keskiviikko 15. heinäkuuta 2015

Kalle Blomkvist


Suosikkisarja jatkuu. Vuorossa on Astrid Lindgrenin Kalle Blomkvist -trilogia. Lindgren tunnetaan parhaiten lastenkirjoistaan, mutta tämä sarja on suunnattu arviolta yläkouluikäisille nuorille. Ensimmäisellä kerralla kirjoja lukiessani olin vielä sen verran pieni, että meillä juhlittiin joko minun tai sisareni syntymäpäivää. Talo oli täynnä lapsia, ja leikimme piilosta. Suostuin koko ajan vapaaehtoiseksi etsijäksi, koska muiden etsiessä piilopaikkoja saatoin käyttää ajan hyväkseni ja lukea Kalle Blomkvistin seikkailuista. Sittemmin olen lukenut nämä kirjat lähes joka vuosi kypsään aikuisuuteen asti, eli ne todellakin puhuttelevat myös aikuista.

Kalle Blomkvist rakastaa yli kaiken salapoliisiromaaneja ja haaveilee salapoliisin työstä. Hänen isänsä tahtoisi hänen jatkavan sekatavarakauppaa. Mutta mitäpä kauppiaan ura olisi verrattuna salapoliisin jännittävään elämään! Harmikseen Kalle sattuu elämään rauhallisessa ruotsalaisessa pikkukaupungissa, jossa ainoa rikos miesmuistiin on juovuksissa tehty kolehtivarkaus ja tuolloinkin varas palautti rahat heti selvittyään. Kalle pääsee selvittämään rikoksia ainoastaan mielikuvituksessa, jossa hän ei ole nuori poika vaan jo varttunut ja elämää nähnyt mies. Hän kadehtii kirjallisia esikuviaan, jotka saavat tehdä työtään Lontoon tai Chicagon vaarallisilla syrjäkujilla ja saavat myös yhteiskunnalta ansaitsemansa tunnustuksen sankaruudestaan rikollisuuden vastaisessa taistelussa. Kotikaupungissa kaikki vain nauravat Kallen haaveille. Hän tekee kuitenkin ahkerasti havaintoja mahdollisista rikollisista. Kun lopulta alkaa tapahtua, havainnot ja salapoliisintaidot tulevat tarpeeseen.

Salapoliisijuoni hallitsee etenkin kahta ensimmäistä kirjaa. Kolmannessa haaveet ovat jo jääneet hieman taka-alalle ja nuoret joutuvat tekemisiin rikollisten kanssa lähinnä sattumalta. Toinen jatkuva juoni on Ruusujen sota, Englannin historiasta innoituksensa saanut leikki. (Ilman Lindgreniä olisin tuskin koskaan kuullutkaan kyseisestä sodasta. Ei meille tällaista koulussa opetettu eikä edes yliopistossa.) Valkoiseen Ruusuun kuuluvat Kalle ja hänen ystävänsä Anders ja Eva-Lotta. Punaiseen Ruusuun kuuluvat Sixten, Benka ja Jonte, jotka ovat leikissä pahimpia vihollisia mutta muuten parhaita ystäviä. Leikki on jatkunut jo monta kesää. Kun koulut alkavat, se nimittäin jää aina tauolle. Ruusujen sodassa joukkueet pyrkivät parhaansa mukaan ärsyttämään toisiaan, varastamaan toistensa salaisia papereita ja kamppailemaan Valtakiven omistuksesta. Leikkiin kuuluu tappeluita, hurjia takaa-ajoja pitkin kaupungin öisiä katuja ja erilaisten arvoitusten selvittämistä. Valkoisten suurin salaisuus on ryövärikieli, jonka Eva-Lotan isä on opettanut tyttärelleen ja tämän tovereille. Kirjat ovat leikin ylistystä, ja leikissä opituilla taidoilla pärjätään myös tositilanteessa roistoja vastaan.

Nuorten kesälomat ovat ihanaa vapauden aikaa. On joitakin velvollisuuksia, kuten vanhempien liikkeissä auttelu, mutta suurimman osan ajasta nuoret juoksentelevat paljain jaloin pitkin kaupunkia ja lähiseudun auringon polttamia nurmikoita. Kukaan ei vahdi eikä vartioi. Toisaalta pikkukaupunki onkin idylli, jossa kukaan ei oleta voivan tapahtua mitään pahaa. Kirjojen tapahtumat sijoittuvat 1940-luvun loppupuolelle. Toinen maailmansota on juuri päättynyt, mutta eipä se ole juuri ruotsalaisten lasten ja nuorten elämään muutenkaan vaikuttanut. Ainoastaan viimeisessä kirjassa uuden sodan uhka tulee esiin ja silloinkin vain viittauksenomaisesti. Pikkukaupungissa kaikki on turvallista ja tylsää. Eletään varsinaisessa yhtenäiskulttuurissa, jossa kaikki syövät ja nukkuvat samaan aikaan ja muutenkin on itsestään selvää, kuinka kunnon ihmiset elävät. Edes luokkaerot eivät häiritse idylliä. Kummassakin Ruusujen sodan joukkueessa on kaksi porvarillisen perheen lasta ja yksi työläiskodin kasvatti. Valkoisissa suutarin poika Anders on peräti joukon johtaja.

Kirjat kertovat kolmesta (ilmeisesti) peräkkäisestä kesälomasta. Ensimmäisessä tarinassa nuoret ovat noin 12-vuotiaita eli murrosiän kynnyksellä ja toki vanhenevat vuosi vuodelta. He ovat kuitenkin nykynuoriin verrattuna todella lapsia ja leikkivät täysillä yläkouluikäisinäkin. Kuitenkin etenkin pojat osaavat paljon sellaisia asioita, joita nykynuoret tuskin osaavat ainakaan noin itsestäänselvästi. Kalle esimerkiksi ajaa moottoripyörällä ja käyttää radiolaitteita, tuosta vain, ilman harjoitusta. Pojilla on tietenkin aina mukana linkkuveitsi, jolla voi tehdä vaikka mitä. Kalle tekee rikosteknisiä tutkimuksia omilla kemistinvälineillään. Olivatko 40-luvun nuoret oikeasti näin näppäriä? Johtuiko se siitä, ettei heidän peräänsä juuri katsottu vaan kaikkea saattoi kokeilla ilman valvontaa? Muistan kyllä isän isoveljien kertoneen, että he esimerkiksi valmistivat dynamiittia tuonikäisinä.

Toisin kuin henkilöiden iästä voisi ajatella, nuorten seksuaalisuus puuttuu täysin kirjoista. Kalle ja Anders ovat toki kuollakseen ihastuneita Eva-Lottaan, mutta se on lapsen ihastusta, johon ei liity ainakaan tietoista seksuaalista tunnetta. Miksi Lindgren on halunnut kuvata päähenkilöitään niin viattomina? Luultavasti hormonit hyrräsivät tuossa iässä 40-luvullakin. Jos ei voinut suoraan puhua, olisi voinut vihjata, mutta ei näissä kirjoissa ole edes vihjauksia. Toisaalta eipä niitä tarinassa tarvitakaan.

Mielestäni kirjat kertovat silti aikuistumisesta. Rikoksia ratkoessaan nuoret joutuvat tekemisiin pahojen asioiden kanssa. Ne ovat aivan jotain muuta kuin salapoliisiromaanien kuvitteelliset rikokset. Yksi merkki aikuistumisesta on Kallen siirtyminen pois mielikuvitusmaailmasta. Kahdessa ensimmäisessä kirjassa hänen leikissään on mukana kuvitteellinen nuori ihailija, eräänlainen tohtori Watson, joka auliisti kiittelee hänen ponnistuksiaan ihmiskunnan eteen. Kalle mestarietsivän lopussa tämä hahmo kuitenkin haihtuu kesäyöhön eikä enää palaa. Minusta kohtaus on ollut aina ahdistava. Tarkoittaako aikuistuminen sitä, ettei enää voi haaveilla? Muistan myös sisareni kokeneen kohtauksen samalla tavalla.

Ryöstetyn Rasmuksen alussa nuoret vielä leikkivät Ruusujen sotaa aivan kuin ennenkin. Ei voi olla ajattelematta, että he leikkivät sitä viattomina viimeisen kerran, ennen kuin yllättävät tapahtumat taas kerran lopettavat leikin. Tapahtumien jälkeen leikki ei voi enää jatkua samanlaisina kuin ennen. Muutenkin Ryöstetyssä Rasmuksessa on mielestäni jotain surullista. Päähenkilöt muuttuvat, etenkin Eva-Lotta. Kahdessa ensimmäisessä kirjassa hän on peppipitkätossumainen rämäpää, joka leikkii samoja leikkejä kuin pojat. Minustakin poikien leikit ovat olleet aina hauskempia kuin tyttöjen leikit, joten olen aina tuntenut sympatiaa häntä kohtaan. Kun nuorten täytyy ottaa vastuu pienestä Rasmuksesta, Eva-Lotta herää sovinnaisempaan tyttöyteen ja naiseuteen, johon kuuluu luonnostaan hoivaaminen. Pojat eivät koe tällaista muutosta. Ryöstetyssä Rasmuksessa on hienoja ja syvällisiä, yhteiskunnallisestikin puhuttelevia teemoja, mutta jotenkin tarina on jo mennyt pilalle ja menettänyt kirkkaimman hohtonsa. Aikuistuminen on kuitenkin aika tylsää.


Astrid Lindgren:

Yksityisetsivä Kalle Blomkvist (WSOY 1948), alkuteos Mästerdetektiven Blomkvist (1946), suom. Laila Järvinen

Kalle mestarietsivä (WSOY 1953), alkuteos Mästerdetektiven Blomkvist lever farligt (1951), suom. Laila Järvinen

Ryöstetty Rasmus ja mestarietsivä (WSOY 1954), alkuteos Kalle Blomkvist och Rasmus (1953), suom. Laila Järvinen

maanantai 13. heinäkuuta 2015

Matti Laine: Ammattilainen & Pahojen miesten seura

Mikä rikollisuudessa kiehtoo? Täytyyhän jokin syy olla, kun rikoskirjallisuus on niin suosittua kuin se on. Onneksi kaikesta ei tarvitse ottaa itse selvää, vaan ihmiselämän tummempiin puoliin voi tutustua mielikuvitusmatkoilla viihdyttävän kirjallisuuden parissa. Kirjallisuuden ja mielikuvituksen kautta voi kulkea sellaisissa maailmoissa, jotka kiinnostavat mutta joista on parempi pysyä loitolla oikeassa elämässä. Tätä mietiskelin lukiessani viikonlopun aikana pari Matti Laineen jännäriä. Niissä kuvataan maailmaa, joka on selvästi mielikuvituksen tuotetta. Siksi siihen voi sukeltaa ilman kohtuutonta ahdistuksen tunnetta. Maailma on kuitenkin niin uskottava, että siihen on helppo eläytyä.

Näistä kahdesta kirjasta Ammattilainen on kevyempi ja mielestäni myös parempi. Tarina etenee vauhdikkasti hullunkurisesta ja jännittävästä sattumuksesta toiseen. Myös päähenkilöistä on helppo pitää. Severi Junes on helsinkiläinen viihdealan ammattilainen, joka ei varsinaisesti ole rikollinen mutta rappiolle joutunut kuitenkin. Hän on kuitenkin sanavalmis ja pystyvä ihminen, kun sille päälle sattuu. Hän harrastaa lukemistakin. Tällaisia sympaattisia renttujahan on rikoskirjallisuus pullollaan, mutta mikäpä siinä, mielellään tällaisista henkilölistä lukee. Oikeassa elämässä en olisi ehkä niin innostunut.

Severi eli Seve joutuu rikollisten kanssa tekemisiin lähinnä vahingossa. Myös portugalilainen palkkatappaja Henrique Cabra tahtoisi jo elää rauhaisaa elämää mielitiettynsä kanssa. Kymmenen vuoden tauon jälkeen tulee kuitenkin vielä yksi keikka, ehkä se viimeinen. Se lähettää hänet kaukaiseen Suomeen, jonka talvi herättää lissabonilaisessa ihmetystä. Lukiessa kävi kyllä mielessä, kuinka uskottava tällainen juonenkäänne on. Olisiko tarina toiminut ilmankin? Toki menneisyyden haamuja on vaikeampi upottaa puhtaasti suomalaiseen kontekstiin. Siitä pitkä rauhanaika ja hyvinvointiyhteiskunta pitää huolen. Onko tarkoituksena päästä vain ihmettelemään suomalaista elämänmenoa muka ulkopuolisin silmin? Suomalaisiahan aina kiinnostaa, mitä muut meistä ajattelevat. Vaikka portugalilainen päähenkilö tuntuu hiukan irralliselta, tarina itse toimii mainiosti ja päähenkilöiden reitit leikkaavat toisiaan sopivalla sykkeellä.

Myös Pahojen miesten seurassa eletään talvea, tarkemmin sanottuna jääkiekkokautta. Mielestäni tarina on vakavampi kuin Ammattilaisessa ja siinä pohditaan enemmän sitä, mikä saa ihmisen ryhtymään rikolliseksi ilman välttämätöntä pakkoa. Mikään yhteiskunnallinen dekkari tämäkään ei ole, vaan pääpaino on yksilössä ja hänen tarpeissaan. Kenties tarpeessa tulla hyväksytyksi ja saavuttaa jotain mainitsemisen arvoista. Tai tarpeessa kokea jännittäviä ja poikkeuksellisia asioista. Toki sattumallakin on sormensa pelissä.

Tällä kertaa ei liikuta kahden juonen välillä. Kirjan päähenkilö on Elias Vitikka, joka oli aikanaan lahjakas jääkiekkomaalivahti. NHL-tilastoissa hänen torjuntaprosenttinsa on sata, koska ura jäi yhteen peliin. Jääkiekkouran jälkeen elämän suunta on ollut kadoksissa, ja tarinan alkaessa mies työskentelee taksirenkinä Helsingissä. Työkeikalla hän kohtaa sattumalta jääkiekkoseurueen, jonka huoltaja tarjoaa hänelle lisätienestiä. Mitä joukkueen nuorelle tähdelle on tapahtumassa? Salapoliisinhommat johtavat Eliaksen vähitellen lain rajamaille. Meno muuttuu luku luvulta hurjemmaksi, kunnes oikean ja väärän rajoja koetellaan tosissaan. Rikollisten maailman lisäksi kirja kuvaa kiinnostavasti ammattilaisurheilun armottomuutta ja paineita, joita nuoret urheilijat kohtaavat. Vaihtoehdot ovat menestys tai ei mitään. Keskinkertaisuuksilla ei usein ole b-vaihtoehtoa odottamassa, vaan he joutuvat helposti tyhjän päälle. Elias Vitikka huomaa, että hyvältä rikolliselta ja hyvältä ammattiurheilijalta vaaditaan pitkälti samoja ominaisuuksia.

Mitään maailman syvällisimpiä oivalluksia näistä kirjoista on turha odottaa, mutta henkilöt ovat kiinnostavia, kerronta sujuu ja tarinat etenevät oivallisesti yllätyksestä toiseen. Juuri tällaista viihdettä tekee mieli lukea kesäisin. Mainiota!

Olisin tuskin löytänyt Matti Laineen kirjoja ilman Kirsin kehuvaa arviota Pahojen miesten seurasta. Onneksi kirjailijan tuotantoa näkyi olevan lähikirjaston hyllyllä pitkä rivi odottamassa.


Matti Laine: Ammattilainen (Gummerus 2010)
Matti Laine: Pahojen miesten seura (Gummerus 2012)

keskiviikko 8. heinäkuuta 2015

Jim Carroll: Koripallopäiväkirjat

Kirjan pohjalta tehdyn elokuvan mainos
Kuva: Wikipedia
Koripallopäiväkirjat kertoo runoilija ja muusikko Jim Carrollin teini-iästä 1960-luvulla. Irlantilaistaustainen nuori mies elää Manhattanilla, käy koulua ja omistaa elämänsä koripallon pelaamiselle, kunnes päihteet alkavat saada entistä vahvemman otteen pojan elämästä. Huumeita on kaveripiirissä helppo saada, eivätkä vanhemmat tai opettajat huomaa mitään, vaikka Jim luisuu vähitellen heroiinikoukkuun. Kaksoiselämä onnistuu pitkään, mutta sitten tutuksi tulevat hämärähommat ja nuorisovankila.

Kirjan perusteella Jimin elämä vaikuttaa ihan tavalliselta ja varsin hauskalta nuoren pojan elämältä. On koulu ärsyttävine opettajineen, on kavereita, on koripalloharrastus, on tyttöjä, joiden petiin pyrkiä. Jim ei vaikuta pakenevan ongelmiaan päihteiden tuottamaan mielihyvään. Kuitenkin elämä karkaa käsistä. Kirjassa tarina jää kutkuttavasti kesken - kirjailijan itsensä tiedämme selvinneen takaisin elämään.

Mikä nuorta Jimiä sitten riipoo? Sodan jälkeen syntynyt sukupolvi tuntee elävänsä peruuttamattomasti muuttuneessa maailmassa, jota vanhemmat eivät enää ymmärrä. Vanhemmille sota oli toinen maailmansota, nuorille taas Vietnam tai ydinaseuhka. Jim kokee elävänsä Manhattanilla jättimäisen maalitaulun päällä. Atomipommin pelko tulee uniin ja saa elämään kuin viimeistä päivää, koska mikä tahansa päivä voi todella olla viimeinen. Vanhemmat ovat muutenkin aivan pihalla nuorten elämästä. Nämä kokevat todella hurjia juttuja sekä kaduilla että kouluissa - muun muassa väkivaltaa ja seksuaalista ahdistelua opettajien taholta - ja ovat lopulta huumeriippuvaisia, mutta vanhempia huolestuttavaa vain tukan pituus ja sodanvastaiset mielipiteet. Vastakulttuuri ei silti selitä nuorten halua sekoittaa päänsä. Ehkä he tekevät sen siitä syystä, että se on hauskaa, ainakin aluksi...?

Kirja välttää täydellisesti kaikenlaisen sentimentaalisuuden ja valistushengen. Siksi siihen on helppo eläytyä. Teinipojan päiväkirjaksi tätä on kuitenkin vaikea uskoa. Teksti ei ole lainkaan päiväkirjamaista, ja kertoja vaikuttaa kypsemmältä kuin yläkouluikäisen pojan voisi kuvitella olevan. Ilmeisesti kirja onkin pikemminkin päiväkirjoihin perustuva muistelmateos. Vähällä tekstillä kerrotaan paljon asioita, mutta aukkojakin tarinassa on. Mutta niitähän on aina kerrotuissa muistoissa, kuten myös ristiriitaisuuksia.

Pidin tarinasta erittäin paljon, mutta suomenkielisen laitoksen toimitustyötä on syytä moittia huolimattomuudesta. Tekstissä on muun muassa yhdyssanavirheitä, ja joistakin lauseista vaikuttaa puuttuvan sanoja, mikä tekee niiden ymmärtämisestä jokseenkin vaikeaa.

Kirjan pohjalta on tehty elokuva, joka on englanniksi samanniminen mutta suomeksi New Yorkin kadut. En ole nähnyt sitä, mutta Youtube-pätkien perusteella se on dramaattisempi kuin kirja. Pääosaa näytteli Leonardo di Caprio. Tässä eräänä päivänä uimahallissa oli aivan nuoren Leon näköinen uintivalmentaja - silmäniloa meille vesijuoksijoillekin. Olkoon siis elokuvajuliste tämän tekstin kuvituksena.


Jim Carroll: Koripallopäiväkirjat (Nastamuumio 2000)
Alkuteos: Basketball Diaries (1978), suom. Asmo Koste

tiistai 7. heinäkuuta 2015

David Lodge: Mukava homma

Kuva: Steve Jurvetson / Wikimedia Commons
Suosikkiromaanieni esittely jatkuu. Vuorossa on Mukava homma, joka kertoo 1980-luvun thatcherilaisen politiikan kurittamasta brittiyliopistosta. Kirja on juuri nyt Suomessa paljon ajankohtaisempi kuin vanhempien kollegojen muistoissa akateemisen vapauden kulta-aikana esiintyvällä 80-luvulla - tai edes silloin, kun itse luin sen ensimmäisen kerran lukioikäisenä. Kirjasta tulee pelottavalla tavalla mieleen suomalainen yliopisto juuri nyt.

Aivan kuten nykyään Suomessa, kuvitteellisessa Rummidgessa yliopistojen ja myös humanististen tieteiden arvo mitataan sillä, kuinka hyvin ne pystyvät hyödyttämään elinkeinoelämää. Yliopistojen ja elinkeinoelämän välistä kuilua pyritään kuromaan umpeen "Teollisuuden vuoden varjostussuunnitelmalla". Varjostus tarkoittaa sitä, että yliopistolainen seuraa tietyn ajan teollisuusyrityksen johtajaa tämän arkisessa työssä. Tavoitteena on, että tätä kautta yliopistot saavat realistisen käsityksen siitä, millaisia tarpeita yrityksillä on. Rummidgessa hankkeesen valittu teollisuusyritys on valimo- ja konepajayritys, jonka toimitusjohtaja on Victor Wilcox. Koska nuoret ja naiset saavat tympeimmät hommat, varjoksi nimitetään Englannin kirjallisuuden lehtori Robyn Penrose, sekä teoreettisilta kannoiltaan että mielipiteiltään radikaali nuori feministi. Kirjailija kuvaa häntä näin:
Jätämme toistaiseksi Vic Wilcoxin ja siirrymme ajassa pari tuntia, tilassa muutaman kilometrin taaksepäin tavataksemme hyvin erilaisen romaanihenkilön, henkilön, joka ei itse usko romaanihenkilön käsitteeseen, mikä on aika noloa minun kannaltani. Se tahtoo sanoa (hänen lempilausahduksensa), että Robyn Penrosen, Rummidgen yliopiston Englannin kirjallisuuden v.t. lehtorin käsityksen mukaan "henkilö" on porvarillinen myytti, illuusio joka on luotu pönkittämään kapitalistista ideologiaa. Väitteensä tueksi hän viittaa tosiasiaan, että romaanin, "henkilöä" par excellence korostavan kirjallisuudenlajin, synty sattui yhteen kapitalismin kukoistuksen kanssa, kun taas klassisen romaanin moderni ja postmoderni dekonstruktio 20. vuosisadalla osui yhteen kapitalismin kriisin kanssa.
David Lodgehan on kirjallisuuden emeritusprofessori. Hänen romaaninsa kuvaakin kaiken muun lisäksi konservatiivisten tutkijoiden ja dekonstruktionistien kaltaisten postmodernien teoreetikkojen törmäystä. 1980-luvullahan niin kirjallisuudentutkimuksessa kuin muissakin humanistisissa tieteissä käsitykset olivat aika hurjia. Mielestäni katkelmat tohtori Penrosen luennoista ja muista ajatuksista ovat todella kiintoisia. Jonkinlainen käsitys tuon ajan kulttuurintutkimuksen teorioista auttaa saamaan oivalluksia siitä, mitä Lodge satirisoi. Kirjan tapahtumat ja keskustelut ymmärtää kuitenkin täysin ilman sitäkin. Ihastuinhan itsekin romaaniin ensimmäisen kerran koulutyttönä, kun mitään käsitystä tieteenharjoittamisesta ei vielä ollut.

Suomenkielisen laitoksen kansitekstin mukaan kirja on "ilkikurinen nykyromaani erilaisten maailmankatsomusten yhteentörmäyksestä". Voi sanoa, että kirja pitää minkä lupaa. Keski-ikäisen, perheellisen teollisuusmiehen ja hiukan arkitodellisuudesta irtautuneen, seksuaalisesti "täysin emansipoituneen" kirjallisuudentutkijan ei ole helppo löytää yhteistä säveltä. Robynia se ei tunnu edes kiinnostavan. Hänelle varjostus on vain ikävä työtehtävä, joka on kuitenkin pakko hoitaa. Sen sijaan Vic huomaa pian odottavansa Robynin kohtaamista. Avioliitto on väljähtänyt, eikä kotona ole muutenkaan helppoa. Kirjan hauskuus syntyy pitkälti konflikteista, joita henkilöiden erilaiset näkökulmat aiheuttavat.

Viime aikoina Suomessa on keskustelu paljon toisistaan eriytyneistä "kuplista", joissa elävien ihmisten on vaikea ymmärtää toisiaan. Mukava homma on tässäkin mielessä ajankohtainen kirja. Kupla-ajattelussa ei ole mitään uutta. Mukava homma kuvaa sitä erityisen hienolla tavalla.

Lodge olisi voinut tyytyä irvailemaan tiedepolitiikan älyttömyyksille. Hän menee kuitenkin pitemmälle. Eihän varjostus aivan sillä tavalla onnistukaan, kuin sen suunnitelleet poliitikot olisivat toivoneet. Se kuitenkin tuottaa tulosta. Teollisuuspomo ja kirjallisuudentutkija oppivat ymmärtämään toistensa maailmoja. Ennen varjostusta työläiset ovat olleet Robynille vain sorrettuja proletaareja ja johtajat riistäjiä. Kun varjostus on jatkunut jonkin aikaa, hän kertoo miesystävälleen oivaltaneensa, että maailmassa on sellaisiakin ihmisiä, joita ei vain kiinnosta tietää, mitä mieltä Derrida tai Foucault on mistäkin kysymyksestä. Ei vaikka heillä olisi kaikki maailman mahdollisuudet opiskella. Samaan aikaan Vic alkaa nähdä arjessaan Robynin tutkimia ilmiöitä. Hänen elämänsä muuttuu, kun hän saa uutta näkökulmaa ja alkaa etsiä uusia vastauksia niihin asioihin, joihin hän ei ole tyytyväinen. Kaikkien kannattaa olla vuorovaikutuksessa muidenkin kuin omaan viiteryhmään kuuluvien ihmisten kanssa, kirja opettaa.

Mukava homma käsittelee tärkeitä yhteiskunnallisia asioita, kuten tiedepolitiikka ja ihmisryhmien vieraantumista toisistaan. Ennen kaikkea se on kuitenkin törkeän hauska ja viihdyttävä kirja.


David Lodge: Mukava homma (Karisto 1990)
Alkuteos: Nice work (1988), suom. Eila Salminen

Kati Tervo: Sukupuu

On suomalainen perhe, on saksalainen perhe. Avioliiton kautta niiden kohtalot kietoutuvat toisiinsa ja maiden yhteiseen historiaan. Kati Tervon romaanissa pääsee ääneen seitsemän eri-ikäistä naista, äitejä, isoäitejä, tyttäriä, sisaria. Kaikki ovat menettäneet elämässään paljon.

Kesti kauan, ennen kuin oikein innostuin Sukupuusta. Kirjan alkupuolella kieli ja kerronta tuntui aika kömpelöltä. Silmiin pistää samankaltaisuus aviomiehen tyylin kanssa: lyhyitä lauseita, paljon huomiota yksityiskohtien kuvailulle. Kovin paljon minulla ei ole kirjasta sanottavaakaan - muuta kuin se, että se kannattaa lukea loppuun, sillä vasta lopussa tarina alkaa tiivistyä ja saada syvällisempiä sävyjä.

Kirjan voi varmasti ymmärtää monella tavalla, mutta minun mielestäni vaikuttavinta siinä on se, miten kuvataan sotien ja diktatuurin vaikutusta tavallisiin ihmisiin. Adele Schumacherin isä on sivistystä arvostava opettaja, äiti taas parantolan hoitajatar, joka uskoo kasvisruoan, auringonvalon ja ulkoilun parantavaan vaikutukseen. Hänen sulhasensa ja myöhemmin aviomiehensä Johannes Hukkanen on lähtöisin työläisperheestä, mutta hänen vanhempansa haluavat puskea häntä eteenpäin yhteiskunnassa opiskelun kautta. Kummankin perheen, sekä suomalaisen että saksalaisen, jäsenet ovat aivan tavallisia ja kunnollisia peruskansalaisia, eivät erityisen pahoja tai hyviä.

Käydään kuitenkin kaksi maailmansotaa. Johannes on jääkäri ja taistelee vapaussodassa valkoisten puolella. Hän ei toivu siitä koskaan. Myös saksalaisille käy kummassakin maailmansodassa huonosti, ja natsienkin toiminnalla on surullisia seurauksia Schumacherin perheelle sekä Saksassa että ulkomailla. Suomessa asuvan Adelen jäämistöstä löytyy sekä hakaristilippu että itse maalattu Hitlerin muotokuva. Niitä Adele ei suostu heittämään pois, mutta vanhemmiten hänelle ei saa kertoa maailman tapahtumista, koska ne järkyttävät liikaa. Tavallisuudesta on niin lyhyt matka hirmutekoihin, että sitä on helpompi olla ajattelematta. Moni tuntee syyllisyyttä sekä omista että kansakuntansa tekemisistä ja tekemättä jättämisistä.

Mielestäni romaanin kansikuva on oikein osuva. Sukupuustakin varisee lehtiä.

Kirjablogeissa tätä on näköjään luettu todella paljon: Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia, Kirjainten virrassa, Kirjan pauloissa, Kannesta kanteen, Kirjan jos toisenkin, Ilselä, Donna mobilen kirjat, Kulttuuri kukoistaa, Kirjakirppu, Kirja hyllyssä, Kirjan kanssa.


Kati Tervo: Sukupuu (WSOY 2014)