Agneta Rahikainen: Edith

Kirjoitin keväällä Edith Södergranin runoista sen suuremmin aiheeseen perehtymättä, pelkkien runojen herättämien mielikuvien perusteella. Nyt puoli vuotta myöhemmin tartuin runoilijan elämästä ja hänen teostensa vastaanotosta kertovaan perusteelliseen kirjaan ja opin, ettei keväinen ennakkoluulottomuuteni ollut välttämättä lainkaan huono vaihtoehto. Tutkija Agneta Rahikainen nimittäin moittii aiempia Södergran-tulkintoja ankarasti, koska niissä on keskitytty kirjailijan todellisiin ja kuviteltuihin elämänvaiheisiin ja niiden oletettuihin heijastuksiin runoissa.

Rahikaisen teos käsittelee sekä runoilija Södegranin elämää että myyttejä, joita hänestä on pyritty rakentamaan hänen varhaisen kuolemansa jälkeen. Teoksen alkuperäinen ruotsinkielinen nimi Kampen om Edith kertoo suomenkielistä paremmin, mistä kirjassa on kyse. Södergranin kuoltua hänen lähipiirinsä ja tutkijat kamppailivat ankarasti siitä, kuka saa ja pystyy tulkitsemaan runoilijan tuotantoa. Runoilijan henkisen perinnön omivat ennen kaikkea hänen ystävänsä Hagar Olsson ja Elmer Diktonius, jotka antoivat ymmärtää, ettei Södergranin runoja pysty tulkitsemaan, ellei ole tuntenut tätä henkilökohtaisesti. Runot samaistettiin suoraan runoilijaan itseensä, ja henkilökohtaisen ystävyyden vaatimus antoi avaimet Södergran-tulkintaan niille harvoille, jotka saattoivat kehuskella tunteneensa hänet edes jollakin tasolla. Myöhemmin myös tutkijat omaksuivat etenkin Olssonin näkemykset ja niitä ryhdyttiin toistamaan jokseenkin kritiikittä varhaisissa tutkimuksissa ja elämänkerroissa.

Erityisen vaikusvaltaisena Rahikainen pitää ruotsalaisen tutkijan Gunnar Tideströmin Södergran-elämänkertaa, jossa Tideström tulkitsi Södergranin runoja elämänkerrallisesta ja psykologisoivasta näkökulmasta. Hän etsi niistä todisteita muun muassa runoilijan mielenterveysongelmista ja miessuhteista. Hänen runoihin ja runoilijan etäisesti tunteneiden henkilöiden muisteloihin perustuvat päätelmänsä ovat toinen toistaan hurjempia eivätkä anna järin mairittelevaa kuvaa 1940-luvun kirjallisuudentutkimuksen menetelmien tieteellisyydestä. Tideström muun muassa pyysi rotuteoreetikkoa arvioimaan valokuvista, mahtaako runoilijalla olla itäistä verenperintöä, mikä selittäisi hänen erikoisia ajatuksiaan. Etenkin nuoruuden runojen tulkinnoista on menty aivan salvästi metsään. Huh huh, jos joku rupeaisi arvioimaan minunkin mielenterveyttäni teini-iän ylidramaattisten runopiiperrysten perusteella...! Pelottaa ajatuskin.

Nuorena kuollut Södergran oli myytinrakentajille otollinen kohde hiukan samoista syistä kuin Lauri Törni, josta kirjoitin blogin alkutaipaleella. Hän ei jättänyt jälkeensä muistelmia tai päiväkirjoja vaan päinvastoin tuhosi papereitaan, joten lähteiden puutteessa tie oli auki villeille teorioille hänen elämästään. Södergranin hahmo oli tärkeä hänen ystävilleen, jotka kenties pyrkivät korostamaan omaa merkitystään hänen tulkkeinansa, mutta myös modernistirunoilijoille ylipäätään. Lisäksi hänestä tehtiin osa itsenäisyyden ajan suomenruotsalaisen vähemmistöidentiteetin rakentamista. Rahikaisen kirja paljastaa hauskasti, miten huonosti todellinen Södergran sopi siihen kuvaan, jollaisena hänet haluttiin nähdä.

Södergran-myytti esitti runoilijan impulsiivisena luonnonlapsena, jonka elämää sairaus ja kuoleman läheisyys verhosi. Myytin mukaan hän kärsi myös köyhyydestä ja nälästä ja eli eristyksissä muusta maailmasta kaukana Raivolan kylässä Karjalankannaksella. Runoilijaa pidettiin modernismin väärinymmärrettynä ja pilkattuna esitaistelijana, joka loi ihmeellisellä tavalla aivan uudenlaisen runokielen vailla mitään vaikutteita muilta modernistirunoilijoilta.

Rahikaisen mukaan oikeastaan mikään osa myytistä ei pidä täysin paikkaansa. Tieto siitä, että runoilija kuoli keuhkotautiin, hallitsee myöhempiä tulkintoja hänen elämästään. Runoilija eli kuitenkin pitkiä aikoja varsin terveenä, ja kurjuudestakin hän kärsi vasta aiemmin varsin varakkaan perheen menetettyä omaisuutensa Venäjän vallankumouksessa. Useimpiin ajan naiskirjailijoihin verrattuna Södergranilla oli hyvät edellytykset keskittyä runoilijanuraansa. Myytinrakentajat unohtivat aktiivisesti sen, että Södergran oli asunut lapsuutensa ja nuoruutensa Pietarissa ja saanut siellä monipuolisen koulusivistyksen saksankielisisessä tyttökoulussa. Hän osasi myös useimpia eurooppalaisia sivistyskieliä ja oli matkustellut Euroopassa. Hänelle ei ollut mitenkään itsestään selvää ryhtyä runoilemaan nimenomaan ruotsiksi. Ensimmäiset runonsa hän kirjoitti koulukielellään saksaksi. Södergranin liiallinen kosmopoliittisuus tuntuu olevan ongelma sekä luonnonlapsimyytin että suomenruotsalaisen identiteetin rakentajille. Myös Karjalankannas oli varsin vilkasta ja kultturellia seutua, jollaisena sitä kuvailivat myös varsin läheltä runoilijan kotiseutua kotoisin olevat sukulaiseni. Södergran ei elänyt varsinaisesti syrjäseudulla kaukana sivistyksestä ja vaikutteista.

Sinänsä minusta kirjan kuvaus autonomian loppuvaiheen monikielisestä ja monikulttuurisesta suomalaisuudesta on melkeinpä kirjan kiinnostavimpia ja ajatuksia herättävimpiä osuuksia, kuten myös Rahikaisen pohdinnat naisen roolista kirjallisuudentutkimuksen kohteena. Södergran oli epäilemättä omintakainen ja epäsovinnainen persoona, ja osa hänen runoistaan oli uskalletun eroottisia. Koska hän ei sopinut miestutkijoiden käsityksiin siitä, miten suomalaisen naisen on syytä käyttäytyä, hänet pyrittiin leimaamaan mielisairaaksi tai ainakin vierasveriseksi. Tässä yhteydessä feministinen tulkinta tuntuu erinomaisen uskottavalta.

Kirjassa on ansiokasta nimenomaan myyttien purkaminen. Toisaalta Rahikainen esittää myyttikritiikkiään jo elämänkertaosuuden yhteydessä, minkä vuoksi kirjassa on jonkin verran toistoa ja jankutusta. Uskoisimme vähemmälläkin. Södergranin runoja teoksessa pohditaan ja analysoidaan varsin vähän. Etenkin oma suosikkini Landet som icke är sivutetaan muutamalla maininnalla, mikä on hiukan sääli.


Agneta Rahikainen: Edith - runoilijan elämä ja myytti (Schildts & Söderströms 2014)
Alkuteos: Kampen om Edith. Biografi och myt om Edith Södergran, suom. Jaana Nikula