Lucky Luke ja maailmojen kohtaaminen

Mistäpä irtoaisi enemmän huumoria kuin kulttuurieroista - etenkin toistensa tavoista ja maailmankuvasta täysin tietämättömien ihmisten yrityksistä kommunikoida? Lucky Luke -sarjakuvatkin pyrkivät naurattamaan tällaisilla tarinoilla.  Olen lueskellut kahta lapsuudesta tuttua suosikkialbumia, Arkajalkaa ja Mustia kukkuloita. Kummassakin revitellään villin lännen ja 1800-luvun europpalaisen yläluokan kulttuurien eroavaisuuksilla.

Arkajalka kertoo biisonionnettomuudessa surmansa saaneen villin lännen karjatilallisen perillisestä, joka saapuu Englannista ottamaan tilan haltuunsa. Seudulla on tapana koetella mitä erilaisimmilla tavoilla vasta saapuneita uudisasukkaita, arkajalkoja. Kiusaajille tilanne on tavallistakin herkullisempi, koska nuori Waldo Badmington nousee junasta hännystakissa ja silinterissä kävelykeppi kädessään ja on siis äärimmäisen erilainen kuin villin lännen miehet. Hän kuitenkin suhtautuu kaikkiin temppuihin kohteliaan välinpitämättömästi. Koska arkajalka ei säikähdä tai muutenkaan näytä mitään inhimillisiä tunteita, paikalliset kyllästyvät pian. Ongelmat eivät kuitenkaan lopu, vaan konflikti paikallisten kanssa kärjistyy oikeudenkäyntiin, jossa Waldo tuomitaan syyttömänä hirtettäväksi. Hän suhtautuu epäoikeudenmukaiseen tuomioonkin niin pelottomasti ja arvokkaasti, että viimeistään siinä vaiheessa hän voittaa puolelleen paikallisen väestön kunnioituksen. Lopussa Lucky Luke toki pelastaa Waldon ja oikeat konnat saavat ansaitsemansa rangaistuksen.

Mustissa kukkuloissa tuulahduksen toiseutta villiin länteen tuo tutkijanelikko, jonka oppaana Lucky Luke toimii. Tarkoituksena on selvittää Mustina kukkuloina tunnetun alueen soveltuvuutta Yhdysvaltain kolonisaatioon. Tarinassa on paljonkin ironiaa. Tutkijat esiintyvät alkuperäiskansojen ystävinä, mutta heidän toimintansa johtaa lopulta niiden asuinalueiden valtaamiseen, kuten arkkikonna itse asiassa ennustaa. Monilla tieteenaloilla on todellisuudessakin historiallinen taakkansa kannettavanaan.

Tutkijana minua viehättää suuresti kyseisen sarjakuva-albumin tiedemiehistä maalaama kuva. Yliopistolaiset esitetään ihan omana rotunaan, täysin arkitodellisuudesta vieraantuneena mutta hyväntahtoisena ja uteliaana väkenä, jonka mielenkiinnon kohteita muut eivät juuri pysty ymmärtämään. En väitä, etteivätkö ainakin jotkut yliopistolaiset olisi vielä nykyäänkin sellaisia. Wienin yliopistossa opiskellut tohtori Gustav Frankenbaum jopa vaivuttaa kalliolla vaanivan roiston uneen esitelmällään, jota kollegat pitävät tietenkin tavattoman kiintoisana. Mitkään arkielämän vastukset eivät saa yliopistomiesten hyväntahtoista mutta sangen teoreettista uteliaisuutta sammumaan. Mistään matkan vaaroista he eivät tunnu olevan tietoisia.

Arkajalan Waldon tavoin myös Mustien kukkuloiden tutkijanelikko tuo mukanaan oman tapakulttuurinsa ja arvonsa, jotka eroavat räikeästi paikallisista tottumuksista. Waldon tyyneys kuolemankin edessä tuntuu lukijasta jopa hiukan vastenmieliseltä. Voi vain kuvitella, millainen kasvatus tarvitaan äärimmäiseen itsehillintään ja tunteiden kieltämiseen. Sen sijaan tiedemiesten tavat tuntuvat vain herttaisilta. Hekin selviävät konflikteista voittajina menettämättä malttiaan. Parhaiten tämä käy ilmi kohtauksessa, jossa palkkatappaja tönäisee kapakassa tohtori Frankenbaumia tarkoituksenaan ampua tämä kaksintaisteluissa (kuva alla, pahoittelen kehnoa laatua). Mutta Frankenbaum pelaakin omilla säännöillään, jotka ovat peräisin Wienin yläluokalta. Hän ilmoittaa, että hänellä on loukattuna osapuolena oikeus valita aseet. Yllättäen kapakan asiakaskunta kääntyy hänen puolelleen - taatusti tietämättöminä wieniläisistä kaksintaistelusäännöistä. Roisto joutuu yllättävään tilanteeseen, kun revolverien sijaan kaksintaistelu käydään floreteilla. Tohtori paljastuu eteväksi miekkailijaksi ja voittaa.

Siirtomaissa erilaiset ihmisryhmät ovat kohdanneet. (Jollain antropologian kurssilla joskus opetettiin, että kulttuurit ovat abstraktioita eivätkä ne kohtaa tai tee muutenkaan mitään. Ihmiset kohtaavat, eivät kulttuurit.) Varmasti kaikenlaisia konflikteja on sattunut. Lucky Lukessa kulttuurierot esitetään varsin hyväntahtoisessa valossa. Roistot eivät niitä ymmärrä, mutta muuten eri kulttuureissa elävien, toisiinsa ymmärtäväisesti suhtautuvien ihmisten vuorovaikutus koituu kaikkien hyödyksi. Se sanoma tuntuu tuoreelta edelleen.


Morris & Goscinny: 

Mustat kukkulat, alunp. Les collines noires (1971), suom. Juhani Härmä
Arkajalka, alunp. Le pied tendre (1968), suom. Annukka Kolehmainen

Peter Nyman: Ankkalammikko

Minun olisi pitänyt syntyä suomenruotsalaiseksi. Vilkkaus ja sosiaalisuus on ainoa asia, joka on Karjalan perinnöstäni jäljellä. Pohjoispohjalaiset tuntuvat iloiseen sukuuni verrattuna kovin hitailta ja happamilta. Peter Nymanin mukaan karjalaisten lisäksi myös suomenruotsalaiset osaavat nauraa, laulaa ja höpöttää. Erään kyselyn mukaan suomenruotsalainen on sellainen henkilö, joka puhuu ruotsia ja suomea ja osaa snapsilauluja. On hauskempaa juoda ja laulaa kuin juoda ja tapella.

Todellisuudessa minulla ei ole juuri mitään suhdetta suomenruotsalaisuuteen. Pohjois-Suomessa heitä ei juuri ole, joten törmäsin tähän eksoottiseen kulttuuriin ensimmäisen kerran ollessani työssä Itä-Uudellamaalla. Tutustuin kaksikielisiin työpalavereihin, joissa kukin puhui omaa äidinkieltään, ja ihmisiin, joiden esi-isät olivat asuneet seudulla vähintään keskiajalta alkaen eikä heillä siis ollut mitään tarvetta matkustaa Helsinkiä kauemmas. Luulen, että suomenruotsalaiset pitivät pohjoissuomalaisuuttani yhtä mielenkiintoisena ja eksoottisena kuin minä heidän suomenruotsalaisuuttaan.

Peter Nymanin perhetausta on kaksikielinen, ja hänellä on juuria kaikissa kansankerroksissa. Siksi hän omasta mielestään näkee suomenruotsalaisen kulttuurin sekä sisältä että ulkoa päin. Tuloksena on napakka "ankkalammikon" opaskirja. Se antaa varsin positiivisen ja kritiikittömän kuvan Suomen ruotsinkielisestä vähemmistöstä. En tosin tiedä, miksi sitä pitäisi erityisesti kritisoida, mutta on vaikea uskoa, ettei kielivähemmistössä olisi enemmän ristiriitoja ja säröjä kuin kirja antaa ymmärtää. Suurin osa tiedoista on varsin tuttuja kouluruotsin oppitunneilta. Jotain uuttakin ajattelemisen aihetta kirja silti antoi: Suomenruotsalaisuus olisi paljon marginaalisempi ilmiö ilman Ruotsia naapurissa. Ruotsin läheisyys rikastuttaa Suomenkin ruotsinkielistä kulttuuria. Ruotsinkielinen alue on myös laajempi kuin ajattelisi, sillä se on aikanaan ulottunut niin Viipurin seudulle (!) kuin Viron rannikoillekin. Itämeren rannikot ovat olleet ruotsinkielisiä vähintään varhaiselta keskiajalta lähtien.

Kirja vahvistaa joitakin ennakkoluuloja (snapsilaulut, purjehdus), mutta se pyrkii myös torjumaan toisia. Kaikki suomenruotsalaiset eivät esimerkiksi ole rikkaita, vaan Nymanin mukaan pääkaupunkiseutua lukuun ottamatta heidän varallisuutensa on samaa tasoa kuin saman alueen suomenkielisillä. Etelä-Suomi ja rannikot nyt vain ovat muutenkin vauraampaa aluetta kuin sisämaa. Minulle tuli yllätyksenä myös sosiaalidemokraattien vahva kannatus ruotsinkielisten parissa. SDP:tä äänestävät ne ruotsinkieliset, joille RKP on liian porvarillinen. Muut puolueet sen sijaan saavat vain murusia ruotsinkielisistä äänistä.

Ruotsin kielen asema on taas viime aikoina puhuttanut. Nyman ottaa asiaan kantaa varsin maltillisesti: ruotsin kieli on säilytettävä, mutta ei sen ehkä tarvitse olla pakollista kaikissa kouluissa. Itse en ole koskaan ymmärtänyt pakkoruotsikeskustelua. Mitä useampaa kieltä osaa, sen helpompaa on oppia seuraava, ja ruotsi on sitä paitsi maailman helpoin kieli. Jokaisen olisi hyvä osata edes vähän sitä kieltä, jolla tämä maa on alun perin keksitty. Onhan Suomi ollut osa Ruotsia kauemmin kun esimerkiksi Skoone, kuten Nyman toteaa. Hän harmittelee kirjassaan muutamaan otteeseen ruotsinkielisten "ghettoutumista". Se on silti ymmärrettävää, sillä jos kieli katoaa, katoaa myös kieleen perustuva kulttuuri. Tällaiset pohdinnat ovat kirjan parasta antia. Muuten se on varsin kevyt ja pinnallinen, lukemisen arvoinen silti.


Peter Nyman: Ankkalammikko (WSOY 2007)

Pamela Druckerman - Kuinka kasvattaa bébé

Pamela Druckerman: Kuinka kasvattaa bébé - vanhemmuus Pariisin malliin (Bringing up bébé)
Siltala 2013

Sanotaan, että lastenkasvatuksesta tietävät parhaiten ne, joilla ei ole lapsia. Sama pätee varmaankin lapsettomiin kirjabloggaajiin, jotka kirjoittavat lastenkasvatusoppaista. Mutta kuten toimittaja Anu Silfverberg jo todisti mainiossa Äitikortti-pamfletissaan, äitiys ja lastenkasvatus on poliittista ja siksi koskettaa jokaista meistä.

Pamela Druckerman on yhdysvaltalainen toimittaja, joka muutti miehensä kanssa Pariisiin. Parin kolme lasta syntyivät ja kasvoivat siellä. Esikoisensa vauva-aikana toimittaja sai tilaisuuden vertailla yhdysvaltalaista ja ranskalaista lastenkasvatusta ja huomasi siinä merkittäviä eroja - yleensä ranskalaisen tavan eduksi. Siinä missä amerikkalaiset lapset ovat hemmoteltuja pikkuhirviöitä, ranskalaiset pienokaiset nukkuvat yönsä pienestä pitäen, käyttäytyvät kohteliaasti aikuisia kohtaan ja syövät sivistyneesti pöydässä istuen kaiken, mitä heille tarjotaan.

Druckermanin kuvaama ranskalaisen lastenkasvatus eroaa ilmeisesti Suomessakin vallalla olevasta, kehityspsykologien markkinoimasta lastenkasvatuksesta. Siinä missä psykologit neuvovat vastaamaan välittömästi pikkulapsen pienimpiinkin toiveisiin, ranskalaiset opettavat lapset heti vauvasta asti hillitsemään itsensä. Vanhempien ei tarvitse olla koko ajan varpaillaan, koska pieninkin lipsahdus oikeaoppisuudesta saattaisi traumatisoida lapsen loppuelämäksi, mutta sen sijaan tervehtimisen tai ruokatapojen kaltaisista asioista ei tingitä.

En osaa ottaa kantaa kehityspsykologian väitteiden paikkansapitävyyteen. Ne ovat kyllä aika pelottavia. Sen sijaan minua viehättää Druckermanin esittämä ajatus siitä, että ranskalaiset lapset opetetaan pienestä pitäen yhteisön jäseniksi. Heidän tulee aina ottaa huomioon myös perheenjäsenten ja muiden ympärillä toimivien ihmisten tunteet.

Myös valistuksen perintö näkyy lasten kasvatuksessa: Kansalaisuus on jotain, mikä täytyy opettaa ihmiselle. Toisaalta vauvaa voidaan kohdella heti syntymästä asti järkevänä olentona, joka ymmärtää perusteluja. Kaikkea lapsen sanomaa tai tekemää ei tarvitse ylistää kritiikittä, vaan myös lapselta voidaan vaatia hyviä argumentteja. Keskustelemaan ei opi kuin harjoittelemalla. Muu johtaa muun muassa sellaiseen pötyyn, että kaikki mielipiteet olisivat muka yhtä hyviä. Tämä on jotain sellaista, mikä kuulostaa kovin tutulta. Lapsuuden perheessäni keskusteltiin lastenkin kanssa aivan oikeista asioista, eikä mitään hölynpölyä suvaittu. Luultavasti omia lapsianikin odottaa sama "kohtalo", jos sellaisia ylipäätään joskus minulle siunautuu.

Kirja on toki suunnattu kritiikiksi yhdysvaltalaista lastenkasvatustapaa kohtaan, joten se ei aivan osu suomalaiseen maalitauluun. Kaikki ei ole kulttuuria, vaan myös yhteiskunnallisilla eroilla on oma osansa. Eurooppalainen hyvinvointiyhteiskunta mahdollistaa esimerkiksi uran ja äitiyden yhdistämisen. Yhdysvaltalainen ja ranskalainen kulttuuri vaikuttavat myös kumman yhtenäisiltä, vaikka kirjoittaja myöntää, että hänen havaintonsa koskevat kummassakin maassa ainoastaan kaupunkilaista koulutettua yläluokkaa. Toki kulttuurien sisäistä yhtenäisyyttä on liioiteltava, jotta niiden keskinäiset erot saataisiin näkyviin.

Mielestäni kirja on tervetullut puheenvuoro kovasti ajankohtaiseen äitiyskeskusteluun. Se osoittaa, että asiat voi tehdä oikein monella tavalla.

Koska en ole äiti vaan ainoastaan nainen, melkeinpä päällimmäiseksi tunteeksi kirjasta jää kauhistus ranskalaisen naisen kohtalosta. Olisipa hirveää, jos pitäisi koko ajan stressata noin paljon ulkonäöstä ja hoikkuudesta! Onpa vallan mukavaa olla suomalainen maatiainen ja viilettää pitkin kaupunkia ilman meikkiä.