maanantai 30. maaliskuuta 2015

Briitta Hepo-oja: Siilin kuolema

15-vuotias Arttu tuntee itsensä ulkopuoliseksi maailmassa. Vanhemmat ja sisarukset eivät ymmärrä, eikä koulussakaan ole kavereita. Välit perheeseen huononevat entisestään, kun perheen isä ajaa mökkireissulla siilin yli. Arttu suuttuu ja syyttää isäänsä murhaajaksi. Sitten hän innostuu muutenkin eläinten oikeuksista, ja kun tilauksesta paikalle pölähtää Animalian jäsen Neatta, joka ainoana ymmärtää Artun mietteitä. Artulle kasautuu kuitenkin aina vain enemmän ongelmia sekä kotona että koulussa.

Tässä vaiheessa Siilin kuolema meinasi jäädä kesken. Miksi ihmetellä, että nuoret eivät lue, jos heille tarjotaan samaa mössöä aina vain uudelleen. Päähenkilö on ulkopuolisuuden tunnetta poteva toivoton nynny. Ja sitten pelastavana enkelinä paikalle pölähtää toinen erilainen nuori, joka esitetään sankarina, vaikka todellisuudessa hän on lähinnä itsekäs ja toteuttaa omat suunnitelmansa siitä riippumatta, miten se vaikuttaa muiden elämään. Samaa  voi sanoa ruotsalaisesta sukulaistädistä. Muutkaan kirjan henkilöt eivät juuri omaperäisyydellään loista. Päähenkilön ajatukset vaikuttaisivat kuuluvan pikemminkin naispuoliselle kirjallisuuden opiskelijalle kuin teinipojalle.

Kuitenkin tarina lähtee lopulta lentoon, mutta vasta viimeisen kolmanneksen aikana. Siilin kuolema on esikoisromaani - olisiko se tarvinnut vielä lisää työstämistä? Alkuosasta puolet pois esimerkiksi. Kirjan loppupuolella alkaa tapahtua ja hahmot vapautuvat hieman karikatyyrimäisistä luonnekuvauksistaan. Melkeinpä parasta kirjassa on, että kirjailija ei tarjoa mitään yksinkertaista ratkaisua päähenkilön ja hänen perheensä ongelmiin. Loppu on kuitenkin toiveikas. Tekstissä on lisäksi hauskoja pikku yksityiskohtia, jotka eivät ehkä kuitenkaan avaudu kovin nuorille. Esimerkkinä viittaukset Artun isän ilmeisesti vanhoillislestadiolaiseen taustaan, joka on tehnyt hänestä vakaumuksellisen ateistin.

Jälkeenpäin heräsi vielä joitakin kysymyksiä. Ehkä perheenjäsenten hahmot kuvastavat sittenkin teinipojan ahdasmielistä ajattelua. Kaikkien teinien mielestähän vanhemmat ovat ihan mänttejä. Ja samaistuuko irokeesipäinen Arttu jollain hyvin symbolisella tasolla siileihin, joiden hyvinvoinnista hän on huolestunut.

Ehkä olen vain liian vanha lukemaan näitä uudempia nuortenkirjoja ja pitäisi vain pysyä niissä kirjoissa, joita luin, kun olin itsekin vielä  nuori.


Briitta Hepo-oja: Siilin kuolema (Myllylahti 2015)

torstai 26. maaliskuuta 2015

Osmo Soininvaara: Jäähyväiset eduskunnalle

Osmo Soininvaara on suosikkejani suomalaisen älymystön vähälukuisessa joukossa. Hänen kirjoistaan Vauraus ja aika (2007), Sata-komitea (2010) ja Vihreä politiikka (2012) ovat kaikki epäilemättä vaikuttaneet siihen, miten näen nykyään yhteiskunnan. Oli siis itsestään selvää, että hankin käsiini myös hänen uuden kirjansa Jäähyväiset eduskunnalle, jossa konkaripoliitikko selittää, mikä suomalaisessa politiikassa on pielessä ja miksei hän enää aio hakea jatkokaudelle tämän kevään eduskuntavaaleissa.

Oletko miettinyt viime aikoina, mistä sote-uudistuksessa tai eurokriisissä on kyse? Ja miksi työvoiman tarjontaa halutaan lisätä, vaikka samaan aikaan työttömien määrä vain kasvaa? Soininvaaran vahvuus on siinä, että hän osaa selittää aidosti vaikeita asioita kansantajuisesti kuitenkaan populistisiin heittoihin sortumatta.

Mikä politiikassa on sitten pielessä? Soininvaaran mukaan suomalainen yhteiskunta on menettänyt kykynsä tehdä päätöksiä. Toisaalta syypäitä ovat poliitikot, jotka pyrkivät oman suosionsa maksimointiin ja vetävät kaikki eri suuntiin. Hallitus ei ole toiminut, mutta toisaalta oppositiokaan ei ole onnistunut tehtävässään ja vaatinut siltä parempaa päätöksentekoa. Toisaalta esimerkiksi uuden perustuslain tulkinnat ovat torpanneet monia hyviä ehdotuksia. Ongelmia on siis sekä yksittäisten poliitikkojen tekemisissä että poliittisen järjestelmän rakenteissa. Osansa moitteista saavat myös toimittajat, jotka keskittyvät etsimään skandaalinaineksia yksittäisten huippupoliitikkojen tekemisistä sen sijaan, että he tarttuisivat laajempiin linjoihin.

Julkisuudessa vihreät kritisoivat usein perussuomalaisia päävastustajinaan. Soininvaara suhtautuu kuitenkin perussuomalaisiin varsin kiltisti. Hän nostaa esiin niitä poliitikkoja, jotka ovat kokemattomuudestaan huolimatta onnistuneet vaikeassa tehtävässään ensimmäisen kauden kansanedustajina. Rankimman ryöpytyksen kohteeksi joutuvat sosialidemokraatit, jotka äänestäjien menetystä pelätessään jarruttavat kaikkia uudistuksia, vaikka juuri näillä uudistuksilla voitaisiin turvata hyvinvointivaltion rahoituspohja tulevaisuudessakin. Kokoomusta Soininvaara syyttää talouspoliittisen ymmärryksen puutteesta. Valtiontaloutta ei voi johtaa niin kuin yrityksen taloutta. Mutta lahjakkaimmat kokoomuslaiset ovatkin liike-elämän eivätkä politiikan palveluksessa, Soininvaara sivaltaa.

Jäähyväiset eduskunnalle on tärkeä puheenvuoro, mutta se antaa todella huolestuttavan kuvan suomalaisesta yhteiskunnasta. Tilanne oli huono neljä vuotta sitten, ja vielä huonommaksi se on muuttunut. Osa ongelmista näyttää jääneen pysyviksi. Muun muassa olemme vaarassa menettää yhden sukupolven nuorisoa. Mikä neuvoksi? Soininvaara ehdottaa rehellisyyttä ja suoraa puhetta. Hänen mukaansa kansaa ei tarvitse mielistellä, vaan se ymmärtää kyllä rankatkin päätökset, kunhan ne perustellaan uskottavasti.


Osmo Soininvaara: Jäähyväiset eduskunnalle (Teos, 2015)

perjantai 20. maaliskuuta 2015

Alexander von Schönburg: Kaikki mitä olet aina halunnut tietää kuninkaallisista

Norjan kuningas Olavi V:n (1903-1991)
hiihtäjäpatsas Holmenkollenilla
Kuva kirjoittajan
Nykyään julkkikseksi saattaa päästä tekemällä melkeinpä mitä tahansa. On kuitenkin yksi ihmisryhmä, jonka jäsenet ovat julkkiksia ihan vain olemalla. He ovat kuninkaalliset, ja juuri tästä syystä he kiinnostavat tässä turhien julkkisten maailmassa.

Näin väittää saksalainen kreivi Alexander von Schönburg - ja mikäpä siinä, hän epäilemättä tietää asiasta enemmän kuin suurin osa meistä. Olihan hänen isotätinsä arkkiherttuatar Sophie, se sama, jonka murhasta alkoi ensimmäinen maailmansota. Hänen puolisonsa Hessenin prinsessa Irinan isotäti puolestaan on Englannin kuningatar. Lisäksi hän on tavannut henkilökohtaisesti koko joukon kruunupäitä Englannin hovista Bulgarian viimeiseen kuninkaaseen Simeon II:seen. Hän on käynyt vierailulla Bruneissa, jonka sulttaani on maailman viimeisiä itsevaltaisesti hallitsevia kuninkaita, ja haastatellut Nepalin kuningasta vain muutamia päiviä ennen kuin tämä syöstiin vallasta.

Kirjassa on paljon hauskoja anekdootteja kuninkaallisten ja reaalimaailman törmäyksistä. Lisäksi kirjailija neuvoo, miten kuninkaallisia puhutellaan (ei mielellään mitenkään) ja mitä heille kannattaa ostaa lahjaksi (joko jotain todella kallista ja harvinaista tai sitten jotain halpaa ja aivan älytöntä - muttei koskaan mitään siltä väliltä).

Kiinnostavampaa on kuitenkin kirjailijan pohdiskelu kuninkaallisten merkityksestä eri yhteiskunnissa. Aikaisemmin ajateltiin, että kuninkaalliset ovat saaneet valtansa jumalilta. He toimivat myös eräänlaisina välittäjinä jumalten ja kansan välillä. Vallan symbolit kruunusta alkaen pyrkivät legitimoimaan tämän aseman. Tosiasia on kuitenkin, että kukaan ei ole koskaan pystynyt hallitsemaan ilman riittävää määrä kansalaisia, jotka hyväksyvät kuninkaan vallan. Valtaistuin on ollut toisinaan sangen tuulinen paikka, kun kuningas on saatettu panna pois päiviltä ihan siitä syystä, että hän on käynyt liian raihnaiseksi toimimaan jumalallisena välikappaleena. Kuninkaallinen ei olekaan samalla tavalla yksilö kuin kukaan hänen alamaisistaan. Hän on lähinnä asemansa ruumiillistuma. Kuningas on kuollut - eläköön kuningas! Kuninkaalliseen perheeseen syntyneille tämä on itsestään selvää, mutta ongelmia tulee, kun nykyään prinssit ja prinsessat valitsevat puolisonsa tavallisen kansan keskuudesta eikä puolisoita ole pienestä pitäen kasvatettu luopumaan yksilöllisistä toiveistaan.

Kuningashuoneiden arkipäiväistyminen on kuitenkin välttämätöntä, koska vanhanaikaista sääty-yhteiskuntaa olisi vaikea perustella alamaisille. Osa kuninkaallisista onnistuu paremmin kuin toiset. Yksi kansanomaistumisen pioneereistä oli Norjan kuningas Olavi V, joka on kuvattu patsaassakin (kuvassa) hiihtämässä anorakki päällään. Kuningas tunnetaan myös öljykriisin aikaisesta kuvasta, jossa hän matkustaa metrolla Holmenkollenille hiihtämään, koska yksityisautoilu oli kielletty sunnuntaisin. Huonommin kävi prinssi Charlesille, jonka kuningashuoneen pr-osasto raahasti ostoksille markettiin ottamatta huomioon, ettei prinssi ollut koskaan maksanut mitään itse eikä siis tiennyt, mitä kassalla pitäisi tehdä.

Nykyään kuningasperheet joutuvatkin koko ajan perustelemaan olemassaoloaan. Maailma ei ole entisensä sen jälkeen, kun Ranskan tuhatvuotisen dynastian viimeinen kuningas perheineen mestattiin suuren vallankumouksen jälkeen. Ranskan viimeisiä kuninkaallisia on totuttu historiassa pitämään todellisuudesta vieraantuneina tuhlureina, jotka ansaitsivatkin kohtalonsa. Historian tuomio ei liene aivan väärä, mutta kertomus heidän viimeisistä päivistään nosti palan kurkkuuni. He säilyttivät arvokkuutensa loppuun asti. Mitä teki Marie Antoinette mestauslavalla? Pyysi anteeksi pyöveliltään, koska oli vahingossa astunut tämän jalalle.


Alexander von Schönburg: Kaikki mitä olet aina halunnut tietää kuninkaallisista mutta et ole uskaltanut kysyä (Atena 2009)
Alkuteos Alles, was Sie immer über Könige wissen wollten, aber nie zu fragen wagten (2008), suom. Tiina Hakala

keskiviikko 18. maaliskuuta 2015

Uhkapeli ilmastolla - vaarantaako ydinvoiman vastustus maailman tulevaisuuden?

Kun tulevat sukupolvet kysyvät, kenen vika ilmastonmuutos on, istuvatko syytettyjen penkillä myös luonnonsuojelijat? Onko ydinvoiman vastustaminen ympäristöliikkeen pahin virhe? Tällaisia kysymyksiä voi herätä upouutta Uhkapeli ilmastolla -pamflettia lukiessa. Kirjoittajat perustelevat vakuuttavasti, että ilman ydinvoimaa taistelu tuhoisaa ilmastonmuutosta vastaan on hävitty, koska yhtä tehokasta ja luotettavaa hiiletöntä energianlähdettä ei ole olemassa. Ydinvoiman vastustus perustuu pelkoa herättäviin mielikuviin ydinvoimalaonnettomuuksista, mutta todellisuudessa ydinvoima on paljon turvallisempi energianlähde kuin yleensä luullaan, kirjoittajat vakuuttavat.

Tämä ei ole mikään objektiivinen blogikirjoitus vaan mainos (josta ei tosin ole maksettu mitään). Toivoisin, että mahdollisimman moni maailman tulevaisuudesta kiinnostunut lukisi tämän pikkukirjan. Sen voi tilata kirjaprojektin kotisivuilta, missä on myös lisätietoa ja lista kirjan sisältämistä virheistä.

Janne M. Korhonen & Rauli Partanen: Uhkapeli ilmastolla - vaarantaako ydinvoiman vastustus maailman tulevaisuuden? (2015, omakustanne)

maanantai 16. maaliskuuta 2015

Thomas De Quincey: Englantilaisen oopiuminkäyttäjän tunnustukset

Nykyään huumekirjat ovat niin toistensa kaltaisia, että koulussamme äidinkielen opettajat käyttivät samaa kysymyssarjaa sekä Koukussa-nuortenromaanin (Raili Mikkanen) että Huumeasema Zoon (Christiane F.) lukeneille oppilaille. Siitä seurasi joitakin epäuskon hetkiä ("Mihin paikkaan kirjan nimi viittaa?"), mutta tosiaan pääasiassa samoilla juonenkäänteillä selvittiin. Huumeasema Zoon yhteiskuntakritiikistä muistan kirjoittaneeni jopa saksan kielen aineen (myöhemmin olen käynyt myös Zoon asemalla), mutta Koukussa oli kyllä enemmän valistusta kuin romaani.

Kun mennään kauemmas historiaan, itsestäänselvyydet muuttuvat vähemmän itsestään selviksi. Thomas De Quincey oli saksalaiseen filosofiaan perehtynyt englantilainen oppinut. Hän kirjoitti myös taloustieteestä, mutta jälkipolvien silmissä hänen tunnetuin teoksensa oli alun perin sanomalehtiartikkeleina ilmestynyt Confessions of an English Opium-Eater (1822). Se on ilkikurinen kertomus oopiumin autuudesta ja sen aiheuttamista painajaisista. Yhteistä koulussa luettujenkin huumekirjojen kanssa on: ensin on kivaa ja sitten ei enää ole. Lopuksi käy kuitenkin hyvin, tai ainakin vähän paremmin. Muuta yhteistä ei sitten olekaan.

De Quincey tutustui oopiumiin samalla tavalla kuin monet muutkin 1800-luvun alun ihmiset: lääkkeenä. Sitä suositeltiin hänelle hammassärkyyn. Jo ensimmäinen kokeilu oli autuaallinen, ja pian nuori De Quincey käyttikin ainetta säännöllisesti. Hän vaelteli sen vaikutuksen alaisena syrjäisillä kujilla seuraamassa työläisköyhälistön vapaailtojen viettoa kiinnostuneena ja suurta myötätuntoa kokien. Köyhälistöhän käytti myös oopiumia, koska se oli tuolloin halvempaa kuin alkoholi. Joskus hän kävi oopiumipäissään oopperassa, mikä teki musiikista entistäkin ihanampaa. De Quinceyn mukaan oopiumi ei samenna ajattelua kuten viini, vaan kokemus lähentelee kirkkaudessaan suorastaan uskonnollista hurmostilaa.

Myöhemmin De Quincey muuttaa vuoristoseudulle. Lukija pääsee sisään kodikkaaseen talvi-iltaan, jolloin lumimyrsky raivoaa pikku mökin ulkopuolella, mutta sen seinien sisällä oppinut herra ja hänen ihastuttava puolisonsa viettävät aikaa takkatulen lämmössä teetä juoden. Pöydällä on myös pieni lasinen rasia, jossa De Quincey säilyttää oopiumiaan. Sitten idylli särkyy. Tuskallinen mahavaiva uusiutuu, ja De Quincey - joka on tähän asti vakuuttanut käyttäneensä oopiumia vain kohtuudella ja harkiten - ryhtyy lääkitsemään sitä parhaaksi tietämällään tavalla. Nykytermein voimme sanoa, että hän siirtyy viihdekäytöstä ongelmakäyttöön. Painajaiset alkavat. Itämaiset näyt vainoavat häntä unessa - erityisesti hänen kimpussaan on inha krokotiili. Välillä hänet suljetaan tuhanneksi vuodeksi kiviseen hautaan, välillä hän vaeltaa nuoruudenystävänsä haudalle. De Quincey ymmärtää, että oopiuminkäytön on loputtava, mutta katkaisuyritykset ovat tuskallisia.

Kirja on klassikko paitsi huumekuvauksena, myös täysiverisen romantiikan runollisena mestariteoksena. Romantiikan perintöä on paitsi taipumus kauheaan itse asiasta karkaavaan jaaritteluun, johon tämäkään kirja ei ole täysin viaton, myös yksilön kokemuksen nostaminen parrasvaloihin. Kirjassa kuuluu oman älynsä poikkeuksellisuudesta tietoisen yksilön ironinen ääni. Kun on tarpeeksi erinomainen ja yksilöllinen, voi suhtautua sekä itseensä että maailmaan pistävän huvittuneesti. Kirja on kauttansa mustan huumorin värittämä ja täynnä viittauksia sekä klassiseen että oman aikansa kirjallisuuteen. Ne suomentaja Ville-Juhani Sutinen on ystävällisesti selittänyt loppuviitteissä. Itse kyllästyin kuitenkin pian tarkistamaan viitteitä ja luin kirjaa sillä asenteella, että ymmärtää mitä ymmärtää ja muusta ei ole väliä.

Puhdasta romantiikkaa on myös kiinnostus mielen yöpuolta kohtaan. Sitähän De Quinceyn oopiumipainajaiset edustavat parhaimmillaan. Ne muistuttavat myöhemmän kauhukirjallisuuden kuvauksia ja osoittavat, kuinka paljossa kaikenlainen kauhu ja fantasia ovat romantiikalle velkaa. Englantilaisen oopiuminkäyttäjän tunnustukset herättivät aikanaan valtavaa huomiota, joka vain lisäsi oopiumin suosiota. Kirjailija vakuuttaa katumustaan, mutta epäilen, kuinka aitoa katumus mahtaa olla. Painajaisetkin ovat niin lennokkaita, että ne taisivat pikemminkin lisätä yleisön mielenkiintoa ainetta kohtaan - tosin niinhän huumevalistus tekee  edelleen.


Thomas De Quincey: Englantilaisen oopiuminkäyttäjän tunnustukset (Savukeidas, 2007, suom. Ville-Juhani Sutinen)

tiistai 3. maaliskuuta 2015

Kjell Westö: Leijat Helsingin yllä

Olen pitänyt Kjell Westötä Jan Guilloun suomalaisena vastinparina. Kumpikin käsittelee romaaneissaan hyvän ja pahan taistelua ihmisyydessä. He ovat kuitenkin aika erilaisia kirjailijoita. Siinä missä Jan Guilloun romaanien henkilöt voidaan jakaa hyviksiin ja pahiksiin ja hyvikset voittavat lopussa, Kjell Westö näkee ihmismielessä enemmän harmaan sävyjä. Hänen päähenkilönsä, erityisesti miehet, ovat periaatteessa hyviä ihmisiä, jotka eivät silti oikein onnistu. Monen romaanin teema on miehenä ja isänä epäonnistuminen. Guillou on optimisti, Westö epäilemättä parempi kirjailija.

Ensimmäisen kerran luin romaanin lukiolaisena. Muistan vieläkin, miten istua kyyhötin välitunneilla lukion käytävillä sitä lukien. Nykyään sitä lukiotakaan ei enää ole. Kuvassa näkyvän pokkarin ostin muutama vuosi sitten Tuska-festareiden kirjakojusta. Vaikka olen lukenut tämänkin suosikkikirjani useampaan kertaan eikä edellisestä kerrasta ole edes kovin kauan, kirjassa oli paljon juonenkäänteitä, joita en muistanut ollenkaan. Romaani yllättää aina uudestaan.

Romaanista on tehty samanniminen elokuva, joka on myös mielestäni huippuhyvä. Se on kuitenkin aivan eri taideteos kuin kirja. Jotta monipolvisen tarinan ydin on saatu säilytettyä, elokuvaa varten tapahtumia on pitänyt karsia ja muutella. Juoni on siis aivan erilainen, mutta perusidea on sama. Esimerkiksi elokuvan Henrik on alun perin suomenkielinen ja siksi erilainen kuin vaimonsa vanhaa rahaa omistava suku. Kirjan Henrik taas on kotoisin  kalastajakylästä ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta. Romaanissa hän on kaikin tavoin vahvempi hahmo kuin elokuvassa.

Henrik on yksi romaanin miehistä. Hän kuuluu heti sotien jälkeen nuoruuttaan eläneeseen sukupolveen. Hän on kotoisin köyhistä oloista ja menettänyt isänsä varhain mutta pystyy kohoamaan yhteiskunnallisessa arvoasteikossa ylempään keskiluokkaan lukupäänsä ja ahkeruutensa vuoksi. Hänellä ei ole perittyä kulttuurista pääomaa eikä sen myötä kykyä toimia luontevasti erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa. Työ on hänen supervoimansa, ja perheen varallisuus karttuukin tasaista tahtia. Mutta onko kohta mitään perhettä, kun isä on aina töissä? Isän ikävä periytyy sukupolvelta toiselle.

Päähenkilö on kuitenkin Henrikin nuorin poika Rikhard eli Riku, joka ryhtyy eräänä kesäisenä yönä pohtimaan siihenastista elämäänsä. Kolmeen vuosikymmeneen mahtuu paljon muistoja, joiden kautta romaani kertoo yhden helsinkiläisen suomenruotsalaisperheen tarinan. Samalla se kuvaa yhteiskunnan muutosta 1960-luvulta kirjoittamishetkeensä, 90-luvun puoliväliin. Toinen muistelija on isosisko Marina eli Marsu. Kirjassa kuullaan myös kaikkitietävää kertojanääntä.

Marinan muisteluosuudet ovat mielestäni kirjan antoisinta osuutta. Westön naiset eivät ole samanlaisia epäonnistujia kuin hänen miehensä. Riku on aivan raivostuttava hahmo, varsinainen tahdoton ajopuu. Ihailen Henrikiä, koska hänellä on sentään työintonsa, korkea moraali ja ammattitaito. Myös vanhemmalla veljellä Danilla on itsekunnioitusta, vaikka hänen kapinointinsa aiheuttaa kärsimystä sekä hänelle itselleen että hänen läheisilleen. Dani pysyy kuitenkin uskollisena omille ihanteilleen, kun taas Riku horjuu elämässään minne sattuu. Hänen kaverinsa rikastuvat 80-luvun kasinotaloudella, jota vanhan koulun liikemies Henrik ei pidä järkevänä ja ikihippi Dani paheksuu omista lähtökohdistaan. Rikulla ei ole moraalisia estoja tai ymmärrystä talouden toiminnasta, joten sattuma pelastaa hänet bisneksien romahdukseltakin. Uusrikkaiden kauhealla käytöksellä on romaanissa tosin vähäisempi osa kuin elokuvassa.

Leijat Helsingin yllä on mielestäni Westön paras romaani, se josta hänen olisi pitänyt saada Finlandia-palkinto. Romaanissa pohdiskellaan, kuinka vaikea periaatteessa hyväntahtoisten ihmisten on tulla toimeen niiden kanssa, joita he rakastavat eniten. Kaikilla on kuitenkin unelmia, joita leijat symboloivat. Tai huolia, ylipäätään sitä osaa ihmisyydestä, joka ei näy ulospäin. Toinen selitys romaanin oudolle nimelle on, että kirjailija viittaa unohdettuun suomenruotsalaiseen kauhuromaaniin (jonka nimeä en kyllä tähän hätään muista; jos joku muistaa, täydennän).

Tämä ei ole mikään helppo kirja. Nytkin sitä lukiessa tuli varsin ahdistunut olo. Silti kirja on yksi ehdottomista suosikeistani.


Kjell Westö: Leijat Helsingin yllä (Otava, 1996)
Alkuteos Drakarna över Helsingfors, suom. Arja Tuomari