Kaj Korkea-aho: Paha kirja

Pahan kirjan ensimmäisen luvun miljöö tuntuu kovin tutulta. Ollaan yliopistolla, luentosalissa. Määrärahat ovat vähentyvät vuosi toisensa jälkeen. On ylirasittuneita opettajia. On kyllästyneitä opiskelijoita, mielenterveysongelmista kärsiviä opiskelijoita, elämänsä suunnan hukanneita opiskelijoita. Opiskelijoita, jotka eivät palauta tehtäviään ajoissa. Opiskelijoita, jotka kampanjoivat kahviautomaatin puolesta mutta joiden mielestä yliopistolaitoksen alasajoa vastustetaan parhaitenn liittymällä Facebook-ryhmään. Edellisen laman satoa mielestäni. (Toki on niitäkin, joilla kaikki asiat on kunnossa.)

Ensimmäisessä luvussa lehtori Mickel Backmanin modernistista kirjallisuutta käsittelevä luento saa karmivan käänteen. Yksi lahjakas opiskelija ilmoittaa haluavansa tutkia kirjaa, jonka olemassaolosta useimmat eivät edes tiedä ja jonka Backman itsekin haluaisi mieluummin unohtaa. 1920-luvulla kirjoitettu, suomenruotsalaista modernismia edustava runokokoelma vaikuttaa tuhonneen kaikki runoihin perehtyneet ihmiset. Ja nyt  opiskelija on saanut tietoonsa sen olemassaolon - Backman ei voi ymmärtää miten. Hän ei ainakaan aio edistää kirjan tutkimista millään tavalla. Tarinassa liikutaan sekä Backmanin muistoissa että nykyajassa lehtorin ja parin opiskelijan kokemusten kautta.

Veikkaisin, että Korkea-ahon on H.P. Lovecraftinsa lukenut. Yliopiston tutkija huomaa tutkimuksissaan universumin olemuksesta jotain sellaista, mitä sekä hänen että suuren yleisön olisi parempi olla tietämättä. Pahassa kirjassa Miskatonic-yliopiston tilalla on kuitenkin Åbo Akademin kirjallisuuden oppiaine. Korkea-aho ei sorru selittämään asioista, joita ei voi sanoin kuvailla. Itse asiassa hän onnistuu sanallistamaan kuvaamaansa kauhun tunnetta varsin etevästi. Kirja on monitahoisempi kuin Lovecraftin tarinat. Se kertoo paitsi yliopistomaailmasta, myös suomenruotsalaisista kulttuuripiireistä, keski-ikäisten avioliittovaikeuksista ja suomalaisen miehen alemmuudentunnosta, joka on toki tuttu aihe myös lukuisista muista romaaneista. Naiset puolestaan ovat romaanissa vain sivuosassa. Suomenruotsalaisuutta Korkea-aho ei kuvaa suurena onnellisena perheenä vaan ahtaana ja riitojen raastamana yhteisönä. Kirjassa on huumoria, ironiaa ja osuvia havaintoja, mutta kokonaisuutena se on erittäin ahdistava.

Paha kirja on hyvä kirja, syksyn uutuusromaanien parhaimmistoa. Sitä on luettu ahkerasti myös muissa kirjablogeissa: esimerkkeinä Kirsin kirjanurkka, Lumiomena, P. S. Rakastan kirjoja, Rakkaudesta kirjoihin, Morren maailma.


Kaj Korkea-aho: Paha kirja (Otava 2015)
Alkuteos: Onda boken, suom. Laura Beck