hautajaiset on erinomainen kirja, mutta tarinassa on inhottavatkin puolensa, jotka ovat vaivanneet minua siitä lähtien, kun luin kirjan ensimmäisen kerran hyvin nuorena. Kirja on aivan kauhean kyyninen. Siinä on aivan liikaa epäoikeudenmukaisuutta ja sattumanvaraisuutta, jotta oikeus tuntuisi voittavan. Yksi jos toinenkin henkilö joutuu kantamaan syyllisyyttä teoistaan ja laiminlyönneistään. Loppuun asti on epäselvää, kuka on syyllinen ja vastuussa mistäkin. Periaatteessa hyvät ihmiset tekevät pahoja asioita ihan vain inhimillisyyttään. Pahoille ei käy oikein mitenkään - paitsi että päähenkilöiden vastenmielisyys tekopyhyyttä ja pahantahtoisuutta kohtaan ei jää arvailujen varaan. Nimensä mukaisesti kirja kuvaa kilttien tyttöjen ja naisten kohtaloa aika masentavana.

Tiedättehän - ensin tyttöjen odotetaan olevan kilttejä ja menestyvän koulussa. Sitten heitä syyllistetään, koska he hyvien arvosanojensa vuoksi vievät pojille kuuluvat opiskelupaikat. Kun opinnot on suoritettu mallikkaasti, kiltit tytöt (ja pojat) saavat huomata, että olisi mieluummin kannattanut käyttää aika ainejärjestöbileissä ryypiskelyyn, koska niissä hankituilla kontakteilla todelliset asemat jaetaan.

Romaanin tapahtumat sijoittuvat vieläpä 1970-luvulle ja pieneen vanhoilliseen kirkonkylään. Miljöö tuntuu jo lähtökohtaisesti aivan vieraalta, kun olen itse ehtinyt syntymään vasta 80-luvun puolella paljon vapaamielisemmässä yhteiskunnassa. Yhteisön paine ahdistaa kilttejä tyttöjä ja naisia, jotka kuitenkin myös kapinoivat ja jouduttavat siten omaa tuhoaan. Yksi kilteistä on 17-vuotias Erica, joka on lahjakas ja viehättävä mutta myös äitinsä kunnianhimon välikappale, joka suhteessa täydellinen tytär. Caro on kuin hänen vastakohtansa. Kun hän ei kiltteydellä pysty voittamaan ylivoimaista Ericaa, hän yrittää päinvastaista. Ericallakin on kuitenkin salainen puolensa ja hänen kapinansa on tuhoisampaa kuin Caron riekkuminen. Muistan vielä erinomaisesti sen ahtaan karsinan, johon minut kilttinä tyttönä tungettiin siitä riippumatta, halusinko tai mahduinko sinne mitenkään. Onneksi pelastauduin yliopistoon vieraalle paikkakunnalle ja oman tilan ja tahdon etsimisen seuraukset jäivät suht harmittomiksi. Tiedän omasta tuttavapiiristäni toisenlaisiakin kohtaloita.

Toinen tuhoon tuomittu kiltti tyttö on äidinkielen opettaja Aune, papintytär, johon on juurrutettu syyttävä omatunto. Häntä kuvataan pohjimmiltaan hyvänä ihmisenä, joka ei aidosti halua pahoittaa lähimmäistensä mieltä edes silloin, kun nämä ovat täysin kohtuuttomia häntä kohtaan. Hän on jäänyt naimattomaksi, mikä ei häntä itseään haittaa, mutta vanhapiikalehtorin asema kyläyhteisössä on onneton - ei ole väliä, kuinka hyväsydäminen, tyylikäs tai sivistynyt tämä on. Lopulta Aune päättää ottaa omansa takaisin ja saakin uudella määrätietoisuudellaan osakseen enemmän arvostusta kuin koskaan ennen. Mutta kaikella on hintansa, joka näyttää olevan entisille kilteille paljon kovempi kun alusta asti röyhkeille.

Kirjan sanoma on ehkä synkähkö, mutta siinä on myös huumoria. Jo teininä osasin arvostaa sitä, että romaanin päähenkilö voi olla arkipäiväinen, pulleahko naisihminen, joka joutuu hautajaisissa ahtautumaan pieneksi käyneeseen mustaan pukuun. Kellepä ei olisi joskus sattunut sellaista. Tarinassa sivuhenkilönä vilahtaa myös eräs lähisukulaiseni, nimettömänä mutta täysin tunnistettavasti.


Eeva Tenhunen: Hyvän hautajaiset (WSOY 1978)

Anna Lihammer: Kun pimeys peittää maan

Kirjailija on löytänyt maailmasta virheen. 1930-luvulla Ruotsissa ja muuallakin Euroopassa oli rotuteorioita ja luokkaristiriitoja. Kaikkihan me tiedämme, mihin sellainen johti. Naisia aliarvioitiin, ja tieteen etiikassakin oli sanomista nykyisiin käytäntöihin verratuna. Yliopistoinstituutio oli vain yläluokan keino pönkittää asemaansa. Mutta onko tästä kaikesta pitänyt kirjoittaa romaani? Onko tietokirjamarkkinoilla jo turhan ahdasta? Kirjan käsittelemät asiathan ovat jo vallan hyvin tiedossa. Jos haluaa kirjoittaa politiittisen pamfletin, kirjoittaisi sitten sellaisen eikä rikosromaania.

Kirjan päähenkilöt ovat taustaltaan yläluokkainen ja töykeä komisario Hell ja hänen apulaisekseen valitsemansa poliisisisar Maria Gustavsson, joka puolestaan kuuluu työväenluokkaan ja on joutunut perheen köyhyyden vuoksi jättämään sairaanhoitajaopinnot kesken. Naisen ottaminen mukaan murhatutkimukseen järkyttää kaikkia. Maria kokee alemmuudentuntoa, ja myös Helliä piinaavat lapsuuden möröt. Yhdessä he tutkivat lääkärin raakaa ja omituista murhaa. Romaani kuuluukin siihen pohjoismaiseen dekkarigenreen, joka pyrkii keksimään mahdollisimman inhottavia rikoksia. Poliisien lisäksi kirjassa seikkailee pahislääkäreitä ja kadotettua Berliiniä muistelevia liberaaleja älykköjä.

Romaanin maailmankuva on ahtaan mustavalkoinen. Maailma näyttäytyy taistelukenttänä sekä yhteiskuntaluokkien että sukupuolten välillä. Vain poikkeusyksilöt, kuten kirjan päähenkilöt, pystyvät yhteistyöhön luokkia ja sukupuolia erottavien rajojen yli. Rotuhygieniaa ja kansallissosialistisia oppeja vastaan saarnaataan lähes joka sivulla sellaisella innolla, että melkein alkaa tehdä mieli väittää vastaan. Muistuttaa vaikka, että rotuhygienia oli vain yksi osa rationaalista, tieteeseen perustuvaa (lue: rationaalisena pidettyä, tieteellisinä pidettyihin asioihin perustuvaa) yhteiskuntasuunnittelua, jonka toinen puoli tuotti niin sanotun pohjoismaisen hyvinvointivaltion.

Poliittinen romaani on vaikea laji. Jan Guillou on ainoita tietämiäni kirjailijoita, jotka onnistuvat kirjoittamaan lennokkaasti, vaikka romaanien sisältö on yhtä poliittista kannanottoa. Anna Lihammer ei valitettavasti ole Jan Guillou. Hänellä ei ole tyyliä ja taitoa saada poliittista viestiä luontevaksi osaksi tarinaa. Teksti on pelkkää paasausta ja muistuttaa paikoin koululaisen kirjoitelmaa sekä tyyliltään että näkökulmiltaan. Esimerkki:

Professori kalpeni ja näytti tyytymättömältä. Häntä taisi ärsyttää Hellin vihjaus, että heidän laitostaan koskivat samat lait kuin muitakin paikkoja, Maria tuumi. Verrata nyt instituuttia muihin murhapaikkoihin ja heitä itseään muuhun yhteiskuntaan! Vaikkapa sellaisiin kuin Maria. Työväenluokan roskasakkiin. Ihmissaastaan.

Tätä kökköä riittää lähes koko kirjan pituudelta. Viimemetreillä kerronta itse asiassa paranee siedettäväksi, kun kirjailija uskaltaa heittäytyä tarinan varaan ja jättää paasaamisen vähemmälle. Kokonaisuutena kirja on kuitenkin huono, ja se on sääli, sillä tästä aihepiiristä olisi voinut vähemmällä paatoksella saada kelvollisen romaanin ja kirjan aihehan on tärkeä. Jos ihmisarvon kunnioituksesta tingitään, kuka tahansa voidaan hakea seuraavaksi. Ihmisten jaottelu eriarvoisiin ryhmiin on kivaa vain niiden kannalta, joilla on valta päättää, kuka valitaan ja kuka jätetään ulkopuolelle. Lukijan omillekin tulkinnoille tarvittaisiin kuitenkin tilaa romaanikirjallisuudessa.


Anna Lihammer: Kun pimeys peittää maan (Atena 2015)
Alkuteos: Medan mörkret faller (2014), suom. Ulla Lempinen

Nina Hurma: Hatuntekijän kuolema

1920-luvulle sijoittuvia dekkareita ja muita romaaneja nousee kuin sieniä sateella. Mikä 20-luvussa kiinnostaa? Iloinen vuosikymmen suursodan kauhujen jälkeen, ennen maailmanlaajuista lamaa ja uutta sotaa?

Hatuntekijän kuoleman näytttämö on Helsinki, se Pitkänsillan toisesta päästä avautuva. Virpi Hämeen-Anttilan samaan aikakauteen sijoittuviin romaaneihin verrattuna Nina Hurman teoksissa liikutaan lähempänä niin sanotun tavallisen kansan arkea. Herraskaisia kujeita edustaa ystävän tyylikäs morsian. Aikakauden suuret tapahtumat eivät juuri työläiskaupunginosien asukkaita hätkäytä, mitä nyt äskettäin päättynyt sisällissota pysyy mielessä ja sekin siitä syystä, että vastapuoli siitä muistuttelee.

Helsinki on kuitenkin levoton paikka. Eletään kieltolain aikaa, mutta viina ei ole kaupungista kadonnut. Nyt se on vain hyvä tulonlähde rikollisille, mikä osaltaan lisää väkivaltaa ja rauhattomuutta kaduilla. Kansakunta on vielä nuori ja kaukana oikeusvaltiosta. Sen saa romaanin päähenkilökin kokea. Naisen ja potentiaalisen sosialismin kannattajan ei tarvitse edes tehdä mitään joutuakseen hankauksiin viranomaisten kanssa. Näillekään lain noudattaminen ei vielä ole arvo sinänsä.

Hatuntekijän kuolema on Nina Hurman toinen romaani. Vuotta aiemmmin ilmestyi samoista henkilöistä kertova Yönpunainen höyhen, jonka luin tuoreeltaan. Sarjan toista osaa lukiessani huomasin kuitenkin, etteivät sen tapahtumat juuri jääneet mieleen ja henkilötkin tuntuivat oudoilta. Kesti hetken, ennen kuin pääsin taas kärryille henkilöiden välisistä suhteista.

Romaanin päähenkilö on Saimi, joka käyttää taiteilijanimeä Rouge. Päivisin hän työskentelee vaateliikkeessä, iltaisin hän laulaa veljensä omistamassa ravintolassa. Muistikuvieni mukaan ensimmäisessä osassa viihdetaiteilijan arki oli enemmänkin läsnä. Tämä toinen kirja keskittyy enemmän rikosjuoneen. Ruumiita nimittäin kasautuu jälleen Rougen tielle. Ensin hänen työtoverinsa, hatuntekijä, saa surmansa hämärissä olosuhteissa. Jutun tutkimuksiin sekaantuu myös Rougen vanha tuttu edellisestä kirjasta, sittemmin poliisista tullin palvelukseen siirtynyt Korpela. Laulaja ja etsivä tuntevat vetoa toisiinsa, mutta onnen tiellä on esteitä.

Hurman kieli on viipyilevää ja aistikasta. Paljon rivejä käytetään yksityiskohtien kuvaukseen. Pidän myös henkilökuvauksesta. Kirjan hahmot ovat todentuntuisia. Heillä on vikansa, mutta niitä eivät sen enempää toiset henkilöt kuin kirjailijakaan ole liian herkästi tuomitsemassa. Väkivaltaa tarinassa on, mutta silläkään ei erityisesti mässäillä. Kesken ilonpidonkin tunnelma on aika ahdistava. Toiset juhlivat Helsingin yössä, toiset makaavat ruumishuoneella.

Tässäkään kirjassa henkilöiden elämään ei vielä täyttä selkoa saatu. Asetelma antaa ymmärtää, että jatkoakin olisi luvassa, mutta hieman epäilen, mahtaako näistä aineksista enää saada kovin monta kirjaa. Jotain uutta pitäisi keksiä.


Nina Hurma: Hatuntekijän kuolema (Gummerus 2014)

Kalle Blomkvist

Suosikkisarja jatkuu. Vuorossa on Astrid Lindgrenin Kalle Blomkvist -trilogia. Lindgren tunnetaan parhaiten lastenkirjoistaan, mutta tämä sarja on suunnattu arviolta yläkouluikäisille nuorille. Ensimmäisellä kerralla kirjoja lukiessani olin vielä sen verran pieni, että meillä juhlittiin joko minun tai sisareni syntymäpäivää. Talo oli täynnä lapsia, ja leikimme piilosta. Suostuin koko ajan vapaaehtoiseksi etsijäksi, koska muiden etsiessä piilopaikkoja saatoin käyttää ajan hyväkseni ja lukea Kalle Blomkvistin seikkailuista. Sittemmin olen lukenut nämä kirjat lähes joka vuosi kypsään aikuisuuteen asti, eli ne todellakin puhuttelevat myös aikuista.

Kalle Blomkvist rakastaa yli kaiken salapoliisiromaaneja ja haaveilee salapoliisin työstä. Hänen isänsä tahtoisi hänen jatkavan sekatavarakauppaa. Mutta mitäpä kauppiaan ura olisi verrattuna salapoliisin jännittävään elämään! Harmikseen Kalle sattuu elämään rauhallisessa ruotsalaisessa pikkukaupungissa, jossa ainoa rikos miesmuistiin on juovuksissa tehty kolehtivarkaus ja tuolloinkin varas palautti rahat heti selvittyään. Kalle pääsee selvittämään rikoksia ainoastaan mielikuvituksessa, jossa hän ei ole nuori poika vaan jo varttunut ja elämää nähnyt mies. Hän kadehtii kirjallisia esikuviaan, jotka saavat tehdä työtään Lontoon tai Chicagon vaarallisilla syrjäkujilla ja saavat myös yhteiskunnalta ansaitsemansa tunnustuksen sankaruudestaan rikollisuuden vastaisessa taistelussa. Kotikaupungissa kaikki vain nauravat Kallen haaveille. Hän tekee kuitenkin ahkerasti havaintoja mahdollisista rikollisista. Kun lopulta alkaa tapahtua, havainnot ja salapoliisintaidot tulevat tarpeeseen.

Salapoliisijuoni hallitsee etenkin kahta ensimmäistä kirjaa. Kolmannessa haaveet ovat jo jääneet hieman taka-alalle ja nuoret joutuvat tekemisiin rikollisten kanssa lähinnä sattumalta. Toinen jatkuva juoni on Ruusujen sota, Englannin historiasta innoituksensa saanut leikki. (Ilman Lindgreniä olisin tuskin koskaan kuullutkaan kyseisestä sodasta. Ei meille tällaista koulussa opetettu eikä edes yliopistossa.) Valkoiseen Ruusuun kuuluvat Kalle ja hänen ystävänsä Anders ja Eva-Lotta. Punaiseen Ruusuun kuuluvat Sixten, Benka ja Jonte, jotka ovat leikissä pahimpia vihollisia mutta muuten parhaita ystäviä. Leikki on jatkunut jo monta kesää. Kun koulut alkavat, se nimittäin jää aina tauolle. Ruusujen sodassa joukkueet pyrkivät parhaansa mukaan ärsyttämään toisiaan, varastamaan toistensa salaisia papereita ja kamppailemaan Valtakiven omistuksesta. Leikkiin kuuluu tappeluita, hurjia takaa-ajoja pitkin kaupungin öisiä katuja ja erilaisten arvoitusten selvittämistä. Valkoisten suurin salaisuus on ryövärikieli, jonka Eva-Lotan isä on opettanut tyttärelleen ja tämän tovereille. Kirjat ovat leikin ylistystä, ja leikissä opituilla taidoilla pärjätään myös tositilanteessa roistoja vastaan.

Nuorten kesälomat ovat ihanaa vapauden aikaa. On joitakin velvollisuuksia, kuten vanhempien liikkeissä auttelu, mutta suurimman osan ajasta nuoret juoksentelevat paljain jaloin pitkin kaupunkia ja lähiseudun auringon polttamia nurmikoita. Kukaan ei vahdi eikä vartioi. Toisaalta pikkukaupunki onkin idylli, jossa kukaan ei oleta voivan tapahtua mitään pahaa. Kirjojen tapahtumat sijoittuvat 1940-luvun loppupuolelle. Toinen maailmansota on juuri päättynyt, mutta eipä se ole juuri ruotsalaisten lasten ja nuorten elämään muutenkaan vaikuttanut. Ainoastaan viimeisessä kirjassa uuden sodan uhka tulee esiin ja silloinkin vain viittauksenomaisesti. Pikkukaupungissa kaikki on turvallista ja tylsää. Eletään varsinaisessa yhtenäiskulttuurissa, jossa kaikki syövät ja nukkuvat samaan aikaan ja muutenkin on itsestään selvää, kuinka kunnon ihmiset elävät. Edes luokkaerot eivät häiritse idylliä. Kummassakin Ruusujen sodan joukkueessa on kaksi porvarillisen perheen lasta ja yksi työläiskodin kasvatti. Valkoisissa suutarin poika Anders on peräti joukon johtaja.

Kirjat kertovat kolmesta (ilmeisesti) peräkkäisestä kesälomasta. Ensimmäisessä tarinassa nuoret ovat noin 12-vuotiaita eli murrosiän kynnyksellä ja toki vanhenevat vuosi vuodelta. He ovat kuitenkin nykynuoriin verrattuna todella lapsia ja leikkivät täysillä yläkouluikäisinäkin. Kuitenkin etenkin pojat osaavat paljon sellaisia asioita, joita nykynuoret tuskin osaavat ainakaan noin itsestäänselvästi. Kalle esimerkiksi ajaa moottoripyörällä ja käyttää radiolaitteita, tuosta vain, ilman harjoitusta. Pojilla on tietenkin aina mukana linkkuveitsi, jolla voi tehdä vaikka mitä. Kalle tekee rikosteknisiä tutkimuksia omilla kemistinvälineillään. Olivatko 40-luvun nuoret oikeasti näin näppäriä? Johtuiko se siitä, ettei heidän peräänsä juuri katsottu vaan kaikkea saattoi kokeilla ilman valvontaa? Muistan kyllä isän isoveljien kertoneen, että he esimerkiksi valmistivat dynamiittia tuonikäisinä.

Toisin kuin henkilöiden iästä voisi ajatella, nuorten seksuaalisuus puuttuu täysin kirjoista. Kalle ja Anders ovat toki kuollakseen ihastuneita Eva-Lottaan, mutta se on lapsen ihastusta, johon ei liity ainakaan tietoista seksuaalista tunnetta. Miksi Lindgren on halunnut kuvata päähenkilöitään niin viattomina? Luultavasti hormonit hyrräsivät tuossa iässä 40-luvullakin. Jos ei voinut suoraan puhua, olisi voinut vihjata, mutta ei näissä kirjoissa ole edes vihjauksia. Toisaalta eipä niitä tarinassa tarvitakaan.

Mielestäni kirjat kertovat silti aikuistumisesta. Rikoksia ratkoessaan nuoret joutuvat tekemisiin pahojen asioiden kanssa. Ne ovat aivan jotain muuta kuin salapoliisiromaanien kuvitteelliset rikokset. Yksi merkki aikuistumisesta on Kallen siirtyminen pois mielikuvitusmaailmasta. Kahdessa ensimmäisessä kirjassa hänen leikissään on mukana kuvitteellinen nuori ihailija, eräänlainen tohtori Watson, joka auliisti kiittelee hänen ponnistuksiaan ihmiskunnan eteen. Kalle mestarietsivän lopussa tämä hahmo kuitenkin haihtuu kesäyöhön eikä enää palaa. Minusta kohtaus on ollut aina ahdistava. Tarkoittaako aikuistuminen sitä, ettei enää voi haaveilla? Muistan myös sisareni kokeneen kohtauksen samalla tavalla.

Ryöstetyn Rasmuksen alussa nuoret vielä leikkivät Ruusujen sotaa aivan kuin ennenkin. Ei voi olla ajattelematta, että he leikkivät sitä viattomina viimeisen kerran, ennen kuin yllättävät tapahtumat taas kerran lopettavat leikin. Tapahtumien jälkeen leikki ei voi enää jatkua samanlaisina kuin ennen. Muutenkin Ryöstetyssä Rasmuksessa on mielestäni jotain surullista. Päähenkilöt muuttuvat, etenkin Eva-Lotta. Kahdessa ensimmäisessä kirjassa hän on peppipitkätossumainen rämäpää, joka leikkii samoja leikkejä kuin pojat. Minustakin poikien leikit ovat olleet aina hauskempia kuin tyttöjen leikit, joten olen aina tuntenut sympatiaa häntä kohtaan. Kun nuorten täytyy ottaa vastuu pienestä Rasmuksesta, Eva-Lotta herää sovinnaisempaan tyttöyteen ja naiseuteen, johon kuuluu luonnostaan hoivaaminen. Pojat eivät koe tällaista muutosta. Ryöstetyssä Rasmuksessa on hienoja ja syvällisiä, yhteiskunnallisestikin puhuttelevia teemoja, mutta jotenkin tarina on jo mennyt pilalle ja menettänyt kirkkaimman hohtonsa. Aikuistuminen on kuitenkin aika tylsää.


Astrid Lindgren:

Yksityisetsivä Kalle Blomkvist (WSOY 1948), alkuteos Mästerdetektiven Blomkvist (1946), suom. Laila Järvinen

Kalle mestarietsivä (WSOY 1953), alkuteos Mästerdetektiven Blomkvist lever farligt (1951), suom. Laila Järvinen

Ryöstetty Rasmus ja mestarietsivä (WSOY 1954), alkuteos Kalle Blomkvist och Rasmus (1953), suom. Laila Järvinen

Uutuusromaaneja historiallisesta Helsingistä

Tämä kesäloma jää historiaan. Luin ennätysvähän, viikon aikana vain noin kolme kirjaa. Liekö syy lukijassa vai kirjoissa. Ennen matkaa onnistuin varaamaan kirjastosta tuoreeltaan kaksi etukäteen kiinnostanutta uutuutta: Enni Mustosen Emännöitsijän ja Virpi Hämeen-Anttilan Käärmeitten kesän. Kumpikin kirja on jatkoa sarjaan. Emännöitsijän Ida Erikssonin vaiheista olemme saaneet lukea kirjoista Paimentyttö (2013) ja Lapsenpiika (2014). Yksityisetsivä Karl Axel Björk puolestaan seikkaili romaanissa Yön sydän on jäätä (2014), josta olen kirjoittanut täällä. Kirjoja yhdistää myös se, että ne kertovat elämästä 1900-luvun alkupuolen monikielisessä ja -kulttuurisessa Helsingissä. Mustosen kirja kuvaa aivan vuosisadan alkua, vuosia 1900-1905. Hämeen-Anttila taas keskittyy 1920-lukuun.

Vuosisadan alkua ja piika Ida Erikssonin elinpiiriä varjostavat niin kutsutut sortovuodet. Venäläishallinnon kovat otteet kauhistuttavat Idaakin, mutta hänen elämänsä soljuu niistä huolimatta arkisessa aherruksessa. Hän on muuttanut Helsinkiin taiteilija Albert Edelfeltin ateljeen emännöitsijäksi. Uusi työ tuo nuorelle naiselle vapautta, sillä nyt ei ole emäntää ja perhettä vahtimassa. Hän passaa heräävän kansakunnan kulttuurieliittiä, mutta omalle elämälle ei aina tunnu löytyvän aikaa. Omaa asemaansa tai yhteiskunnallista eriarvoisuutta hän ei kuitenkaan kyseenalaista, vaikka erityisesti yläluokan miehille mikä tahansa näyttää olevan sallittua. Ida on työssään miltei ärsyttävän reipas ja pystyvä. Vaikka työtä on paljon, hänellä on kuitenkin katto päänsä päällä ja kylliksi ruokaa. Kaikkiin yhteiskuntaluokkiin kuuluvat ihmiset ovat hänelle enimmäkseen ystävällisiä. Aikakauden elämää kuvataan varsin myönteisessä valossa. Paatoksen pois jättäminen on tässä tapauksessa lukijaystävällinen valinta, mutta hieman päähenkilön elämismaailman säröttömyys yllättääkin jälkiviisasta lukijaa. Esimerkiksi työväenliikkeellä luulisi olevan jonkinlaisen aseman edes joidenkin henkilöiden elämässä. Mutta missä määrin myöhemmin tärkeiksi osoittautuneet asiat ylipäätään näkyivät tavallisten ihmisten elämässä?

Sisäasiainministeriössä työskentelevä Björk joutuu piikaa henkilökohtaisemmin poliittisten tapahtumien pyörteeseen, kun suojeluskuntain ja valtiovallan välit kiristyvät ja samaan aikaan kaupungissa jahdataan vakoilijoita ja pirtutrokareita. Myös vapaa-ajalla pitää kiirettä, koska nuoren miehen pitää jakaa aikansa peräti kolmen ihastuttavan naisen kanssa. Yksityisetsivän taitojakin tarvitaan salaperäisen kuolemantapauksen selvittelyyn. Liikkeellä on julma ja ovela myrkyttäjä. On aatteita, jotka kyseenalaistavat omasta mielestään heikompien yksilöiden ihmisarvon. Sellaista Björk vastustaa, vaikka humanismistaan huolimatta hänkin on eräänlainen elitisti. Hän kavahtaa työväen tapoja ja viihtyy yläluokkaisten sukulaistensa kultturellissa seurassa. Hämeen-Anttilan saarna poliittista ja uskonnollista hörhöilyä vastaan tuntuu paikoitellen hiukan keinotekoiselta ja alleviivaavalta.

Palaan kysymykseen, oliko lomalaisen lukuhaluttomuus lukijan vai kirjojen syytä. Sekä Emännöitsijä että Käärmeitten kesä ovat muodollisesti pätevää viihdettä, joten niitä ei voi liiaksi syyttää. Silti tuntui, kuin kumpikin kirjailija olisi keskittynyt etupäässä miljöön kuvaukseen ja jättänyt tarinan kehittelyn taustalle. Etenkään Hämeen-Anttilan kirjan juoni ei tunnu millään lähtevän käyntiin ennen puoltaväliä. Siihen asti piti jopa hiukan pinnistellä, jotta kirjaa sai ylipäätään luettua eteenpäin. Juoni on ennalta arvattava ja noudattelee salonkidekkarin kaavaa turhankin uskollisesti. Jotain yllättävää siihen olisi kaivannut lisää. Edellisestä kirjasta pidin todella paljon, mutta osa aikakauden lumovoimasta on jo käytetty. Björkin hahmokin jää ohuemmaksi kuin edellisessä osassa, jossa hänen puoliksi salattua yleellisyyden ja nautinnon haluaan kuvattiin kutkuttavasti. Epilogi antaa ymmärtää, ettei Björkin tarina ole vielä tässä.

Myös Emännöitsijä noudattelee lajityyppinsä perinteitä. Takakannessakin mainostettu tuhoon tuomittu rakkaustarina on suorastaan tuskastuttavaa luettavaa. Vieteltyjä piikoja olisi ollut ilman tätäkin tapausta kirjallisuudessa aivan tarpeeksi. Kirjan kiinnostavin anti on piian arjen kuvaus, joka osoittaa perehtyneisyyttä. Lukija saa tietää, kuinka vuosisadan alun keittiössä suoristetaan frakin hännykset tai viilennetään uunia pasteijanpaistoon sopivaksi. Miljöö tuntuu uskottavalta, vaikka kirjailijan täydellisen typerä Lapinvuokko (2010) jossain määrin laski luottoani siihen, että Mustonen tietäisi, mistä hän kirjoittaa. Myös Virpi Hämeen-Anttila on perehtynyt huolella myrkkyihin ja rikoksen tutkijoiden menetelmiin. Kummassakin kirjassa pidän myös siitä, että aikakauden monikielisyys ja erilaiset etniset ryhmät ovat näkyvästi läsnä. Puhutaan ruotsia ja asioidaan venäläisten ja juutalaisten liikkeissä.

Kirjavuori ei edelleenkään ole muuttumassa lifestyle-blogiksi. Liitän kuitenkin loppuun yhden kesälomakuvan blogin kirjoittajan luontaisimmasta habitaatista.

Enni Mustonen: Emännöitsijä (Otava 2015)

Virpi Hämeen-Anttila: Käärmeitten kesä - Karl Axel Björkin uusia tutkimuksia (Otava 2015)

Metropoliitta dekkarikirjailijana

Blogin päivitystahti on viime aikoina hiipunut, koska töissä on pitänyt lukea ja kirjoittaa aivan tarpeeksi.

Olen kuitenkin lukenut muun muassa pari näppärää historiallista dekkaria, jotka sijoittuvat sodanjälkeisiin vuosiin pohjoissavolaisessa kirkonkylässä. Hykerryttävä yksityiskohta on, että kirjailija on ortodoksinen kirkonmies, joka käyttää kirjailijanakin pappisnimeään.

Kirkonkylän valtaväestö on kuitenkin luterilaista, eikä ortodoksinen kulttuuri muutenkaan korostu tarinassa. Kumpikin kirja on varsin perinteinen dekkari. Tapahtuu murha, jota viralliset poliisivoimat eivät saa selvitetyksi ilman ulkopuolista apua. Näissä kirjoissa tuo ulkopuolinen on poliisinrouva Elisabet Urhonen, jota jälkimmäisessä romaanissa ymmärretään jo pyytää apuun.

Rikostarinoina nämä kirjat eivät ole kummoisia. Mielestäni salonkidekkarin "sääntöihin" kuuluu, että lukijalle pitäisi antaa mahdollisuus päästä ratkaisun jäljille. Hyvän dekkarin lukee mielellään uudestaankin, koska toisella lukukerralla voi bongata tekstistä kirjailijan tarjoamia vinkkejä. Harhaan saa johtaa ja pitääkin, mutta murhaajan henkilöllisyyden ei pitäisi tipahtaa aivan tyhjästä.

Historiallisissa dekkareissa murha on kuitenkin sivuseikka. Metropoliitta kuvaa sympaattisesti mennyttä aikaa sekä pienen paikkakunnan elämää ja ihmisiä. Keskeisellä sijalla ovat heikot ja syrjityt. Karjalan evakoihin suhtaudutaan kuten pakolaisiin nykyään. Olisivat jääneet sinne, mitä ne tänne tulivat, kun piti peltojakin jakaa heille. Huomio kiinnittyy myös naisen asemaan. Varsinkin köyhällä naisella on vähän valinnanvaraa omassa elämässään. Sympaattista ja empaattista, mukavaa luettavaa.


Metropoliitta Panteleimon: 

Murha kirkonkylässä (Myllylahti 2011)
Murha näyttämöllä (Myllylahti 2013)

Virpi Hämeen-Anttila: Yön sydän on jäätä

Kylläpäs näitä menneisyyteen sijoittuvia dekkareita nyt tupsahtelee - Yön sydän on jäätä on jo kolmas lukemani tälle vuodelle. Lienee jonkinlainen uusi muoti-ilmiö.

Romaanin päähenkilö on Kalle Björk, aatelissuvun köyhtynyt jälkeläinen, joka tekee päivätyötään sisäministeriöissä ja öisin salapoliisina jahtaa roistoja Helsingin kaduilla. Kuten arvata saattaa, tapahtuu murha. Björk ja poliisit onnistuvat suurin piirtein selvittämään sen, mutta tarina jää kutkuttavasti kesken. Tämä onkin sarjan ensimmäinen osa. Dekkaritarinan rinnalla kulkee useampia Björkin henkilökohtaiseen elämään liittyviä juonia. Niillekin sopii odottaa jatkoa.

Tapahtumat sijoittuvat 1920-luvun alkuvuosiin. Itsenäinen Suomi on vasta taaperoiässä, ja monenlaiset uhkat leijuvat sen yllä. Neuvostoliittoa ei vielä ole, vaan naapurissa Venäjällä on meneillään sisällissota. On kovin epävarmaa, kuka lopulta kerää vallankumouksen hedelmät. Osa suomalaisistakin näkee hetkensä koittaneen ja lähtee Karjalan laulumaille vapauttamaan veljeskansoja, jotka eivät tosin itse ole järin innoissaan suunnitelmista liittää kyseiset alueet nuoreen Suomen valtakuntaan. Näiden miesten joukossa on jääkäriajan ja sisällissodan raaistamia miehiä, joille rauhaisa siviilielämä ei enää tahdo riittää.

Kalle Björk ei osallistunut vuoden 1918 sotatoimiin vaan makasi espanjantaudin kourissa kaukana vieraalla maalla. Muutenkin hän kokee nationalistisen uhon vieraaksi itselleen. Kuten hän suutuksissaan tokaisee heimoaatteesta innostuneelle pikkuveljelleen, hän mieluummin elää kuin kuolee aatteidensa puolesta. Björk onkin sormenpäitään myöten herrasmies ja humanisti. Hän nauttii kaikenlaisista kauniista asioista, kuten laadukkaista vaatteista, ihovoiteista ja hyvästä ruoasta. Toisaalta hän on laajasti lukenut, lähes tohtori historian alalla. Kirjallisuus, musiikki ja muu korkeakulttuuri ovat hänelle hengen yleellisyyttä. Hänen maailmankuvassaan myös punikin perhe ansaitsee saada oikeutta.

Onko sekin ajan merkki, että tällaisia kirjoja kirjoitetaan? Minulle tulee romaanista mieleen Kjell Westön Kangastus 38, jossa siinäkin asetetaan vastakkain nationalismi ja humanismi. Kummassakaan kirjassa ei jää epäselväksi, mille puolelle kirjailija itse asettuu. Hämeen-Anttilankin poliittinen alleviivaus tuntuu hiukan kiusalliselta ja jälkiviisaalta. Kai jääkäreissä saa sentään hiukan sankaruutta nähdä?

Poliittisesta pohjavireestä huolimatta romaani on kiinnostava katsaus tärkeään Suomen historian vaiheeseen, joka usein jää dramaattisempien sotavuosien varjoon. Menneen maailman lumoakaan ei pidä aliarvioida. Tarinakin laukkaa ripeästi eteenpäin, joten lukija ei ainakaan pitkästy.

Virpi Hämeen-Anttila julkaisee romaaneja hämmentävää tahtia. Eihän tässä meinaa perässä pysyä. Vaikka romaanien kirjallinen taso vaihtelee mielestäni aika lailla, täytyy kirjailijan olla paitsi ahkera myös lahjakas, sillä hän onnistuu vaihtamaan aihetta ja tyylilajia jatkuvasti. Jo Toisen taivaan alla (2010), josta en oikeastaan pitänyt yhtään, kiinnitti huomiota kielellään, joka vaikutti aluksi pelkästään kököltä. Sitten alkoi tuntua, että kielikin kuvaa uskottavasti juurettoman puolikielisen ajatusmaailmaa. Samoin tässä dekkarissa kieli mukautuu aikakauteen, josta kirja kertoo. 20-luvun salapoliisi olisi saattanut kirjoittaa itse jotain tällaista. Hämeen-Anttila viljelee vanhanaikaisen viehättäviä lauserakenteita ja sellaisia sanoja kuin loogillinen, provokatsioni ja ruumiin avaus. Tällä kertaa hänen henkilönsä tuntuvat viihtyvään miljöössään paremmin kuin nykyaikaan sijoittuvissa romaaneissa, joissa he kuulostavat aivan liian muodollisilta ja vanhanaikaisilta.

Yön sydän on jäätä on mielestäni ehdottomasti Hämeen-Anttilan parhaita kirjoja. Erityismaininta vielä upeasta kannesta.

Virpi Hämeen-Anttila: Yön sydän on jäätä (Otava 2014)

Pohjoismaiset väkivaltadekkarit

Päivän Helsingin Sanomat on tarttunut aiheseen, joka on askarruttanut minuakin: pohjoismainen rikoskirjallisuus on muuttunut poskettomaksi väkivallalla mässäilyksi.

Mahtaako muutos liittyä yhteiskunnan laajempiinkin trendeihin? Hyvinvointivaltio rappeutuu, ja vasemmisto on kriisissä. Vaikka kokoomuslainenkin kansanedustaja tiedostaa, että rikokset johtuvat yhteiskunnallisesta kurjuudesta, ehkä sitten mieluummin nähdään, että rikolliset nyt vain kuitenkin ovat pohjimmiltaan pahoja. Pahuudellehan ei voi tehdä mitään, köyhyydelle sen sijaan voisi.

Joka tapauksessa luen mieluummin 30-luvun salonkidekkareita kuin väkivaltakirjallisuutta. Kumpikin on jokseenkin yhtä kaukana arkitodellisuudesta.