Jarkko Sipilä: Takamäki-sarja

Olen kevään ja kesän mittaan lukenut lähes putkeen Jarkko Sipilän kaikki kuusitoista Takamäki-romaania, myös kevään uutukaisen Valheen kasvot. Romaanien päähenkilöt olivat jo tuttuja Paha paha tyttö -romaanista, jossa he seikkailivat yhdessä Raidin ja komisario Janssonin kanssa. Takamäki-kirjoissa esiintyy myös komisario Ariel Kafka, joten Sipilän ja Harri Nykäsen luomat henkilöhahmot työskentelevät todellakin samalla poliisilaitoksella. Myös henkilöissä on paljon tuttua: suoraselkäinen komisario, jonka alaisina työskentelevät tarmokas ja asiallinen naispoliisi (Susisaari / Joutsamo) ja puolirenttu miespoliisi (Huusko / Suhonen).

Erojakin on. Takamäki-kirjat pyrkivät kuvaamaan polisiin työtä realistisesti, ja Raidin kaltaiset ihannoidut, sarjakuvamaiset rikollishahmot puuttuvat niistä. Rikollista näkökulmaa tapahtumissa edustaa poliisi Suhosen lapsuudenystävä Salmela, jolla menee välillä paremmin ja välillä huonommin mutta jonka elämä ei kuitenkaan vaikuta mitenkään tavoittelemisen arvoiselta. Salmela on vähän raasu, joka ajelehtii ongelmasta toiseen. Hänellä ei ole oikein varaa minkäänlaisiin ihanteisiin. Vaikka Suhosen ja Salmelan ystävyys vaikuttaa ihmeen kestävältä, siinä on välillä myös hyväksikäytön makua. Monet muutkin sarjan rikolliset ovat reppanoita, toiset taas psykopaatteja, joilta omatunto puuttuu kokonaan.

Vaikka komisario Takamäki on antanut nimensä kirjasarjalle, Suhosesta ja Joutsamosta kasvaa sarjan edetessä vähintään yhtä tärkeitä päähenkilöitä. Jännittävimmät tapahtumat kokee pitkätukkainen, nahkatakkinen Suhonen, joka tiedustelupoliisina liikkuu enemmän ammattirikollisten maailmassa kuin työpaikallaan poliisilaitoksella. Muitakin vakituisia hahmoja kirjoissa toki on. Yhteistä päähenkilöpoliiseille on työlle omistautuminen ja vankkumaton suoraselkäisyys yhteiskunnan palveluksessa. Vaikka välillä on pakko mennä vähän harmaalle alueelle, sarjan poliiseja motivoi rikollisten kiinni saaminen ja yhteiskuntarauhan turvaaminen. Vaikka päähenkilöt pysyvät puhtoisina, toisenlaisiakin poliiseja kirjoissa on. Välillä hankaluuksia aiheuttaa suojelupoliisi, välillä taas krp. Kuten muuallakin yhteiskunnassa, tehostuminen tehostuu aina vain, minkä seurauksena mahdollisuudet tehdä oikeaa työtä uhkaavat hautautua entistä syvemmälle byrokratian ja hallinnollisten uudistusten alle. Johtajat vieraantuvat kenttäpoliisien elämismaailmasta. Sekä poliisissa että muissa viranomaisissa on myös turmeltuneita yksilöitä, jotka ovat valmiita rikoksiinkin oman etunsa vuoksi.

Ensimmäinen kirja Kosketuslaukaus on ilmestynyt vuonna 2001. Sarjan tapahtumat etenevät tähän päivään reaaliajassa. Kirjoissa kommentoidaan ajankohtaisia yhteiskunnallisia ja poliittisia tapahtumia. Ne tapahtuvat selvästi ajassa ja paikassa. Hauska joskin ehkä epäoleellinen yksityiskohta on kännykkäteknologian edistyminen karvalakkimalleista kommunikaattoreihin ja nykyisiin älypuhelimiin. Myös päähenkilöt vanhenevat ja kehittyvät. Joutsamo ilmestyy sarjaan sen toisessa osassa. Tuolloin hän on feministi ja muutenkin idealisti, mutta vuosien varrella juuri hän joutuu suurimpaan ristiriitaan ihanteiden ja todellisuuden välillä. Moraaliset ja yhteiskunnalliset kysymykset ovat tärkeässä roolissa, ja usein ne esitetään juuri Joutsamon suulla. Takamäellä on perhe, jonka elämää lukija pääsee seuraamaan vuodesta toiseen. Sen sijaan Joutsamo ja Suhonen ovat osin työlleen omistautumisensa vuoksi jääneet yksinäisiksi, mitä he välillä kipuilevat.

Raideissa pohditaan yhteiskunnan eriarvoisuutta, varsinkin sarjassa ja elokuvassa. Takamäki-kirjoissa yhteiskunnallinen keskustelu liittyy tiukemmin poliisin työhön, rikollisuuteen ja sen ennaltaehkäisyyn, vaikkei eriarvoisuuskaan toki ole näistä teemoista irrallinen asia. On helppo kuvitella, että romaanit ovat olleet myös kirjailija Sipilälle keino purkaa rikostoimittajan työssä mielenpäälle jääneitä asioita. Yhteiskunta näyttäytyy erilaisena, kun joutuu jatkuvasti tekemisiin sen pimeän puolen kanssa. Sarjan poliisit pohtivat, onko laki ja oikeudenmukaisuus aina sama asia ja kenen puolella he lopulta ovat. Riittävätkö suhteellisen lyhyet rangaistukset kuittaamaan uhrin ja tämän omaisten kärsimyksen? Rangaistuksen ja koston teemat pysyvät koko ajan pinnalla ja saavat välillä aika rajuja muotoja. Välillä poliisit kysyvät, pitäisikö yhteiskunnan sittenkin panostaa enemmän esimerkiksi nuorisotyöhön, jolloin nuoret eivät ehkä koskaan ajautuisi rikollisille teille? Miten estää uskontoa tekosyynä käyttäviä rikollisia saamasta maahanmuuttajanuoria pauloihinsa? Pystytäänkö todistajien turvallisuus takaamaan? Estääkö poliisirikosten ehkäisy ja laillisuusvalvonta jo tavallista kenttätyötä liiaksi? Melkein joka romaanissa harmitellaan, että pre paid -liittymiä saa ostaa  ilman henkilöllisyyden todistamista, mikä mahdollistaa rikollisten anonyymin kommunikoinnin. Viimeisessä kirjassa on jo tosin oivallettu, että rikolliset keksivät keinot ja jo nyt nettipohjaiset viestitysohjelmat ovat lisänneet suosiotoon. Niitä on paljon vaikeampi seurata.

Vaikka oikeuslaitos ja vankeinhoito saavat kritiikkiä osakseen, kirjoissakin myönnetään, että jotain selvästi tehdään oikein, kun rikosten määrä kuitenkin vähenee. Sekä oikeiden että fiktiivisten polisiien turhautuminen resurssien vähäisyyteen on ymmärrettävää, mutta lisäksi on paljon ammattikuntia, jotka saavat elantonsa pelon lietsomisesta. Tuntuu vähän epäreilulta mainita, että toimittajat ovat yksi niistä. Viime aikoina tiettyjen poliisikansanedustajien ja muiden julkkispoliisien kommentit ovat herättäneet huolta, onko poliisilla äärioikeistosympatioita. Olisiko siinä aihetta seuraavaan kantaa ottavaan poliisiromaaniin? Selvästi tunteita herättävät aiheet eivät ole liian vaikeita Sipilälle.

Takamäki-kirjoissa miltei lumoavinta on silti uskottava arjen kuvaus. Varsinkin ensimmäisessä osassa kirjailija luennoi yksityiskohtaisesti teknisen tutkinnan menetelmistä. Jos olisin suunnittelemassa rikosta, opiskelisin nämä kirjat huolellisesti. Vaikka jokaisessa romaanissa tutkitaan henkirikoksia, lukijaa muistutetaan myös siitä, että henkirikoset ovat Suomessa hyvin harvinaisia. Eihän näitä romaanien kuvaamia dramaattisia tapauksiakaan mahdu kuin noin yksi vuoteen. Useammin rikospoliisia työllistävät pahoinpitelyt, itsemurhat ja kotiinsa kuolleiden kuolinsyyn selvitykset. Kirjojen arkinen realismi tuntuu todella piristävältä verrattuna moniin pohjoismaisiin dekkareihin, joiden tarkoitus tuntuu olevan mahdollisimman oudoilla ja pyöristyttävillä rikoksilla mässäily. Siksi olin pettynyt, kun uudempiin Takamäki-romaaneihinkin ilmestyi vinksahtaneita kostajia, pommiräjähdyksiä ja vanhatestamentillista hörhöilyä. Uusi Valheen kasvotkin saa pohtimaan, pitäisikö foliohattu painaa syvemmälle päähän vai heittää kokonaan menemään. Toisaalta toiseksi viimeisin Mies kuumasta on hiukan epätodennäköisiltä vaikuttavista juonenkäänteistään huolimatta mielestäni vallan mainio romaani.

Vaikka yhteiskunnan pimeään puoleen liittyvät pohdinnat tekevät kirjoista välillä suorastaan synkkiä ja ahdistavia, ne ovat myös varsin nopealukuisia ja viihdyttäviä romaaneja.


Takamäki-kirjat esittelyineen kirjailijan kotisivuilla.

Päivitys 26.7.: Lisätty linkki tuoreeseen uutiseen, joka kertoo rikosten vähentymisestä.