maanantai 18. huhtikuuta 2016

Elizabeth Kolbert: Kuudes sukupuutto

1700-luvulla tiedemiehet keskustelivat, onko eläinlajin sukupuutto ylipäätään mahdollinen. Eihän luonto voi harrastaa sellaista tuhlausta! Keskustelu sai alkunsa, kun löydettiin luita, jotka olivat peräisin nykymaailmassa tuntemattomista eläimistä. Mitä ne olivat ja miksei niitä ollut enää? Kukaan aikalaisista ei kuitenkaan ollut vielä koskaan nähnyt yhdenkään lajin häviävän. Seuraavalla vuosisadalla puolestaan oli jo selvää, että ihminen pystyy hävittämään lajeja ikuisiksi ajoiksi. Kuuluisimpia esimerkkejä oli pingviiniltä näyttävä, lentokyvytön siivetönruokki, jonka suunnattomat pesimäpopulaatiot hävitettiin pohjoisilla merialueilla merenkulkijoiden ruoaksi ja polttoaineeksi vain muutaman vuosikymmenen kuluessa. Sukupuutoista oli tullut arkista todellisuutta.

Meidän aikanamme valtava osa lajeista on jo kadonnut tai ainakin vaarassa kadota. Syyllisen jokainen näkee katsoessaan peiliin. Tuhoa voi verrata vain niihin viiteen aikaisempaan sukupuuttoaaltoon, joiden aikana suurin osa maapallon lajeista kuoli valtavien asteroiditörmäysten, suurimittaisen tulivuoritoiminnan tai muiden sellaisten syiden vuoksi. Tulee surku monia viehättäviä lajeja, mutta samalla herää myös kysymys, miten meidän itsemme käy.

Pulitzerillakin palkittu tietokirja Kuudes sukupuutto kuvaa yhdysvaltalaisen toimittajan Elizabeth Kolbertin matkoja ympäri maailmaa entisten ja nykyisten sukupuuttojen jäljillä. Kirjassa on tuhdisti tietoa, mutta henkilökohtainen näkökulma tekee siitä yllättävänkin kepeää ja viihdyttävää luettavaa. Ironista kyllä matkustelu mainitaan myös yhdeksi syyksi lajien ahdinkoon. Matkustavaisten mukana kulkee taudinaiheuttajia ja vieraslajeja, jotka ovat koituneet muun muassa useiden sammakkolajien kohtaloksi. Muita ihmisen aiheuttamia uhkia luonnon monimuotoisuudelle ovat muun muassa ilmastonmuutos, merten happamoituminen ja elinympäristöjen pirstoutuminen. Pahin on silti kaikkien näiden tekijöiden yhteisvaikutus ja muutoksen nopeus, jotka tekevät lajien sopetumisesta uusiin olosuhteisiin äärimmäisen vaikeaa. Riittääkö niissä enää geneettistä potentiaalia vai onko tulevaisuus jättiläisrottien?

Vaikka ihmisen aiheuttamat sukupuutot yleistyvät tavattomasti yhteiskuntien modernisaation myötä 1800-luvulla, kirjassa pohdiskellaan paljon, missä määrin ihminen on koskaan pystynyt elämään sopusoinnussa luonnon kanssa vai onko sen tavaton sopeutumiskyky aiheuttanut ongelmia aina. Onhan nykyihminen vieraslaji kaikkialla muualla kuin lajin syntysijoilla Itä-Afrikassa. Niin kutsutun megafaunan katoamiseen metsästäjäkansat vaikuttivat osaltaan jo pian viimeisimmän jääkauden päättymisen jälkeen, ja hätkähdyttävintä on arvuutella nykyihmisen osuutta muiden ihmislajien kuten neandertalinihmisen sukupuuttoon lajien eläessä vielä rinnakkain.

Olen ilmeisesti viettänyt tarpeeksi aikaa synkähköjen tulevaisuudenvisioiden parissa, koska nykyisen sukupuuttoaallon suuret linjat tuntuivat jo kovin tutuilta. Joihinkin menneisyyden aiheisiin olisin tahtonut lisätä, että luultavasti perimmäinen syy tapahtumiin on ollut ihmisen ja luonnollisen ympäristönmuutoksen yhteisvaikutus. Neandertalilaisistakin on parin viimeisen vuoden aikana tullut niin paljon uutta tietoa, että osa Kolbertin pohdinnoista vaikuttaa jo hiukan vanhentuneilta. Melkeinpä mielenkiintoisimmalta osalta kirjassa tuntuukin tieteenhistoriallinen osuus, jossa kerrotaan, kuinka varhaiset tutkijat pääsivät aikaisempien sukupuuttoaaltojen jäljille ja millaisiin päätelmiin ne heidät veivät.

Kirjan lopussa Kolbert pohtii tietenkin, kuinka sukupuuttoja voitaisiin tulevaisuudessa vähentää. Sukupuuttoaaltoa vaivaa kuitenkin sama pulma kuin ilmastonmuutosta: ongelmien mittakaavaa on vaikea edes yrittää ymmärtää, saati että niihin löytyisi edes suurin piirtein mahdollisia ratkaisuja.

Kirjan suomenkielinen käännös on loistava. Täytyy ihailla suomentaja Pirkko Vesterisen osaamista. Teoksessa mainitaan hengästyttävä määrä lajeja, joille on löytynyt myös suomenkielinen nimi. Tämän on täytynyt vaatia suunnatonta vaivannäköä.

Kirjaa on näköjään luettu blogeissa melko paljon: Eniten minua kiinnostaa tie, Kaiken voi lukea, Hemulin kirjahylly, Kulttuuri kukoistaa.


Elizabeth Kolbert: Kuudes sukupuutto. Luonnoton historia (Atena 2016)
Alkuteos: Sixth Extinction. An Unnatural History (2014), suom. Pirkko Vesterinen

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi! Ilahdun niistä jokaisesta!