Jaakko Hämeen-Anttila: Trippi ihmemaahan

Huumeista keskusteleminen on hirveän vaikeaa - lukekaa vaikka Osmo Soininvaaraa - koska sallittuja käsikirjoituksia on vain yksi. Kaikenlainen keskustelu tämän kehyksen ulkopuolella koetaan vaaralliseksi. Kriittinen keskustelija toki kysyy jo tässä vaiheessa, ketä tai mitä se oikeastaan uhkaa. Tietysti tässäkään asiassa yksi totuus ei ole koko totuus, eikä ihmisiä voi pitää vaiti loputtomiin. Kriittisiä ääniä on pyrkinyt keskusteluun jo vuosia, mutta on yllättävää, että kenties vaikutusvaltaisimman aihetta käsittelevän uutuuskirjan kirjoittaja ei ole joku kannabisyhdistyksen hipeistä vaan arvostettu keski-ikäinen professori.

Jaakko Hämeen-Anttila on kaikkien tuntema arabian kielen ja islamin tutkimuksen professorina. Hän on aiemminkin osoittanut olevansa monipuolinen älykkö ja hyvin tuottelias tieteen popularisoija. Useimmat hänen käsittelemänsä aiheet ovat liittyneet arabialaiseen kulttuuriin ja erityisesti kulttuurihistoriaan, joten huumekirja on ensialkuun omiaan kohotuttamaan kulmakarvoja.

Jo ensi sivuista lähtien käy kuitenkin selväksi, että professori liikkuu nytkin pitkälti tutuilla poluilla. Onhan arabimaissakin käytetty päihteitä jo vuosisatoja, esimerkiksi hasista ja oopiumia perinteisesti kielletyn mutta silti käytetyn alkoholin lisäksi. Huumeista on myös kirjoitettu paljon arabikirjallisuudessa, joten aineistoa riittää tutkijan käyttöön, eikä ole lainkaan vaikea arvata, mistä idea kirjaan on tullut. Hämeen-Anttila myöntää, ettei tunne huumekulttuureita kaikkialla maailmassa, joten hän keskittyy kirjassaan arabimaiden lisäksi lähinnä englanninkieliseen kulttuurialueeseen 1700-luvulta eteenäin. Lähteinä ovat jälleen erinäisten älykköjen kirjoitukset.

Hämeen-Anttila lähtee liikkeelle keskiajan arabimaista, seuraa oopiumin ja hasiksen mukana Englantiin ja päätyy 1900-luvun psykedeliakulttuuriin, uusiin synteettisiin aineisiin ja huumesodan vuosiin.  Etenkin 1800-luvulla esimerkiksi hasiksen vaikutukset ovat mitä ilmeisemmin olleet aika lennokkaita - tai sitten kirjailijat ovat vain kilpailleet parhaiden juttujen sepittämisessä.  Käy ilmi, että kaikkiin huumaaviin aineisiin liittyy enemmän kulttuurisia ja yhteiskunnallisia merkityksiä kuin äkkiseltään voisi kuvitella.

Hämeen-Anttila käsittelee päihteitä kulttuurin ja yhteiskunnan osana. Jos huumeet ja niiden vaikutukset ovat kulttuurinen ja yhteiskunnallinen asia, siitä seuraa, että yhdessä yhteiskunnassa itsestään selvinä ja luonnollisina pidetyt asiat eivät ole sitä jossain muualla. Hämeen-Anttila huomauttaa, että eri päihteistä on koitunut vähiten ongelmia niissä yhteiskunnissa, joissa niitä on käytetty perinteisesti, siis esimerkiksi oopiumia itämaissa ja kokalehtiä Andeilla. 1800-luvun Englannissakin oopiumin lääke- ja viihdekäyttö oli varsin hillittyä. On muodostunut eräänlainen itsesäätely, käyttöä rajoittavia tapoja, asenteita ja käytäntöjä.

Hämeen-Anttilan teksti on ihanan erilaista, koskipa se sitten huumeita tai arabeja, joista yleensä esitetään mediassa kaikenlaisia yksinkertaistuksia. Jo keskustelu huumeidenkäytöstä keskiajalla on jotain muuta kuin yläasteen valistustunnit. Vanha runous tuo esiin arabikulttuurin esteettisen ja eroottisenkin puolen. Seksi ja huumeet liittyivät jo tuolloin toisiinsa, eli sitäkään ei ole rock-kulttuuri keksinyt. Ehkä voisi sanoa, että runous paljastaa sellaisen elämänmyönteisyyden, joka jää kokonaan syrjään julkisuuden representaatioissa.Vaikka päihteitä ylipäätään pidettiin useimmiten islamin ja yhteiskuntajärjestyksen vastaisina, niitä kuitenkin käytettiin. Esimerkiksi hasis liitettiin usein homoseksuaalisuuteen, joka sekään ei ollut oikein sallittua mutta kuitenkin lähinnä vain lievesti paheksuttu boheemi tapa. Siis keskiajalla, arabimaissa. Ihmisillä on aina ollut paheita, ja kaikissa yhteiskunnissa ihanteet ja ihmisten todelliset tavat ovat olleet kaksi eri asiaa.

Huumekuvauksen erilaisuuden ei tietenkään pitäisi olla uutta kenellekään, joka on lukenut oikeastaan yhtään mitään. Muistan järkyttyneeni yläasteikäisenä Monte Criston kreivin hasiskohtausten moraalittomuudesta. Ettei se häpeä kirjoittaa huumeista tuolla tavalla! Ei Sherlock Holmesin morfiininkäyttökään aivan mahtunut silloiseen peruskoululaisen ymmärrykseen. Waltarin Suuressa illusionissa kokaiini ja värilliset mainosvalot edustivat nykyaikaa. Burroughsin Nisti tuli jo lähemmäs nykyaikaa.

Vaikka huumeiden aiheuttamat terveyshaitat tunnettiin jo keskiajalla ja niitä paheksuttiin myös moraalisista syistä, käsitys huumeidenkäytöstä sairautena ja yhteiskunnallisena ongelmana keksittiin vasta 1800-luvun loppupuolella. Silloinkin muutos tapahtui lähinnä asenteissa eikä huumeidenkäytössä tai sen vaikutuksissa. Oma osansa ongelmista koitui entistä voimakkaammista synteettisistä huumeista, mutta Hämeen-Anttila syyttää huumeongelmasta myös viranomaisia ja rangaistuksiin perustuvaa huumepolitiikkaa.

Väitteissään hän on pitkälti samalla linjalla muiden huumetutkijoiden kanssa, mutta julkisen keskustelun kannalta näkemys on tietenkin haastava. Siksi on hyvä, että kirjoittaja ei ole varsinaisesti asianosainen vaan asiallinen tutkija, joka osaa taitavana keskustelijana myös tuoda sanottavansa julkisuuteen. Koska Hämeen-Anttilan ja muiden tutkijoiden esittämiä faktoja on vaikea kumotakaan, on ryhdyttävä keskuteluun, jossa tunnepitoiset reaktiot ja ainoat sallitut mielipiteet jätetään kokonaan syrjään.

Vaikka kirjassa on vahva yhteiskunnallinen ulottuvuus, kerronta keskittyy eniten kulttuurihistoriaan - erilaisiin tapoihin ymmärtää maailmaa ja huumeita sen osana. Mutta ei siitä sen enempää. Lukekaa itse, sillä Trippi ihmemaahan on oikeasti mielenkiintoinen kirja.

Lisäys (23.7.): Muistanette, että uskonto on oopiumia kansalle. Muuttuuko tämän lauseen merkitys, jos huomioidaan, että 1800-luvulla oopiumi oli useammin kipulääke kuin huume nykyisessä merkityksessä?

Jaakko Hämeen-Anttila: Trippi ihmemaahan - huumeiden kulttuurihistoria (Otava 2013)

Isänmaallisista lauluista

Kesän kunniaksi sallittakoon osittainen lipsahdus blogin varsinaisesta aiheesta. Siispä seuraavaksi lyhyt katsaus aiheisiin, joiden parissa askartelen päivittäin.

Kuuntelin taas kerran toisen maailmansodan aikaisia saksalaisia sotilasmarsseja ja ihmettelin, miten niissä sota saadaankin vaikuttamaan partiopoikien retkeltä. On iloa, auringonpaistetta ja reipasta retkimieltä aidossa Vandervögel-hengessä. Sotatapahtumia ei paljon mainita, kuten ei natsiaatteen jälkikäteen ajatellen ikäviä puoliakaan. Muistakaamme Tarmo Kunnasta - ei natsismista kiinnostuttu sen vuoksi, että natsit olisivat olleet pahoja, vaan nimenomaan siksi, että aate edusti kannattajilleen jotain hyvää ja tervettä.

Vertailun vuoksi esimerkiksi suomalaiset marssit kuulostavat lähinnä virsiltä - älkääkä ymmärtäkö tätä niin, etten arvostaisi suomalaisia marsseja tai virsiä. Puna-armeijan laulut puolestaan tukehtuvat slaavilaiseen pateettisuutensa. Kyllä minä silti niistäkin tykkään niistäkin sopivan sentimentaalisessa mielentilassa - ja miten upeasti ne onkaan laulettu tuolla äänitteellä.

Yksi suurimmista suosikeistani on jääkärilaulu Jääkärin kaiho, jonka moraalisesti velvoittavat sanat vetosivat tunteisiini jo pikkulapsena. Suomalaiset isänmaalliset laulut ovat kuitenkin hengeltään vakavia kuin sodanaikainen tanssikielto. Poikkeuksen muodostavat aseveljien lauluista tehdyt käännökset. Niiden sanoituksista on toki saatu osittain aivan käsittämättömiä tai vähintäänkin murheellisempia kuin alkuperäiset.

Esimerkiksi alppijääkärimarssi Es war ein Edelweiss kertoo, että "ein Leben voller Liebe und Glück und Sonnenschein hat uns gebracht das kleine, einsame Blümelein". Elämän täydeltä rakkautta, onnea ja auringonpaistetta on meille tuonut tuo pieni yksinäinen kukkanen. Suomentaja taas toteaa, että "meille molemmille tuo kukka kuollut on". Oi miksi?

Kivana kesälauluna juuri nyt miellyttää Wenn die Soldaten. Hilipatihippan! Tytöt katselevat ikkunasta ja tarjoavat soltuille leipää ja viiniä ja vissiin vähän muutakin, mutta kun urhot palaavat kotiin, mielitietyt ovat jo naimisissa muiden kanssa.

Ovatko isänmaalliset laulut pohjimmiltaan ideologia- vai mentaliteettikysymys?

Harri Kalha: Tom of Finland

Harri Kalha: Tom of Finland - taidetta seksin vuoksi (SKS 2012)

Eräänä keväntalven viikonloppuna istuin toisen ihmisen kanssa tietokoneella. Ensin hän katsoi oman Facebookinsa - ei mitään erityistä. Sitten minä kirjauduin sisään ja huomasin, että tuttavapiirini riemuitsee uutisesta: syksyllä julkaistaan arkillinen Tom of Finland -postimerkkejä!

Tottahan olin jo aiemminkin Tom of Finlandin tiennyt ainakin päällisin puolin, mutta postimerkkijubilee ja toista mieltä olevien suunnaton närkästys herätti mielenkiinnon.

Tom of Finland, oikealta nimeltään Touko Laaksonen, on kirjan mukaan maailmalla tunnetuin suomalainen kuvataiteilija. Taiteilijan omasta mielestä hänen piirrustuksensa tosin eivät olleet taidetta vaan pornoa. Onneksi hän ei pysty kuitenkaan päättämään itse, miten jälkimaailma hänen työnsä näkee, vaan nykykulttuurissa ne määritellään ilman muuta myös taiteeksi. Ylipäätään taide sellaisena kuin me sen ymmärrämme on aika nuori juttu, ja jos käyttötaidetta ei hyväksytä, pitäisi meidän rajata taiteen ulkopuolelle esimerkiksi J.S. Bach. Sitähän emme toki halua tehdä.

Taidehistorioitsija Harri Kalha joka tapauksessa analysoin Tomin piirroksia taiteena - ja myös pornona. Tom of Finland ei olekaan elämänkerta, vaan kirja keskittyy piirroksiin ja niiden kulttuurisiin ja yhteiskunnallisiin ulottuvuuksiin. Niitä riittääkin, sillä kaikki liittyy kaikkeen. Tom of Finlandin homopornopiirrokset kuvastavat kulttuuria ja yhteiskuntaa sekä kummankin muutosta toisen maailmansodan jälkeisistä, sensuurin rajaamista vuosista homoliikkeen radikalisoitumiseen ja kohti laajempaa yhteiskunnallista hyväksyntää. Vaikka Tom oli suomalainen, hänen suurin yleisönsä oli Yhdysvalloissa, joten kuvat heijastavat ennen kaikkea yhdysvaltalaista kehitystä. Suomalaisuus näkyy kuvissa lähinnä uran alkupään luonto- ja saunaeksotiikassa.

Ihmisen kyky yhdistellä erilaisia symboleita ja merkityksiä mielekkäiksi kokonaisuuksiksi ei lakkaa hämmästyttämästä. Kun Tom of Finland aloitteli taiteiljanuraansa, ankara sensuuri rajoitti kuvallista ilmaisua. Homoporno naamioitiin kehonrakennuslehdiksi. Näennäisesti ne esittelivät kehittyneitä miesvartaloita urheilun tai ruumiillisen työn tuoksinassa. Lehdissä kuvattiin  ihanteena myös antiikin Kreikan atleetteja. Koska esimerkiksi sukupuolielinten esittämistä rajoitettiin, seksuaalisuus piti salakuljettaa kuviin pullistelevina ruumiin muotoina tai luontosymboliikkana, vihjailevina katseina.

Samalla rakennettiin uudenlaista homoestetiikkaa. Dandyn yläluokkainen hienostuneisuus korvautui muhkeilla lihaksilla ja työmiehen hienhajulla. Homokulttuurin politisoituessa ja radikalisoituessa 70-luvulla syntyi sadomasokismista vaikutteita saanut nahkahomotyyli. Kuvien uhmakkuus ei ollut sattumaa vaan suorastaan homojen ja kontrollin  edustajien yhteenottojen dokumentointia. Kuvissa ja niiden tulkinnassa on aina läsnä häpeä, häpeän kieltäminen ja myöhemmin aidsin pelko. Minulle oli aivan uusi asia, että esimerkiksi pornosta muuallekin kulttuuriin päätynyt karvattomuusihanne liittyi nimenomaan mielikuviin sairauden karttelusta. Tom of Finlandin hahmot eivät ole mitään halihomoja, vaan niissä näkyi homokulttuurin epäsosiaalisuus. Se oli vaihtoehto perheen perustamiseen tähtääville suhteille, jotka taas nykyään ovat useimmiten julkisuudessa.

Koska kulttuurilla on taipumus ottaa yllättäviä suuntia, nahkahomotyyli päätyi lopulta Judas Priestin kautta heavy metaliin, joka sentään on periaatteessa äärimmäisen heteronormatiivinen kulttuuri. Totuus on tarua ironisempaa.

Harri Kalhan teksti on nautittavaa lukemista. Hänen tyylinsä on kepeän humoristista, mikä tekee oikeutta Tomin liioittelevuudessaan huvittaville fantasioille. Kalhalla on tekstissään ansiokas kulttuurintutkimuksellinen ote: näennäisesti pienet yksityiskohdat laajenevat vuosikymmeniä kattavaksi kuvaukseksi paitsi homokulttuurista, myös länsimaisen kulttuurin ja yhteiskunnan muutoksista toisen maailmansodan jälkeisinä aikoina. Siinä missä 60-luvulla homoporno piti piilottaa kehonrakennuslehtiin, 2000-luvulla siitä voidaan kirjoittaa arvovaltaisen Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran julkaisemassa taidekirjassa. Toivottavasti tekstin akateeminen pohjavire ei karkoita lukijoita (onneksi kirjassa on tekstin lisäksi kuvia). Kalhan älykäs analyysi on nimittäin sekä viihdyttävää että tarpeellista.

Järvinen & Pietilä: Vapaa nainen törmää todellisuuteen

Katriina Järvinen & Tuulikki Pietilä: Vapaa nainen törmää todellisuuteen (Kirjapaja 2010)

Suomalaiset kulttuuriantropologit kirjoittavat hienoja kirjoja.

Katriina Järvinen ja Tuulikki Pietilä tunnetaan tutkijoina. Järvinen ravisteli yhteiskunnallista keskustelua jo Laura Kolben kanssa kirjoittamallaan Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa -teoksella (Kirjapaja 2007). Henkilökohtainen ote jatkuu uudemmassakin kirjassa, eikä luokkakysymystäkään ole unohdettu, mutta päähuomio kohdistuu tekijöiden kokemuksiin feminismistä.

Feminismiähän kritisoidaan nykyään raivokkaasti - useimmiten vailla mitään pohjaa, ellei sellaiseksi lasketa varmaa vakaumusta, että se on kaiken turmelluksen perimmäinen syy ja miesten kurjuuden alku ja juuri. Useimmiten niin sanotut kriitikot tekevät tietämättömyydessään itsensä naurunalaisiksi.

Sen sijaan Järvinen ja Pietilä tietävät mistä puhuvat. Heidän yliopistovuotensa sijoittuvat 80-luvulle, jolloin (radikaali?)feministeillä oli vahva ote opiskelijoiden sielusta. Kumpikin kirjan kirjoittaja osallistui jossain määrin feminististen ryhmien toimintaan. Ainakin he olivat tietoisia tuolloin käydyistä keskuteluista.

Jossain vaiheessa iski epäilys. Feministien käsitys naisista ja miehistä ei osunut yksiin kirjoittajien kokemusten kanssa. Ideologiasta löytyi omat ahtaat loukkonsa. Oikeassa elämässä sukupuolten väliset suhteet eivät näytäkään taistelukentältä, ja tyydytystä voi saada idealistien paheksumasta ydinperhe-elämästäkin. Kirjassa feminismin ideologiaa ruoditaan pala palalta hyvin kriittiseen sävyyn.

Vaikka Järvinen ja Pietilä esittävät kritiikkiä feministejä kohtaan, heidän kirjansa on loppujen lopuksi varsinainen naisasiapamfletti. Tosin "vaikka" on tässä yhteydessä aika turha sana, sillä kriittisyyshän ei tarkoita välttämättä, että oltaisiin eri mieltä. Asioita vain tarkastellaan useammasta näkökulmasta.

Kirjoittajakaksikko analysoi viiltävästi naisen rooleja kulttuurissa ja yhteiskunnassa. Kirjan sanoma on lapsettoman, yli 30-vuotiaan akateemisen naisen kannalta jokseenkin masentava. Järvisen ja Pietilän mukaan niin sanotuissa markkina-arvoteorioissa on pointtinsa: vanheneva akateeminen nainen on yhteiskunnassa ja etenkin parisuhdemarkkinoilla lähinnä ongelmajätettä. Synkällä tavalla hupaisassa muisteluksessa sulhoehdokas jopa pakenee pöydästä kesken teekupillisen, kun kuulee naisen olevan koulutukseltaan tohtori. Kuitenkin vallitsevassa ajattelussa juuri elämänkumppanin pitäisi olla se henkilö, joka yksin tyydyttää naisen kaikki emotionaaliset ja sosiaaliset tarpeet.

En ole niin feministi, että se olisi osa identiteettiäni. Luultavasti aika suuri osa tuttavapiiristäni osaisi asemoida Järvisen ja Pietilän paremmin feministisen keskustelun osaksi. Feminismin koulukunnista minulla on hyvin hämärä käsitys. Luultavasti kannatan kuitenkin aika monia asioita, joita feministit kannattavat. Silti en näe yksilöä ensisijaisesti sukupuolensa edustajana.

Vapaa nainen törmää todellisuuteen jää siksi hiukan irralliseksi omasta elämästäni. Toki olen myös parikymmentä vuotta nuorempi kuin kirjoittajakaksikko - siksi sukupolvikokemus on erilainen. Henkilökohtaisella tasolla kirjassa erityisen puhuttelevaa onkin jo otsikossa mainittu törmäys, siis idealismin ja todellisuuden. Vaikka feministit vastustivat avioliiton ja perheen kaltaisia instituutioita, jotenkin vain kävi niin, että lopulta he päätyivät perheenäideiksi ja tavallaan muuttuivat omiksi vanhemmikseen. Kirjan kirjoittajassa herää katkeruus: miksi ette kertoneet, ettette ole tosissanne. Että idealismi on pelkkää sanahelinää, jota on syytä esittää sopivissa tilanteissa tietyssä elämänvaiheessa. Kenties jotain jäi ymmärtämättä, koska luokkatausta ja kyky tulkita sosiaalisia koodeja oli erilainen. Jossain vaiheessa kaikilla muilla on perhe. Vain antropologi jää lapsettomaksi ongelmajätteeksi.

Tässä on jotain hyvin tuttua. Kuten jo kirjoitin, en ole ensisijaisesti feministi, en varsinkaan 80-lukulainen. Opiskeluaikojen tuttavapiirissä tavattiin kuitenkin olla kovasti idealisteja. Kannatettiin kaikkia hyviä asioita ja vastustettiin pahoja. Jossain vaiheessa taisi jäädä lausumatta ääneen, että ei oltu tosissaan. Jossain vaiheessa kaikilla muilla oli omistusasunto ja auto ja ulkomaanmatkoillakin käytiin monta kertaa vuodessa. Joku huomasi olevansa ainoa, joka edelleen sinnitteli idealistisessa elämäntavassa pyrkien tulemaan toimeen mahdollisimman vähällä - koska luonnonsuojelukin on ennen kaikkea luopumista, myös niistä ah niin avartavista ulkomaanmatkoista. Eräänlainen törmäys todellisuuteen sekin.

Hienoisesta katkeruudesta huolimatta Järvinen ja Pietilä välttävät saarnanuotin. Vapaa nainen törmää todellisuuteen on älykäs, sävykäs ja hauska kirja, joka asettaa jaettuja kokemuksia oikeille paikoilleen. Laaja-alaisessa pohdinnassa riittää pureksittavaa useammallekin päivälle.