Harri Nykänen: Rikoksen evankeliumi

Jo Harri Nykäsen uuden romaanin lähtökohta sai minut epäluuloiseksi. Neljä veljestä on nimetty evankelistojen mukaan. Tulee mieleen vanha vitsi, jossa neljäs poika on nimetty Pasiksi. Mitähän tästä seuraa? Toisaalta vankilamaailmaan sijoittuva taustatarina vaikutti etukäteen mielenkiintoiselta.

Matteus, Markus, Luukas ja Johannes ovat viettäneet lapsuutensa vankilassa ja sen liepeillä - onhan heidän isänsä ollut sen pitkäaikainen, diktaattorin ottein toiminut johtaja ja vankimielisairaalan psykiatri. Isä on sekopää, joka hurahti välillä uskontoonkin, mikä selittää lasten nimet. Äidissäkin on jotain outoa. Poikien lapsuus ei ole ollut onnellinen, vaan jokainen heistä kipuilee aikuisenakin lapsuuden kokemustensa kanssa. Toiseksi vanhin poika Markus alkoi ensimmäiseksi kapinoida. Hänen tiensä vei rikollisjärjestöön ja vankilan asiakkaaksi. Romaanin alussa hän on juuri päässyt koevapauteen ja aikoo jatkaa elämäänsä rehellisenä kansalaisena. Nynny Matteus on päätynyt verotarkastajaksi ja harrastelijataiteilijaksi, jonka lahjoja muut eivät oikein ymmärrä. Hänen perheensä on hajonnut, kuten äitinsä jäljillä psykiatriksi opiskelleen Luukkaankin. Nuorin poika Johannes puuhastelee jotain salaperäistä, mistä edes hänen perheellään ei ole käsitystä.

Perheen tarina on synkkä, mutta niin on ympäröivä yhteiskuntakin. Liikutaan sakeissa salaliittoteorioissa. Asetelma tuo mieleen vanhan Raid-tv-sarjan: yhteiskunnan isot pojat ovat keskenään liitossa veronmaksajien huijaamiseksi, eivätkä hyvikset pääse niskanpäälle pelkästään laillisin keinoin. Kun Matteus joutuu ahdinkoon tutkittuaan laajaa talousrikosvyyhtiä, muutoin toisiaan kyräilevät veljekset yhdistävät voimansa.

Valitettavasti veljesten nimet eivät ole romaanin ainoa hölmö ja epäuskottava kohta. Mielestäni tarina on alusta loppuun asti aivan typerä. Onko tämä olevinaan parodiaa? Ainakaan kirjan huumori eik naurata, ja sen mahdollinen yhteiskuntakritiikkikin hautautuu perin epäuskottavien käänteiden alle. Olisin odottanut etenkin mainioiden Ariel-romaanien jälkeen Nykäseltä enemmän. Teos aloittaa uuden sarjan, jota tuskin tarvitsee tämän perusteella lukea. Sarjan ensimmäisestä osasta jää päälimmäiseksi harmistus, että pitikin maksaa euro varausmaksua kirjastolle.


Harri Nykänen: Rikoksen evankeliumi - Uhraus(CrimeTime 2016)

Jarkko Sipilä: Takamäki-sarja

Olen kevään ja kesän mittaan lukenut lähes putkeen Jarkko Sipilän kaikki kuusitoista Takamäki-romaania, myös kevään uutukaisen Valheen kasvot. Romaanien päähenkilöt olivat jo tuttuja Paha paha tyttö -romaanista, jossa he seikkailivat yhdessä Raidin ja komisario Janssonin kanssa. Takamäki-kirjoissa esiintyy myös komisario Ariel Kafka, joten Sipilän ja Harri Nykäsen luomat henkilöhahmot työskentelevät todellakin samalla poliisilaitoksella. Myös henkilöissä on paljon tuttua: suoraselkäinen komisario, jonka alaisina työskentelevät tarmokas ja asiallinen naispoliisi (Susisaari / Joutsamo) ja puolirenttu miespoliisi (Huusko / Suhonen).

Erojakin on. Takamäki-kirjat pyrkivät kuvaamaan polisiin työtä realistisesti, ja Raidin kaltaiset ihannoidut, sarjakuvamaiset rikollishahmot puuttuvat niistä. Rikollista näkökulmaa tapahtumissa edustaa poliisi Suhosen lapsuudenystävä Salmela, jolla menee välillä paremmin ja välillä huonommin mutta jonka elämä ei kuitenkaan vaikuta mitenkään tavoittelemisen arvoiselta. Salmela on vähän raasu, joka ajelehtii ongelmasta toiseen. Hänellä ei ole oikein varaa minkäänlaisiin ihanteisiin. Vaikka Suhosen ja Salmelan ystävyys vaikuttaa ihmeen kestävältä, siinä on välillä myös hyväksikäytön makua. Monet muutkin sarjan rikolliset ovat reppanoita, toiset taas psykopaatteja, joilta omatunto puuttuu kokonaan.

Vaikka komisario Takamäki on antanut nimensä kirjasarjalle, Suhosesta ja Joutsamosta kasvaa sarjan edetessä vähintään yhtä tärkeitä päähenkilöitä. Jännittävimmät tapahtumat kokee pitkätukkainen, nahkatakkinen Suhonen, joka tiedustelupoliisina liikkuu enemmän ammattirikollisten maailmassa kuin työpaikallaan poliisilaitoksella. Muitakin vakituisia hahmoja kirjoissa toki on. Yhteistä päähenkilöpoliiseille on työlle omistautuminen ja vankkumaton suoraselkäisyys yhteiskunnan palveluksessa. Vaikka välillä on pakko mennä vähän harmaalle alueelle, sarjan poliiseja motivoi rikollisten kiinni saaminen ja yhteiskuntarauhan turvaaminen. Vaikka päähenkilöt pysyvät puhtoisina, toisenlaisiakin poliiseja kirjoissa on. Välillä hankaluuksia aiheuttaa suojelupoliisi, välillä taas krp. Kuten muuallakin yhteiskunnassa, tehostuminen tehostuu aina vain, minkä seurauksena mahdollisuudet tehdä oikeaa työtä uhkaavat hautautua entistä syvemmälle byrokratian ja hallinnollisten uudistusten alle. Johtajat vieraantuvat kenttäpoliisien elämismaailmasta. Sekä poliisissa että muissa viranomaisissa on myös turmeltuneita yksilöitä, jotka ovat valmiita rikoksiinkin oman etunsa vuoksi.

Ensimmäinen kirja Kosketuslaukaus on ilmestynyt vuonna 2001. Sarjan tapahtumat etenevät tähän päivään reaaliajassa. Kirjoissa kommentoidaan ajankohtaisia yhteiskunnallisia ja poliittisia tapahtumia. Ne tapahtuvat selvästi ajassa ja paikassa. Hauska joskin ehkä epäoleellinen yksityiskohta on kännykkäteknologian edistyminen karvalakkimalleista kommunikaattoreihin ja nykyisiin älypuhelimiin. Myös päähenkilöt vanhenevat ja kehittyvät. Joutsamo ilmestyy sarjaan sen toisessa osassa. Tuolloin hän on feministi ja muutenkin idealisti, mutta vuosien varrella juuri hän joutuu suurimpaan ristiriitaan ihanteiden ja todellisuuden välillä. Moraaliset ja yhteiskunnalliset kysymykset ovat tärkeässä roolissa, ja usein ne esitetään juuri Joutsamon suulla. Takamäellä on perhe, jonka elämää lukija pääsee seuraamaan vuodesta toiseen. Sen sijaan Joutsamo ja Suhonen ovat osin työlleen omistautumisensa vuoksi jääneet yksinäisiksi, mitä he välillä kipuilevat.

Raideissa pohditaan yhteiskunnan eriarvoisuutta, varsinkin sarjassa ja elokuvassa. Takamäki-kirjoissa yhteiskunnallinen keskustelu liittyy tiukemmin poliisin työhön, rikollisuuteen ja sen ennaltaehkäisyyn, vaikkei eriarvoisuuskaan toki ole näistä teemoista irrallinen asia. On helppo kuvitella, että romaanit ovat olleet myös kirjailija Sipilälle keino purkaa rikostoimittajan työssä mielenpäälle jääneitä asioita. Yhteiskunta näyttäytyy erilaisena, kun joutuu jatkuvasti tekemisiin sen pimeän puolen kanssa. Sarjan poliisit pohtivat, onko laki ja oikeudenmukaisuus aina sama asia ja kenen puolella he lopulta ovat. Riittävätkö suhteellisen lyhyet rangaistukset kuittaamaan uhrin ja tämän omaisten kärsimyksen? Rangaistuksen ja koston teemat pysyvät koko ajan pinnalla ja saavat välillä aika rajuja muotoja. Välillä poliisit kysyvät, pitäisikö yhteiskunnan sittenkin panostaa enemmän esimerkiksi nuorisotyöhön, jolloin nuoret eivät ehkä koskaan ajautuisi rikollisille teille? Miten estää uskontoa tekosyynä käyttäviä rikollisia saamasta maahanmuuttajanuoria pauloihinsa? Pystytäänkö todistajien turvallisuus takaamaan? Estääkö poliisirikosten ehkäisy ja laillisuusvalvonta jo tavallista kenttätyötä liiaksi? Melkein joka romaanissa harmitellaan, että pre paid -liittymiä saa ostaa  ilman henkilöllisyyden todistamista, mikä mahdollistaa rikollisten anonyymin kommunikoinnin. Viimeisessä kirjassa on jo tosin oivallettu, että rikolliset keksivät keinot ja jo nyt nettipohjaiset viestitysohjelmat ovat lisänneet suosiotoon. Niitä on paljon vaikeampi seurata.

Vaikka oikeuslaitos ja vankeinhoito saavat kritiikkiä osakseen, kirjoissakin myönnetään, että jotain selvästi tehdään oikein, kun rikosten määrä kuitenkin vähenee. Sekä oikeiden että fiktiivisten polisiien turhautuminen resurssien vähäisyyteen on ymmärrettävää, mutta lisäksi on paljon ammattikuntia, jotka saavat elantonsa pelon lietsomisesta. Tuntuu vähän epäreilulta mainita, että toimittajat ovat yksi niistä. Viime aikoina tiettyjen poliisikansanedustajien ja muiden julkkispoliisien kommentit ovat herättäneet huolta, onko poliisilla äärioikeistosympatioita. Olisiko siinä aihetta seuraavaan kantaa ottavaan poliisiromaaniin? Selvästi tunteita herättävät aiheet eivät ole liian vaikeita Sipilälle.

Takamäki-kirjoissa miltei lumoavinta on silti uskottava arjen kuvaus. Varsinkin ensimmäisessä osassa kirjailija luennoi yksityiskohtaisesti teknisen tutkinnan menetelmistä. Jos olisin suunnittelemassa rikosta, opiskelisin nämä kirjat huolellisesti. Vaikka jokaisessa romaanissa tutkitaan henkirikoksia, lukijaa muistutetaan myös siitä, että henkirikoset ovat Suomessa hyvin harvinaisia. Eihän näitä romaanien kuvaamia dramaattisia tapauksiakaan mahdu kuin noin yksi vuoteen. Useammin rikospoliisia työllistävät pahoinpitelyt, itsemurhat ja kotiinsa kuolleiden kuolinsyyn selvitykset. Kirjojen arkinen realismi tuntuu todella piristävältä verrattuna moniin pohjoismaisiin dekkareihin, joiden tarkoitus tuntuu olevan mahdollisimman oudoilla ja pyöristyttävillä rikoksilla mässäily. Siksi olin pettynyt, kun uudempiin Takamäki-romaaneihinkin ilmestyi vinksahtaneita kostajia, pommiräjähdyksiä ja vanhatestamentillista hörhöilyä. Uusi Valheen kasvotkin saa pohtimaan, pitäisikö foliohattu painaa syvemmälle päähän vai heittää kokonaan menemään. Toisaalta toiseksi viimeisin Mies kuumasta on hiukan epätodennäköisiltä vaikuttavista juonenkäänteistään huolimatta mielestäni vallan mainio romaani.

Vaikka yhteiskunnan pimeään puoleen liittyvät pohdinnat tekevät kirjoista välillä suorastaan synkkiä ja ahdistavia, ne ovat myös varsin nopealukuisia ja viihdyttäviä romaaneja.


Takamäki-kirjat esittelyineen kirjailijan kotisivuilla.

Päivitys 26.7.: Lisätty linkki tuoreeseen uutiseen, joka kertoo rikosten vähentymisestä.

Loput Raidit

Vaikka en pitänyt Raidin hahmosta sarjan kahden ensimmäisen kirjan perusteella, luin tietysti loputkin. Miksi en olisi lukenut, ovathan Raidit nykyisessä sangen stressaavassa elämäntilanteessani mitä parasta "muuta ajateltavaa". Ne ovat turvallisesti arjesta irrallisia rymistelyitä, joissa ei mässäillä inhottavilla yksityiskohdilla eikä paasata politiikkaa - lukuun ottamatta jo kirjailija Nykäsen muistelmista tutuksi tullutta korruption kritiikkiä. Kun epäiltynä on tarpeeksi iso herra, poliisi kohtaa yllättäviä vaikeuksia rikostutkinnassa.

Aluksi Raidin väkivaltaisuus tuntui siis ainoastaan inhottavalta, mutta sarjan edetessä se sai selityksensä. Kuten sarjan toinen päähenkilö komisario Jansson muotoili, Raid on eräänlainen alamaailman puhtaanapitolaitos, joka raivaa tieltä ne roistot, jotka eivät suostu noudattamaan edes rikollisten omia sääntöjä. Onhan totta, ettei vääryyttä kohdannut rikollinen voi kääntyä viranomaisten puoleen, vaan ongelmat on ratkaistava rikollisten kesken, rikollisin keinoin. Väkivaltamiehillä on paikkansa tässä maailmassa. Raidin uhrit ovat useimmiten toisia rikollisia, eivät koskaan naisia tai lapsia, joten jonkinlaisia vanhanaikaisia herrasmiesperiaatteita miehellä näyttää olevan. Todellisen maailman esikuvat eivät liene yhtä ihanteellisia.

Raid pysyy läpi sarjan salaperäisenä hahmona, joka ei juuri muutu tai kehity. Jos oletetaan, että jokainen romaani kuvaa kirjoittamisajankohtaansa, aikaa ehti kuitenkin kulua 20 vuotta. Itsestään hän ei paljon puhu, mutta tarinan edetessä lukija pystyy poimimaan tiedonmurusen sieltä täältä. Muun muassa Raidin oikea nimi selviää ensimmäisen kerran Lihavassa miehessä. Sieltä täältä selviää, että Raidin vanhemmat olivat keskisuomalaisia pientilallisia, jotka menettivät tilan pankille ja muuttivat Ruotsiin, kun Raid oli 11-vuotias. Pari vuotta myöhemmin vanhemmat kuolivat onnettomuudessa ja teini-ikäinen poika jäi omilleen. Hänelle kävi kuten monille muillekin nuorille siirtolaisille: työt Volvolla ja Maraboulla vaihtuivat rikoksiin. Aluksi Raid syyllistyi omaisuusrikoksiin ja istui vankilassakin. Sittemmin hän hankki pelottavan maineen tappajana, mutta ei enää jäänyt kiinni tekosistaan. Nuoren miehen esikuva oli rikoksiin syyllistynyt eno, jonka viimeisiä seikkailuja kuvataan romaanissa Raid ja mustempi lammas ja jonka Raidille testamenttaamat kesämökki ja vanha Mercedes esiintyvät parissa muussakin myöhemmässä kirjassa. Raid on uskottava maalaistaustaisena jäyhänä miehenä, jolla on kuitenkin kyky tulla toimeen mitä erilaisempien ihmisten kanssa.

Mielestäni Harri Nykänen on kehittynyt kirjailijana koko uransa ajan. Myös Raidit pääsevät uudelle tasolle tämän vuosituhannen puolella. Oikeastaan kaksi viimeisintä romaania, Jarkko Sipilän kanssa kirjoitettu Paha paha tyttö ja Lappiin sijoittuva Susiraja, ovat koko sarjan parhaat kirjat. Raidin maine kasvaa aina vain. Vaikka hän tuntuu itsekin pitävän ammattiaan välttämättömyytenä, hänen on aina vain vaikeampi päästä yli murhistaan. Välillä hän kärsii yksinäisyydestä, johon tappajan työ väistämättä johtaa. Toisaalta Raidin hahmo muuttuu aina vain sarjakuvamaisemmaksi. Hän on voittamaton yksinäinen ratsastaja ja supersankari, joka selviää mistä vain uskollisten ystäviensä Sundmanin ja Ukin avustamana. Muille rikollisille tuppaa näissä kirjoissa käymään lopulta huonosti, mutta Raid vain porskuttaa. Tapahtumat loitontuvat sinkoineen ja alasammuttuine helikoptereineen pikkurikollisten arjesta, mutta samalla kirjailija tuntuu löytäneen tarinankerronnan ilon, johon ylimääräinen dramatiikka sopii oikein hyvin.

Vaikka muuten pidänkin Susirajasta, entisenä rovaniemeläisenä en kuitenkaan tunnista sellaista Rovaniemeä, jota romaanissa kuvataan. Jotkut muutkin helsinkiläiset romaanikirjailijat ovat erehtyneet pitämään Rovaniemeä takapajuisena pikkukaupunkina. Se on kuitenkin vireä yliopistokaupunki ja maakuntakeskus, jonka keskustassa ei ole erityisen todennäköistä törmätä tuttuihin.

Sarjan kolme ensimmäistä osaa ovat rymistelyä, jollainen ei juuri herätä mitään pohdintoja lukijassa. Mustempi lammas on jo erilainen kirja. Siinä Raidin rikollinen eno Nygren palkkaa sisarenpoikansa apumieheksi viimeiselle matkalleen halki Suomen. Tavoitteena on tehdä tilit selviksi sekä vihollisten että harvojen ystävien kanssa. Autossa puhutaan elämästä ja kuolemasta suorastaan hämmentävän sentimentaalisella tavalla. Nygrenin tarina loppuu Lappiin, missä mökki ja mersu siirtyvät Raidin omistukseen.

Raid ja pelkääjät sijoittuu Katajanokan vankilaan, mihin Raid on tullut kärsimään sakon muuntorangaistusta. Todellista syytä vankilavisiittiin ihmettelevät niin vankilan johto, poliisi kuin vankitoveritkin. Poikkeuksellisesta tapahtumapaikasta huolimatta kirja muistuttaa klassista salonkidekkaria. Tiedetään, että jotain rikollista on tekeillä, mutta sen enempää rikoksesta, uhrista kuin tekijästäkään ei ole kuin pahoja aavistuksia. On kuitenkin selvää, että sekä uhri että syyllinen löytyisivät suljetussa tilassa elävästä pienestä joukosta, joista jokaiseen lukija pääsee myös tutustumaan henkilökohtaisemmin. Osa henkilöistä on tuttuja Nykäsen romaaneista Raideja edeltävältä ajalta.

Raid ja legioonalainen puolestaan sotkeutuu niin monenlaisiin juonenkäänteisiin, että ainakin minun oli välillä vaikea pysyä kärryillä. Asiaan saattoi toki vaikuttaa sekin, että olin ennen kirjan lukemista paiskonut töitä suunnilleen yötä päivää eivätkä hoksottimet olleet parhaimmillaan. Seuraavassa romaanissa Raid ja poika Raid yrittää viettää rauhaisaa lomaa mökillään, mutta päätyy huumepomoksi pyrkivän nuoren pojan suojelijaksi. Minulle ei oikein selvinnyt, motivoiko häntä muukin syy kuin myötätunto. Onko Raidilla pehmeämpikin puoli? Raid ja tappajat sitoo yhteen kahdessa edellisessä romaanissa kesken jääneet juonenpäät. Vihollisia on liikkeellä monesta ilmansuunnasta, mutta lopulta paha saa palkkansa tai jotain. Kolmikko on sujuva juonellinen kokonaisuus, rikosviihdettä parhaimmillaan.

Sitten ovatkin jäljellä enää Paha paha tyttö ja Susiraja. Näissäkin romaaneissa Raidia motivoi vastuuntunto ja jonkinlainen ihmisystävällisyys. Vanhat kaverit jälkikasvuineen ovat pulassa, ja Raidin on täytettävä velvollisuutensa. Susirajasta on kulunut jo monta vuotta. Pääsikö Raid eläkkeelle vai vieläkö on odotettavissa lisää seikkailuja?

Pitäisikö seuraavaksi lukea Nykäsen Arielit?

Raid-sarja kokonaisuudessaan:

Raid (WSOY, 1992)
Raid ja paperiansa (WSOY, 1994)
Raid ja lihava mies (WSOY, 1997)
Raid ja mustempi lammas (WSOY, 2000)
Raid ja pelkääjät (WSOY, 2001)
Raid ja legioonalainen (WSOY, 2002)
Raid ja poika (WSOY, 2003)
Raid ja tappajat (WSOY, 2006)
Paha paha tyttö (Crime Time, 2010)
Susiraja (Crime Time, 2012)

Pate Riikonen: Synnyimme lähtemään

Tässäpä romaani, joka tuntui koko ajan tavattoman epäuskottavalta. Ja sitten luen jälkisanoista, että se itse asiassa perustuukin tositapahtumiin, tai ainakin yhden mukana olleen kertomukseen 20 vuotta myöhemmin. Pate Riikonen on pseudonyymi, jonka takana piileskelevät henkilöt lukija löytää halutessaan googlella.

On juhannus vuonna 1985. Romaanin päähenkilöt Toke ja Repa kohtaavat olleessaan ruokakaupassa samoilla asioilla eli myymälävarkaissa. Kaupan omistaja lyyhistyy kuolleena maahan räyhättyään aikansa pojille. Niinpä he päättävät vaihtaa maisemaa. Alkaa sekoiluntäyteinen matka kohti nimetöntä juhannusfestaria. Lukijalle selviää, että nuoret pakenevat vakavampia asioita kuin myymälävarkauden mahdollisia seurauksia. Kumpaakin on elämä ehtinyt jo potkia päähän, ja ehkäpä se onkin elämä itse, jolta he yrittävät karata.

Tarinassa riittää kyllä vauhtia. Pojat varastavat huoltoaseman työntekijätytön auton ja koiran. Auto tuhoutuu, mutta koira selviytyy hengissä. Myöhemmin auton omistaja löytää autovarkaat ja liittyy muina naisina seuraan, ihastuupa vielä toiseen heistä. Kuinkas muuten. Seurueeseen kuuluu myös heavybändi ja mustalaisia, vastapuolelle taas sekalainen seurakunta saataviaan perimään tulleita rikollisia. Suviyössä ihmiset juopottelevat, kutevat ja ammuskelevat.

Kerrotun tarinan uskottavuus ei tietenkään ole sama asia kuin romaanin uskottavuus. Romaani on aivan eri taiteenlaji. Synnyimme lähtemään ei mielestäni ole kovin hyvä romaani. Päähenkilöillä ei ole oikein mitään ominaisuuksia, paitsi että Toke on "rokkari" ja Repa "hevari" ja kumpikin on aika sekaisin, Repa ehkä vielä vähän enemmän. Vaikka kansi mainostaa "rokkidekkaria", musiikilla ei ole tarinassa järin suurta roolia. Kertojanääni vaihtuu joka luvussa, joten ainakin minun piti ihan ponnistella, että pysyin kärryillä, mitä kirjassa oikeastaan tapahtuu ja kuka hahmo on kukakin. Välillä lukija pääsee myös naispäähenkilöiden pään sisään ja löytää sieltä tyhjyyttä ja varsin kökköä eksistentiaalista ahdistusta, jonka luultavasti pitäisi selittää kirjan tapahtumia. Varmaankin kaikilla nuorilla ja kovia kokeneilla nuorilla erityisesti on ollut jotain tuollaisia ajatuksia, mutta kirjan tyyli tekee näihin tunnelmiin eläytymisestä kovin vaikeaa.

Vähän kylmäksi Synnyimme lähtemään jätti, mutta ehkä olen norsunluutornissa elävänä teoreetikkona vain lähtökohtaisesti vääränlainen ihminen sitä lukemaan. Nuoret romaanin aiheena on muutenkin haastava laji.

En löytänyt kirjan kantta netistä, joten turvaudun hiukan tärähtäneeseen juhannuskuvaan.


Pate Riikonen: Synnyimme lähtemään (Book Kari, 2006)

Harri Nykänen: Likainen Harri

Yksi Suomen tunnetuimmista rikostoimittajista, dekkarikirjailijanakin kunnostautunut Harri Nykänen paljastaa muistelmissaan juttujensa taustat - myös niiden, jotka jäivät julkaisematta. Kirjoittamisesta innostunut raksamies päätyi Helsingin Sanomiin lähinnä sattumalta. Ala valitsi hänet, ei hän alaa. Toimittajan työstä tuli kuitenkin Nykäselle kutsumus, jota toteuttaessaan hän ei miettinyt työaikoja eikä pelännyt riitautua ylempiensä kanssa. Ura maamme päälehdessä päättyi, kun hän tuli talloneeksi liian suurille varpaille Matti Ahteen ahdistelujutusta kirjoittaessaan. Kirjassaan Nykänen kertoo suorasanaisesti oman versionsa tapahtuneesta ja esimiestensä toiminnasta siinä. Ajankohtaisena asiana lukijaa kiinnostanee myös Nykäsen käsitys meneillään olevasta Jari Aarnion oikeudenkäynnistä.

Kirjan perusteella rikollisia on kahdenlaisia. Omaisuus-, huume- ja väkivaltarikolliset eivät juuri menesty valitsemallaan uralla, mutta eivätpä he toisaalta uhkaile ja painosta rikostapauksista kirjoittavaa toimittajaakaan. Nykäsen mukaan monilla rikollisilla on sympaattinenkin puolensa eikä vankiloissa istu psykopaatteja ainakaan enempää kuin yritysten johdossa.

Toisenlaiset hämärämiehet ovat median kannalta hankalampia. He nimittäin tuntevat kaikki merkittävät päätoimittajat eivätkä epäröi käyttää valtaansa rikostoimittajia vastaan. Nykänen korostaa, että asemaansa väärin käyttäneiden poliitikkojen, yritysjohtajien ja korkeiden virkamiesten paljastamisen pitäisi olla median tärkeä tehtävä, jotta mätä ei pääsisi leviämään laajemmalla yhteiskunnassa. Esimiehet ovat kuitenkin liian varovaisia. Nykänen kuvaa sellaista Suomea, jossa sen enempää oikeuslaitos kuin mediakaan eivät kohtele kaikki rikollisia samalla tavalla vaan tarpeeksi mahtavat eivät joudu vastuuseen teoistaan. Korruptiolta halutaan sulkea silmät.

Kirjan perusteella Nykänen onkin varsinainen idealisti. Hän pohtii paljon lehdistönvapautta ja toimittajien tehtävää yhteiskunnassa. Hänen mielestään toimittajan pitäisi olla aina vastuussa lukijalle eikä esimiehille. Toimittajan tehtävä on totuuden kertominen silloinkin, kun se ei ole mukavaa tai oman ideologian mukaista. Minusta toimittajan urasta haaveilevien kannattaisi lukea tämä kirja. Olen itsekin puuhastellut hiukan media-alalla, mutta idealismini karisi nopeasti mutta eri syistä kuin Nykäsellä. Monet pienemmät lehdet palvelevat ilmoittajaa, eivät lukijaa. Nykänen ehti työskennellä Helsingin Sanomissa kulta-aikana, jolloin perinteinen journalismi oli voimissaan. Oli aikaa ja rahaa tehdä työ kunnolla. Nykyään joka paikassa vähennetään väkeä, mikä näkyy toimitustyön laadussakin. Vaikka Nykänen kritisoi esimiehiään Helsingin Sanomissa, kirjan alaotsikossakin esiintyvää Aatos Erkkoa hän kuvaa varsin myönteisesti.

Kirja koostuu löyhästi teemoitelluista lyhyistä tarinoista. Yhtenäistä juonta siinä ei ole. Vuorotellen vakava ja huvittava teos etenee sujuvasti aiheesta toiseen - ammattilaisen kirjoittamaa tekstiä. Yhdyssana- ja pilkkuvirheitä kirjassa on kuitenkin liikaa. Kun Nykänen kirjassaankin kehuskelee ansioillaan myös kustannuspuolella, muistakoon myös, ettei pienkustantamossakaan huolellisempi toimitustyö olisi varsinaisesti mikään synti.


Harri Nykänen: Likainen Harri - 20 vuotta Erkon renkinä (Docendo / Crime Time 2015)

Antto Terras: Stockmann Yard

Tässäpä kirja, joka jätti jälkeensä sangen ristiriitaisen tunnelman. Kirja kertoo ammattilaisista, joiden olemassaolosta kovin moni ei liene ollut edes tietoinen, eli Stockmannin myymäläetsivistä - ja tietenkin myös monenkirjavista varkaista. Toisaalta monet kirjassa kuvat sattumukset ovat aidosti hauskoja ja kirjailija pohtii oivaltavasti Stockmannin tavarataloon liittyviä merkityksiä. Tavaratalon menestys on perustunut siihen, että asiakkaan on annettu tuntea olevansa aivan mitä hän vain haluaa.

Kirjalla on kuitenkin toinenkin puoli, mukanokkeliin sanankäänteisiin ohuesti verhottu sovinismi ja muu typeryys, joka ei ainakaan minua naurata. Kirjailija haikailee jonnekin menneisyyden myyttiseen onnellaan, jossa ei ollut feministejä ja ammattiyhdistysväkeä laittamassa lihaa syövää heteromiestä ruotuun ja rikollisiakin sai pahoinpidellä aivan rauhassa. Kirjailijan esittämä kritiikki joitakin Suomen oikeuskäytäntöjä kohtaan voi olla oikeutettuakin, mutta tuskin oikeusvaltioperiaatteista, tasa-arvosta ja työläisten oikeuksista luopuminen rikoksia vähentäisi, taitaisi päinvastoin lisätä niitä. Ainakin tällaiseen johtopäätökseen saattaisi tulla, kun miettii, kuinka paljon turvallisempi paikka Suomestakin on tullut sen jälkeen kuin ihmisoikeuksia on alettu kunnioittaa.

Joka tapauksessa osansa kirjailijan pilkasta saavat naiset, vähemmistöt, poliisit, muiden liikkeiden vartijat ja ennen kaikkea Stockmannin asiakkaat - siis enimmäkseen aivan kelpo ihmiset. Helpolla Terras ei päästä virolaisiakaan, eli sitä kansaa, jonka keskuudesta hän on itse lähtöisin. Kai tämä sitten on joissakin piireissä ihannoitua "poliittista epäkorrektiutta", jota itse sanoisin vain pilkanteoksi. On sääli, että sen vuoksi lukukokemuksesta jää jokseenkin tunkkainen jälkimaku, sillä osa tarinoista on tosiaan varsin mainioita. Oma suosikkini on rakennusmestariksi naamioitunut varas, joka pääsi kypärä päässä, huomioliivi yllään ja tärkeän näköinen kansio kädessään liikkumaan jokseenkin vapaasti rakennuksessa. Ja eihän kukaan ihmettele, kun tällainen työteliään näköinen henkilö kiskoo vaikka kokonaista kuormalavaa perässään! Samoin nauratti kaktusvaras, joka onnettomin seurauksin tunki kasvin kainaloonsa. Kirja sisältää myös toteuttamiskelpoisia ohjeita myymälävarkaan uralle pyrkiville.

Olisi ollut hyvin kiinnostavaa päästä seuraamaan keskustelua, joka tästä kirjasta on epäilemättä Stockmannilla käyty. Minullahan ei ole rahaa eikä mielenkiintoa suurisuuntaiseen shoppailuun, mutta joka tapauksessa hiukan mietityttää, haluttaako tehdä ostoksia paikassa, jossa  ilmeisesti on yleisesti hyväksyttyä esimerkiksi töllistellä arvioivaan sävyyn asiakkaiden ruumiinmuotoja. Ei sellainen välttämättä minua kovin paljon hämmästytä, mutta joitakin asioita olisi silti mukavampi olla lukematta kirjasta.


Antto Terras: Stockmann Yard - myymäläetsivän muistelmat (Like 2015)

Ferdinand von Schirach: Rikoksia

Tämä on taas niitä kirjoja, joita tuskin olisin lukenut ilman kirjablogeja. Sain nimittäin innoitukseni Marjatan ajatuksia herättävästä kirjoituksesta. Kun lopulta luin kirjan, kävi myös hyvin ilmi, että jokainen tulkitsee lukemaansa aivan omalla tavallaan.

Olen Marjatan kanssa hyvin samaa mieltä siitä, että tämän pikkuisen novellikokoelman keskeinen ajatus tulee ilmi jo esipuheessa: vain ohut jää erottaa periaatteessa kenet tahansa mitä karmeimmista rikoksista. Samaa todistaa myös psykiatri Hannu Lauerma äskeisessä haastattelussa. Pahan tekeminen ei ole vain joidenkin ihmisten, toisten, ominaisuus.

Kirja sisältää siis 11 novellia, jotka kertovat erilaisista rikoksista. Kertoja on asianajaja. Hänen hahmonsa liittyy tosin tarinoihin monesti vasta varsin myöhäisessä vaiheessa ja jää varsin persoonattomaksi. Ovelasti totuus jää lukijallekin joissakin tarinoissa yhtä hämäräksi kuin se jää asianajajalle.

Ainakin minulle tulee tästä asetelmasta mieleen Jens Lapidus, joka myös on julkaissut asianajajan näkökulmasta novellikokoelman rikoksista ja rikollisista. Sen antama kuva rikoksen maailmasta on tosin hätkähdyttävän erilainen kuin Ferdinand von Schirachin, jota pidän ehdottomasti parempana kirjailijana. Kyllähän Lapiduskin jossain määrin pohtii syrjäytymisen ja rikosten taustoja, mutta hänen kerrontansa on viihteellisempää kuin von Schirachin, jonka tarinoissa olosuhteiden ja muiden selitysten pohdinta nousee melkeinpä tärkeämmiksi kuin itse teot. Sekä lukija että oikeusprosesseihin osallistuvat novellihenkilöt tuntevat myötätuntoa pahantekijää kohtaan, kun saavat kuulla, mitä hän on elämässään kokenut.

Mitä nämä olosuhteet sitten ovat? Tarinat keskittyvät yksilöihin. Toiset on syrjäytetty elämän alusta asti, toiset ovat joutuneet hyvästä yhteiskunnallisesta asemasta huolimatta kohtuuttomien vaatimusten tai muun sydämettömyyden kohteiksi. Jotkut ovat vain päästään vialla. Varsinaisesti yhteiskunnallisiksi tarinoita ei voi sanoa, vaikka jonkinlaista epäonnistuneen maahanmuuttopolitiikan kritiikkiä on joistakin niistä luettavissa. Jos on siirtolainen eikä ole työlupaa, ei ole juuri mahdollisuuksia työllistää itseään kuin huumekauppiaaksi tai seksityöläiseksi ryhtyminen. Itse asiassa varsinainen yhteiskunta näyttää kuitenkin toimivan taustalla aivan mainiosti. Yhdessä tarinassa kovia kokenut siirtolaisnainen kohtaa rikostapauksen seurauksena ensimmäistä kertaa elämässään oikeusvaltion. Tarina nousee toiveikkuudessaan suosikikseni.

Eivät nämä kuitenkaan mitään mukavia juttuja ole vaan pääasiassa erittäin ahdistavia. Tarinat tuskin yrittävätkään kuvata aivan tavallisia rikoksia. Lampailta kaivetaan silmiä päästä ja antiikkiastian varastaminen johtaa hirmutekoihinn. Silti ainakin minä lukijana koin syvää ahdistusta ihmisten kohtuuttomien taakkojen vuoksi. Miten epäoikeudenmukainen tämä maailma onkaan! Ihan kuin näitä ajatuksia ei olisi ilmassa muutenkin, kun maailman tapahtumat tulevat uniinkin.

Myös Kirjainten virrassa -blogin Hanna on lukenut kirjan.


Ferdinand von Schirach: Rikoksia (Atena 2011)
Alkuteos: Verbrechen, suom. Raija Nylander

Niklas Wikholm: Rikollinen mieli

Miksi ihminen ryhtyy rikolliseksi ja mitä hänen päässään liikkuu keikan aikana? Mikä saa luopumaan rikollisesta elämäntavasta? Näitä asioita valottaa "omaelämänkerrallisessa esikoisromaanissaan" entinen ammattirikollinen Niklas Wikholm, jonka rosvon ura alkoi jo hyvin nuorena. Hän syyllistyi lähinnä omaisuusrikoksiin ja erityisesti kassakaappimurtoihin. Rikollinen mieli pureutuu rikollisen pään sisään, sekä syihin että seurauksiin.

Kertojan ongelmat alkoivat jo lapsuudessa. Hän koki, etteivät ankarat vanhemmat pystyneet antamaan hänelle rakkautta. Koulussa hän joutui kiusaamisen kohteeksi. Rakkauden ja hyväksynnän puute aiheutti niin pahan olon, ettei siihen auttanut kuin huumeet ja jännittävät kokemukset rikosten maailmasta. Kertoja kuvaa olleensa etevä rikollinen, jolle kiinni jäämiset olivat lähinnä satunnaisia työtapaturmia, mutta rikoksilla hän ei juuri rikastunut. Ilman koukuttavaa jännityksen tunnetta touhussa ei juuri olisi ollut järkeä. Toisaalta Wikholm kertoo riipaisevasti, kuinka kuluttava hänen elämäntapansa oli.

Kirja kuvaa jännittävästi rikollisten maailmaa. Rikollisen kirjoittama rikosromaani on mielenkiintoinen. Yleensähän kirjailijat ovat korkeintaan poliiseja, vielä useammin ketä tahansa sivullisia. Wikholmin mukaan hyvä rikollinen on ulospäin skarppi ja asiallinen. Muita rikollisia kohtaan hän on mukava ja luotettava eikä "vasikoi" tovereitaan. Rikollisten keskinäisissä suhteissa kaikki rakentuu luottamuksen varaan. Muita ihmisiä näissä piireissä katsotaan vähän alaspäin, he kun eivät ymmärrä, miten jännittävällä tavalla voi elää. Liian huolettomat ja toisaalta liian ahneet ansaitsevat tulla ryöstetyiksi. Lukija saa myös rikosten suorittamiseen monta aivan käyttökelpoiselta vaikuttavaa neuvoa. Wikholmin mukaan poliisin resurssit ovat niin pienet, ettei se voi mitään ammattimaisesti toimiville rosvoille.

Kirja on omakustanne, mikä näkyy lähinnä sen ulkoasussa. Esimerkiksi kansikuva ei ole niin hieno kuin tuossa mainoskuvassa. Rakenne on hallittu, kerronta ja kieli sujuvaa, huomiot ihmiselämästä vähäeleisen teräviä. Kai tälle olisi kaupallinen kustantajakin löytynyt?

Tämä on viisas ja koskettava pieni kirja ihmisen ahdingosta ja onnesta. Ei voi kuin ihailla kirjailijaa, joka on ankeista lähtökohdista pystynyt nousemaan takaisin tasapainoisempaan elämään. Kirjassa puhutaan paljon pahuudesta, mutta kun miettii, mitä kaikkea maailmalla nytkin tapahtuu, aika vähäistä pahuutta omaisuusrikollisuus kuitenkin on. Suurin vahinko tapahtuu tekijöille itselleen.

Kirjan nettisivut


Niklas Wikholm: Rikollinen mieli (Omakustanne, 2014)

Matti Laine: Ammattilainen & Pahojen miesten seura

Mikä rikollisuudessa kiehtoo? Täytyyhän jokin syy olla, kun rikoskirjallisuus on niin suosittua kuin se on. Onneksi kaikesta ei tarvitse ottaa itse selvää, vaan ihmiselämän tummempiin puoliin voi tutustua mielikuvitusmatkoilla viihdyttävän kirjallisuuden parissa. Kirjallisuuden ja mielikuvituksen kautta voi kulkea sellaisissa maailmoissa, jotka kiinnostavat mutta joista on parempi pysyä loitolla oikeassa elämässä. Tätä mietiskelin lukiessani viikonlopun aikana pari Matti Laineen jännäriä. Niissä kuvataan maailmaa, joka on selvästi mielikuvituksen tuotetta. Siksi siihen voi sukeltaa ilman kohtuutonta ahdistuksen tunnetta. Maailma on kuitenkin niin uskottava, että siihen on helppo eläytyä.

Näistä kahdesta kirjasta Ammattilainen on kevyempi ja mielestäni myös parempi. Tarina etenee vauhdikkasti hullunkurisesta ja jännittävästä sattumuksesta toiseen. Myös päähenkilöistä on helppo pitää. Severi Junes on helsinkiläinen viihdealan ammattilainen, joka ei varsinaisesti ole rikollinen mutta rappiolle joutunut kuitenkin. Hän on kuitenkin sanavalmis ja pystyvä ihminen, kun sille päälle sattuu. Hän harrastaa lukemistakin. Tällaisia sympaattisia renttujahan on rikoskirjallisuus pullollaan, mutta mikäpä siinä, mielellään tällaisista henkilölistä lukee. Oikeassa elämässä en olisi ehkä niin innostunut.

Severi eli Seve joutuu rikollisten kanssa tekemisiin lähinnä vahingossa. Myös portugalilainen palkkatappaja Henrique Cabra tahtoisi jo elää rauhaisaa elämää mielitiettynsä kanssa. Kymmenen vuoden tauon jälkeen tulee kuitenkin vielä yksi keikka, ehkä se viimeinen. Se lähettää hänet kaukaiseen Suomeen, jonka talvi herättää lissabonilaisessa ihmetystä. Lukiessa kävi kyllä mielessä, kuinka uskottava tällainen juonenkäänne on. Olisiko tarina toiminut ilmankin? Toki menneisyyden haamuja on vaikeampi upottaa puhtaasti suomalaiseen kontekstiin. Siitä pitkä rauhanaika ja hyvinvointiyhteiskunta pitää huolen. Onko tarkoituksena päästä vain ihmettelemään suomalaista elämänmenoa muka ulkopuolisin silmin? Suomalaisiahan aina kiinnostaa, mitä muut meistä ajattelevat. Vaikka portugalilainen päähenkilö tuntuu hiukan irralliselta, tarina itse toimii mainiosti ja päähenkilöiden reitit leikkaavat toisiaan sopivalla sykkeellä.

Myös Pahojen miesten seurassa eletään talvea, tarkemmin sanottuna jääkiekkokautta. Mielestäni tarina on vakavampi kuin Ammattilaisessa ja siinä pohditaan enemmän sitä, mikä saa ihmisen ryhtymään rikolliseksi ilman välttämätöntä pakkoa. Mikään yhteiskunnallinen dekkari tämäkään ei ole, vaan pääpaino on yksilössä ja hänen tarpeissaan. Kenties tarpeessa tulla hyväksytyksi ja saavuttaa jotain mainitsemisen arvoista. Tai tarpeessa kokea jännittäviä ja poikkeuksellisia asioista. Toki sattumallakin on sormensa pelissä.

Tällä kertaa ei liikuta kahden juonen välillä. Kirjan päähenkilö on Elias Vitikka, joka oli aikanaan lahjakas jääkiekkomaalivahti. NHL-tilastoissa hänen torjuntaprosenttinsa on sata, koska ura jäi yhteen peliin. Jääkiekkouran jälkeen elämän suunta on ollut kadoksissa, ja tarinan alkaessa mies työskentelee taksirenkinä Helsingissä. Työkeikalla hän kohtaa sattumalta jääkiekkoseurueen, jonka huoltaja tarjoaa hänelle lisätienestiä. Mitä joukkueen nuorelle tähdelle on tapahtumassa? Salapoliisinhommat johtavat Eliaksen vähitellen lain rajamaille. Meno muuttuu luku luvulta hurjemmaksi, kunnes oikean ja väärän rajoja koetellaan tosissaan. Rikollisten maailman lisäksi kirja kuvaa kiinnostavasti ammattilaisurheilun armottomuutta ja paineita, joita nuoret urheilijat kohtaavat. Vaihtoehdot ovat menestys tai ei mitään. Keskinkertaisuuksilla ei usein ole b-vaihtoehtoa odottamassa, vaan he joutuvat helposti tyhjän päälle. Elias Vitikka huomaa, että hyvältä rikolliselta ja hyvältä ammattiurheilijalta vaaditaan pitkälti samoja ominaisuuksia.

Mitään maailman syvällisimpiä oivalluksia näistä kirjoista on turha odottaa, mutta henkilöt ovat kiinnostavia, kerronta sujuu ja tarinat etenevät oivallisesti yllätyksestä toiseen. Juuri tällaista viihdettä tekee mieli lukea kesäisin. Mainiota!

Olisin tuskin löytänyt Matti Laineen kirjoja ilman Kirsin kehuvaa arviota Pahojen miesten seurasta. Onneksi kirjailijan tuotantoa näkyi olevan lähikirjaston hyllyllä pitkä rivi odottamassa.


Matti Laine: Ammattilainen (Gummerus 2010)
Matti Laine: Pahojen miesten seura (Gummerus 2012)

Don Winslow: Raakalaiset

Ben ja Chon tekevät tuottoisaa bisnestä kasvattamalla ja myymällä marihuanaa Etelä-Kaliforniassa. Kaksikon liikeidea on tuottaa laadukasta poltettavaa jokaisen yksilöllisten mieltymysten mukaan. Benillä on yliopistoarvosana sekä kasvitieteessä että markkinoinnissa, ja lisäksi hän on idealisti, joka haluaa välttää väkivaltaa ja tarjota kaikille diilereilleen työterveyshuollon. Chon puolestaan on Afganistanissa karaistunut ammattisotilas, eikä hän jaa ystävänsä maailmanparannusaatteita. Tarinan kolmas päähenkilö on rikkaan perheen henkisesti laiminlöyty tytär O, joka ei löydä elämäänsä sisältöä kuin shoppailusta, seksistä ja pilvenpoltosta. Kolmikon ystävyys syvenee lopulta polyamorikseksi suhteikoksi, joka hämmentää konservatiivisemmin perhepolitiikkaan suhtautuvia rikolliskollegoja.

Sekä liiketoimet että rakkaus siis kukoistavat, mutta harmi kyllä Benin ja Chonin bisnes ei miellytä kilpailijoita. Ensin poikia uhkaavat paikalliset jengit, mutta todelliset vaikeudet alkavat, kun meksikolainen huumekartelli yrittää pakottaa heidät alaisuuteensa.

Rajaseudun huumekauppa on nimittäin valtavaa liiketoimintaa, jossa on mahdollista hankkia satumaisia omaisuuksia mutta myös päästä hengestään julmalla tavalla. Kartellien naiset ovat haudanneet aviomiehensä, veljensä ja poikansa - niitä lukuun ottamatta, jotka istuvat liittovaltion vankiloissa. Näistä asioistahan saamme lukea mediasta vähän väliä. Huumesodan osapuolia ovat paitsi rikollisjärjestöt, myös erinäisten kolmekirjaimisten yhdysvaltalaisvirastojen työntekijät. Mutta millä puolella lainvalvojat ovat? Huumebisnes tuottaa niin hyvin, että viranomaisten lahjominen ei ole ongelma rikollisjärjestöille. Huumerikollisten palveluksessa on poliisien lisäksi koko joukko lakimiehiä, kirjanpitäjiä ja jopa atk-asiantuntijoita. Rikollisuus elättää suuren joukon ihmisiä, mutta kun on kerran astunut pois kaidalta polulta, ei voi enää luottaa mihinkään tai kehenkään.

Raakalaiset on yksityisetsivänäkin työskennelleen Don Winslow'n läpimurtoromaani. Pilviparonit on ilmestynyt myöhemmin, mutta sen tapahtumat sijoittuvat aikaan ennen Raakalaisia. On siis makuasia, kummassa järjestyksessä kirjat haluaa lukea. Minä luin ne kronologiseessa järjestyksessä, mikä oli hyvä valinta, koska muutoin jälkimmäinen olisi varmaan jäänyt lukematta. Pilviparoneissakin on väkivaltaisia ja inhottavia kohtauksia, mutta se on ennen kaikkea viihdyttävä seikkailukertomus, jonka ahdistavuutta naseva musta huumori lieventää. Loppuratkaisu on kyllä varsin epäuskottava, mutta onhan päähenkilöt jotenkin pelastettava, jotta he ovat käytettävissä ajallisesti myöhemmässä tarinassa. Sen sijaan Raakalaiset päätyy nopeasti dystooppisiin tunnelmiin. Jossain vaiheessa on pakko lakata laskemasta, kuinka monta huumerikollista tai heidän apuriaan kirjassa on saatu hengiltä. Jääkö ketään ylipäätään henkiin? Ja täytyy selitellä itselle, että kaikki kuoliaaksi kidutetut ovat kuitenkin itse valinneet alansa ja lienevät olleet tietoisia uravalinnan riskeistä. Aivan kuin se mitään oikeuttaisi.

Maailmankuvaltaan nihilistiselle ja Afganistanissa tappamaan tottuneelle Chonille huumesodan todellisuus ei tule yllätyksenä. Sen sijaan Ben joutuu kyseenalaistamaan koko maailmankuvansa ja arvonsa. Ovatko ihmiset sittenkin pohjimmiltaan pahoja ja julmia? Sellaisen käsitys oli alkanut orastaa jo kehitysmaissa työskennellessä. Ja millainen Ben itse on? Tarvittaessa yhtä julma ja väkivaltainen kuin kaikki muutkin? Ovatko yhdysvaltaiset vai meksikolaiset huumerikolliset pahempia raakalaisia?

Kirjat kuvaavat rajaseudun huumesotaa ilmeisen autenttisesti. Tässä sodassa ei ole lopulta voittajia, minkä päähenkilötkin joutuvat karvaasti kokemaan. Winslow ei edes yritä piilottaa yhteiskunnallista kritiikkiään rivien väliin, vaan hän syyttää tilanteesta Yhdysvaltain huumepolitiikkaa. Ensin maa painosti Meksikoa lisäämään oopiumin tuotantoaan. Kun poliittiset tuulet kääntyivät, huumebisnes olisikin pitänyt lopettaa, mikä olisi jättänyt paikalliset maanviljelijät tyhjän päälle. Lopulta valtaan pääsivät keskenään taistelevat rikollisjärjestöt, jotka liittoutuivat milloin minkin viranomaisen kanssa. Huumesota on tappanut kymmeniätuhansia ihmisiä, eikä ole mitään toivoa, että tällä menolla loppuisi. Järjestäytyneiden yhteiskuntien kannalta huumesodassa ei ole mitään järkeä, koska se johtaa vain vallan luisumiseen paikallisten huumekartellien käsiin. Kritiikkiä voi esittää myös romaanikirjallisuudessa, mutta vaikuttaako se mihinkään?

Winslow kirjoittaa inhottavan taitavasti. Vaikka etenkin Chonin moraalissa on toivomisen varaa, päähenkilökolmikkoon ei voi olla kiintymättä. Heidän ahdinkonsa ja etenkin Raakalaisten toivoton maailmankuva jättää jälkeensä murheellisen ja voimattoman olon.


Don Winslow: 

Raakalaiset (Like, 2011), alkuteos Savages (2010), suom. Ilkka Salmenpohja
Pilviparonit (Like 2012), alkuteos Kings of Cool (2012), suom. Ilkka Salmenpohja