Eino Leinon runoja

Yksin hiihtäjän tie
Kuva ja latu kirjoittajan

Olen lueskellut pitkästä aikaa Eino Leinon runoja. Ne olivat teini-iän suosikkejani, ja veikkaanpa, että vaikka Runeberg onkin olevinaan kansallisrunoilijamme, Eino Leino lienee kuitenkin monelle läheisin ja tunnetuin suomalaisrunoilija.

Minulla on kolmen sukupolven käsissä kulunut kokoelma Elämän laulu (1947), joka kattaa runoilijan koko tuotannon parhaat palat. Se on ensin kuulunut isovanhemmilleni, sitten vanhemmilleni ja lopulta minulle. Joku aiemmista lukijoista on tehnyt sisällysluetteloon hentoja alleviivauksia - ilmeisesti merkinnyt omat suosikkirunonsa. Hellyttävää. Selättömäksi kirja kului kuitenkin vasta minun käsissäni, sillä lukiovuosina säilytin sitä vakituisesti yöpöydälläni. Olen aina pitänyt yli kaiken tästä kokoelmasta, koska salaperäinen V. Tarkiainen on koonnut alaviitteisiin koko joukon selityksiä runojen taustasta ja historiallisista tapauksista, joihin ne liittyvät.

Nyt kirjaa selatessani huomaan kuitenkin, että olen kuitenkin pitänyt vain pienestä osasta Leinon runoja. En ole koskaan syttynyt kansallisromanttiselle hurmokselle, ja paikoin runoilijan tyyli on aivan liian pateettista makuuni. Suosikkirunoni ovat varsin lyhyitä ja ne käsittelevät ihmisenä olemista ylipäätään tai runoilijan kutsumusta. Nuorena pidin Nietzsche-vaikutteisista runoista, mutta enää en jaksa innostua sellaisesta intoilusta. Nuoruuteen kuuluu myös vierauden tunne muiden ihmisten maailmasta. Eino Leinolla se ei kuitenkaan koskaan vaikuta helpottaneen, kuten ei minullakaan. 37-vuotispäivänään Eino Leino kirjoitti näin.

Iltatunnelma 

Taa korpien päivä painuu,
vesi kultana kimmeltää,
mut kultaisimpina kaislat
ja salmet ja saaren pää. 

Ah, rinta rauhaton, jospa
levon täältä se löytää vois
ja muistoistaan jos pääsis
eik' ollut toivoja ois! 

Taas auringon kullan kenpä
vois kätkeä sydämeen
ja itselleen olla outo
kuin kaislat ja välke veen!

Kenen tahansa rauhattoman ja uupuneen ihmisen lienee helppo samaistua toiveeseen, että rauhaton mieli saisi edes hetkeksi levon. Kaunis järvimaisema voi siinä auttaakin, vaikka maiseman kauneus on myös haikeaa. Sen sijaan mietin, mitä Leino on tarkoittanut viimeisen säkeistön toiveella, että vois "itselleen olla outo". Hänen tuotannossaan on useita runoja, joissa pohditaan, kuinka vieras ihminen - tai ainakin runoilija - on itselleenkin, mutta onko se muka positiivinen tunne?

Minä etsin suojoa itseltäin
ja omilta hulluilta mietteiltäin;
mua pelottaa nämä ihmiset,
nämä katsehet,
mut enin mun syömmeni syvyydet.

Näin Leino runoili nuorena miehenä vuonna 1900. Runo kokonaisuudessaan löytyy esimerkiksi täältä. Se henkii kauhua muiden ihmisten, noiden outojen, edessä, mutta kaikkein kummallisin ja pelottavin on runoilijan oma mieli. Hän lienee myös kiihoittunut kauhun tunteesta ja oman mielensä erityisyydestä. Romantiikan peruskamaa. Täydellinen elämänvierauden kokemus on kuitenkin hämmentävä, toisaalta surullinen, toisaalta innostava. Vierautta muiden ja itsen seurassa kuvaa myös varsin pessimistinen Meri kuutamolla, joka löytyy täältä, tai Rauhattoman rukous, täältä. Meri kuutamolla runo ei ollut vielä lukiolaisena suosikkini, mutta mietiskelin sitä myöhemmin Helsingissä asuessani, kun toisinaan kuljeskelin kaupungin rantoja syksyiltoina ja kuu loisti meren yllä.

Minun mieleni on niin kummallinen
kuin meri kuutamolla.
En tahtois ma touhuun ihmisten
ja en tahtoisi yksin olla.

Kukapa ei olisi joskus pohtinut ristiriitaa oman itsen ja muiden välillä? Kun toisten seurassa ei viihdy, mutta yksinolokaan ei ainakaan pitemmän päälle ole hyväksi. Ihmisten touhussa on kuitenkin paljon kaikenlaista vastenmielistä, teeskenneltyä ja vahingollista. Vierasta ei kuitenkaan ole vain muut ihmiset vaan jälleen kerran laaksot maan ja elämän taakka kokonaan. Ihminen katselee elämää ja ihmisten touhua vähän sivusta kykenemättä tuntemaan sitä omakseen.

Tässä vaiheessa kirjoittajaakin alkaa kauhistuttaa, kuinka monta runoa ja ajatusta yhteen blogitekstiin mahtuu. On kuitenkin klassikkoja, joita ei voi ohittaa. Eino Leinon runoista sellaisia ovat muun muassa Kumpi on kauniimpi? ja Elegia. 

Kumpi on kauniimpi? 

Kumpi on kauniimpi:
uskoa, että vapaus koittaa,
toivoa, että valkeus voittaa,
ja taistella valkeuden eestä, -
vai taistella
tietäen, ettei valkeus koita,
tietäen, ettei vapaus voita,
ja sentään taistella? 

Kumpi on kauniimpi:
aatella: ellei vapaus voita,
tuumia: ellei valkeus koita,
miksi ma taistelen sitten?
vai aatella:
laps olen auringonlaskun, en koiton,
mies olen valkeuden, vaikka en voiton,
siksi mun murtua täytyy.

Runo sopii kun nakutettu kaikille pettyneille ja toimintansa oikeutusta pohtiville idealisteille. Minulla oli tämä mielessä, kun luin keväällä Elina Hirvosen uutukaista. Siinähän on sanottu kaikki oleellinen: kannattaako hävittyä sotaa jatkaa vai valita sittenkin helpompi reitti, vaikka joutuisi samalla tinkimäänm moraalisista periaatteista? Olen aina yhdistänyt runon kirjoittamisajankohtansa (1903) perusteella sortovuosiin ja huoleen Suomen kansan tulevaisuudesta Venäjän ikeessä. V. Tarkiaisen selityksen mukaan Leino on kuitenkin kertonut kuvanneensa kamppailua kärsimyksen ja elämänhalun välillä. Runo kertoo "traagisesta optimismista", ei niinkään yhteiskunnallisesta tilanteesta, vaikka Leinonkin mukaan asenne on yleistettävissä koko kansaan.

Optimismi näyttää kadonneen, kun Leino kirjoitti Elegian (kokonaan täällä). Runo on kokonaisuudessaan riipaiseva epätoivon kuvaus. Sisäisen rauhan kaipuu saa rajumpia sävyjä. Runoilija kuitenkin uskoo, että hänen kutsumuksensa ehdottomuus estää häntä löytämästä rauhaa ennen kuin haudassa. Haudan ovi on jo raollaan, nuoruus on mennyt. On hätkähdyttävää huomata, että Leino oli runoa kirjoittaessaan vasta 30-vuotias. Silti hän tuntuu pitävän itseään vanhuksena. V. Tarkiainen selittää Leinon epätoivon johtuneen "kodin kukistumisesta". Hän tarkoittanee avioeroa. Professori emeritus Teivas Oksala löysi tannoisessa luennossaan runon alusta kasan viittauksia Horatiuksen kuuluisaan Carpe diem -oodiin. Horatius neuvoo nauttimaan hetkestä ja viinin tuomasta mielihyvästä, koska tulevaisuuteen ei kuitenkaan voi luottaa eikä sitä kannata miettiä. Eino Leino on kuitenkin jo ohittanut pisteen, jonka jälkeen nykyisyydessä ei ole mitään nautinnollista. Kärsimys on konkretisoitunut, eikä epikurolainen elämänviisaus enää pysty nostamaan häntä murheesta.

Haihtuvi nuoruus
niinkuin vierivä virta.
Langat jo harmaat
lyö elon kultainen pirta.
Turhaan, oi turhaan
tartun ma hetkehen kiini;
riemua ei suo
rattoisa seura, ei viini.

Eino Leinon runojen perussävy on pessimistinen. Niissä on kuitenkin myös paljon herkkää luonnonkuvausta. Monessa runossa luontokokemukseen yhdistyy filosofisempia sävyjä. Luonnossa kulkiessa on hyvä pohtia elämää kokonaisuutena iloineen ja uhkineen. Yksi tällainen runo on Yksin hiihtäjä (kokonaan täällä), missä hiihtäjä pohtii menneisyyttään ja määränpäätään, joka on toistaiseksi vielä hämärä. Olen itsekin aika paljon hiihdellyt yksinäni sellaisissa mietteissä. Suosikkihetkeni on talvi-ilta juuri auringonlaskun jälkeen, kun kuitenkin näkee vielä hyvin liikkua. Jotkut kavahtavat yksin erämaissa kulkemista vaarallisena, mutta se on paras tapa oppia sekä erätaitoja että itsetuntemusta. Maailman näkee aivan eri tavalla, kun on yksin. Viimeinen säkeistö voisi sopia vaikka hautajaisvärssyksi jollekin retkeilyn ystävälle.

Selfie

Minä hiihtelen hankia hiljakseen,
jo aurinko maillehen vaipuu,
minun mieleni käy niin murheisaks,
minun rintani täyttää kaipuu.
Latu vitkaan vie.
Vai vääräkö lie?
Niin pitkä on yksin hiihtäjän tie.

[---] 

Ja kuusien varjot ne tummentuu.
Tuul’ hiljaa heittävi lunta.
Joko kotihin korpien hiihtäjä sai
vai ollutko lie vain unta?
Uni tuskat vie.
Päivä loppunut lie
ja loppunut yksin hiihtäjän tie.

Edith Södergranin runoja

Monta vuotta sitten ruotsalainen nettituttuni väitti, että suomalaisen kulttuurin parhaita tuotteita ovat Timo Jutilan rannelaukaus ja Edith Södergranin runot. Kertooko tämä siitä, että Södergran on tunnetumpi runoilijana Suomen ulkopuolella ja kotimaassa hänet tunnetaan lähinnä siitä, että hän kuoli nuorena keuhkotautiin, kuten kunnon runoilijan kuuluu? Hän toki kirjoitti äidinkielellään ruotsiksi, mutta hänen runonsa olivat myös aikaansa nähden uudenlaisia ja erikoisia. Hän oli modernistien tavoin hylännyt runomitan ja loppusoinnut. Samalta ajalta suomenkielisistä runoilijoista minulle tulee ensimmäisenä mieleen kansan ikisuosikit Eino Leino ja Yrjö Jylhä, jotka kirjoittivat varsin eri tyylillä.

Myös Södergranin runojen aiheet ovat hiukan erikoisia varsinkin hänen varhaisemmassa tuotannossaan. Niissä seikkailee kaikenlaisia fantasiahahmoja, mutta joukkoon mahtuu myös herkkiä luonnonkuvauksia: Den gamla granen står vaken och tänker på det vita molnet, han i drömmen kysst. Monet runot ovat uhmakkaita, ja niistä on luettavissa muun muassa uskonnon kritiikkiä.

Kun eräänä päivänä sattumalta innostuin lueskelemaan Södergranin runoja, huomasin pitäväni eniten hänen viimeiseksi jääneistä töistään, jotka on postuumisti julkaistu Landet som icke är -nimisenä kokoelmana. Runoilijan näkemys on kypsynyt. Hän on tietoinen lähestyvästä kuolemastaan. Tuoko se kirjoittamiseen uutta syvyyttä? Ainakin runojen teemoihin on helpompi samaistua. Erityisesti minua puhuttelivat runot Farliga drömmar, Ett liv ja Om hösten.

Pohtikaamme siis niitä tarkemmin. Nyt kun elämme nettiaikaa, runoja ei tarvitse edes lähteä etsimään kirjastosta, vaan ne löytyvät netistä hiukan googlaamalla. Vaikka kieltä osaisikin, saattaa toivoa rinnalle käännöstä. Suomennoksia löytyykin täältä.

Farliga drömmar 

Gå icke alltför nära dina drömmar:
de äro en rök och de kunna förskingras -
de äro farliga och kunna bestå. 

Har du skådat dina drömmar i ögonen:
de äro sjuka och förstå ingenting -
de hava endast sina egna tankar. 

Gå icke alltför nära dina drömmar:
de äro en osanning, de borde gå -
de äro ett vansinne, de vilja stanna. 

(Suomennos)

Miksi unet - tai unelmat - ovat vaarallisia? Varoittaako Södergran liiallisesta eskapismista? Haaveiluunhan on helppo jäädä koukkuun ja vieraantua samalla arkitodellisuudesta. Haaveilija pettyy, kun haaveet eivät täytykään. Vai onko ihmismielen pohjalla sittenkin jotain vieläkin vaarallisempaa ja pimeämpää, mikä ilmaisee itsensä omapäisinä unina? Unet ovat sairaita ja voivat ajaa myös uneksijan mielisairauteen. Ajatus ei ole aivan vieras varsinkaan romantiikassa.

Paatuneena unennäkijänä ja uneksijana tunnistan myös keskimmäisen säkeistön ajatukset. Unelmilla tuntuu joskus olevan aivan omat ajatuksensa, joihin unelmoitsija ei voi vaikuttaa, vaikka hänen luulisi olevan jumala omassa mielikuvituksessaan. Ainakin minut omat haavekuvani ovat tehneet monet kerrat onnettomaksi, kun ne eivät ole suostuneetkaan käyttäytymään haluamallani tavalla.

Pettävistä toiveista kertoo myös runo Ett liv.

Ett liv 

Stjärnorna äro obevekliga -
det veta vi alla -
men jag vill söka lyckan på alla vågor blå
och under alla gråa stenar.
Om lyckan aldrig kommer? Vad är ett liv?
En liten näckros vissnar bort i sanden.
Och om dess aning sviker? en dyning dör vid stranden
när sol går ned.
Vad hade flugan att söka i spindelns nät,
och vad har sländan gjort av sin enda dag?
Det gives intet svar än två livlösa vingar
över ett hopsjunket bröst.
Svart blir aldrig vitt -
dock kampens sötma finnes kvar för alla
och alla dagar komma färska blommor ur helvetet.
Men det kommer en dag då helvetet är tomt och himlen stänges
och allt står stilla -
intet finnes då kvar än en sländas kropp i vecket av ett blad.
Men ingen vet det mer. 

(Suomennos) 

Runo tiivistyy kysymykseen, mitä sitten, jos onni ei koskaan tulekaan. Millainen elämä se sellainen on? Olen miettinyt tällaisia kysymyksiä paljonkin sen jälkeen, kun elämä otti yllättäen uuden suunnan muutama vuosi sitten. Lapsenahan sitä ajattelee, että elämä etenee varsin suoraviivaisesti kohti päämäärää. Asiat tapahtuvat kiltisti ajallaan, eikä ihminen joudu vaikeiden päätösten eteen. Näin hyvin aikuisuuden puolella on joutunut miettimään sitäkin vaihtoehtoa, että elämä jää pysyvästi keskeneräiseksi. Koulutuksesta huolimatta ei ole pysyvää työpaikkaa, ja perhekin on jäänyt toistaiseksi perustamatta. Onko koko elämä tätä välitilaa? Voiko odottaa vielä jotain muuta?

Södergranin runoja pidetään usein surullisina. Ovathan ne tavallaan ihanan itkettäviä. Ne kertovat surullisista asioista, kaipuusta ja menetyksistä. Silti ne eivät ole toivottomia. Hyvä esimerkki on runo Om hösten.

Om hösten  

Nu är det höst och de gyllene fåglarna
flyga alla hem över djupblå vatten;
på stranden sitter jag och stirrar i det granna glittret
och avskedet susar genom grenarna.
Avskedet är stort, skilsmässan förestående,
men återseendet är visst.
Därför blir sömnen lätt när jag somnar med armen under huvudet.
Jag känner en moders andedräkt på mina ögon
och en moders mun mot mitt hjärta:
sov och slumra mitt barn, ty solen är borta. -

(Suomennos)

Syksyn kuvaus on täynnä pakahduttavaa kaipuuta. Runossa on tunnetta miltei enemmän kuin ihminen voi kestää. Kesä on mennyt, ja muuttolinnut lähtevät pois. Talvi tulee - kenties luonnon kuolema symboloi myös ihmisen kuolemaa. Silti uusi kevät tulee varmasti, ja silloin aurinkokin palaa takaisin. Siksi murheen voi kestää ja siitä huolimatta nukkua rauhallisesti. Siellä missä on surua, on myös lohtua.