Eeva Tenhunen: Hyvän tytön hautajaiset

No nyt sitten luin Hyvän tytön hautajaiset, josta kirjoitin jo edellisessä päivityksessä. Siinä ei sinänsä ole mitään ihmeellistä, koska luen kirjan kuitenkin noin kerran vuodessa ja olen aikonut esitelläkin sen yhtenä kaikkien aikojen suosikeistani. Kirja on dekkari, mutta kuten Eeva Tenhusen kirjat muutenkin, se on myös paljon muuta. Joka lukukerralla voi nauttia tarinan lisäksi muun muassa intertekstuaalisista viittauksista, jotka paljastavat, että dekkarikirjailijakin voi pitää lukijaa sivistyneenä ihmisenä.

Päähenkilö, lehtori ja kirjailija Liisa Halla saa kesän korvalla samassa postissa kolme kirjettä pienestä kirkonkylästä, jossa hän on muutama vuosi aikaisemmin työskennellyt äidinkielen opettajan sijaisena. Kirjeissä pyydetään apua hänen mieheltään Martilta, joka on poliisi. Kirkonkylän lukion tähtioppilas Erica Kanerva on kuollut luokkaretkellä, eivätkä tytön äiti, ystävätär ja opettaja usko poliisin tulkintaan, itsemurhaan. Tarina avautuu vähitellen takautumien kautta, joissa sitä kertovat Liisan ja Martin lisäksi Erican paras ystävä ja ottosisar Caro (jonka ponnisteluja Intia-aiheisen aineen kirjoittamiseksi pääsimme seuraamaan edellisessä tekstissä). Martti puolisoineen osallistuu Erican hautajaisiin eräänlaisena kaksoisagenttina, joka esittää hautajaisvierasta esittävää rikospoliisia, jotta omaiset rauhoittuisivat. Jotain selviääkin, mutta samalla tulee lisää vainajia.

Hyvän tytön hautajaiset on erinomainen kirja, mutta tarinassa on inhottavatkin puolensa, jotka ovat vaivanneet minua siitä lähtien, kun luin kirjan ensimmäisen kerran hyvin nuorena. Kirja on aivan kauhean kyyninen. Siinä on aivan liikaa epäoikeudenmukaisuutta ja sattumanvaraisuutta, jotta oikeus tuntuisi voittavan. Yksi jos toinenkin henkilö joutuu kantamaan syyllisyyttä teoistaan ja laiminlyönneistään. Loppuun asti on epäselvää, kuka on syyllinen ja vastuussa mistäkin. Periaatteessa hyvät ihmiset tekevät pahoja asioita ihan vain inhimillisyyttään. Pahoille ei käy oikein mitenkään - paitsi että päähenkilöiden vastenmielisyys tekopyhyyttä ja pahantahtoisuutta kohtaan ei jää arvailujen varaan. Nimensä mukaisesti kirja kuvaa kilttien tyttöjen ja naisten kohtaloa aika masentavana.

Tiedättehän - ensin tyttöjen odotetaan olevan kilttejä ja menestyvän koulussa. Sitten heitä syyllistetään, koska he hyvien arvosanojensa vuoksi vievät pojille kuuluvat opiskelupaikat. Kun opinnot on suoritettu mallikkaasti, kiltit tytöt (ja pojat) saavat huomata, että olisi mieluummin kannattanut käyttää aika ainejärjestöbileissä ryypiskelyyn, koska niissä hankituilla kontakteilla todelliset asemat jaetaan.

Romaanin tapahtumat sijoittuvat vieläpä 1970-luvulle ja pieneen vanhoilliseen kirkonkylään. Miljöö tuntuu jo lähtökohtaisesti aivan vieraalta, kun olen itse ehtinyt syntymään vasta 80-luvun puolella paljon vapaamielisemmässä yhteiskunnassa. Yhteisön paine ahdistaa kilttejä tyttöjä ja naisia, jotka kuitenkin myös kapinoivat ja jouduttavat siten omaa tuhoaan. Yksi kilteistä on 17-vuotias Erica, joka on lahjakas ja viehättävä mutta myös äitinsä kunnianhimon välikappale, joka suhteessa täydellinen tytär. Caro on kuin hänen vastakohtansa. Kun hän ei kiltteydellä pysty voittamaan ylivoimaista Ericaa, hän yrittää päinvastaista. Ericallakin on kuitenkin salainen puolensa ja hänen kapinansa on tuhoisampaa kuin Caron riekkuminen. Muistan vielä erinomaisesti sen ahtaan karsinan, johon minut kilttinä tyttönä tungettiin siitä riippumatta, halusinko tai mahduinko sinne mitenkään. Onneksi pelastauduin yliopistoon vieraalle paikkakunnalle ja oman tilan ja tahdon etsimisen seuraukset jäivät suht harmittomiksi. Tiedän omasta tuttavapiiristäni toisenlaisiakin kohtaloita.

Toinen tuhoon tuomittu kiltti tyttö on äidinkielen opettaja Aune, papintytär, johon on juurrutettu syyttävä omatunto. Häntä kuvataan pohjimmiltaan hyvänä ihmisenä, joka ei aidosti halua pahoittaa lähimmäistensä mieltä edes silloin, kun nämä ovat täysin kohtuuttomia häntä kohtaan. Hän on jäänyt naimattomaksi, mikä ei häntä itseään haittaa, mutta vanhapiikalehtorin asema kyläyhteisössä on onneton - ei ole väliä, kuinka hyväsydäminen, tyylikäs tai sivistynyt tämä on. Lopulta Aune päättää ottaa omansa takaisin ja saakin uudella määrätietoisuudellaan osakseen enemmän arvostusta kuin koskaan ennen. Mutta kaikella on hintansa, joka näyttää olevan entisille kilteille paljon kovempi kun alusta asti röyhkeille.

Kirjan sanoma on ehkä synkähkö, mutta siinä on myös huumoria. Jo teininä osasin arvostaa sitä, että romaanin päähenkilö voi olla arkipäiväinen, pulleahko naisihminen, joka joutuu hautajaisissa ahtautumaan pieneksi käyneeseen mustaan pukuun. Kellepä ei olisi joskus sattunut sellaista. Tarinassa sivuhenkilönä vilahtaa myös eräs lähisukulaiseni, nimettömänä mutta täysin tunnistettavasti.


Eeva Tenhunen: Hyvän hautajaiset (WSOY 1978)

Louis Bromfield: Sateet tulivat

"Maa joka minua kiinnostaa" Caro riipusti paperin yläreunaan unohtaen taas kerran laskea Aunen määräämät viisi ruutua marginaaliksi. Hän veti tarmokkaan viivan otsikon alle. Viivottimella se olisi tietysti pitänyt vetää, mutta kun viivotin oli jäänyt matikanluokkaan. 

"Viime aikoina eksoottinen Intia on yhä enemmän alkanut kiinnostaa meitä kylmän Pohjolan asukkaita", Caro kirjoitti nopeasti ja pysähtyi sitten vetämään henkeä. ("Lattea alku" Aune olisi merkinnyt liian kapeaksi jääneeseen marginaaliin - jolleivät seitsemännen been kevään viimeiset aineet olosuhteiden pakosta olisi jääneet korjaamatta.) 

"Minäkin olen usein miettinyt mielessäni miltä tuntuisi osallistua jonkun Rahmaburan maharadjan järjestämään jännittävään tiikerinmetsästyssafariin..." 

Vai tehtiinkö safareja vain Afrikassa? Ehkä oli parempi sanoa sitä pelkästään metsästykseksi.  

Ainakin Caro tällä kertaa tiesi mistä puhui. Viimeksi hän oli lainannut kirjastosta Sateet tulivat -romaanin, lukenut ensimmäisen osan melkein loppuun - ja pitänyt siitä. 

Kellon soittoon mennessä hän oli onnistunut tukahduttamaan terveen järjen äänen - joka itsepintaisesti intti että kelvatakseen ylioppilastutkintolautakunnalle (ja Aunelle) aineen olisi temppelitanssijattarien ja kuunvalaisemien marmoripalatsien sijasta pitänyt keskittyä liikaväestöongelmiin ja Intian ja Kiinan suhteisiin - ja suorastaan nautti kirjoittamisesta.

Tämä pitkähkö katkelma lukiolaistytön pohdinnoista äidinkielen aineen äärellä on peräisin Eeva Tenhusen dekkarista Hyvän tytön hautajaiset (1978). Se oli myös ainoa, mitä tiesin Sateet tulivat -romaanista ennen kuin se sattumalta osui silmiin kirjaston hyllyssä. Tämä ei ole ainut kirja, jonka olen Eeva Tenhusen dekkarien innottamana lukenut - muita ovat muun muassa Bunyanin Kristityn vaellus ja koko joukko Fredmanin epistoloita. Dekkarillakin voi olla monta funktiota. Joka tapauksessa oli vaihteeksi hauskaa lukea kirjaa, josta ei ollut mitään ennakkokäsitystä, kun kirjaston kappaleessa ei takakansitekstiäkään ollut.

Raotan salaperäisyyden verhoa. Sateet tulivat on sekoitus viihderomaania, häpeilemätöntä orientalismia ja poliittista agendaa. Orientalismilla tarkoitan ajattelutapaa, jonka mukaan itämaiden asukkaat ovat perustavalla tavalla erilaisia kuin länsimaalaiset. Kirjassa Intiaa sekä ihannoidaan että halveksitaan suhteessa siirtomaaisäntien ajatteluun.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1936 ja (kuvitteelliseen?) Rantsipurin maakuntaan, jota hallitsevat vanha maharadza ja hänen puolisonsa maharani. Eletään siirtomaavallan iltaruskoa. On selvää, että vanhan ja turmeltuneen Euroopan on väistyttävä Intiasta, jonka odotetaan nousevan uuteen ylpeyden aikaan. Romaanin päähenkilöitä on ryhmä uudistusmielisiä eurooppalaisia, amerikkalaisia ja intialaisia, jotka pyrkivät edistyksellisen hallitsijaparin johdolla karsimaan maakunnasta köyhyyden, eriarvoisuuden ja taikauskon. Toisenlaisiakin henkilöitä pitkässä ja monipolvisessa tarinassa on: vanhaa järjestelmää kannattavia intialaisia typeryksiä, tekopyhiä lähetyssaarnaajia ja turmeltuneita siirtomaavallan edustajia, jotka eivät ole "kiinnostuneita Intiasta" vaan omasta edustaan.

Kirjan poliittinen julistus suuntautuu yhteiskunnallista eriarvoisuutta vastaan. Sitä ovat niin Intian kastijärjestelmä kuin Englannin luokkayhteiskuntakin. Tarinan hyvikset kritisoivat myös sukupuolten epätasa-arvoa ja rotuennakkoluuloja. Toisaalta päähenkilöidensä suulla kirjailija esittää varsin mustavalkoisia mielipiteitä siitä, millaisia eri etnisiin ryhmiin kuuluvat ihmiset ovat. Vaikka kaikki hyvikset ovat Intian asialla, intialaisia, erityisesti hinduja, kuvataan lapsenomaisiksi, alituisen taikauskoisen kauhun vallassa eläviksi olennoiksi, jotka eivät surkeimmillaan juuri apinoista eroa. Heidänkin alapuolellaan ovat vuoriston alkuasukkaat, villit ryöstelijät. He ovat melkein yhtä kauheita kuin intiaanit, joita vastaan joidenkin päähenkilöiden esi-isät ovat Amerikassa taistelleet. Erityisen kurja käsitys hyviksillä on vanhoillisista hinduista. Myös kristittyjen ahdasmielisyys ja tekopyhyys saa kyytiä, kun taas "muhamettilaisuutta" kuvataan maanläheisenä ja edistyksellisenä  uskonnon muotona. Kirjassa kuvataan myös luonnon ja teknologian taistelua, ja pitkään on epäselvää, kumpi pääsee voitolle. Kauan odotetut sateet nimittäin alkavat. Toisaalta ne tekevät maasta taas hedelmällisen, toisaalta ne saavat aikaan tulvia ja muita vitsauksia, jotka asettavat päähenkilöt koetukselle. Ei liene suurta ylitulkintaa väittää, että samalla taistelua käydään intialaisen tunteellisuuden ja järkiperäisen eurooppalaisuuden välillä.

Poliittinen paatos ei lisää tämänkään romaanin taiteellisia ansioita vaan päinvastoin tuskastuttaa lukijan. Vaikka kirja ei olekaan mielestäni mikään kaunokirjallinen mestariteos, siinä on onneksi myös ansioita, jotka peittävät alleen epäonnistumaan tuomitun poliittisen julistuksen. Orientalismista huolimatta kirjan kuvaus Intian väreistä, äänistä, tuoksuista ja kielten ja kansojen sekamelskasta sekä päähenkilöiden mielissä myllertävistä kielletyistä tunteista on lumoava. Eniten pidän muutamasta eurooppalaisesta päähenkilöstä, joilla on sekä hyviä että huonoja ominaisuuksia. Intialaiset kuvataan kirjassa liian karikatyyrimaisesti, jotta hahmot olisivat oikein uskottavia tai samaistumiskelpoisia. Luettuani kirjaa lähes kuukauden jäin kaipaamaan henkilöitä, jotka olivat jo tulleet tutuiksi ja joiden elämän uusia käänteitä olin monen viikon ajan tottunut jännittämään.

Viihderomaanina kirja siis onnistuu. Se on myös jännittävää ajankuvaa - kertoohan se omasta kirjoittamisajastaan 1930-luvulla (ensimmäinen suomennettu painoskin jo vuodelta 1940). Eurooppalaisilla on taustallaan maailmansodan kauhut ja illuusioiden menettäminen. He tuntevat itsensä väsyneiksi ja kyllästyneiksi. Koko maanosa joutuu heidän odotustensa mukaan ennen pitkää väistymään nousevien kansakuntien tieltä. Tavallaanhan niin on käynytkin, kun Intia noin kymmenen vuotta kirjan tapahtumien jälkeen todella itsenäistyi ja on nykyään yksi maailmantalouden mahdeista. Eurooppa puolestaan joutui uuteen maailmansotaan, josta ei vuonna 1936 vielä mitään aavistetu.

Ehdottomasti Sateet tulivat kannatti lukea. Pitäisi etsiä kirjastosta enemmänkin kirjoja, joista ei tiedä ennalta mitään.


Louis Bromfield: Sateet tulivat (Suuri suomalainen kirjakerho 1970)
Alkuteos: The Rains Came (1937), suom. Helvi Vasara

Eeva Tenhunen: Rakas perhe

Lupasin esitellä tarkemmin suosikkiromaanejani, vaikkei kukaan sitä pyytänytkään. Saamanne pitää.

Eeva Tenhunen kirjoitti enimmäkseen dekkareita. Rakas perhe on kuitenkin kirjeromaani. Siihen kuuluu 20 kirjettä, jotka päähenkilö Tuuli kirjoitti opiskeluaikanaan kotiinsa. Vuosien kuluttua hän päättää antaa ne selityksillä varustettuina 23-vuotislahjaksi tyttärentyttärelleen, jotta tämä saisi niiden kautta yhteyden mummuunsa 23-vuotiaana. Tuuli epäilee, että tyttärentyttären saavuttaessa tuon iän hän olisi jo elämänohjeita jakeleva, menneisyyttä ihannoiva harmaahapsi.

Romaanin tapahtumat sijoittuva 1960-luvun alun Turkuun, missä Tuuli on auskultoimassa. Perheelleen hän kirjoittaa säännöllisesti kommelluksistaan - paitsi niistä, jotka ovat vakavia kirjeessä kerrottaviksi. Niitä varten tarvitaan tyttärentyttärelle osoitetut selitykset. Tuulin perhe on sellainen, että jossain muussa romaanissa päähenkilö tarvitsisi pitkän terapian toipuakseen lapsuudenkokemuksistaan. Rakas perhe on kuitenkin sävyltään kevyt, joten ilmeisesti Tuuli on selvinnyt yllättävän hyvin omituisesta kasvuympäristöstään. Tuulin isä on kirjailija, joka luotaa mestarillisesti ihmismieltä niukkaeleisissä romaaneissaan. Kotioloissa hän on täysin piittaamaton hirviö, joka muun muassa pettää vaimoaan. Vaimo puolestaan huokaa ja tunkee karanneita suortuvia nutturaansa. Hänkin on taiteilija, mutta joutuu elättämään perheen työskentelemällä epäpätevänä piirrustuksenopettajana itäsuomalaisen pikkukaupungin oppikoulussa.

Myös Tuuli on saanut oman osansa isän mielivallasta. Perheeseen on ennen häntä syntynyt neljä tytärtä (ja vielä yksi Tuulin jälkeen), mikä on sovinisti-isälle järkytys. Hänhän on päättänyt kasvattaa pojasta seuraajan itselleen. Kun poikaa ei ala kuulua, Tuulista aletaan tehdä kirjailijaa. Isän mielestä kasvatus tukahduttaisi tulevan neron luovuuden, joten Tuulille ei aseteta mitään rajoja vaan häntä päinvastoin kannustetaan tekemään nenäkkäitä huomautuksia vanhemmille ihmisille. Ihmeen tasapainoinen ja hyvin käyttäytyvä hänestä kuitenkin kasvaa, mutta hän itse kokee lapsuuden rajattomuuden aiheuttaneen turvattomuuden tunnetta. Hän pyrkii kuuliaisesti kirjailijan uralle, mutta realistina hän toteaa, ettei naisena voi ottaa itselleen vaimoa elättämään. Siksi on hankittava kunnon ammatti, äidinkielen opettaja, mikä saa hänen isänsä raivostumaan.

Tuuli on siis päätynyt Turkuun, missä hänen on tarkoitus auskultoida ja viimeistellä samalla gradu. Kirjeissään hän kuvaa elämää normaalikoulussa, yliopistolla ja värikkäässä ystäväpiirissä. Minun on helppo samaistua Tuulin hahmoon - hän kun aina sanoo ja tekee ennen kuin ajattelee. Hänellä on myös vilkas mielikuvitus, joka sekoittuu todellisiin tapahtumiin ja johtaa toinen toistaan huvittavimpiin kommelluksiin. Meno on kuin klassisista tyttökirjoista. Tuuli on romanttinen luonne, joka rakastuu helposti: teini-ikäisenä muun muassa Lorenzo de'Mediciin ja Goetheen ja sittemmin erinäisiin jokseenkin yhtä saavuttamattomiin miehiin.

Nyt Tuuli tuntuu 23-vuotiaana kauhean nuorelta elämänsä isojen päätösten äärellä, mutta toden totta, enpä ollut itsekään kuin 24-vuotias maisteriksi valmistuessani. Siitä tuntuu olevan jo ikuisuus.

60-luvun yliopistomaailma tuntuu aivan toisenlaiselta kuin oman aikani. Se vaikuttaa kankealta ja hierarkkiselta. Kaikkia ehdottomasti teititellään - auskultanttejakin kutsutaan maistereiksi, vaikkeivat he vielä ole valmistuneet. Talon tapa vaatii. Ohjaavat opettajat ovat tohtoreita tai ainakin rouvia. Kaikilla on vankka yleissivistys, klassikot on luettu ja niistä keskustellaan luontevasti. Toisaalta kirjallisuuden kaanon vaikuttaa kapeammalta kuin nykyään. Ero korkean ja matalan välillä on selvä, ja oppikoulun harjoitustunneilla kirjallisuudesta keskustellaan opettajan johdolla. Tuntisuunnitelmiin kirjoitetaan valmiiksi oppilaiden vastauksetkin.

Omilta kouluvuosiltani en muista, että luokassa olisi kertaakaan keskusteltu kirjallisuudesta. Tosin meidän luokkaamme olisi ollut jokseenkin mahdotonta saada keskustelemaan yhtään mistään. Kirjoja kyllä luettiin ja niistä kirjoitettiin essee toisensa jälkeen. Mitään tämänkaltaista ei kuitenkaan ollut edes lukiossa.

"Harmian seitsemännessä luetaan tätä nykyä Leinoa ja Saarikoskea, vertaillen.

Eilen siellä analysoitiin Koutaa. Ja ne kiistelivät ankarasti siitä, merkitäänkö tauluun ELÄMÄN TASO ja  ELÄMÄN ULKOPUOLELLA OLEVA TASO. Vai mahdollisesti IHMISEN TIEDOSSA OLEVA ja IHMISTIEDON ULKOPUOLELLE JÄÄVÄ TASO. Tähtioppilas Sauramo kertakaikkiaan kiihtyi, koska ei hyväksynyt ilmaisua TUNTEMATON MUOTO; hänen käsityksensä mukaan on mahdotonta puhua muodosta tuntemattomassa."

Kieltämättä Eeva Tenhusen kirjat muokkasivat aikanaan käsityksiäni sekä lukiossa että yliopistossa opiskelusta. Erityisesti lukio oli minulle pettymys, koska olisin juuri siinä iässä kaivannut korkealentoisia keskusteluja. Sitten vain opeteltiin "arvaamaan oikein ylioppilaskirjoituksissa", kuten viisas saksanopettajamme muotoili. Metafysiikalle ei juuri ollut sijaa.

Minua viehättää myös kohtaus, jossa Tuuli näpäyttää harjoitustunnin kritiikissä hävyttömästi tähtiauskua, josta toveripiirissä ei juuri pidetä.

"Nostin nokkani entistä pystympään ja sanoin väsähtäneen syvällisellä äänellä:

- Useimmat Bellmanin viisut ovat kaikkea muuta kuin hilpeitä kapakkaviisuja. Taustalla vaanii aina viikatemies. Vaikkapa Fredmanin 30. epistola. Miten se nyt alkaakaan? (Ja sitten - täysin häikäilemättömästi - päästelin suustani sen ainoan Bellman-sitaatin, jonka osasin ulkoa.)

Drick ur ditt glass - se, döden på dig väntar,
Slipar sitt svärd och vid din tröskel står!
Blif ej förskräckt: han blott på grafdörrn gläntar,
Slår den igen - kanske än på ett år.

Täydellinen menestys. Vilpittömän ihailevia katseita muilta kuulijoilta. Maisteri Alanne synkistyi ihan silmissä."

Tuulin Bellman-tuntemus on peräisin Maria Langin dekkarista Se döden på dig väntar, jossa runoa siteerataan...

Kuten Eeva Tenhusen dekkaritkin, Rakas perhe vilisee kaunokirjallisia viittauksia. Luin kirjan ensimmäisen kerran varsin nuorena, eikä intertekstuaalisuus haitannut silloinkaan yhtään, vaikka en useimpia viittauksia ymmärtänytkään. Nykyään ne tuottavat ihan erilaista oivaltamisen iloa. Olen romaanin ansiosta innostunut lukemaankin muun muassa edellä siteerattua Bellmania.

Rakas perhe on täydellinen viihderomaani, mutta samanaikaisesti se on sivistynyt ja ajatuksia kutkuttava, monitasoinen kertomus, jonka jaksaa lukea aina ja aina uudestaan.


Eeva Tenhunen: Rakas perhe (WSOY 1982)

Yrjö Jylhä: Risti lumessa

Yrjö Jylhä: Risti lumessa (Otava 1936)

Siihen on syynsä, että yksittäiset runot ovat tunnetumpia kuin kokonaiset kokoelmat, aivan kuin hittibiisitkin muistetaan, vaikka valtaosa bändin muusta tuotannosta vaipuisi unhoon. Yrjö Jylhän Kiirastuli (1941) on toki yhtä hittisadetta, mutta Risti lumessa -kokoelmassa parhaat runot ovat ilman muuta ne tunnetuimmat, jotka ovat jääneet elämään. Muut ovat enimmäkseen tasoa "ihan kiva".

Kokoelman kuuluisin runo on epäilemättä Häätanhu, jonka tulkinta herättää yllättävän paljon tunteita siihen nähden, kuinka ilmeiseltä se tuntuu ainakin sen jälkeen, kun on kuullut oikean vastauksen. Muistan kyllä itsekin ihmetelleeni runoa, kun tutuistuin siihen ensimmäisen kerran Eeva Tenhusen Hyvän tytön hautajaiset -romaanissa.

Jos pitäisi valita yksi suosikkiruno, tällä hetkellä se olisi luultavasti Vaelluslaulu, kokoelman viimeinen runo. Sen takia hainkin tämän kirjan kirjastosta. Koska tekijänoikeuslaki kieltää kokonaisten runojen siteeraamisen, kehoitan käyttämään googlea. Miksi juuri tämä runo? "Taa vuorten, taa vuorten, taa kevätmetsäin nuorten" - retkeilyn harrastajan näkökulmasta ei ole paljonkaan lisättävää. Jylhän runomitta soljuu eteenpäin luontokohteesta toiseen, ja maiseman yllä leijuu kohtalokkuus, sillä kuolema kopistelee kulkijan kantapäillä keskellä heräävää alkukesääkin.

Kokoelman runoissa hellitään uhmakkaita soturifantasioita ja jonkin rajan takana on sorrettu heimokansa. Synnyinmaakin sairastaa, ja sen kimpussa ovat puoskarit. Runojen teemat olisi - liian - helppo yhdistää joihinkin 30-luvulla vallinneisiin aatteisiin. Aatepuolella eniten hämmentää kuitenkin Aatemarssi.

Ihanteita me saimme ja uskon

joka viirimme puhtaana voittoon vie, 

me näämme, me vain, ajan ruskon, 

vain meillä on oikea tie.

Ja toisaalla:

Pois petturit, kyyt, sisiliskot,

pois altamme aatteet muut.

Ainoan oikean aatteen tarkempi sisältö jää kuitenkin hämäräksi. Onko tämä nyt ihan ironiaa ja pilkantekoa? Onhan? Ja mitä pahaa on sisisliskoissa? Ironiana runo kolahtaisi edelleen moneen kohteeseen - mitä väliä aatteen sisällöllä, kunhan saa hengata oikeamielisessä seurassa.

Risti lumessa  on kyllä sangen pateettinen kokonaisuus. On reipasta retkimieltä, pompöösiä luontokuvausta, liehuvia lippuja ja hämmentävää huumoria. On tästä silti vielä yllättävän pitkä matka Kiirastulen kypsiin ja monitahoisiin sotakohtaloihin.