Heikki Räisänen: Taistelua ja tulkintaa

Kuva: Kirjapaja

Miten yhdistää Raamattu ja tutkijan kriittinen asenne? Ei se aivan ongelmattomasti suju, mikäli Uuden Testamentin eksegetiikan eli raamatunselitysopin emeritusprofessori Heikki Räisäsen elämänkertaa on uskominen. Lokaa on satanut niskaan epäreiluin perustein, ja nuoren papin henkilökohtainen uskokin joutui liian kovalle koetukselle.

Takakannen otsikko "Saako kirkossa ajatella?" kuvaa omaelämänkerran problematiikkaa hyvin. Varmaan saa enemmän kuin kirjan perusteella voisi kuvitella. Oulussa seurakunnat yrittivät tarjota jäsenilleen tilaisuuden ajatella ja järjestivät agnostikkoiltoja, joissa oli tarkoitus keskustella tunnustuksessa mahdollisesti epäilyttävistä asioista. Kantelu tuomiokapituliinhan siitä kuitenkin seurasi. Luterilaisuudessa on periaatteessa ideana, että jokainen lukee Raamattua ihan itse ja vetää siitä omat johtopäätöksensä. Seuraukset pyritään kuitenkin häivyttämään näkyvistä.

Minähän olen aina inhonnut uskontunnustuksen lukemista - miten kukaan ulkopuolinen voisi luetella, mihin minä uskon? - eikä kriittinen ajattelu uskonkaan saralla ole ollut koskaan mikään ongelma. Paitsi ehkä silloin, kun lukion uskonnonopettaja ja oppikirja olivat eri mieltä keskenään - mitä siis vastata kokeessa? Vastakkainasettelu tuntuukin aluksi hiukan vieraalta.

Ilmeisesti kuitenkin aika moni teologisen tiedekunnan ja kirkon työntekijä joutuu pohtimaan tosissaan, kuinka sovittaa ajattelu yhteen opin kanssa - etenkin kun paikoin on sangen kyseenalaista, perustuuko oppi edes Raamattuun. Tilannetta voisi ehkä verrata kovasti ajankohtaiseen ydinvoimakeskusteluun. (Kyseisen keskustelun epä-älyllisyys kiehuttaa sen verran, että pari jäähdytyssauvaa tulisi tarpeeseen.) Moni niin sanottu vihreä ja luonnonsuojelija joutuu taipumaan akrobaattitemppuihin mahduttaakseen mielipiteensä oikean opin sisään, vaikka tiede ja terve järki sanoisivat ihan jotain muuta. Toiset taas saavat kääräistyä uskon ja kriittisen järjen näppärästi samaan pakettiin menettämättä kumpaakaan.

Räisäsen esille nostamia kiistakysymyksiä käsittelin jo aiemmassa kirjoituksessani. Elämänkerta valottaa Räisäsen tutkimusten syntyä, taustaa ja vastaanottoa akateemisessa maailmassa ja kirkossa. Katkelmat kollegojen kirjeistä ovat ihastuttavia. Kunpa pääsisin vielä itsekin osalliseksi älyllisestä kirjeenvaihdosta! Valitettavasti digitalisoituminen taitaa vielä sellaiset aineistot pois ulottuviltamme. Sääliksi käy tulevaisuuden elämänkertureita. Teoksen lukijalle on eduksi, jos hän tuntee Raamattunsa ja Suomen kristillistä kulttuuria. Kirjassa ei nimittäin pahemmin selitellä, keitä viidesläiset ovat (sitä Päivi Räsäsen porukkaa) tai mikä on kunkin Raamatun kirjan keskeisin sisältö.

Taistelua ja tulkintaa on eräänlainen puolustupuheenvuoro kriitikkoja vastaan, mikä tekee siitä paikoin hiukan raskasta luettavaa. Lukija ei voi täysin välttyä mielikuvalta, että Räisänen on kaikesta leppoisuudestaan huolimatta ainakin vähän nauttinut aikaansaamastaan hälystä. Myös tutkimuksen saama ylistys on selvästi mieluista, mutta erinomaista tutkimustahan se onkin. Yliopistomaailman ulkopuoliset elämänvaiheet jäävät kirjassa taustalle.

Räisäsen muut kirjat ovat paljon jännempiä kuin tämä uutukainen. Sisällöltään varsin kuivakkaaksi opukseksi se on silti yllättävän koukuttava.


Heikki Räisänen: Taistelua ja tulkintaa - raamatuntutkijan tarina (Kirjapaja 2014)

Heikki Räisänen: Rosoinen Raamattu

Kuva: WSOY

Jossain hyvin kauan sitten lukemassani nuortenkirjassa joku henkilöistä sanoi jotain siihen suuntaan, että uskonnosta puhuminen on varmin tapa pahoittaa kaikkien mieli. Tiedostan vaaran tässäkin kirjoituksessa. Älkää siis pahoittako.

Kuten monista viimeaikaisista yhteiskunnallisista keskusteluista on käynyt ilmi, Raamatulla voidaan perustella mielipiteitä, jotka ovat itse asiassa täysin päinvastaisia. Vielä haastavammaksi asian tekee se, että usein kumpaakaan näkemystä ei voi varsinaisesti väittää virheelliseksi.

Heikki Räisäsen Mihin varhaiset kristityt uskoivat (2011) tavallaan summasi eksegetiikan professorin elämäntyön Uuden Testamentin ja alkuseurakunnan tutkijana. Vanhempi teos Rosoinen Raamattu käsittelee samoja teemoja. Se koostuu kuitenkin eri lehdissä jo aiemmin julkaistuista artikkeleista, joten hieman hajanaisessa kokonaisuudessa teemat vaihtelevat Da Vinci -koodin ja Jeesus-elokuvan kritiikistä itse asiaan eli Raamatun tekstien analyysiin. Kirjoitukset ovat siinä mielessä helppoa luettavaa, ettei lukijalta edellytetä henkilökohtaista vakaumusta. Halutessaan kirjaa voi lukea ihan vain aatehistoriana. Toisaalta joillekin juuri Räisäsen tekstien tunnustuksettomuus on ongelma, joka on johtanut kaikenlaisiin tunteenpurkauksiin tutkijaa kohtaan. Kirjan viimeinen teksti onkin omistettu näille ristiriidoille.

Minun on hiukan vaikea ymmärtää, mikä Räisäsen teksteissä on niin radikaalia. Raamatun kirjoitusten ja etenkin erilaisten kristinuskon tulkintojen ristiriitojen havaitsemiseen ei nimittäin kovin suurta ponnistelua vaadita. Ehkä Räisäsen synti on juuri siinä, ettei hän yritä selittää ristiriitoja pois. Hänen lähtökohtansa on, että nykyään Raamattuun kuuluvia kirjoja kirjoittaneet ihmiset toimivat omasta historiallisesta ja kulttuurisesta kontekstistaan käsin, mikä näkyy teksteissä. Ristiriidat johtuvat siitä, että alkuseurakunnassa oli hyvin erilaisia käsityksiä uskonnon peruskysymyksistäkin. Jokainen Raamattuun vetoava joutuu nykyäänkin valitsemaan, mitä osia Raamatusta hän painottaa ja mitkä jättää puolestaan huomiotta. Jopa käsitykset Jeesuksesta perustuvat pikemminkin itse kunkin tarpeisiin ja toiveisiin kuin siihen, mitä evankeliumeissa itse asiassa kerrotaan. Ja niissäkin kerrotaan sekä perinteitä ylläpitävästä että radikaalista Jeesuksesta.

Kirjassa on varsin yllättäviä ja hankaliakin näkökulmia. Huomasin, kuinka vahvasti tulkitsen itsekin Raamattua kouluopetuksen ja muun sellaisen yhteiskunnassa jaetun tiedon läpi. Esimerkiksi täysin yllätyksenä tuli tieto siitä, ettei kolmessa vanhimmassa evankeliumissa ihmisen itse asiassa katsota pelastuvan Kristuksen sovitustyön vaan lähinnä hyveellisen elämän ansiosta. Kirkon pelastusoppi perustuu siis lähinnä myöhempiin teksteihin ja eritoten Paavalin tulkintoihin.

Ei siis ole itsestään selvää, että "kuten kirkko opettaa" olisi ainoa tai edes perustelluin uskontulkinta. Ilmeisesti kriittinen raamatuntutkimus onkin vaikea aihe kirkon sisällä. Räisäsen mukaan papit keskustelevat keskenään aiheista, joista he eivät tohtisi pukahtaakaan seurakuntalaisille. Itsesensuurikin saattaa silti vierottaa uskonnosta kiinnostuneita kirkosta, koska Raamattua lukeva maallikko huomaa ongelmat yhtä hyvin kuin oppinut teologikin. Niistä pitäisi siis mieluummin keskustella kuin vaieta.

Kun kukaan meistä ei siis Raamatunkaan perusteella oikeasti tiedä yhtään mitään, onko mitään järkeä tapella? Räisänenkin peräänkuuluttaa kirkkoa, jossa olisi tilaa monenlaisille mielipiteille, koska kaikille niille on perusteensa. Sellainenhan alkuseurakuntakin oli, vaikka kyllä sielläkin riideltiin. Nykyään ristiriitojen välttely kirkossa on mielestäni johtanut epä-älylliseen ja ympäripyöreään jaaritteluun, kun kukaan ei uskalla sanoa mitään mistään, ettei vain jokin ryhmä loukkaantuisi ja eroaisi.

Rosoinen Raamattu ei ole aivan yhtä mielenkiintoinen kirja kuin Mihin varhaiset kristityt uskoivat, mutta on siinä todella mielenkiintoisiakin näkökulmia. Räisänen on erinomainen tieteen popularisoija, jonka tekstiä on aina miellyttävä lukea. Olen jo varannut kirjastosta Räisäsen upouuden muistelmakirjan.

Heikki Räisänen: Rosoinen Raamattu (WSOY 2006)