John Branch: Tappelija

Useimmissa joukkuepeleissä tietoinen väkivalta on jyrkästi kiellettyä ja paheksuttua. Jääkiekko on yksi poikkeuksista. Nyrkkitappelut ovat kuuluneet siihen jo lajin villissä menneisyydessä. Ne ovat viihdettä, jolla houkutellaan katsojia otteluihin erityisesti siellä, missä laji ei vanhastaan ole ollut suosittu. Toisaalta kiivaimpia jääkiekkoväkivallan puolustajia on myös perinnetietoisessa Kanadassa, lajin synnyinsijoilla. Väkivallalla on jääkiekossa toinenkin rooli, joka tuo mieleen kuvaukset ammattirikollisten maailmasta. Väkivallan ja sen pelon ajatellaan ehkäisevän kaukalossa niitä konnuuksia, joihin tuomarit eivät ehkä puutu. Tappelijapelaajat suojelevat erityisesti joukkueiden tähtipelaajia vahingoittamisyrityksiltä. Joukkueiden omistajat hyötyvät, samoin tähtipelaajat, mutta kuinka käy tappelijoiden, näiden murheellisen hahmon ritareiden, joilla ei pelkkien pelitaitojen perusteella olisi mitään asiaa ammattilaissarjoihin?

Vuonna 2011 vain 28-vuotiaana kuollut Derek Boogaard oli viime vuosien tunnetuimpia jääkiekkotappelijoita. Hän oli kaksimetrinen valtava järkäle, joka ei epäroinyt aiheuttaa vakaviakaan vammoja vastustajilleen. Elämänkerran mukaan hän oli kaukalon ulkopuolella kuitenkin itse ystävällisyys, suosittu joukkuetoveri ja laajan ystäväpiirin huolien kuuntelija. Elämänkerran mukaan Boogaardin lapsuus oli pääosin onnellinen, mutta hänen oli vaikea saada ystäviä pikkupaikkakunnalla, jossa koko perhettä vierastettiin isän poliisinammatin vuoksi. Koulussa häntä kiusattiin ja pidettiin sopeutumattomana, eikä paikallisessa jääkiekkojoukkueessa mennyt paljon paremmin. Teini-ikäisenä hän kiinnitti kuitenkin suurikokoisena ja tappeluun valmiina kykyjenetsijöiden huomion. Nämä eivät kuvitelleetkaan, että hänestä koskaan tulisi mestarillista maalintekijää, mutta jo nuorisosarjoihin etsittiin väkivallan ammattilaisia. Nuorten sarjoista Boogaard nousi NHL:ään, missä hän pelasi suurimman osan urastaan Minnesota Wildissa. Koko uran aikana hän teki kolme maalia. Sitäkin tärkeämpinä jääkiekkotilastoihin jäivät sadat rangaistusminuutit vastustajien pahoinpitelyistä.

Olen seurannut jääkiekkoa lapsesta asti. Olen aina ollut jääkiekkoväkivaltaa vastaan, mutta ennen tämän kirjan lukemista en ole suoraan sanottuna ymmärtänyt, kuinka vakava asia se todellisuudessa on. Olen pitänyt sitä ala-asteen välituntikähinöihin verrattavana show'na. Sitä se ei ole, vaan tappelun ammattilaisten yhteenotoissa muun muassa murtuu kasvojen luita. Vähitellen on alettu kiinnittää huomiota myös siihen, mitä sadat nyrkiniskut tekevät aivoille. Jääkiekko on muutenkin vaarallinen laji, jossa aivovammat eivät ole harvinaisia. Kaikkia niitä ei varmasti voida koskaan estää. Tappelut voitaisiin, jos haluttaisiin, mutta ovatko ne liian tärkeä osa bisnestä?

Tappelijassa Derek Boogaard esitetään marttyyrina, pohjimmiltaan kilttinä ihmisenä, joka pahoinpitelee lukuisia ihmisiä sairaalakuntoon, mutta maksaa siitä äärimmäisen kovan hinnan. Toisaalta hän on ryhtynyt jääkiekkotappelijaksi vapaaehtoisesti ja saanut siitä elannon, joka ei toki ole lähelläkään taitopelaajien huippupalkkoja mutta yltäkylläinen kaikkiin muihin vaihtoehtoihin verrattuna. Parhaina vuosina hän nautti Minnesotassa laajaa kansansuosiota. Ammatinvalinnan synkempi puoli olivat jatkuvat kivut, lääkeriippuvuus ja aivotoiminnan häiriöt. Yhdessä ne johtivat ennenaikaiseen kuolemaan, jonka syyksi todettiin tapaturmainen lääkkeiden yliannostus. Kuoleman jälkeen Boogaardin aivot tutkittiin. Hän oli sairastannut kroonista traumaattista enkefalopatiaa, CTE:tä, nyrkiniskujen aiheuttamaa etenevää aivosairautta, joka olisi ilman väliin ehtinyttä yliannostuskuolemaa johtanut pian dementiaan.

Kirjan kirjoittaja, jääkiekkoa hyvin tunteva urheilutoimittaja John Branch ei varsinaisesti syytä ketään Boogaardin kuolemasta. Lukija saa tehdä omat johtopäätöksensä jääkiekon tappelukulttuurista. Minua kauhistuttaa yhtä lailla nuorten pelaajien asema jääkiekkoseurojen rahantekovälineinä kuin verenhimoiset katsojat, jotka eivät juuri eroa julkisten teloitusten yleisöistä. Osa ongelmaa on ehkä myös jääkiekkokulttuurin äärimaskuliinisuus, missä keskustelu väkivallasta nähdään heikkouden osoituksena. Kuitenkaan sen enempää joukkueiden johtohenkilöstön kuin yleisönkään ei tarvitse itse kokea väkivallan seurauksia: kipua, henkisiä ongelmia, terveyden menetystä, epävarmuutta tulevasta. Minun mielestäni urheilun varjolla ei pidä sallia sellaisia tekoja, jotka nakkikioskilla tehtyinä johtaisivat vankilatuomioon.

Tappelija on tasapainoinen elämänkerta ja kuvaus kulttuuri-ilmiöstä, jota humanistina olisi mieluummin ajattelematta. En ole kuitenkaan huomannut, että se olisi Suomessa johtanut kovin laajaan keskusteluun aiheesta. Onko vakaviin loukkaantumisiin johtava väkivalta edes täällä avain yhtä suuri ongelma kuin Atlantin toisella puolella?


John Branch: Tappelija - NHL-pelaaja Derek Boogaardin elämä ja kuolema (Siltala 2015, suom. Terhi Vartia)

Matti Laine: Ammattilainen & Pahojen miesten seura

Mikä rikollisuudessa kiehtoo? Täytyyhän jokin syy olla, kun rikoskirjallisuus on niin suosittua kuin se on. Onneksi kaikesta ei tarvitse ottaa itse selvää, vaan ihmiselämän tummempiin puoliin voi tutustua mielikuvitusmatkoilla viihdyttävän kirjallisuuden parissa. Kirjallisuuden ja mielikuvituksen kautta voi kulkea sellaisissa maailmoissa, jotka kiinnostavat mutta joista on parempi pysyä loitolla oikeassa elämässä. Tätä mietiskelin lukiessani viikonlopun aikana pari Matti Laineen jännäriä. Niissä kuvataan maailmaa, joka on selvästi mielikuvituksen tuotetta. Siksi siihen voi sukeltaa ilman kohtuutonta ahdistuksen tunnetta. Maailma on kuitenkin niin uskottava, että siihen on helppo eläytyä.

Näistä kahdesta kirjasta Ammattilainen on kevyempi ja mielestäni myös parempi. Tarina etenee vauhdikkasti hullunkurisesta ja jännittävästä sattumuksesta toiseen. Myös päähenkilöistä on helppo pitää. Severi Junes on helsinkiläinen viihdealan ammattilainen, joka ei varsinaisesti ole rikollinen mutta rappiolle joutunut kuitenkin. Hän on kuitenkin sanavalmis ja pystyvä ihminen, kun sille päälle sattuu. Hän harrastaa lukemistakin. Tällaisia sympaattisia renttujahan on rikoskirjallisuus pullollaan, mutta mikäpä siinä, mielellään tällaisista henkilölistä lukee. Oikeassa elämässä en olisi ehkä niin innostunut.

Severi eli Seve joutuu rikollisten kanssa tekemisiin lähinnä vahingossa. Myös portugalilainen palkkatappaja Henrique Cabra tahtoisi jo elää rauhaisaa elämää mielitiettynsä kanssa. Kymmenen vuoden tauon jälkeen tulee kuitenkin vielä yksi keikka, ehkä se viimeinen. Se lähettää hänet kaukaiseen Suomeen, jonka talvi herättää lissabonilaisessa ihmetystä. Lukiessa kävi kyllä mielessä, kuinka uskottava tällainen juonenkäänne on. Olisiko tarina toiminut ilmankin? Toki menneisyyden haamuja on vaikeampi upottaa puhtaasti suomalaiseen kontekstiin. Siitä pitkä rauhanaika ja hyvinvointiyhteiskunta pitää huolen. Onko tarkoituksena päästä vain ihmettelemään suomalaista elämänmenoa muka ulkopuolisin silmin? Suomalaisiahan aina kiinnostaa, mitä muut meistä ajattelevat. Vaikka portugalilainen päähenkilö tuntuu hiukan irralliselta, tarina itse toimii mainiosti ja päähenkilöiden reitit leikkaavat toisiaan sopivalla sykkeellä.

Myös Pahojen miesten seurassa eletään talvea, tarkemmin sanottuna jääkiekkokautta. Mielestäni tarina on vakavampi kuin Ammattilaisessa ja siinä pohditaan enemmän sitä, mikä saa ihmisen ryhtymään rikolliseksi ilman välttämätöntä pakkoa. Mikään yhteiskunnallinen dekkari tämäkään ei ole, vaan pääpaino on yksilössä ja hänen tarpeissaan. Kenties tarpeessa tulla hyväksytyksi ja saavuttaa jotain mainitsemisen arvoista. Tai tarpeessa kokea jännittäviä ja poikkeuksellisia asioista. Toki sattumallakin on sormensa pelissä.

Tällä kertaa ei liikuta kahden juonen välillä. Kirjan päähenkilö on Elias Vitikka, joka oli aikanaan lahjakas jääkiekkomaalivahti. NHL-tilastoissa hänen torjuntaprosenttinsa on sata, koska ura jäi yhteen peliin. Jääkiekkouran jälkeen elämän suunta on ollut kadoksissa, ja tarinan alkaessa mies työskentelee taksirenkinä Helsingissä. Työkeikalla hän kohtaa sattumalta jääkiekkoseurueen, jonka huoltaja tarjoaa hänelle lisätienestiä. Mitä joukkueen nuorelle tähdelle on tapahtumassa? Salapoliisinhommat johtavat Eliaksen vähitellen lain rajamaille. Meno muuttuu luku luvulta hurjemmaksi, kunnes oikean ja väärän rajoja koetellaan tosissaan. Rikollisten maailman lisäksi kirja kuvaa kiinnostavasti ammattilaisurheilun armottomuutta ja paineita, joita nuoret urheilijat kohtaavat. Vaihtoehdot ovat menestys tai ei mitään. Keskinkertaisuuksilla ei usein ole b-vaihtoehtoa odottamassa, vaan he joutuvat helposti tyhjän päälle. Elias Vitikka huomaa, että hyvältä rikolliselta ja hyvältä ammattiurheilijalta vaaditaan pitkälti samoja ominaisuuksia.

Mitään maailman syvällisimpiä oivalluksia näistä kirjoista on turha odottaa, mutta henkilöt ovat kiinnostavia, kerronta sujuu ja tarinat etenevät oivallisesti yllätyksestä toiseen. Juuri tällaista viihdettä tekee mieli lukea kesäisin. Mainiota!

Olisin tuskin löytänyt Matti Laineen kirjoja ilman Kirsin kehuvaa arviota Pahojen miesten seurasta. Onneksi kirjailijan tuotantoa näkyi olevan lähikirjaston hyllyllä pitkä rivi odottamassa.


Matti Laine: Ammattilainen (Gummerus 2010)
Matti Laine: Pahojen miesten seura (Gummerus 2012)

Jim Carroll: Koripallopäiväkirjat

Kirjan pohjalta tehdyn elokuvan mainos
Kuva: Wikipedia

Koripallopäiväkirjat kertoo runoilija ja muusikko Jim Carrollin teini-iästä 1960-luvulla. Irlantilaistaustainen nuori mies elää Manhattanilla, käy koulua ja omistaa elämänsä koripallon pelaamiselle, kunnes päihteet alkavat saada entistä vahvemman otteen pojan elämästä. Huumeita on kaveripiirissä helppo saada, eivätkä vanhemmat tai opettajat huomaa mitään, vaikka Jim luisuu vähitellen heroiinikoukkuun. Kaksoiselämä onnistuu pitkään, mutta sitten tutuksi tulevat hämärähommat ja nuorisovankila.

Kirjan perusteella Jimin elämä vaikuttaa ihan tavalliselta ja varsin hauskalta nuoren pojan elämältä. On koulu ärsyttävine opettajineen, on kavereita, on koripalloharrastus, on tyttöjä, joiden petiin pyrkiä. Jim ei vaikuta pakenevan ongelmiaan päihteiden tuottamaan mielihyvään. Kuitenkin elämä karkaa käsistä. Kirjassa tarina jää kutkuttavasti kesken - kirjailijan itsensä tiedämme selvinneen takaisin elämään.

Mikä nuorta Jimiä sitten riipoo? Sodan jälkeen syntynyt sukupolvi tuntee elävänsä peruuttamattomasti muuttuneessa maailmassa, jota vanhemmat eivät enää ymmärrä. Vanhemmille sota oli toinen maailmansota, nuorille taas Vietnam tai ydinaseuhka. Jim kokee elävänsä Manhattanilla jättimäisen maalitaulun päällä. Atomipommin pelko tulee uniin ja saa elämään kuin viimeistä päivää, koska mikä tahansa päivä voi todella olla viimeinen. Vanhemmat ovat muutenkin aivan pihalla nuorten elämästä. Nämä kokevat todella hurjia juttuja sekä kaduilla että kouluissa - muun muassa väkivaltaa ja seksuaalista ahdistelua opettajien taholta - ja ovat lopulta huumeriippuvaisia, mutta vanhempia huolestuttavaa vain tukan pituus ja sodanvastaiset mielipiteet. Vastakulttuuri ei silti selitä nuorten halua sekoittaa päänsä. Ehkä he tekevät sen siitä syystä, että se on hauskaa, ainakin aluksi...?

Kirja välttää täydellisesti kaikenlaisen sentimentaalisuuden ja valistushengen. Siksi siihen on helppo eläytyä. Teinipojan päiväkirjaksi tätä on kuitenkin vaikea uskoa. Teksti ei ole lainkaan päiväkirjamaista, ja kertoja vaikuttaa kypsemmältä kuin yläkouluikäisen pojan voisi kuvitella olevan. Ilmeisesti kirja onkin pikemminkin päiväkirjoihin perustuva muistelmateos. Vähällä tekstillä kerrotaan paljon asioita, mutta aukkojakin tarinassa on. Mutta niitähän on aina kerrotuissa muistoissa, kuten myös ristiriitaisuuksia.

Pidin tarinasta erittäin paljon, mutta suomenkielisen laitoksen toimitustyötä on syytä moittia huolimattomuudesta. Tekstissä on muun muassa yhdyssanavirheitä, ja joistakin lauseista vaikuttaa puuttuvan sanoja, mikä tekee niiden ymmärtämisestä jokseenkin vaikeaa.

Kirjan pohjalta on tehty elokuva, joka on englanniksi samanniminen mutta suomeksi New Yorkin kadut. En ole nähnyt sitä, mutta Youtube-pätkien perusteella se on dramaattisempi kuin kirja. Pääosaa näytteli Leonardo di Caprio. Tässä eräänä päivänä uimahallissa oli aivan nuoren Leon näköinen uintivalmentaja - silmäniloa meille vesijuoksijoillekin. Olkoon siis elokuvajuliste tämän tekstin kuvituksena.


Jim Carroll: Koripallopäiväkirjat (Nastamuumio 2000)
Alkuteos: Basketball Diaries (1978), suom. Asmo Koste

Ari Mennander: Teemu

Kuva: Cheryl Adams
Wikipedia

On ristiriitaista, että seuraan mielelläni urheilua, mutta en tykkää ominaisuuksista, jotka tekevät ihmisestä huippu-urheilijan. Olen aina kavahtanut ihmisiä, jotka haluavat olla parempia kuin muut. Möllötän mielelläni keskinkertaisuudessa. Teemu Selänne on kiistatta yksi voitontahtoisista, ja mainio uusi elämänkertateos tekee perusteellisesti selkoa niin menestyksestä kuin sen pimeistä puolistakin.

Mennander kertoo kirjassaan, että sen kirjoittaminen alkoi jo vuonna 2005, kun Selänne harkitsi ensimmäisen kerran vakavasti uransa lopettamista. Sen piti ilmestyä jo viime syksynä, jolloin se ilmestyi jo kirjaston tietokantaan ja ehdin varatakin sen. Sitten ilmoitettiin, että ilmestyminen siirtyy - Selänne on päättänyt jälleen jatkaa uraansa.

Pitkä kirjoitusaika näkyy kirjassa, mutta ihme kyllä lähinnä hyvällä tavalla. Siinä on valtavasti tietoa, mutta punainen lanka säilyy näkyvissä koko tarinan ajan. Teos on tasapainoinen ja kertoo kirjoittajansa vankasta ammattitaidosta. Alussa päästään suoraan Selänteen uran huippuhetkeen, Stanley Cupin voittoon. Sitten aloitetaan alusta ja käydään läpi aikajärjestyksessä ne tapahtumat, jotka johtivat jääkiekkoilijan suurimpaan triumfiin.

Kirja on perusteellinen, mutta myös yllättävän kriittinen kertomus jääkiekkotähdestä. Se kuvaa Teemu Selännettä poikkeuksellisena lahjakkuutena, joka säilyttää  avoimen ja ystävällisen luontonsa läpi yhtä lailla menestyksen kuin vaikeiden vuosienkin. Kirjassa on huomioitu sekä tilastojen ystävät että Selänteestä henkilönä kiinnostuneet. Vaikka olen kiinnostunut urheilusta, NHL:ää olen seurannut vähemmän. En ole ennen tämän kirjan lukemista ymmärtänytkään, kuinka suosittu urheilija Selänne on myös Atlantin toisella puolella.

Toisaalta kirjassa paljastetaan menestyksen hinta. Selänne tottui erityiskohteluun heti lapsena, kun koko perhe eli lahjakkaan lapsen ja tämän urheilu-uran vaatimusten mukaan. Veljet jäivät syrjään, kun isä keskittyi puskemaan Teemua kohti menestystä. Kirjassa veljet vakuuttavat kuitenkin, etteivät he ole katkeria osastaan. Aika kauhealta yhden lapsen eritysasema kuitenkin tuntuu näin ulkopuolisen mielestä. Uran huippuvuosina myös Selänteen oma perhe jäi vähemmälle huomiolle, kun jääkiekko ja lukuisat kaverit veivät tähtipelaajan ajan. Vaikka kirjassa todistetaan Selänteen olevan juuri sellainen mukava mies kuin hänen julkisuuskuvansakin antaa ymmärtää, läheisten mukaan hän olettaa olevansa keskipiste, jonka ympärillä kaikkien muidenkin elämän tulee pyöriä. Eniten on kuitenkin uhrannut Selänne itse. Urheilu-ura on vaatinut etenkin hänen jaloiltaan niin paljon, ettei niistä tule enää kalua edes tavalliseen elämään.

Teeemu on kertomus poikkeusyksilön elämästä. Urheilukirjana se erottuu edukseen monipuolisuutensa ja syvällisyytensä vuoksi. Kuvia ja jääkiekkofanien rakastamia tilastotietoja on paljon. Kenties juuri niiden takia kirjasta on tullut valtavankokoinen. Missähän sitä on ajateltu luettavan? Ainakaan sitä ei huvita ottaa matkalle mukaan, ja sängyssä lukeminenkin vaatii tyynykasan kirjan alle.


Ari Mennander: Teemu (Otava 2014)