Valokuvaus ja luontosuhde

Marjatta aloitti niin kiinnostavan keskustelun valokuvista, että vastoin tapojani pohdin blogissani aihetta, joka ei suoranaisesti liity kirjallisuuteen. Minulla on nimittäin omat vähäpätöiset kokemukseni ja näkemykseni etenkin luontokuvauksesta. Keskustelu osuu vieläpä ajankohtaiseen saumaan, koska vietin juuri viikonlopun lapsuudenkodissani kahden päivän kuvankatselumaratonin merkeissä. Katselimme sekä isäni diakuvia lähinnä 70-luvulta että isäni ja minun digikuvia parilta viime vuodelta. Isäni on erittäin taitava ja taiteellisesti kunnianhimoinen valokuvaaja - ette kuitenkaan ole hänestä kuulleet, koska hän on aina kuvannut omaksi ja lähipiirin iloksi.

Kuinka luontokuvia siis otetaan? Luontokuvaaja suunnittelee kuvia vuosikausia ja tekee kaikenlaisia moraalin rajamaillakin horjuvia valmisteluita, jotta sommittelu ja valotus olisivat täydelliset? Vai meneekö hän vain luontoon ja ryhtyy räpsimään? Minä suosin jälkimmäistä filosofiaa: otetaan vastaan, mitä luonto sillä hetkellä tarjoaa. Yhtymäkohta löytyy perinteisestä suomalaisesta metsästyskulttuurista. Riistaa pyydetään - otetaan vastaan se, mitä metsä tahtoo antaa. Mitään ei vaadita tai oteta väkisin. Luontoon tulee mennä nöyränä ja kunnioittaen, kuin kirkkoon. Minulle on täysin vieras ajatus, että hyvän luontokuvan vuoksi kaadettaisiin puita tai muuten ryhdyttäisiin mestaroimaan luontoa. Haaskakuvaustakaan en täysin ymmärrä. Ihminen ei ole luonnon herra vaan sen vieras. Yhtä lailla pyrin liikkumaan luonnossa kävellen tai hiihtäen niin, ettei käynnistäni jää jälkeä. Esimerkiksi Pallaksen uudet, ilmeisesti polkupyöräilijöiden vuoksi rakennetut murskepolut herättävät vain surua. Pysykööt poissa sellaiset kulkijat, joiden vuoksi maaperään pitää kajota!

Yllä oleva kuukkelikuva on viimeiseltä Pallaksen-retkeltäni. Se on otettu kännykkäkameralla lainkaan suunnittelematta. Sillä ei voitettaisi palkintoja luontokuvakilpailuissa. Tietenkin kuva on aina valokuvaajan valintojen tulos eikä esitä luontoa sellaisena, kuin se silmälle näyttäytyy. Enemmänkin se kertoo siitä, kuinka kuvaaja ymmärtää näkemänsä. En siis väitä, että mikään näistä satunnaisista räpsäisyistä kuvaisi kohdettaan yhtään todenmukaisemmin kuin rankastikaan käsitelty tai lavastettu luontokuva.

Eräässä maisemakäsitystä pohtineessa tieteellisessä teoksessa väitettiin, että kansallisromanttiset taiteilijat liioittelivat maalauksissaan, koska maalausten maisemat ovat mahtipontisempia kuin samoista paikoista otetut valokuvat. Mielestäni romanttiset maalaukset kuitenkin vastaavat kokemusta paremmin kuin valokuvat. Kamerahan ei koskaan tallenna maisemaa sellaisena kuin silmä sen näkee. Etenkin tunturin valokuvaaminen on vaikeaa, ellei jopa mahdotonta.

Lisään tuohon oikealle vielä yhden pokkariräpsäisyn. Paikka on Vuontisjärvi. Parhaat kuvat otetaan kameralla, jota jaksaa kantaa mukana. Tykkään kulkea pitkiä matkoja, mutten ole järin innostunut kantamaan paljon tavaraa. Digijärjestelmäkameraa en tästäkään syystä pidä juuri koskaan mukana. Viikonlopun ansiosta harkitsen vakavasti, siirtyisinkö takaisin filmiaikaan. Vanhoissa diakuvissa tilantuntu ja luonnon illuusio on huikea latteisiin digikuviin verrattuna. Oikea filmikamera on myös kevyempi ja käytännöllisempi kuljettaa mukana.