sunnuntai 30. lokakuuta 2016

Petri Vartiainen: Miehen ryhti

Miehen ryhti on kirja nimensä mukaisesti kirja miehistä ja pojista. Toisekseen se on kirja opettajista ja koulumaailmasta. Päähenkilö Ari työskentelee äidinkielenopettajana yläkoulussa. Tarinaa kerrotaan myös hänen appensa kokemusten kautta. Appikin on ollut opettaja, mutta nyt jo eläkkeellä. Ari yrittää uudistaa opetustaan, apen mielestä taas riittää, että opettaja noudattaa lakia ja opetussuunnitelmaa. Nuorempana appikin on kyllä ollut radikaali. Ehkä opetussuunnitelmaan kangistuminen uhkaa lopulta myös Aria? Keskusteluja käydään. Arin vaimo tuntee ilmeisesti tässä kuviossa itsensä ulkopuoliseksi, ja hän syyttää Aria koko ajan oman perheensä ja omien lastensa laiminlyönnistä. Hänen mielestään oppilaat vaikuttavat olevan tärkeämpiä kuin omat lapset. Vaimo haluaisi vielä neljännen lapsen. Aria taas tympii, kun puolisoa tuntuu kiinnostavan enemmän vauvakuume kuin parisuhde. On vähän rasittavaa olla yhtä aikaa opettaja, aviopuoliso, isä ja mies.

Myös työpaikalla koulussa miehet ja pojat ovat pääroolissa. Ari istuu opettajainhuoneessa miesten sohvalla. Siellä kerrottujen seksististen (ja rasististen) juttujen perusteella tässä koulussa tarvittaisiin tasa-arvon eteen jotain muutakin kuin virkamiesten laatimia suunnitelmia. Miesopettaja kommentoi rumasti naiskollegojen ulkonäköä ja napsii kännykkäkameralla valokuvia sijaisopettajan pyllystä. Muiden mielestä tämä on ilmeisesti ihan ok - ainakaan kukaan ei protestoi. Näin härskiä menoa on hieman vaikea uskoa todeksi. On silti mielenkiintoista lukea opettajainhuonekuvausta miehisestä näkökulmasta, sillä tämäkin kirjallisuuden ala on ollut ehkä enemmän naisten heiniä, ainakin siltä osin, kun olen itse lukenut. Ari onkin lähinnä tekemisissä toisten miesopettajien kanssa. Poikkeus on vanhemman polven englanninopettaja, sivistykseen ja substanssiosaamiseen luottava nainen, jota Ari pelkää ja ihailee.

Oppilaista nousee esiin etenkin erään luokan ongelmatapaus Juhani. Käy ilmi, että Juhanin äiti juo ja isä on vankilassa. Siinäpä selitys hänen häiriökäyttäytymiseensä. Ari vaikuttaa vastuuntuntoiselta opettajalta, joka yrittää aidosti välittää oppilaistaan. Hän saakin jonkinlaisen kontaktin hankalaan Juhaniin. Muista oppilaista huomiota saavat kaksi lahjakasta poikaa, jotka ilahduttavat Aria omaperäisillä mielipiteillään. Sen sijaan tytöistä paras on vain papukaija, joka opettelee ulkoa mitä tahansa saadakseen hyviä arvosanoja. Näinhän se ilmeisesti  menee - hyvin menestyvät pojat ovat lahjakkaita, hyvin menestyvät tytöt ainoastaan tunnollisia. Valitettavasti kuvaus opettajien sukupuolittuneista asenteista ei taida olla kovin kaukana todellisuudesta, vaikka epäilemättä poikkeuksiakin on.

Koulussa on kuitenkin muitakin ongelmia, kuten todellisuudesta vieraantuneet esimiehet ja kouluttajat, jotka uudistavat opetusta opettajien näkökulmaa kuulematta. Sen verran olen itsekin kasvatustiedettä opiskellut, että "perinteinen opetus" on ilmeisesti Suomen koulutusjärjestelmän suurin ongelma. Opettamisesta pitäisikin luopua kokonaan ja ainoastaan ohjata oppilasta, joka itse asiassa tietää jo ihan yhtä hyvin kuin opettajakin. Kuulostaa painajaismaiselta. Onneksi romaanin opettajilla tuntuu olevan myös tervettä kapinahenkeä, joka luultavasti auttaa pysymään täysjärkisenä, jos ei muuta. Peruskoulu on kuitenkin aika mukava työpaikka. Lukiossa katsotaan muita nenänvartta pitkin, ja ammattikoulussa on luovuttu täysin toivosta. Aika masentava kuva yhteiskunnasta.

Kirjan nimestä miesten rooli tulee selväksi. Mutta mikä on se ryhti? Erityisesti Arin apelle fyysinen ryhti on ollut tärkeä asia. Kun oikaisee selkärangan, happi pääsee aivoihin asti. Onko ryhti myös miehenä olemisen tapa, eräänlaista itsekunnioitusta? Ryhdikäs opettaja hoitaa asiansa kunnolla eikä vain mene sieltä, missä aita on matalin?

Minusta Miehen ryhdin parasta antia on eloisa koulumaailman kuvaus. Tahti on sekä kirjassa että koulussakin välillä hengästyttävä. Opettajat ovat kovilla. Kirjan lukemiseenkin pitää oikeasti keskittyä, vaikkei se alkujaan kovin raskaalta vaikutakaan. Sen sijaan Arin kotiongelmat ja loppuratkaisu eivät täysin vakuuta vaan jäävät hiukan pinnallisiksi. Arin vaimo on kirjassa lähinnä ärsyttävä. Itsekin henkäisee helpotuksesta, kun tarina etenee taas koulun seinien sisäpuolelle.

Miehen ryhti muissa blogeissa: 



Petri Vartiainen: Miehen ryhti (Otava 2016)

torstai 20. lokakuuta 2016

Mikko-Olavi Seppälä: Suruton kaupunki

1920-luku on ollut dekkarinkirjoittajien suosiossa jo muutaman vuoden ajan. Tein sille nyt oman tunnisteen, jonka alta genren teokset löytyvät. Mutta millaista 20-luvun arki sitten oli? Siihen yrittää pureutua uusi historiateos Suruton kaupunki. Se perustuu arkistolähteiden lisäksi muun muassa romaaneihin ja laulujen sanoituksiin, jotka kommentoivat aikansa ilmiöitä.

Siinä missä aikakauteen sijoittuvat dekkarit pohtivat yhteiskunnan pimeää puolta, kuten rikoksia ja väkivaltaa, yhteiskunnan epävakautta, köyhyyttä ja epätasa-arvoa, tässä kirjassa esitellään arkielämän eri puolia lähinnä hyväosaisen kansanosan näkökulmasta. Suurin huomio kiinnittyy aikakauden moniin muutoksiin. 20-luvulla nuoriso ihastui jazzmusiikkiin ja uusiin muotitansseihin. Autot yleistyivät katukuvassa, ja matkustavaiset saattoivat myös lentää pääkaupungista ulkomaille. Urheilu nousi kaikkien kansankerrosten suosioon, ja ihanne terveestä ja kurinalaisesta vartalosta alkoi yleistyä. Ulkomaailma tunkeutui väkisin Helsinkiin, vaikka uutuuksia myös vastustettiin raivokkaasti. Yhteiskunta puuttui niin pieniin yksityiskohtiin, että nykyiset väitteet sääntö-Suomesta alkavat tuntua naurettavilta. Tiesittekö, että 20-luvulla makkaroiden yömyynnistä väännettiin jatkuvasti kättä ja niiden lisukkeena sai myydä ainoastaan sinappia, etikkaa ja sämpylöitä?

Pääkaupungin yöelämä oli vilkasta, vaikka alkoholi oli periaatteessa kiellettyä lääkinnällisiä tarkoituksia lukuun ottamatta. Kieltolakia ja sen kiertämistä käsitelläänkin kirjassa peräti kahden luvun verran. Lakihan ei juuri janoisia haitannut, vaan alkoholia myytiin pimeästi ravintoloissa ja satamissa, ja etenkin varakkaampi väki sai sitä myös apteekeista. Alkoholikysymys jakoi kansaa. Kieltolailla oli varsinkin alkuun kannattajansa varsinkin työväenliikkeessä ja papistossa, kun taas ruotsinkielisten enemmistö ja liikemiehet vastustivat sitä. Lopulta kieltolaki tietysti kaatui omaan mahdottomuuteensa, mutta sen ajalta jäi loputtomasti kansanperinnettä. Enpä esimerkiksi tiennyt, että taskumatti on nimetty raittiusliikkeen johtajan ja kieltolain isän Matti Helenius-Seppälän mukaan.

Vaikka kirjan perusteella 1920-luku näyttäytyy lähinnä päivänpaisteena ja yöllisinä juhlina, siinä käsitellään myös aikakauden ristiriitaista luonnetta. Kieltolaki oli vain yksi kansaa jakava kysymys. Sisällissodan muistot olivat vielä lähellä ja luokkarajat jyrkkiä. Nuori kansakunta määritteli identiteettiä suhteessa menneisyyteensä, mikä johti muun muassa venäläisvastaisuuteen ja pyrkimyksiin hävittää autonomian ajan merkit pääkaupungista. Myös ruotsin kielen asemaa kyseenalaistettiin, vaikka tuolloin ruotsinkielisten osuus kaupungin asukkaista oli paljon suurempi kuin nykyään. Kieli- ja identiteettiriidat näkyivät muun muassa kadunnimien uudistusvimmassa. Venäläiset, ruotsalaiset ja liian kansainväliset nimet haluttiin pois ja suomalaiskansallisia tilalle. Vaikka 1920-luvun kulttuurielämää leimasivat kansainväliset vaikutteet ja älyköt kannattivat pasifismia ja Euroopan yhdysvaltoja, myös äärimmäinen nationalismi ja seuraavan vuosikymmenen totalitaristiset liikkeet nostivat jo päätään. Teknologia kehittyi huimaavaa vauhtia, mutta myös spengleriläiset ajatukset länsimaisen sivistyksen rappiosta olivat suosittuja. Kuten kaikkina aikoina, vanhemmat ikäluokat paheksuivat nuorisoa ja sen hullutuksia.

Suruton kaupunki on tämänvuotisen tietokirjasadon helmiä. Se on sujuvasti kirjoitettu, ja kirjoittaja on löytänyt arkistoista ja kirjastoista toinen toistaan osuvampia sitaatteja ja kuvia, jotka elävöittävät tekstiä entisestään. Työväenkulttuuri jää kirjassa ehkä pienempään rooliin kuin se ansaitsisi. Samoin etnisisiä vähemmistöjä ei juuri mainita lukuun ottamatta nousevan kansallistunteen puristuksiin jääneitä juutalaisia kauppiaita. Kuitenkin kirja on erittäin suositeltavaa luettavaa modernin kaupunkimaisen elämäntavan syntyajoilta.


Mikko-Olavi Seppälä: Suruton kaupunki - 1920-luvun iloinen Helsinki. (WSOY 2016)

tiistai 11. lokakuuta 2016

Arthur Conan Doyle: Baskervillen koira

The Stand Magazinen kuvitusta vuodelta 1901
Wikimedia Commons
"Älkää kulkeko nummella niinä pimeinä hetkinä, jolloin pahuuden voima on suurimmillaan."
Tämä on ehkä tehokkaimpia tietämiäni kirjallisuussitaatteja. Syksy on ollut kiireinen, enkä ole ehtinyt moneen viikkoon lukemaan, saati päivittämään blogia. Kesken kaiken tohinan tartuin kuitenkin lapsuudenkotini kirjahyllystä lainaamaani Baskervillen koiraan, jonka olen lukenut niin moneen kertaan, että osaan sen lähes ulkoa. On rentouttavaa sukeltaa vanhaan tuttuun kirjaan, joka on vieläpä viihteellisyydestään huolimatta nerokkaasti kirjoitettu maailmankirjallisuuden klassikko.

Baskervillen koira lienee ilmestynyt alun perin jatkokertomuksena sanomalehdessä, kuten Doylen muutkin Sherlock Holmes -tarinat. Se on tarinoista pisimpiä, täyden romaanin mittainen. Se esittelee tutuksi tulleen viktoriaanisen englantilaismiljöön. Tarina alkaa, kuten useimmat muutkin Holmesit. Baker Streetin asuntoon saapuu hämmentynyt vieras, joka toivoo mestarisalapoliisin auttavan häntä kummallisessa tapauksessa. Vieras, maalaislääkäri tohtori Mortimer, kertoo ystävänsä Sir Charles Baskervillen kummallisesta kuolemasta. Sir Charles uskoi vakaasti vanhaan sukutarinaan, jonka mukaan varhaisen esi-isän pahuus on langettanut koko suvun ylle kirouksen. Monet suvun jäsenet ovat kuolleet väkivaltaisesti, ja seudulla kerrotaan kauheasta helvetinkoirasta, joka vainoaa heitä. Sir Charles itse kuoli ilmeisen luonnollisesti sydänkohtaukseen - mutta tohtori Mortimer oli nähnyt hänen kuolinpaikallaan suunnattoman suuren koiran jäljet.

Nyt sir Charlesin perillinen on saapumassa Baskerville Halliin, ja tohtori Mortimeria huolehtaa, mahtaako hänkin olla vaarassa joko yliluonnollisten voimien tai pahantahtoisten ihmisten vuoksi. Köyhän seudun kannalta olisi tärkeää, että perillinen, Sir Henry Baskerville, jatkaisi setänsä työtä ihmisten elinolojen parantamiseksi. Sir Henry ei ole pelkuri vaan tahtoo ottaa selvän arvoituksen ratkaisusta. Tarinan kertoja, tohtori Watson, matkustaa hänen turvakseen ja raportoi kummallisista tapahtumista.
"Pilvinen, sumuinen päivä, tihkusadetta. Raskas pilvisumu verhoaa maiseman; vain silloin tällöin se väistyy korkeammalle ja paljastaa kukkuloiden jylhät viivat. Kalliot kiiltelevät märkinä ja hohtavat kuin hopea himmeässä päivänvalossa. Synkkä tunnelma vallitsee sekä sisällä että ulkona. Sir Henry on masentunut, ja minunkin mieltäni ahdistaa raskas paino. Tunnen vaaran lähestyvän - vääjäämättömän vaaran, joka on sitä kauheampi, kun sen laatua ei voi aavistaa.
Ja eikö minulla olisi syytä levottomuuteen? Kyllin monet tapahtumat osoittavat tuhoavien voimien toimivan ympärillämme. Kaksi kertaa olen omin korvin kuullut äänen, joka muistuttaai kaukaa kuuluvaa koiran ulvontaa."
Vaikka tarina on klassinen salapoliisiromaani, siinä on myös goottilaisen kauhuromaanin piirteitä. Päähenkilöt kamppailevat yliluonnolliselta vaikuttavaa, vuosisatojen takaa uhkaavaa vihollista vastaan. Myös miljöö on otollinen kauhuntunteelle. Tapahtumat sijoittuvat Devonshiren harvaanasutulle maaseudulle. Sivistyneitä ihmisiä on vain muutama: Baskerville Hallin asukkaiden lisäksi originelli tuomari, luonnontutkija Stapleton ja tohtori Mortimer, joka on lääkärintoimessa lisäksi varsinainen harrastelija-antropologin karikatyyri. Muu väestö on taikauskoisia maanviljelijöitä. Ohutta sivistynyttä kerrosta ympäröi vihamielinen, salaperäinen nummi, jolla on jäänteitä muinaisten villi-ihmisten asutuksista. Sumu ympäröi kolkkoa maisemaa, ja ratkaisevia juonenkäänteitä valaisee vain kuutamo.

Tapahtumat etenevät lopulta dramaattiseen loppuunsa varsin vauhdikkaasti. Syyllinen paljastuu. Tarinan konnan henkilökuva vastannee aikansa ihmiskäsitystä, eikä se ole enää täysin uskottava, mutta omassa kontekstissaan se toimii moitteetta.


A. Conan Doyle: Baskervillen koira (WSOY 1969, 8. painos)
Alkuteos: The Hound of the Baskervilles