maanantai 21. marraskuuta 2016

Harri Nykänen: Rikoksen evankeliumi

Jo Harri Nykäsen uuden romaanin lähtökohta sai minut epäluuloiseksi. Neljä veljestä on nimetty evankelistojen mukaan. Tulee mieleen vanha vitsi, jossa neljäs poika on nimetty Pasiksi. Mitähän tästä seuraa? Toisaalta vankilamaailmaan sijoittuva taustatarina vaikutti etukäteen mielenkiintoiselta.

Matteus, Markus, Luukas ja Johannes ovat viettäneet lapsuutensa vankilassa ja sen liepeillä - onhan heidän isänsä ollut sen pitkäaikainen, diktaattorin ottein toiminut johtaja ja vankimielisairaalan psykiatri. Isä on sekopää, joka hurahti välillä uskontoonkin, mikä selittää lasten nimet. Äidissäkin on jotain outoa. Poikien lapsuus ei ole ollut onnellinen, vaan jokainen heistä kipuilee aikuisenakin lapsuuden kokemustensa kanssa. Toiseksi vanhin poika Markus alkoi ensimmäiseksi kapinoida. Hänen tiensä vei rikollisjärjestöön ja vankilan asiakkaaksi. Romaanin alussa hän on juuri päässyt koevapauteen ja aikoo jatkaa elämäänsä rehellisenä kansalaisena. Nynny Matteus on päätynyt verotarkastajaksi ja harrastelijataiteilijaksi, jonka lahjoja muut eivät oikein ymmärrä. Hänen perheensä on hajonnut, kuten äitinsä jäljillä psykiatriksi opiskelleen Luukkaankin. Nuorin poika Johannes puuhastelee jotain salaperäistä, mistä edes hänen perheellään ei ole käsitystä.

Perheen tarina on synkkä, mutta niin on ympäröivä yhteiskuntakin. Liikutaan sakeissa salaliittoteorioissa. Asetelma tuo mieleen vanhan Raid-tv-sarjan: yhteiskunnan isot pojat ovat keskenään liitossa veronmaksajien huijaamiseksi, eivätkä hyvikset pääse niskanpäälle pelkästään laillisin keinoin. Kun Matteus joutuu ahdinkoon tutkittuaan laajaa talousrikosvyyhtiä, muutoin toisiaan kyräilevät veljekset yhdistävät voimansa.

Valitettavasti veljesten nimet eivät ole romaanin ainoa hölmö ja epäuskottava kohta. Mielestäni tarina on alusta loppuun asti aivan typerä. Onko tämä olevinaan parodiaa? Ainakaan kirjan huumori eik naurata, ja sen mahdollinen yhteiskuntakritiikkikin hautautuu perin epäuskottavien käänteiden alle. Olisin odottanut etenkin mainioiden Ariel-romaanien jälkeen Nykäseltä enemmän. Teos aloittaa uuden sarjan, jota tuskin tarvitsee tämän perusteella lukea. Sarjan ensimmäisestä osasta jää päälimmäiseksi harmistus, että pitikin maksaa euro varausmaksua kirjastolle.


Harri Nykänen: Rikoksen evankeliumi - Uhraus(CrimeTime 2016)

perjantai 18. marraskuuta 2016

Teemu Keskisarja: Hulttio

Luulenpa tietäväni, mikä kirja löytää tiensä sangen moneen pukinkonttiin tulevana jouluna. Teemu Keskisarjan uutukainen Hulttio tietenkin. Ja niin kuuluu toki ollakin, sillä kirja on taattua Keskisarjaa - yhtä aikaa viihdyttävä ja asiallinen tietokirja eräästä historiamme tunnetuimmista hahmoista. Toisin kuten suurin osa Mannerheim-kirjallisuudesta, Hulttio keskittyy tulevan kansallissankarin nuoruusvuosiin. Vaikka kirja on kriittinen, skandaalinkäryinen se ei ole lainkaan. Mistä ei ole säilynyt kirjallista lähdeaineistoa, sen pohtimiseen ei historiantutkimuksessa kannata käyttää energiaa. Ainoa poikkeus ovat väitteet Mannerheimin homoseksuaalisuudesta, joita Keskisarja pohtii hiukan pitempään - ja tulee jokseenkin samaan lopputulokseen kuin minä tuossa edellisessä virkkeessä.

Vaikka Keskisarjan mukaan Mannerheimin nuoruutta ei ole järin paljon tutkittu, tarinan pääkohdat ovat tutut. Lapsuus Louhisaaren mahtikartanossa, perheen taloudellinen alamäki kreivi-isän epäonnistuneiden liiketoimien ja pelivelkojen vuoksi, kehnosti sujuneet opinnot ja potkut Haminan kadettikoulusta. Uusi yritys Venäjän armeijan eliittijoukoissa, epäonnistunut avioliitto varakkaan venäläisen aatelisnaisen kanssa, tutkimusretkiä Aasiassa, seikkailuja siellä ja täällä ensimmäisessä maailmansodassa ja lopulta hiukan yllättävä paluu Suomeen valkoisen armeijan ylipäälliköksi. Mannerheim vetosi päiväkäskyssään kotiin, uskontoon ja isänmaahan, mutta hänellä itsellään ei varhaisen nuoruuden jälkeen ollut koskaan mitään niistä.

Kirja etenee vauhdikkaasti. Se koostuu lyhyistä luvuista, joissa kussakin käsitellään jotain vaihetta päähenkilön elämästä. Teos perustuu ennen kaikkea hajalleen joutuneen Mannerheimin perheen ja läheisten laajaan kirjeenvaihtoon. Kirjeiden ja myös muiden arkistolähteiden, kuten oppilaitosten pöytäkirjojen, perusteella Keskisarja rakentaa arjenläheistä kuvausta siitä, millaista nuoren Mannerheimin elämä oli kotona, koulussa ja myöhemmin ammattisotilaan uralla. Tässä hänen lähestymistapansa eroaa aiemmista elämänkerroista, jotka ovat ohittaneet nuoruuden vaikeat vuodet kovin ylimaalkaisesti.

Nuori Mannerheim oli nimittäin aikansa ongelmanuori, jolla oli vaikeuksia keskittyä ja hillitä itseään. Se johti ikävystymiseen ja jatkuviin konflikteihin koulujen kanssa. Nykyään sellaisella käytöksellä saisi ADHD-diagnoosin ja tukitoimia. Mannerheimin aikoina sellaisia ei ollut, vaan jokaisen piti yrittää pärjätä niin kuin parhaaksi taisi. Kouluista ei pahemmin tukea herunut, mutta onnekseen nuorukaisella oli turvanaan rakastava perhe ja joukko muita sukulaisia, jotka jaksoivat kannustaa, mutta myös kovistella sopivasti. Nuori Gustav oli myös halutessaan etevä oppilas, ja hänellä oli kunnianhimoa ja omaa tahtoa. Varallisuutta hänellä ei kuitenkaan ollut, joten kouluista erottamiset uhkasivat olla katastrofeja. Ilman hienoa sukutaulua ja sukulaisten suhteita hänelle olisi voinut käydä todella huonosti. Nuorta Mannerheimia ei siis kannata suoraan verrata nyky-yhteiskunnan ongelmanuoriin. Kuten tiedämme, lopulta Mannerheimille kävi hyvin. Kun haasteet kasvoivat, myös päähenkilö kasvoi niiden mittaiseksi - toki monta kertaa onnettaren avustuksella. Vaatihan jo Napoleon kenraaleiltaan hyvää onnea.

Vaikka kirjan sisältö on kiinnostava, sen viehätys perustuu pikemminkin tarinankerronnan riemuun ja eloisaan kielenkäyttöön, joka tosin uhkaa välillä mennä itsetietoisen kikkailun puolelle. Mikä ihmeen "painava" nuoruus? Kirja on kuitenkin vastalause käsityksille, joiden mukaan teoksen tylsyys on suoraan verrannollinen sen uskottavuuteen historiantutkimuksena.


Teemu Keskisarja: Hulttio - Gustav Mannerheimin painava nuoruus (Siltala 2016)

maanantai 14. marraskuuta 2016

Kjell Westö: Rennot suosikit

Olenpas nyt rämpinyt monen kirjan verran miehenä elämisen rankkuudessa. Syksyn teema? Joka tapauksessa kirjastosta tarttui mukaan reilun kymmenen vuoden takainen kokoelma Kjell Westön novelleja, joiden parissa vierähti ilta jos toinenkin, sillä aivan keveimmästä päästä ne eivät olleet. Kabana (1989) jäi lopulta kokonaan kesken, kun en vain saanut sitä mistään päästä kiinni. Samoin kävi Erotuomarille (1997/2004), joka alkoi toistaa jo liian tutuksi tulleita teemoja.

Kuten Westön romaanitkin, nämä novellit kuvaavat suomenruotsalaisten miesten epäonnistumista, alemmuudentunnetta, ulkopuolisuutta ja riittämättömyyttä verrattuna muihin miehiin tai vanhempien odotuksiin. Novellien tyypillinen päähenkilö on keski-ikään ehtinyt mies, jonka elämä tuntuu valuvan sormien läpi. Opiskelut ovat jääneet muiden puuhien vuoksi, mutta eipä niissäkään ole suurta menestystä tullut. Muut porskuttavat ohi oikealta ja vasemmalta. Päähenkilöt ovat herkkiä ja epävarmoja, eivätkä he pärjää nykyajan kovassa maailmassa menestyville hahmoille, joista tyypillinen esimerkki on Merkitty-novellin uraohjus Jevgeni Hjort. He ovat eräänlaisia väliinputoajia, jotka eivät mahdu menestyvän suomenruotsalaisen stereotypiaan mutta ovat myös suomenkielisten joukossa koko ajan vaarassa saada turpiinsa väärän äidinkielen vuoksi. Ehkä kieliryhmään kohdistetut odotukset pärjäämisestä tekevät epäonnistumisesta vieläkin katkerampaa? Joka tapauksessa vastaavat ongelmat eivät vaivaa novellien naisia, jotka ovatkin enimmäkseen sivuhenkilöitä miesten ja poikien maailmassa.

Westö on kaikessa tuotannossaan asettunut syrjittyjen ja epäonnistuneiden puolelle. Epätäydellisyys tekee ihmisistä todellisia, kuten Kolmion yksi päähenkilöistä lopulta ymmärtää.
Jokainen "tahraton" ihminen unohti sisaren tai veljen likaan, pakotti toisen ihmisen vetämään keuhkot täyteen oman elämänsä paskaista ilmaa. 
Yhtäkkiä Hannes rakasti Ikaa ja Rikkiä; he olivat ihmisiä eivätkä mitään kylmiä pyhimyksiä.
Totta kai he olivat naurettavia, kaikki kolme.
Mutta he eivät kieltäneet itseään.   
Ylevää. Tarpeeksi monen tarinan jälkeen päähenkilöiden toistuva surkeudessa rypeminen alkoi kuitenkin ärsyttää melkeinpä epäoikeudenmukaisesti. Olisi tehnyt mieli tarttua kiinni ja vähän ravistella. Ei se noin vaikeaa voi olla.

Suosikkini kokoelmasta ovat edellä siteerattu Kolmio, jossa kolmen ihmisen elämä putoaa jengoiltaan yhden harkitsemattoman teon vuoksi, sekä lähiöpoikien väkivaltakulttuurista kertova Melba, Mallinen ja minä. Ne kertovat hyvin arkisista ihmisistä, mutta tarinoissa on imua.

Myös Suketus näkyy kirjoittaneen kokoelmasta.


Kjell Westö: Rennot suosikit - Kertomuksia 1989-2004 (Otava 2004)
Suom. Jaana Koistinen ja Katriina Savolainen

maanantai 7. marraskuuta 2016

Timo Sandberg: Unta ei voi tunnustaa

Pekka Rannikko on tylsähkö vakuutusasiamies, jonka elämästä tulee yllättäen paljon jännittävämpää, kun ex-vaimo soittaa hädissään ja kertoo yhteisen tyttären katoamisesta. Ex-vaimon ilkeilyn ja nalkutuksen seasta selviää, että tytär on jo pitkään ollut kaltevalla pinnalla, lopettanut koulunsa ja liikkunut epämääräisessä seurassa. Kun nykyisenkään vaimon kanssa ei oikein suju, naisten kiusaama viaton miesparka omistautuu tyttären katoamisen selvittelyyn. Ja löytyyhän tyttö, mutta vaikeudet eivät lopu siihen. Nuorisojengi, johon tyttö kuuluu, on sekaantunut isompiin asioihin kuin mistä he pystyvät selviytymään ilman apua.

Unta ei voi tunnustaa on asetelmaltaan melko perinteinen dekkari. Rannikko joutuu salapoliisin rooliin tahtomattaan. Hän kuitenkin selviytyy nokkeluutensa varassa paremmin kuin poliisi, joka ei tahtoisi ottaa tapausta vakavasti. Rannikko turvautuu hiukan kyseenalaisiinkin keinoihin, mutta tietenkin vain hyvänhyvyyttään. Onhan hän lopulta kunnollinen mies ja isä, vaikka kieltämättä joissakin kohtaa tarinaa käy mielessä, ettei hukassa oleva vanhemmuus taida ollakaan ihan niin uusi ilmiö kuin väitetään. Siitäkin voi toki kätevästi syyttää vaimoja.

Miehenä olemisen vaikeuden lisäksi kirjan toinen tärkeä teema on nuorison ongelmat. Kirjan nuoret ovat kotoisin toinen toistaan kauheammista oloista. He ovat näköalattomia ja ulkopuolisia. Tämä siis jo ennen 90-luvun alun lamaa. Nuoret rellestävät kenenkään puuttumatta, juopottelevat, harrastavat irtosuhteita ja sekaantuvat huumeisiin, joita on kirjassa kuvattu perinteisestä huumevalistuksesta tutuilla kauhukuvilla. Vaikka nuoret ovat pahoissa ongelmissa, jotkut heistä kasvavat tarinan myötä vähintäänkin inhimilliseksi hahmoiksi.

En ole koskaan ollut suurin Timo Sandberg -fani. Etenkään hänen kirjoittamansa hevostyttökirjat eivät aiheuttaneet mitään tunnistamisen kokemuksia. Enpä voi väittää, että olisin kauheasti pitänyt tästäkään kirjasta, vaikka sillä on kieltämättä hetkensä etenkin tarinan loppupuolella. Kyllähän tällainen kirjallisena välipalana menee, vaikkei kovin suuria tunteita herätäkään.


Timo Sandberg: Unta ei voi tunnustaa ( Karisto 1990)

perjantai 4. marraskuuta 2016

Mikko Porvali: Veri ei vaikene

Muistatko vielä Jussi Kähösen ja Salomon Eckertin, jotka ratkoivat rikoksia ja yhteiskunnallisia ongelmia Karelia noir -sarjan edellisessä osassa Sinisen kuoleman kuva? Pidin itse kirjasta kovasti, joten ilahduin, kun jatko-osaa ei tarvinnutkaan odottaa kovin kauan.

Kakkososassa kiehtova 20-luku on jäänyt taakse ja kieltolakikin kituu henkitoreissaan. Tapahtumien näyttämö, Viipuri, ei silti ole juuri rauhoittunut. Poliisit tekevät jokapäiväistä työtään henkensä uhalla, sillä poliisimurhat ja muu väkivalta on arkipäivää. Ei poliisienkaan toiminta aina järin puhdasotsaista ole. Suomi on vielä hyvin kaukana oikeusvaltiosta. Tuomioistuimetkin tuomitsevat pikemminkin mielipiteiden kuin lain perusteella, ja etenkin tietyillä poliittisilla ääriliikkeillä tuntuu olevan niihin tavattoman suuri vaikutus.

Kirjan alussa on siis edetty 30-luvun alkuun. Kähönen ja Eckert eivät ole enää nuorukaisia. Kähönen on avioitunutkin ja saanut lapsia. Päähenkilöiden suhde noudattelee klassista dekkarikaavaa: Eckert on eksentrinen poikkeusyksilö, lahjakas mutta häikäilemätön, kun taas kertojanääni Kähönen on vähemmän loistokas mutta moraaliltaan perinteisempi apulainen ja ihailija. Eräiden yllättävien käänteiden vuoksi Kähönen joutuu kuitenkin pärjäämään myös ilman Eckertin kovia otteita ja neuvokkuutta. Samalla hän saa esimiehensä menneisyydestä selville asioita, joiden jälkeen oikein mikään ei enää yllätä. Menneisyys toki myös selittää nykyisyyttä ja Eckertin elämänasennetta.

Kirjassa ei oikeastaan ole varsinaista juonta, vaan se on pikemminkin vauhdikas kokoelma löyhästi toisiinsa liittyviä tapahtumia. Aluksi poliisit päätyvät tutkimaan suutarin katoamista toisen poliisipiirin alueelle. Jostain syystä paikalliset poliisit vaikuttavat kummallisen haluttomilta tarttumaan tapaukseen. Tutkinnan edetessä esiin nousee sangen vaikutusvaltaisia henkilöitä, joilla kaikilla on kytköksiä Lapuan liikkeeseen. Lapualaiset noudattavat aivan omaa moraaliaan Jumalan, isänmaan ja kansan nimissä. Sisukkaasti lakia puolustavat Kähönen ja Eckert huomaavat päätyvänsä liikkeen vihollislistalle siitäkin huolimatta, että kumpikin on isänmaallinen mies, vapaussodan veteraani ja Kähönen vieläpä körttipapin poika. Kirjan lopussa eletään jo talvisodan alkuvaiheita. Sodassakin poliiseilla on tärkeä tehtävänsä kotirintaman turvaamisessa.

Kerronnaltaan Veri ei vaikene tuo mieleen klassiset poikaromaanit. Tärkeitä arvoja ovat urhoollisuus, uskollisuus ja hyvän puolella taisteleminen olosuhteista riippumatta. Kuten edellisessäkin osassa, kiehtovinta on maamme historian myrskyisten vaiheiden kuvaus poliisin näkökulmasta. Poliisit ovat tarinassa ehdottomasti sankareita, taipumattomia lain puolustajia, jotka eivät epäroi vastustaa vahvempiaankaan. Kun päästään sodan alkuun, jännitys tihenee niin, ettei kirjaa voi jättää kädestä. Vaikkei Veri ei vaikene luultavasti aivan täytä hyvän romaanin muotovaatimuksia, jännityskertomuksena sitä voi suositella. Voi myös pohtia, missä määrin kirja ottaa oikeusvaltion ja demokratian puolustuspuheena kantaa nykymaailman tapahtumiin.


Mikko Porvali: Veri ei vaikene (Atena 2016)
Karelia noir II