Ernst Jünger: Teräsmyrskyssä

Ennen Oulun yliopiston kirjaston remonttia kirjaston kolmannessa kerroksessa oli pieni hylly sotamuistelmia varten. Hipelöin siellä joskus kaunista 20-luvun fraktuuralla painettua kirjaa. Lukija arvannee jo, että se oli Ernst Jüngerin In Stahlgewittern, yksi ensimmäisen maailmansodan ehdottomista klassikoista, joka oli osaltaan pohjana myös Ylen esittämälle eurooppalaisten yleisradioyhtiöiden upealle yhteistuotannolle Suursodan päiväkirjat. Tuota sarjaa olin seurannut, kun ensimmäisen maailmansodan alkamisesta tuli kuluneeksi sata vuotta, ja jos sitä vielä esitetään, suosittelen sitä lämpimästä kaikille.

Kirjaa sivellessäni en luottanut käytön puutteessa rapistuneeseen saksan kielen taitooni kylliksi, jotta olisin lainannut sen, ja remontissa se siirrettiinkin varastoon. Mutta onhan tämä klassikkokirja toki suomennettukin, tosin yllättävän myöhään. Liekö havaittavissa vastarintaa kirjan sisältöä kohtaan?

Jälkimaailma muistaa 102-vuotiaaksi eläneen Ernst Jüngerin paitsi ensimmäisen maailmansodan sankarina, myös kirjailijana ja filosofina, joka ihannoi sotaa ja vastusti modernin maailman hömpötyksiä, kuten liberalismia, kapitalismia ja demokratiaa. Tätä taustaa vasten Teräsmyrskyssä yllätti maltillisuudellaan. Sotaa ei mielestäni ihannoida enempää kuin esimerkiksi Kansa taisteli -lehdissä. Googlailemmalla tosin paljastui, että teoksesta on olemassa useita versioita ja radikaaleimmat poliittiset ajatuksensa Jünger esitti esipuheissa, jollaista suomennetussa versiossa ei ole lainkaan. Sen sijaan siinä on Jüngeristä väitelleen professori Marjatta Hietalan kiinnostava essee kirjailijan ajatusmaailmasta. Tiivistettynä tämän edustama uusi nationalismi kasvoi samoista aineksista kuin kansallissosialismi ja kenties tasoitti sille tietä, mutta Jüngerin elitismi oli laadultaan henkistä eikä rodullista - sikäli kuin tämä tieto on tämän kirjan yhteydessä edes oleellista.

Tarinan alussa vapaaehtoiseksi ilmoittautunut 19-vuotias Jünger saapuu länsirintamalle. Hän on täynnä intoa, mutta arki sodassa onkin raskasta työtä, ikävystymistä ja aikamoista juopottelua. Ensimmäisessä taistelussaan nuori mies kuitenkin oivaltaa, että sota voi olla jotain paljon tavallista seikkailua suurempaa. Sota jumittuu kuitenkin taisteluhautoihin, ja tarinakin etenee varsin vitkaan. Taistelukohtauksissa Jünger tihentää tunnelmaa tehokkaasti, mutta osin tarinaa on suorastaan raskas lukea. Osansa asiassa on monimutkaisilla virkerakenteilla, jotka tosin ovat varsin yleisiä saksan kielestä käännetyssä kirjallisuudessa.

Vaikka Jünger myöhemmin julkaisi laajan filosofisen tuotannon, jossa sodan jalostavalla vaikutuksella oli suuri merkitys, päiväkirjoihin perustuvassa tarinassa filosofiset pohdinnat vain vilahtavat ja pääpaino on tapahtumien kuvauksessa. Jo tässä teoksessaan Jünger antaa ymmärtää, että sota on eräänlainen kiirastuli, joka polttaa ihmisistä kaiken epäoleellisen ja jättää jäljelle vain jaloimmat ominaisuudet. Raadollisempiakin sotakuvauksia tiedän olevan olemassa.

Teräsmyrskyn nuori luutnantti Jünger ei pohdi sodan oikeutusta - se on ilmeisesti itsestään selvä asia. Häntä ei kuitenkaan vaikuta motivoivan verenhimo tai käsitys saksalaisten paremmuudesta muihin kansoihin verrattuna, sillä hän suree kaatuneita ja ihailee myös vihollisen urheutta taistelussa.

Edustalla makasi ampumani englantilainen, aivan nuori poikanen, jonka ohimon läpi luoti oli vinosti kulkenut. Hän makasi kasvot veltostuneina. Pakottauduin katselemaan häntä, tuijottamaan silmästä silmään. Nyt laki ei enää kuulunut: "Sinä tai minä." Olen usein muistellut häntä, vuosien vieriessä yhä useammin. Valtio, joka vapauttaa meidät vastuusta, ei voi vapauttaa meitä surusta; meidän on se kannettava. Suru yltää syvälle uniin.

Mielestäni katkelma ei ole mitenkään ristiriidassa muun teoksen kanssa, mutta "vuosien vieriessä" voisi ehkä viitata siihen, ettei tämäkään ole peräisin vuoden 1920 laitoksesta, jonka kirjoittaja oli vielä hyvin nuori mies. Tunteet ja ajatukset kuuluvat sotilaalle, eivät ihmisyksilölle. Sitäkin hätkähdyttävämpää on, kun ilman runollista esipuhetta pintaan pulpahtaa romantikko, joka päättää viettää leudon yön ulkona haaveillen.

Sitten sytytin piippuni niin hyvin piiloutuneena kuin mahdollista ja heittäydyin kuvitelmien huomaan.

Mistä nuori mies mahtoi haaveilla? Sitä hän ei paljasta. Kauan tätäkään ihanuutta ei kestä.

Kauneimpien pilvilinnojen keskellä säikähdin kovasti merkillistä kahinaa, joka kuului metsiköstä ja niityltä. Vihollisen edessä aistit ovat aina valppaina, ja merkillistä on, että tuollaisina hetkinä voi aivan tavanomaisista äänistä oitis tietää: Nyt on jotain hullusti! 

Hietalan esseen mukaan Teräsmyrskyssä oli Saksassa 1920-luvun toiseksi myydyin kirja (myydyin oli Buddenbrookit, eli tuolloin saksalaiset ostivat hyvää kirjallisuutta). Vaikka ensimmäisen maailmansodan ihannointi tuntuu nykyään vähän kahjolta, kirjan on täytynyt puhutella suursodan kokeneita ihmisiä. Helsingin Sanomien taannoisen artikkelin mukaan yksi sodan tabuista on edelleen se, että se tarjoaa osalle sotilaista elämän tarkoituksen, tunteen omasta merkityksellisyydestä yhteisössä. Tällaisia tunteita myös Jünger kirjassaan kuvaa. Sotatoverit ovat kuin perhe, uskollisia ja luotettavia, mahdottomistakin paikoista selviäviä.

Toisaalta Teräsmyrskyssä on kaikessa suorasukaisuudessaan reipasta seikkailukirjallisuutta. Se tuo mieleen Karl Mayn, jonka Jünger itse asiassa myös mainitsee - ehkä jopa esikuvanaan! Luultavasti olisin pitänyt kirjasta enemmän 10-vuotiaana, kun olin henkisesti eräänlainen pikkupoika ja ahmin muun muassa Mayn teoksia.

Löysin niin hyvän kirjaa käsittelevän esseen, että jää pohdittavaksi, kannattaako näitä vähäisiä subjektiivisia havaintojani edes julkaista.


Ernst Jünger: Teräsmyrskyssä (Ajatus Kirjat 2008)
Alkuteos In Stahlgewittern (1920), suom. Markus Lång (vuoden 1978 laitoksesta)

Ferdinand von Schirach: Rikoksia

Tämä on taas niitä kirjoja, joita tuskin olisin lukenut ilman kirjablogeja. Sain nimittäin innoitukseni Marjatan ajatuksia herättävästä kirjoituksesta. Kun lopulta luin kirjan, kävi myös hyvin ilmi, että jokainen tulkitsee lukemaansa aivan omalla tavallaan.

Olen Marjatan kanssa hyvin samaa mieltä siitä, että tämän pikkuisen novellikokoelman keskeinen ajatus tulee ilmi jo esipuheessa: vain ohut jää erottaa periaatteessa kenet tahansa mitä karmeimmista rikoksista. Samaa todistaa myös psykiatri Hannu Lauerma äskeisessä haastattelussa. Pahan tekeminen ei ole vain joidenkin ihmisten, toisten, ominaisuus.

Kirja sisältää siis 11 novellia, jotka kertovat erilaisista rikoksista. Kertoja on asianajaja. Hänen hahmonsa liittyy tosin tarinoihin monesti vasta varsin myöhäisessä vaiheessa ja jää varsin persoonattomaksi. Ovelasti totuus jää lukijallekin joissakin tarinoissa yhtä hämäräksi kuin se jää asianajajalle.

Ainakin minulle tulee tästä asetelmasta mieleen Jens Lapidus, joka myös on julkaissut asianajajan näkökulmasta novellikokoelman rikoksista ja rikollisista. Sen antama kuva rikoksen maailmasta on tosin hätkähdyttävän erilainen kuin Ferdinand von Schirachin, jota pidän ehdottomasti parempana kirjailijana. Kyllähän Lapiduskin jossain määrin pohtii syrjäytymisen ja rikosten taustoja, mutta hänen kerrontansa on viihteellisempää kuin von Schirachin, jonka tarinoissa olosuhteiden ja muiden selitysten pohdinta nousee melkeinpä tärkeämmiksi kuin itse teot. Sekä lukija että oikeusprosesseihin osallistuvat novellihenkilöt tuntevat myötätuntoa pahantekijää kohtaan, kun saavat kuulla, mitä hän on elämässään kokenut.

Mitä nämä olosuhteet sitten ovat? Tarinat keskittyvät yksilöihin. Toiset on syrjäytetty elämän alusta asti, toiset ovat joutuneet hyvästä yhteiskunnallisesta asemasta huolimatta kohtuuttomien vaatimusten tai muun sydämettömyyden kohteiksi. Jotkut ovat vain päästään vialla. Varsinaisesti yhteiskunnallisiksi tarinoita ei voi sanoa, vaikka jonkinlaista epäonnistuneen maahanmuuttopolitiikan kritiikkiä on joistakin niistä luettavissa. Jos on siirtolainen eikä ole työlupaa, ei ole juuri mahdollisuuksia työllistää itseään kuin huumekauppiaaksi tai seksityöläiseksi ryhtyminen. Itse asiassa varsinainen yhteiskunta näyttää kuitenkin toimivan taustalla aivan mainiosti. Yhdessä tarinassa kovia kokenut siirtolaisnainen kohtaa rikostapauksen seurauksena ensimmäistä kertaa elämässään oikeusvaltion. Tarina nousee toiveikkuudessaan suosikikseni.

Eivät nämä kuitenkaan mitään mukavia juttuja ole vaan pääasiassa erittäin ahdistavia. Tarinat tuskin yrittävätkään kuvata aivan tavallisia rikoksia. Lampailta kaivetaan silmiä päästä ja antiikkiastian varastaminen johtaa hirmutekoihinn. Silti ainakin minä lukijana koin syvää ahdistusta ihmisten kohtuuttomien taakkojen vuoksi. Miten epäoikeudenmukainen tämä maailma onkaan! Ihan kuin näitä ajatuksia ei olisi ilmassa muutenkin, kun maailman tapahtumat tulevat uniinkin.

Myös Kirjainten virrassa -blogin Hanna on lukenut kirjan.


Ferdinand von Schirach: Rikoksia (Atena 2011)
Alkuteos: Verbrechen, suom. Raija Nylander

Kati Tervo: Sukupuu

On suomalainen perhe, on saksalainen perhe. Avioliiton kautta niiden kohtalot kietoutuvat toisiinsa ja maiden yhteiseen historiaan. Kati Tervon romaanissa pääsee ääneen seitsemän eri-ikäistä naista, äitejä, isoäitejä, tyttäriä, sisaria. Kaikki ovat menettäneet elämässään paljon.

Kesti kauan, ennen kuin oikein innostuin Sukupuusta. Kirjan alkupuolella kieli ja kerronta tuntui aika kömpelöltä. Silmiin pistää samankaltaisuus aviomiehen tyylin kanssa: lyhyitä lauseita, paljon huomiota yksityiskohtien kuvailulle. Kovin paljon minulla ei ole kirjasta sanottavaakaan - muuta kuin se, että se kannattaa lukea loppuun, sillä vasta lopussa tarina alkaa tiivistyä ja saada syvällisempiä sävyjä.

Kirjan voi varmasti ymmärtää monella tavalla, mutta minun mielestäni vaikuttavinta siinä on se, miten kuvataan sotien ja diktatuurin vaikutusta tavallisiin ihmisiin. Adele Schumacherin isä on sivistystä arvostava opettaja, äiti taas parantolan hoitajatar, joka uskoo kasvisruoan, auringonvalon ja ulkoilun parantavaan vaikutukseen. Hänen sulhasensa ja myöhemmin aviomiehensä Johannes Hukkanen on lähtöisin työläisperheestä, mutta hänen vanhempansa haluavat puskea häntä eteenpäin yhteiskunnassa opiskelun kautta. Kummankin perheen, sekä suomalaisen että saksalaisen, jäsenet ovat aivan tavallisia ja kunnollisia peruskansalaisia, eivät erityisen pahoja tai hyviä.

Käydään kuitenkin kaksi maailmansotaa. Johannes on jääkäri ja taistelee vapaussodassa valkoisten puolella. Hän ei toivu siitä koskaan. Myös saksalaisille käy kummassakin maailmansodassa huonosti, ja natsienkin toiminnalla on surullisia seurauksia Schumacherin perheelle sekä Saksassa että ulkomailla. Suomessa asuvan Adelen jäämistöstä löytyy sekä hakaristilippu että itse maalattu Hitlerin muotokuva. Niitä Adele ei suostu heittämään pois, mutta vanhemmiten hänelle ei saa kertoa maailman tapahtumista, koska ne järkyttävät liikaa. Tavallisuudesta on niin lyhyt matka hirmutekoihin, että sitä on helpompi olla ajattelematta. Moni tuntee syyllisyyttä sekä omista että kansakuntansa tekemisistä ja tekemättä jättämisistä.

Mielestäni romaanin kansikuva on oikein osuva. Sukupuustakin varisee lehtiä.

Kirjablogeissa tätä on näköjään luettu todella paljon: Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia, Kirjainten virrassa, Kirjan pauloissa, Kannesta kanteen, Kirjan jos toisenkin, Ilselä, Donna mobilen kirjat, Kulttuuri kukoistaa, Kirjakirppu, Kirja hyllyssä, Kirjan kanssa.


Kati Tervo: Sukupuu (WSOY 2014)

Alexander von Schönburg: Tyylikkään köyhäilyn taito

Kreivi Alexander von Schönburg jäi talouskriisin seurauksena työttömäksi ja löysi olosuhteiden pakosta uuden, rikkaamman elämän. Hänen kirjansa Tyylikkään köyhäilyn taito opettaa luopumaan yleellisyydestä ilman elintason laskua. Kreivin perheellä onkin hänen omien sanojensa mukaan 500 vuoden kokemus sosiaalisesta alamäestä. Hänen omat vanhempansa olivat rutiköyhiä: äiti pakeni kommunismia täysin pennittömänä ja isä pelasti kotilinnasta mukaansa ainoastaan ensimmäisenä saaliinaan ampumansa peuran sarvet.

Schönburgin kirjoittaessa kirjaansa monet muutkin saksalaiset olivat menettäneet työpaikkansa. Rivien välistä voi lukea, että Schönburg ei usko tilanteen johtuvan vain talouden suhdanteista. Niukkuudesta on tulossa pysyvä tila, joten on parempi opetella hyvissä ajoin elämään vähemmällä. Mutta ei hätää, kreivin mukaan kerskakulutus on muutenkin mennyt pois muodista ja ökytavaroilla koreilevat vain venäläiset uusrikkaat ja jalkapalloilijoiden vaimot. Omaisuus aiheuttaa vain huolenaiheita. Elämä vähällä rahalla pakottaa sen sijaan pohtimaan, mitkä asiat ovat oikeasti tärkeitä ja mitä ilman voi elää. Yllättävän paljosta voi luopua ja saada vastineeksi lisää vapaa-aikaa ja tyydyttävämpiä sosiaalisia suhteita, Schönburg väittää.

Schönburgin opit eivät sinänsä ole mitään uutta. Jo muinaiset epikurolaiset tiesivät, että onnelliseksi tulee, jos hyväksyy tosiasiat ja tekee niiden puitteissa elämänsä mukavaksi. Takertuminen ajalliseen saa vain pelkäämään menetyksiä, mutta tietoisuus aineellisen katoavaisuudesta antaa tyyneyttä sinä päivänä, kun maallisesta omaisuudesta täytyy luopua.

Epikurolaisen elämänviisauden jakamisen lisäksi kirja on hyökkäys kulutusyhteiskuntaa vastaan. Schönburgin mielestä suurin osa kulutuksestamme tyydyttää tarpeita, jotka tuotteiden valmistajat ovat keinotekoisesti luoneet. Meille on uskoteltu, että tarvitsemme tavaroita ja palveluitamme voidaksemme olla onnellisia. Niiden hankkimiseksi on tehtävä työtä, ja siksi työpaikan menetys on monelle katastrofi. Schönburgin mukaan työnteon autuus on kuitenkin vain uskonpuhdistajien huijaus. Oikeasti vapaa-aika ja joutenolo on paljon hauskempaa ja antoisempaa, ja perhekin voi paremmin, kun vanhemmat ovat läsnä. Työtä kannattaa tehdä vain sen verran, että saa tyydytettyä välttämättömät tarpeet, kuten vuokranmaksun ja päivittäiset ateriat. Kaikki muu onkin enemmän tai vähemmän turhaa. Esimerkiksi ravintoloissa saa huonompaa ruokaa kuin kotona, eikä kaukomatkailija ehdi nähdä maailmaa. Kannattaa mieluummin kutsua ystäviä kotiin syömään jotain yksinkertaista ja viettää lomapäivät kotikaupungin puistoissa retkeillen.

Minun mielestäni Alexander von Schönburgin kuvaama elämä kuulostaa varsin houkuttelevalta. Muistelen opiskeluvuosiani elämäni onnellisimpana aikana. Silloin me kaikki olimme köyhiä kuin kirkonrotat mutta elimme silti henkisesti rikasta elämää. Olen itsekin järjestänyt lukuisia kutsuja, joilla on syöty yksinkertaista ruokaa astioista, jotka kaikki kuuluvat eri sarjaan. Joskus on pitänyt pyytää vieraita tuomaan astiat mukanaan, kun soluasunnossa ei yhteenlaskettunakaan ollut tarpeeksi lautasia. Kun kaikki olivat yhtä köyhiä, kenenkään ei tarvinnut tuntea itseään muita vähäisemmäksi. Sosiaaliset suhteet olivat antosia, ja kaikki olivat valmiita auttamaan tarvittaessa. Sitten menimme töihin, ja minua viisaammin uransa valinneet ovat tähän mennessä saaneet kenties hankittua jonkin verran varallisuuttakin. Opiskeluaikojen rento yhteisöllisyys on silti mennyttä.

Schönburg kirjoittaa ennen kaikkea niille ihmisille, jotka ovat taloustaantumassa joutuneet tinkimään materiaalisesta elintasostaan mutta pystyvät edelleen tyydyttämään välttämättömimmät tarpeensa. Itse olen tietoisesti valinnut sellaisen elämänpolun, jolla en luultavasti koskaan rikastu mutta saan tehdä parhaimmillaan hyvinkin mielekästä työtä mukavien ihmisten kanssa. Siksi minunkin on helppo tunnistaa Schönburgin ajatuksia hyvästä elämästä. Sehän on melkein kuin minun elämäni.

Köyhäily tarkoittaa siis vähintäänkin henkistä pääomaa omistavien ihmisten downshiftausta. Oikeasti köyhiä kreivin neuvot tuskin auttavat. Onhan hänelläkin verrattomasti enemmän aineellista hyvää kuin kodittomilla alkoholisteilla, jotka nukkuvat hänen kerrostaloasuntonsa edustalla sadekatoksen alla. Vaikka Schönburg paheksuu eliitin tuhlailevaa elämäntapaa, hänen oppinsa eivät ole vapaita elitismistä. Perustuuhan hänen ajatusmaailmansa hyvin pitkälti siihen, että vähäisempi kulutus antaa enemmän tilaa perheelle, seuraelämälle ja ystävyyssuhteille. Mutta kaikilla ei ole perhettä, ystäviä tai edes taitoa harjoittaa kohteliaisuuden kaltaisia hyveitä. Kaikilla ei ole millä korvata materian puutetta - enkä puhu nyt vain kadulla asuvista alkoholisteista.

Tyylikkään köyhäilyn taito onkin sosiaalisesti ja kulttuurisesti hyväosaisille tarkoitettu elämäntaito-opas, joka ei juuri ota kantaa yksilön elämismaailmaa laajempiin kehityskulkuihin. Schönburg ei pohdi, miten kulutukseen perustuva yhteiskunta selviäisi ilman levottomuuksia siitä, että suuret massat luopuisivat tarpeettomien tavaroiden ja palveluiden ostamisesta. Yksilön kannalta tyylikäs köyhäily on mielekäs vaihtoehto. Vaikka yhteiskunnallinen näkökulma jää vähän vajaaksi, kirja patistaa miettimään, mitä oikeasti haluamme tehdä elämässä ja tekisikö jostakin luopuminen kuitenkin onnellisemmaksi.


Alexander von Schönburg: Tyylikkään köyhäilyn taito (Atena 2007)
Alkuteos: Die Kunst des stilvollen Verarmens: Wie man ohne Geld reich werden 2005, suom. Raija Nylander

Alexander von Schönburg: Kaikki mitä olet aina halunnut tietää kuninkaallisista

Norjan kuningas Olavi V:n (1903-1991)
hiihtäjäpatsas Holmenkollenilla
Kuva kirjoittajan

Nykyään julkkikseksi saattaa päästä tekemällä melkeinpä mitä tahansa. On kuitenkin yksi ihmisryhmä, jonka jäsenet ovat julkkiksia ihan vain olemalla. He ovat kuninkaalliset, ja juuri tästä syystä he kiinnostavat tässä turhien julkkisten maailmassa.

Näin väittää saksalainen kreivi Alexander von Schönburg - ja mikäpä siinä, hän epäilemättä tietää asiasta enemmän kuin suurin osa meistä. Olihan hänen isotätinsä arkkiherttuatar Sophie, se sama, jonka murhasta alkoi ensimmäinen maailmansota. Hänen puolisonsa Hessenin prinsessa Irinan isotäti puolestaan on Englannin kuningatar. Lisäksi hän on tavannut henkilökohtaisesti koko joukon kruunupäitä Englannin hovista Bulgarian viimeiseen kuninkaaseen Simeon II:seen. Hän on käynyt vierailulla Bruneissa, jonka sulttaani on maailman viimeisiä itsevaltaisesti hallitsevia kuninkaita, ja haastatellut Nepalin kuningasta vain muutamia päiviä ennen kuin tämä syöstiin vallasta.

Kirjassa on paljon hauskoja anekdootteja kuninkaallisten ja reaalimaailman törmäyksistä. Lisäksi kirjailija neuvoo, miten kuninkaallisia puhutellaan (ei mielellään mitenkään) ja mitä heille kannattaa ostaa lahjaksi (joko jotain todella kallista ja harvinaista tai sitten jotain halpaa ja aivan älytöntä - muttei koskaan mitään siltä väliltä).

Kiinnostavampaa on kuitenkin kirjailijan pohdiskelu kuninkaallisten merkityksestä eri yhteiskunnissa. Aikaisemmin ajateltiin, että kuninkaalliset ovat saaneet valtansa jumalilta. He toimivat myös eräänlaisina välittäjinä jumalten ja kansan välillä. Vallan symbolit kruunusta alkaen pyrkivät legitimoimaan tämän aseman. Tosiasia on kuitenkin, että kukaan ei ole koskaan pystynyt hallitsemaan ilman riittävää määrä kansalaisia, jotka hyväksyvät kuninkaan vallan. Valtaistuin on ollut toisinaan sangen tuulinen paikka, kun kuningas on saatettu panna pois päiviltä ihan siitä syystä, että hän on käynyt liian raihnaiseksi toimimaan jumalallisena välikappaleena. Kuninkaallinen ei olekaan samalla tavalla yksilö kuin kukaan hänen alamaisistaan. Hän on lähinnä asemansa ruumiillistuma. Kuningas on kuollut - eläköön kuningas! Kuninkaalliseen perheeseen syntyneille tämä on itsestään selvää, mutta ongelmia tulee, kun nykyään prinssit ja prinsessat valitsevat puolisonsa tavallisen kansan keskuudesta eikä puolisoita ole pienestä pitäen kasvatettu luopumaan yksilöllisistä toiveistaan.

Kuningashuoneiden arkipäiväistyminen on kuitenkin välttämätöntä, koska vanhanaikaista sääty-yhteiskuntaa olisi vaikea perustella alamaisille. Osa kuninkaallisista onnistuu paremmin kuin toiset. Yksi kansanomaistumisen pioneereistä oli Norjan kuningas Olavi V, joka on kuvattu patsaassakin (kuvassa) hiihtämässä anorakki päällään. Kuningas tunnetaan myös öljykriisin aikaisesta kuvasta, jossa hän matkustaa metrolla Holmenkollenille hiihtämään, koska yksityisautoilu oli kielletty sunnuntaisin. Huonommin kävi prinssi Charlesille, jonka kuningashuoneen pr-osasto raahasti ostoksille markettiin ottamatta huomioon, ettei prinssi ollut koskaan maksanut mitään itse eikä siis tiennyt, mitä kassalla pitäisi tehdä.

Nykyään kuningasperheet joutuvatkin koko ajan perustelemaan olemassaoloaan. Maailma ei ole entisensä sen jälkeen, kun Ranskan tuhatvuotisen dynastian viimeinen kuningas perheineen mestattiin suuren vallankumouksen jälkeen. Ranskan viimeisiä kuninkaallisia on totuttu historiassa pitämään todellisuudesta vieraantuneina tuhlureina, jotka ansaitsivatkin kohtalonsa. Historian tuomio ei liene aivan väärä, mutta kertomus heidän viimeisistä päivistään nosti palan kurkkuuni. He säilyttivät arvokkuutensa loppuun asti. Mitä teki Marie Antoinette mestauslavalla? Pyysi anteeksi pyöveliltään, koska oli vahingossa astunut tämän jalalle.


Alexander von Schönburg: Kaikki mitä olet aina halunnut tietää kuninkaallisista mutta et ole uskaltanut kysyä (Atena 2009)
Alkuteos Alles, was Sie immer über Könige wissen wollten, aber nie zu fragen wagten (2008), suom. Tiina Hakala

Jan Guillou: Suuri vuosisata -sarja

Jan Guilloun uusi romaanisarja kertoo 1900-luvusta, siis edistysuskosta, radikaaleista moderneista arvoista, uudenlaisesta taiteesta, teknillisestä kehityksestä ja käsittämättömästä määrästä hulluutta ja väkivaltaa. Sen päähenkilöitä ovat norjalaiset veljekset, kalastajanpojat, jotka jäävät varhain orvoiksi. Hyväntekijät huomaavat heidän poikkeuksellisen matemaattisen lahjakkuutensa ja kustantavat kolmen nuorukaisen insinööriopinnot Saksassa. Toiveissa on, että veljekset maksavat takaisin Norjan kansalle suunnittelemalla rautatien Oslosta Bergeniin. Kuitenkin vain yksi pojista, vanhin veli Lauritz, palaa lumisille ylängöille kamppailemaan luonnonvoimien kanssa, edistyksen puolesta. Oscar häipyy seikkailemaan Saksan siirtomaihin Afrikkaan ja Sverre yläluokkaisen rakastajansa kanssa Englantiin. Vuosisadan alun edistysuskon romuttaa suursota, josta kaikki veljekset kärsivät omalla tavallaan. Tapahtumat etenevät väistämättä kohti toista kansakuntien ja aatteiden välistä konfliktia, jossa monikansallisen perheen jäsenten on valittava puolensa.

Kirjat yrittävät kertoa niin monesta asiasta, että niistä jää lähinnä hämmentynyt olo. Guillou ei ehkä yritäkään kuvailla 1900-luvun alkupuolen ihmisten kokemuksia sellaisina kuin he olisivat ne oikeasti kokeneet.  Kirjat on kirjoitettu siitä lähtökohdasta, että kaikki tietävät historian tapahtumien lopputuloksen ja kirjailijan pitää selittää, miten siihen päädyttiin. Vaikka kirjojen tapahtuvat eivät ole mitenkään poikkeuksellisen ahdistavia, ainakin minusta tuntuu kiusalliselta eläytyä henkilöiden erehdyksiin. Tarinaa vaivaa historiallisille romaaneille tyypillinen jälkiviisaus. Sitä ei voi mitenkään verrata esimerkiksi Klaus Mannin Mefistoon (1936). Siinä sentään kerrottiin, millaisia kavereita natsit olivat - ennen kuin kaikki tiesivät oikean vastauksen.

Suuri vuosisata on välillä kuin viikinkisaaga, jollaiseen henkilöt tarinaansa kirjoissakin vertaavat. Juonenkäänteet ovat välillä pikemminkin sadunomaisia kuin realistisia. On liiaksi poikkeuksellisia kykyjä, liikaa yhteensattumia. Kirjasarja on kuitenkin niin selvästi kantaa ottava, että tuskin sen tarkoituskaan on varsinaisesti kuvata 1900-luvun alkua vaan pikemminkin kommentoida tätä aikaa ja sen ilmiöitä. En todellakaan pidä sattumana sitä, että Guillou on Kjell Westön ja Virpi Hämeen-Anttilan tavoin tarttunut maailmansotien väliseen aatemaailmaan. Ei tarvitse olla humanistikirjailija ymmärtääkseen, että vähintäänkin osassa Euroopan maita historia on vaarassa toistaa itseään. Guillou valitsee puolensa - romaaneissa vastustetaan raivokkaasti rasismia, sotaintoilua ja yhteiskunnallista eriarvoisuutta.

Melkeinpä kiinnostavimpia henkilöitä ovat Lauritzin ja Oscarin vaimot Ingeborg ja Christa. He ovat kumpikin saksalaisia aatelisnaisia, jotka valitsevat perinteisten arvojen asemesta feminismin ja sosialismin. Etenkin aatteellinen kommunisti Christa on nykymittapuullakin radikaali hahmo, joka kamppailee jo 1920-luvulla työläisnaisten seksuaalioikeuksien puolesta. Sen sijaan Sverren luonnekuvaus jää valitettavan ohueksi. Hänellä ei tunnu olevan muita persoonallisia piirteitä kuin homoseksuaalisuus. Myös völkisch-aatteista ja Ernst Jüngerista innostunut nuori Harald on sangen keinotekoinen romaanihenkilö. Sinänsä tykkään Guilloun sankareista, jotka kaikesta päähän potkimisesta huolimatta taistelevat, voittavat ja pitävät kiinni idealismistaa eivätkä jää makaamaan epäonnistumiseensa, kuten esimerkiksi Kjell Westön romaanihenkilöt, joita he muuten monesti muistuttavat.

Romaanina pidin eniten Sillanrakentajista. Keikari ei ole juoneltaan ja henkilöiltään kummoinen, ja Punaisen ja mustan välissä huipentaa poliittisen paatoksen. Kuten muutkin Guilloun kirjat, nämä uutukaisetkin ovat kuitenkin jännittäviä lukuromaaneja. Kai sarjalle on odotettavissa jatkoakin? Ainakin vuosisata jää kolmessa romaanissa pahasti kesken.

Lisäys 3.3.2016: Arvio neljännestä osasta, Sokeasta pisteestä.


Jan Guillou:

Sillanrakentajat (Like 2012), alkuteos Brobyggarna 2011
Keikari (Like 2013), alkuteos Dandy 2012
Punaisen ja mustan välissä (Like 2014), alkuteos Mellan rött och svart 2013

Karl Marx & Friedrich Engels: Kommunistisen puolueen manifesti

Kuva: The Open University

Aave kummittelee Euroopassa. Siinäpä ehkä kirjallisuuden historian hienoin avauslause. Euroopan hulluna vuonna 1848 näyttikin siltä, että uudenlaiset voimat pyyhkäisevät maanosan yli.

Toisenkin luvun ensimmäinen lause on klassikko: Koko tähänastisen yhteiskunnan historia on ollut luokkataistelujen historiaa. Entäs manifestin viimeinen lause sitten: Kaikkien maiden proletaarit, liittykää yhteen!

Nykyinen pääministerimme kohautti taannoin kysymällä, mitä eroa on äärioikeistolla ja äärivasemmistolla. (Toivoakseni se oli huumoria; muuten pelottaa ajatellakin, missä käsissä valtiolaivamme peräsin on.) Kysymykseen voisi vastata monellakin tavalla, mutta tässä eräs ajattelemisen arvoinen sitaatti:

"Se [porvaristo] on hukuttanut uskonnollisen hurmion, ritarillisen innostuksen ja porvarillisen hempemielisyyden pyhät värähdykset itsekkään laskelmoinnin jääkylmään veteen. [---]

Se on, sanalla sanoen, asettanut uskonnollisten ja poliittisten harhakuvitelmien verhoaman riiston avoimen, häpeämättömän, suoran ja raa'an riiston.

Porvaristo on riisunut pyhyydenhohteen kaikilta toimilta, joita tähän asti pidettiin kunnianarvoisina ja joihin suhtauduttiin pelonsekaisella hartaudella."

Siinä se taas on, loistonsa menettänyt maailma. Mutta toisin kuin se, mitä nyt kutsumme äärioikeistoksi, Marx ja Engels eivät haikailleet kadonnutta kulta-aikaa vaan olivat sitä mieltä, että nyt on aika panna kaikki uusiksi ja tuhota lopullisesti ne rakenteet, jotka johtavat heikompien sortoon. Tärkein näistä rakenteista on heidän mukaansa työn synnyttämien pääomien kertyminen yksityiseen omistukseen työn tekijöiden jäädessä osattomiksi työnsä hedelmistä.

Tällä hetkellä kommunismi vaikuttaa lähinnä historialliselta kuriositeetilta. Kommunistisen puolueen manifesti puolestaan kurottaa tulevaisuuteen. Työväenluokkaakaan ei varsinaisesti ole vielä olemassa, vaan kommunistit pyrkivät vasta rakentamaan sellaista. 1800-luvun puolivälissä todellisia vallankumouksellisia olivat kuitenkin porvarit, jotka olivat onnistuneet syrjäyttämään vanhan vallan. Marxin ja Engelsin mukaan porvariston tekemä vallankumous on välttämätön kommunistisen vallankumouksen kannalta, koska porvarillinen yhteiskunta ei pysty estämään proletariaatin kurjistumista. Lopulta kurjuuteen vajonneet ihmiset murtavat kahleensa ja ottavat pääoman johtamansa valtion haltuun.

Luokkataistelu pelkistyy porvareiden ja työläisten väliseksi viimeiseksi taistoksi. Kommunistisen puolueen tavoite on porvarillisten tuotantosuhteiden tuhoaminen ja yksityisen omistusoikeuden rajaaminen siihen, mitä kukin tarvitsee selvitäkseen jokapäiväisestä elämästään. Vallankumouksen ensimmäinen vaihe on proletariaatin diktatuuri, mutta lopulta luokkaerot katoavat kokonaan ja valtiovallasta voidaan luopua.

Klassikkojen lukeminen on tavallaan vähän vaikeaa, koska kaikkihan tietävät, mitä niissä sanotaan, miten niitä pitää tulkita. Ja ennen kaikkea mitä maailmanhistoriassa seuraavaksi tapahtui. Niinpä Kommunistisen puolueen manifestissa ei ollut kovinkaan paljon varsinaisesti yllättäviä asioita. Se ei ole pitkä eikä vaikea kirja, mutta se ottaa kuitenkin voimakkaasti kantaa oman aikansa asioihin ruotimalla muun muassa erilaisia sosialismin suuntauksia. Ainakin minun oli aika vaikea pysyä kärryillä, mihin keskusteluihin siinä oikeastaan viitataan.

Varhaiset kommunistit eivät voineet tietää, että heidän onnelansa ei toteudu ainakaan siellä, missä sen nimeen vannottiin. Maailma ei kuitenkaan ole entisensä, vaan työläiset ovat todellakin nousseet sorron yöstä - jopa niin hyvin, ettei työväenaate voisi enää vähempää heitä kiinnostaa. Vaikka kommunistinen maailmanvallankumous on ainakin toistaiseksi peruttu, luullakseni myönnämme kaikki, että ilman manifestia maailma olisi aivan erilainen eikä ainakaan parempi. Toisaalta sen olisi varmaankin kirjoittanut joku muu, jos Marx ja Engels eivät olisi tarttuneet tehtävään.

En silti pitäisi ihmeenä, vaikka jonkinlaiset vallankumousopit vielä kaivettaisiin naftaliinista, jos kansanjoukot tulevaisuudessa kurjistuvat tarpeeksi.


Karl Marx & Friedrich Engels: Kommunistisen puolueen manifesti (Kansankulttuuri 2013)

Isänmaallisista lauluista

Kesän kunniaksi sallittakoon osittainen lipsahdus blogin varsinaisesta aiheesta. Siispä seuraavaksi lyhyt katsaus aiheisiin, joiden parissa askartelen päivittäin.

Kuuntelin taas kerran toisen maailmansodan aikaisia saksalaisia sotilasmarsseja ja ihmettelin, miten niissä sota saadaankin vaikuttamaan partiopoikien retkeltä. On iloa, auringonpaistetta ja reipasta retkimieltä aidossa Vandervögel-hengessä. Sotatapahtumia ei paljon mainita, kuten ei natsiaatteen jälkikäteen ajatellen ikäviä puoliakaan. Muistakaamme Tarmo Kunnasta - ei natsismista kiinnostuttu sen vuoksi, että natsit olisivat olleet pahoja, vaan nimenomaan siksi, että aate edusti kannattajilleen jotain hyvää ja tervettä.

Vertailun vuoksi esimerkiksi suomalaiset marssit kuulostavat lähinnä virsiltä - älkääkä ymmärtäkö tätä niin, etten arvostaisi suomalaisia marsseja tai virsiä. Puna-armeijan laulut puolestaan tukehtuvat slaavilaiseen pateettisuutensa. Kyllä minä silti niistäkin tykkään niistäkin sopivan sentimentaalisessa mielentilassa - ja miten upeasti ne onkaan laulettu tuolla äänitteellä.

Yksi suurimmista suosikeistani on jääkärilaulu Jääkärin kaiho, jonka moraalisesti velvoittavat sanat vetosivat tunteisiini jo pikkulapsena. Suomalaiset isänmaalliset laulut ovat kuitenkin hengeltään vakavia kuin sodanaikainen tanssikielto. Poikkeuksen muodostavat aseveljien lauluista tehdyt käännökset. Niiden sanoituksista on toki saatu osittain aivan käsittämättömiä tai vähintäänkin murheellisempia kuin alkuperäiset.

Esimerkiksi alppijääkärimarssi Es war ein Edelweiss kertoo, että "ein Leben voller Liebe und Glück und Sonnenschein hat uns gebracht das kleine, einsame Blümelein". Elämän täydeltä rakkautta, onnea ja auringonpaistetta on meille tuonut tuo pieni yksinäinen kukkanen. Suomentaja taas toteaa, että "meille molemmille tuo kukka kuollut on". Oi miksi?

Kivana kesälauluna juuri nyt miellyttää Wenn die Soldaten. Hilipatihippan! Tytöt katselevat ikkunasta ja tarjoavat soltuille leipää ja viiniä ja vissiin vähän muutakin, mutta kun urhot palaavat kotiin, mielitietyt ovat jo naimisissa muiden kanssa.

Ovatko isänmaalliset laulut pohjimmiltaan ideologia- vai mentaliteettikysymys?

Daniela Krien: Vielä joskus kerromme kaiken

Daniela Krien: Vielä joskus kerromme kaiken (Gummerus 2014)
Alkuteos: Irgendwann werden wie uns alles erzählen (2011)

Ei kai vuoteen 1990 sijoittuvaa romaania voi kutsua historialliseksi romaaniksi? Minähän muistan, kun Saksat yhdistyivät.

Matkustin muutama vuosi sitten Berliinin ympäristössä ja törmäsin yllättävään määrään Itä-Saksa-nostalgiaa. Minua jäi askarruttamaan, miksi osa paikallisista halukkaista halusi edelleen identifioitua nimenomaan itäsaksalaisiksi. Vaikutti kuitenkin siltä, etteivät he varsinaisesti kaivanneet sosialismia takaisin. Siksi Krienin romaanin lähtökohta tuntui kiinnostavalta. Miltä DDR:n asukkaista tuntui, kun yhteiskunta mureni ympäriltä ja ihanteet lakkasivat olemasta?

Vielä joskus kerromme kaiken tuo toki jonkinlaisen näkökulman aiheeseen. Itäsaksalainen perhe kohtaa ensimmäistä kertaa vuosiin länteen paenneita sukulaisiaan. Yhteiskuntien ja kulttuurien erot tulevat näkyviksi, kun pöydän ääressä lauletaan Keskitysleirilaulua ja kerrataan päähenkilön muistoja pioneerikurssilta. Vanhaan yhteiskuntaan kuului nuorisovihkimys, jossa nuoret lupasivat edistää sosialismia, ja käsikranaattien heittely koulun liikuntatunnilla.

Sen sijaan paljon puhuttu rakkaustarina on kirjassa aivan turha sivujuonne, joka pilaa muuten teemoiltaan kiinnostavan romaanin. Se on tylsä, epäuskottava, kaikin tavoin falski, kuten myös kirjan loppuratkaisu.

Hans Nicklisch: Isäpappa on yliveto

Hans Nicklisch: Isäpappa on yliveto (Vater unser bestes Stück 1955)
Otava 1963

Tahdon esitellä harvalukuiselle lukijakunnalleni muutamia kaikkien aikojen romaanisuosikkejani. Useimmat niistä eivät ole mitään maailmankirjallisuuden klassikoita - pikemminkin sopivasti kevyitä, sopivasti puhuttelevia. En lähde edes arvailemaan, kuinka monta kymmentä kertaa olen lukenut tämän kirjan. Tasoa "osaan jo ulkoa" kuitenkin.

Kirjaa on tietenkin turha etsiä kirjakaupasta. Tasokkaammasta kirjastosta sen luultavasti löytää, ja nettiantikvariaatit näyttäisivät myyvän sitä muutamalla pahaisella eurolla. Missään tapauksessa, arvoisa lukija, et siis menetä paljon, vaikka hankkisit aivan oman kappaleen.

Isäpappa on yliveto kertoo nimensä mukaisesti isästä. Ja samalla koko perheestä, jonka ilmeinen esikuva on ollut Hans Nicklischin oma lapsuudenperhe. Emme saa tietää, mikä osa tarinasta perustuu niin sanottuihin tositapahtumiin ja mikä kirjailijan mielikuvitukseen, mutta tietenkään sillä ei ole mitään väliä. Kertoja on "me" eli perheen pojat yhdessä, mutta ainakin esimerkiksi kahdenkymmenen lukukerran jälkeen on melko helppo päätellä, kuka pojista on kirjailija itse. Saksalaisen Wikipedian perusteella arvasin hyvinkin oikein, mutta enpä nyt pilaa muiden lukijoiden arvaamisen iloa tämän enempää.

Isä on sleesialainen maalaispoika, josta tulee taloustieteen professori. Rahoittaessaan opintojaan työskentelemällä kyläkoulun opettajana hän tutustuu tulevaan puolisoonsa, paikallisen sokeritehtailijan tyttäreen. Preussilaista kurinalaisuutta ihaileva patruuna ei tietenkään mieluusti suo ainokaistaan rutiköyhälle älykölle, mutta naisellisen oveluuden ansiosta rakastavaiset saavat toisensa ja viisi lasta, neljä poikaa ja tyttären. 

Missään vaihessa kirjailija ei varsinaisesti paljasta, mihin aikaan kirjan tapahtumat sijoittuvat, mutta päätä ei tarvitse vaivata ymmärtääkseen, että eletään maailmansotien välistä aikaa, pääasiassa 20-lukua. Lukijan mielessä kummittelee väkisinkin se, mitä pian tämän jälkeen tapahtui. Politiikkaan tai yhteiskunnallisiin kysymyksiin ei romaanissa kajota millään tavalla lukuun ottamatta suurta inflaatiota (1923), joka mainitaan erään episodin taustalla. Miksipä pitäisikään, perheestähän tämä kirja kertoo. Tavallaan on myös kiehtovaa lukea Saksasta, jossa perheet puuhastevat arkiaskareitaan. Lapsuuden kesäthän ovat aina pitkiä ja aurinkoisia. Kaikkien kirjojen ei tarvitse kertoa lapsuuden lopusta.

Romaanin Kellerin perhe kuuluu sivistyneeseen porvaristoon. Soveliaat tavat ovat tärkeitä ja ihanteet korkeita. Varsinkin isä, professori Keller, on idealismissaan aika lailla irralla arkitodellisuudesta juuri sellaisella tavalla, joka on tyypillistä erityisen lahjakkaille ihmisille. Niinpä perheen porvarillisuudessa ei ole mitään tylsää edes ilman eriskummallisia sukulaisia ja näkymätöntä Pluto-koiraa. Romaanissa on runsaasti menneen maailman viehätystä, mutta ainakin minun on kovin helppo nähdä kirjassa myös henkilöitä, joita tunnen myös omassa elämässäni. Ehkäpä arvaatte, keitä saatan tarkoittaa.

Vaikka perhe kuvataan romaanissa hellyttävällä tavalla erikoisena, sivistyneistön korkealentoinen idealismi on toki laajempikin ilmiö. Lähimpänä kirjallisena vartailukohteena tulee mieleen arkkitehti ja kirjailija Arne Nevanlinnan - professorin poika hänkin - muistelmateos Isän maa, jota voin myös mainostaa yhtenä hauskimmista koskaan lukemistani kirjoista. Sivistynyt ihminen ei ajattele rahaa, professori ei osaa avata maitotölkkiä - koska eiväthän käytännön asiat kuulu hänen työnkuvaansa. Kuulostaako tutulta? Ei voi olla miettimättä, mitä nämä professorit tuumisivat nykypäivän yliopistomaailmasta.

Lisään vielä tämän kirjoituksen loppuun romaanin "loppuratkaisun":

Kesken tanssiaan he kuulivat lähestyvien lasten äänet tien suunnalta.

- Päästä irti, kuiskasi äiti. - Mitä luulet heidän ajattelevan vanhemmista, jotka tanssivat öisessä puutarhassa valssia tangon tahdissa?

Mutta isä vain tiukensi otettaan. - Antaa heidän ajatella mitä ikinä haluvat, naurahti hän riehakkaasti. - Me näytämme heille, millaista on nuoruus. 

E.T.A. Hoffmann: Yökappaleita

E.T.A. Hoffmann: Yökappaleita (Teos 2011)
Alkuteos: Nachtstücke 1816-1817

Hoffmannin kertomukset ahdistivat niin, että kesken jäi kirja.

Olen aina kysyttäessä ja joskus muutenkin kertonut, etten pidä mistään E.T.A. Hoffmannin jälkeen kirjoitetusta fantasiasta. Käsitys Hoffmannista on perustunut kahteen klassikona pidettyyn romaaniin eli Paholaisen eliksiireihin ja Kultaiseen maljaan, jotka luin abiturienttivuonna ja joista ensin mainitusta etenkin pidin kovasti. Looginen ja järkevä juoni on poroporvarillista hömpötystä, jota kunnon romantikon pitää vastustaa.

Kauhunovellikin on minulle varsin vieras kirjallisuudenlaji. Kuitenkin tuttavapiirissäni suuri osa ihmisistä kuuluu alakulttuureihin, joissa on tapana lukea H.P. Lovecraftia. Kuulun niihin, joiden mielestä Unet noitatalossa on ihanan karmaiseva ja Hulluuden vuorilla taas aivan tylsä kertomus. Oikeastaan Hoffmann kuitenkin ajatteli kirjoittavansa satuja. Onko fantasiakirjallisuudella ja saduilla muuta eroa kuin kirjoittamisajankohta (ennen Sormusten herraa vai sen jälkeen)?

Novaliksen aforismien suomentaja Vesa Oittinen määritteli romantiikan mielenkiinnoksi olemassaolon yöpuolta kohtaan. Hoffmannin kauhujutuista, tai saduissa, miten vain, ihmiset kohtaavat tahtomattaan kummallisia ja pelottavia voimia, jotka saattavat ottaa viattoman ihmisen valtaansa ja jopa lopulta tuhota hänet. Lovecraftin nihilistiseen maailmaan verrattuna Hoffmannin tarinoissa on erityisen ahdistavaa, että niiden pahuuden ja ahdistusten riivaamat päähenkilöt ovat kaikilla mittapuilla erityisen hurskaita ihmisiä. Lovecraftilla on omat mytologiansa, joita muut ovat myöhemmin täydentäneet, kun taas Hoffmannin tarinoiden arvomaailma on vankan kristillinen, vaikka varmasti monien mielestä kaikki kummallisuuden eivät hyvän kristityn ajatusmaailmaan oikein sovi.

Lovecraft rankaisee päähenkilöitään liiallisesta uteliaisuudesta - maailmankaikkeudessa on asioita, joista on parempi olla tietämättä mitään. Ei ole sattumaa, että Miskatonic-yliopiston tutkijatkin polttavat usein näppinsä. Olen vissiin joskus itsekin kuljeskellut julkisilla paikoilla kyseisen yliopiston t-paidassa...

Hoffmannin maailmassakin on synkkiä voimia, joiden olemassaolosta useimmat eivät tiedä mitään, mutta hänen päähenkilönsä ovat syyttömiä tilaansa. Ei ole mitään selitystä, miksi juuri heille käy huonosti. Ainakin minua rationaalisena ihmisenä sellainen pelottaa. Sekä omassa mielessä että maailmassa on asioita, joita ei voi hallita järjellä, jotka saattavat milloin vain pudota synkkänä verhona kaiken hauskan ja valmiiksi suunnitellun päälle. Ei osaakaan iloita asioista, joista pitäisi, lankeaa ahdistuksen synkkään kuiluun, vaikka kaikki olisi aivan hyvin. Pimeyden voimia ei voi paeta vain välttämällä tiettyjen tähtikuvioiden katselua öisin.

Siksi kertomuskokoelma jäikin kesken. Puolenvälin jälkeen se alkoi tuntua liian realistiselta ja omakohtaiseltakin. Miksi lukea jotain sellaista, mistä tulee vain paha mieli?

Onneksi keskeneräisyyskin kuuluu romantiikan ihanteisiin. Eihän Novaliskaan saanut teoksiaan valmiiksi.

Mutta onpas mahtava kulttuuriteko, että romantiikan klassikoitakin suomennetaan!