Kirjavuori jää tauolle

Elämä Kirjavuorenpeikon luolassa on viime aikoina ollut täyttä ja kiireistä. Niinpä on aika päästää tämä blogi epämääräisen mittaiselle tauolle. Kiitän uskollisia lukijoita kuluneesta vuodesta!



Tässä vielä Kirjavuoren joululahjavinkit:


Anna-Kaari Hakkarainen: Kristallipalatsi (Tammi 2016)

Mielenkiintoinen katsaus blogikulttuurin historiallisiin yhtymäkohtiin romaanin muodossa. Kirja sortuu mielestäni loppua kohti hiukan omaan näppäryyteensä, mutta on kuitenkin kirjavuoden kärkeä.


Teemu Keskisarja: Hulttio (Siltala 2016)

Arvio täällä.


Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin (Otava 2016)

Arvio täällä.


Hallanaro, Eeva-Liisa, Kuusela, Salla & Juslen, Aino (toim.): Metsän salainen elämä (Gaudeamus 2016)

En ole vielä lukenut kirjaa, mutta sitä on kehuttu niin paljon, että hankin sen itselleni joululahjaksi.

Harri Nykänen: Rikoksen evankeliumi

Jo Harri Nykäsen uuden romaanin lähtökohta sai minut epäluuloiseksi. Neljä veljestä on nimetty evankelistojen mukaan. Tulee mieleen vanha vitsi, jossa neljäs poika on nimetty Pasiksi. Mitähän tästä seuraa? Toisaalta vankilamaailmaan sijoittuva taustatarina vaikutti etukäteen mielenkiintoiselta.

Matteus, Markus, Luukas ja Johannes ovat viettäneet lapsuutensa vankilassa ja sen liepeillä - onhan heidän isänsä ollut sen pitkäaikainen, diktaattorin ottein toiminut johtaja ja vankimielisairaalan psykiatri. Isä on sekopää, joka hurahti välillä uskontoonkin, mikä selittää lasten nimet. Äidissäkin on jotain outoa. Poikien lapsuus ei ole ollut onnellinen, vaan jokainen heistä kipuilee aikuisenakin lapsuuden kokemustensa kanssa. Toiseksi vanhin poika Markus alkoi ensimmäiseksi kapinoida. Hänen tiensä vei rikollisjärjestöön ja vankilan asiakkaaksi. Romaanin alussa hän on juuri päässyt koevapauteen ja aikoo jatkaa elämäänsä rehellisenä kansalaisena. Nynny Matteus on päätynyt verotarkastajaksi ja harrastelijataiteilijaksi, jonka lahjoja muut eivät oikein ymmärrä. Hänen perheensä on hajonnut, kuten äitinsä jäljillä psykiatriksi opiskelleen Luukkaankin. Nuorin poika Johannes puuhastelee jotain salaperäistä, mistä edes hänen perheellään ei ole käsitystä.

Perheen tarina on synkkä, mutta niin on ympäröivä yhteiskuntakin. Liikutaan sakeissa salaliittoteorioissa. Asetelma tuo mieleen vanhan Raid-tv-sarjan: yhteiskunnan isot pojat ovat keskenään liitossa veronmaksajien huijaamiseksi, eivätkä hyvikset pääse niskanpäälle pelkästään laillisin keinoin. Kun Matteus joutuu ahdinkoon tutkittuaan laajaa talousrikosvyyhtiä, muutoin toisiaan kyräilevät veljekset yhdistävät voimansa.

Valitettavasti veljesten nimet eivät ole romaanin ainoa hölmö ja epäuskottava kohta. Mielestäni tarina on alusta loppuun asti aivan typerä. Onko tämä olevinaan parodiaa? Ainakaan kirjan huumori eik naurata, ja sen mahdollinen yhteiskuntakritiikkikin hautautuu perin epäuskottavien käänteiden alle. Olisin odottanut etenkin mainioiden Ariel-romaanien jälkeen Nykäseltä enemmän. Teos aloittaa uuden sarjan, jota tuskin tarvitsee tämän perusteella lukea. Sarjan ensimmäisestä osasta jää päälimmäiseksi harmistus, että pitikin maksaa euro varausmaksua kirjastolle.


Harri Nykänen: Rikoksen evankeliumi - Uhraus(CrimeTime 2016)

Teemu Keskisarja: Hulttio

Luulenpa tietäväni, mikä kirja löytää tiensä sangen moneen pukinkonttiin tulevana jouluna. Teemu Keskisarjan uutukainen Hulttio tietenkin. Ja niin kuuluu toki ollakin, sillä kirja on taattua Keskisarjaa - yhtä aikaa viihdyttävä ja asiallinen tietokirja eräästä historiamme tunnetuimmista hahmoista. Toisin kuten suurin osa Mannerheim-kirjallisuudesta, Hulttio keskittyy tulevan kansallissankarin nuoruusvuosiin. Vaikka kirja on kriittinen, skandaalinkäryinen se ei ole lainkaan. Mistä ei ole säilynyt kirjallista lähdeaineistoa, sen pohtimiseen ei historiantutkimuksessa kannata käyttää energiaa. Ainoa poikkeus ovat väitteet Mannerheimin homoseksuaalisuudesta, joita Keskisarja pohtii hiukan pitempään - ja tulee jokseenkin samaan lopputulokseen kuin minä tuossa edellisessä virkkeessä.

Vaikka Keskisarjan mukaan Mannerheimin nuoruutta ei ole järin paljon tutkittu, tarinan pääkohdat ovat tutut. Lapsuus Louhisaaren mahtikartanossa, perheen taloudellinen alamäki kreivi-isän epäonnistuneiden liiketoimien ja pelivelkojen vuoksi, kehnosti sujuneet opinnot ja potkut Haminan kadettikoulusta. Uusi yritys Venäjän armeijan eliittijoukoissa, epäonnistunut avioliitto varakkaan venäläisen aatelisnaisen kanssa, tutkimusretkiä Aasiassa, seikkailuja siellä ja täällä ensimmäisessä maailmansodassa ja lopulta hiukan yllättävä paluu Suomeen valkoisen armeijan ylipäälliköksi. Mannerheim vetosi päiväkäskyssään kotiin, uskontoon ja isänmaahan, mutta hänellä itsellään ei varhaisen nuoruuden jälkeen ollut koskaan mitään niistä.

Kirja etenee vauhdikkaasti. Se koostuu lyhyistä luvuista, joissa kussakin käsitellään jotain vaihetta päähenkilön elämästä. Teos perustuu ennen kaikkea hajalleen joutuneen Mannerheimin perheen ja läheisten laajaan kirjeenvaihtoon. Kirjeiden ja myös muiden arkistolähteiden, kuten oppilaitosten pöytäkirjojen, perusteella Keskisarja rakentaa arjenläheistä kuvausta siitä, millaista nuoren Mannerheimin elämä oli kotona, koulussa ja myöhemmin ammattisotilaan uralla. Tässä hänen lähestymistapansa eroaa aiemmista elämänkerroista, jotka ovat ohittaneet nuoruuden vaikeat vuodet kovin ylimaalkaisesti.

Nuori Mannerheim oli nimittäin aikansa ongelmanuori, jolla oli vaikeuksia keskittyä ja hillitä itseään. Se johti ikävystymiseen ja jatkuviin konflikteihin koulujen kanssa. Nykyään sellaisella käytöksellä saisi ADHD-diagnoosin ja tukitoimia. Mannerheimin aikoina sellaisia ei ollut, vaan jokaisen piti yrittää pärjätä niin kuin parhaaksi taisi. Kouluista ei pahemmin tukea herunut, mutta onnekseen nuorukaisella oli turvanaan rakastava perhe ja joukko muita sukulaisia, jotka jaksoivat kannustaa, mutta myös kovistella sopivasti. Nuori Gustav oli myös halutessaan etevä oppilas, ja hänellä oli kunnianhimoa ja omaa tahtoa. Varallisuutta hänellä ei kuitenkaan ollut, joten kouluista erottamiset uhkasivat olla katastrofeja. Ilman hienoa sukutaulua ja sukulaisten suhteita hänelle olisi voinut käydä todella huonosti. Nuorta Mannerheimia ei siis kannata suoraan verrata nyky-yhteiskunnan ongelmanuoriin. Kuten tiedämme, lopulta Mannerheimille kävi hyvin. Kun haasteet kasvoivat, myös päähenkilö kasvoi niiden mittaiseksi - toki monta kertaa onnettaren avustuksella. Vaatihan jo Napoleon kenraaleiltaan hyvää onnea.

Vaikka kirjan sisältö on kiinnostava, sen viehätys perustuu pikemminkin tarinankerronnan riemuun ja eloisaan kielenkäyttöön, joka tosin uhkaa välillä mennä itsetietoisen kikkailun puolelle. Mikä ihmeen "painava" nuoruus? Kirja on kuitenkin vastalause käsityksille, joiden mukaan teoksen tylsyys on suoraan verrannollinen sen uskottavuuteen historiantutkimuksena.


Teemu Keskisarja: Hulttio - Gustav Mannerheimin painava nuoruus (Siltala 2016)

Kjell Westö: Rennot suosikit

Olenpas nyt rämpinyt monen kirjan verran miehenä elämisen rankkuudessa. Syksyn teema? Joka tapauksessa kirjastosta tarttui mukaan reilun kymmenen vuoden takainen kokoelma Kjell Westön novelleja, joiden parissa vierähti ilta jos toinenkin, sillä aivan keveimmästä päästä ne eivät olleet. Kabana (1989) jäi lopulta kokonaan kesken, kun en vain saanut sitä mistään päästä kiinni. Samoin kävi Erotuomarille (1997/2004), joka alkoi toistaa jo liian tutuksi tulleita teemoja.

Kuten Westön romaanitkin, nämä novellit kuvaavat suomenruotsalaisten miesten epäonnistumista, alemmuudentunnetta, ulkopuolisuutta ja riittämättömyyttä verrattuna muihin miehiin tai vanhempien odotuksiin. Novellien tyypillinen päähenkilö on keski-ikään ehtinyt mies, jonka elämä tuntuu valuvan sormien läpi. Opiskelut ovat jääneet muiden puuhien vuoksi, mutta eipä niissäkään ole suurta menestystä tullut. Muut porskuttavat ohi oikealta ja vasemmalta. Päähenkilöt ovat herkkiä ja epävarmoja, eivätkä he pärjää nykyajan kovassa maailmassa menestyville hahmoille, joista tyypillinen esimerkki on Merkitty-novellin uraohjus Jevgeni Hjort. He ovat eräänlaisia väliinputoajia, jotka eivät mahdu menestyvän suomenruotsalaisen stereotypiaan mutta ovat myös suomenkielisten joukossa koko ajan vaarassa saada turpiinsa väärän äidinkielen vuoksi. Ehkä kieliryhmään kohdistetut odotukset pärjäämisestä tekevät epäonnistumisesta vieläkin katkerampaa? Joka tapauksessa vastaavat ongelmat eivät vaivaa novellien naisia, jotka ovatkin enimmäkseen sivuhenkilöitä miesten ja poikien maailmassa.

Westö on kaikessa tuotannossaan asettunut syrjittyjen ja epäonnistuneiden puolelle. Epätäydellisyys tekee ihmisistä todellisia, kuten Kolmion yksi päähenkilöistä lopulta ymmärtää.

Jokainen "tahraton" ihminen unohti sisaren tai veljen likaan, pakotti toisen ihmisen vetämään keuhkot täyteen oman elämänsä paskaista ilmaa. 

Yhtäkkiä Hannes rakasti Ikaa ja Rikkiä; he olivat ihmisiä eivätkä mitään kylmiä pyhimyksiä.

Totta kai he olivat naurettavia, kaikki kolme.

Mutta he eivät kieltäneet itseään.   

Ylevää. Tarpeeksi monen tarinan jälkeen päähenkilöiden toistuva surkeudessa rypeminen alkoi kuitenkin ärsyttää melkeinpä epäoikeudenmukaisesti. Olisi tehnyt mieli tarttua kiinni ja vähän ravistella. Ei se noin vaikeaa voi olla.

Suosikkini kokoelmasta ovat edellä siteerattu Kolmio, jossa kolmen ihmisen elämä putoaa jengoiltaan yhden harkitsemattoman teon vuoksi, sekä lähiöpoikien väkivaltakulttuurista kertova Melba, Mallinen ja minä. Ne kertovat hyvin arkisista ihmisistä, mutta tarinoissa on imua.

Myös Suketus näkyy kirjoittaneen kokoelmasta.


Kjell Westö: Rennot suosikit - Kertomuksia 1989-2004 (Otava 2004)
Suom. Jaana Koistinen ja Katriina Savolainen

Timo Sandberg: Unta ei voi tunnustaa

Pekka Rannikko on tylsähkö vakuutusasiamies, jonka elämästä tulee yllättäen paljon jännittävämpää, kun ex-vaimo soittaa hädissään ja kertoo yhteisen tyttären katoamisesta. Ex-vaimon ilkeilyn ja nalkutuksen seasta selviää, että tytär on jo pitkään ollut kaltevalla pinnalla, lopettanut koulunsa ja liikkunut epämääräisessä seurassa. Kun nykyisenkään vaimon kanssa ei oikein suju, naisten kiusaama viaton miesparka omistautuu tyttären katoamisen selvittelyyn. Ja löytyyhän tyttö, mutta vaikeudet eivät lopu siihen. Nuorisojengi, johon tyttö kuuluu, on sekaantunut isompiin asioihin kuin mistä he pystyvät selviytymään ilman apua.

Unta ei voi tunnustaa on asetelmaltaan melko perinteinen dekkari. Rannikko joutuu salapoliisin rooliin tahtomattaan. Hän kuitenkin selviytyy nokkeluutensa varassa paremmin kuin poliisi, joka ei tahtoisi ottaa tapausta vakavasti. Rannikko turvautuu hiukan kyseenalaisiinkin keinoihin, mutta tietenkin vain hyvänhyvyyttään. Onhan hän lopulta kunnollinen mies ja isä, vaikka kieltämättä joissakin kohtaa tarinaa käy mielessä, ettei hukassa oleva vanhemmuus taida ollakaan ihan niin uusi ilmiö kuin väitetään. Siitäkin voi toki kätevästi syyttää vaimoja.

Miehenä olemisen vaikeuden lisäksi kirjan toinen tärkeä teema on nuorison ongelmat. Kirjan nuoret ovat kotoisin toinen toistaan kauheammista oloista. He ovat näköalattomia ja ulkopuolisia. Tämä siis jo ennen 90-luvun alun lamaa. Nuoret rellestävät kenenkään puuttumatta, juopottelevat, harrastavat irtosuhteita ja sekaantuvat huumeisiin, joita on kirjassa kuvattu perinteisestä huumevalistuksesta tutuilla kauhukuvilla. Vaikka nuoret ovat pahoissa ongelmissa, jotkut heistä kasvavat tarinan myötä vähintäänkin inhimilliseksi hahmoiksi.

En ole koskaan ollut suurin Timo Sandberg -fani. Etenkään hänen kirjoittamansa hevostyttökirjat eivät aiheuttaneet mitään tunnistamisen kokemuksia. Enpä voi väittää, että olisin kauheasti pitänyt tästäkään kirjasta, vaikka sillä on kieltämättä hetkensä etenkin tarinan loppupuolella. Kyllähän tällainen kirjallisena välipalana menee, vaikkei kovin suuria tunteita herätäkään.


Timo Sandberg: Unta ei voi tunnustaa ( Karisto 1990)

Mikko Porvali: Veri ei vaikene

Muistatko vielä Jussi Kähösen ja Salomon Eckertin, jotka ratkoivat rikoksia ja yhteiskunnallisia ongelmia Karelia noir -sarjan edellisessä osassa Sinisen kuoleman kuva? Pidin itse kirjasta kovasti, joten ilahduin, kun jatko-osaa ei tarvinnutkaan odottaa kovin kauan.

Kakkososassa kiehtova 20-luku on jäänyt taakse ja kieltolakikin kituu henkitoreissaan. Tapahtumien näyttämö, Viipuri, ei silti ole juuri rauhoittunut. Poliisit tekevät jokapäiväistä työtään henkensä uhalla, sillä poliisimurhat ja muu väkivalta on arkipäivää. Ei poliisienkaan toiminta aina järin puhdasotsaista ole. Suomi on vielä hyvin kaukana oikeusvaltiosta. Tuomioistuimetkin tuomitsevat pikemminkin mielipiteiden kuin lain perusteella, ja etenkin tietyillä poliittisilla ääriliikkeillä tuntuu olevan niihin tavattoman suuri vaikutus.

Kirjan alussa on siis edetty 30-luvun alkuun. Kähönen ja Eckert eivät ole enää nuorukaisia. Kähönen on avioitunutkin ja saanut lapsia. Päähenkilöiden suhde noudattelee klassista dekkarikaavaa: Eckert on eksentrinen poikkeusyksilö, lahjakas mutta häikäilemätön, kun taas kertojanääni Kähönen on vähemmän loistokas mutta moraaliltaan perinteisempi apulainen ja ihailija. Eräiden yllättävien käänteiden vuoksi Kähönen joutuu kuitenkin pärjäämään myös ilman Eckertin kovia otteita ja neuvokkuutta. Samalla hän saa esimiehensä menneisyydestä selville asioita, joiden jälkeen oikein mikään ei enää yllätä. Menneisyys toki myös selittää nykyisyyttä ja Eckertin elämänasennetta.

Kirjassa ei oikeastaan ole varsinaista juonta, vaan se on pikemminkin vauhdikas kokoelma löyhästi toisiinsa liittyviä tapahtumia. Aluksi poliisit päätyvät tutkimaan suutarin katoamista toisen poliisipiirin alueelle. Jostain syystä paikalliset poliisit vaikuttavat kummallisen haluttomilta tarttumaan tapaukseen. Tutkinnan edetessä esiin nousee sangen vaikutusvaltaisia henkilöitä, joilla kaikilla on kytköksiä Lapuan liikkeeseen. Lapualaiset noudattavat aivan omaa moraaliaan Jumalan, isänmaan ja kansan nimissä. Sisukkaasti lakia puolustavat Kähönen ja Eckert huomaavat päätyvänsä liikkeen vihollislistalle siitäkin huolimatta, että kumpikin on isänmaallinen mies, vapaussodan veteraani ja Kähönen vieläpä körttipapin poika. Kirjan lopussa eletään jo talvisodan alkuvaiheita. Sodassakin poliiseilla on tärkeä tehtävänsä kotirintaman turvaamisessa.

Kerronnaltaan Veri ei vaikene tuo mieleen klassiset poikaromaanit. Tärkeitä arvoja ovat urhoollisuus, uskollisuus ja hyvän puolella taisteleminen olosuhteista riippumatta. Kuten edellisessäkin osassa, kiehtovinta on maamme historian myrskyisten vaiheiden kuvaus poliisin näkökulmasta. Poliisit ovat tarinassa ehdottomasti sankareita, taipumattomia lain puolustajia, jotka eivät epäroi vastustaa vahvempiaankaan. Kun päästään sodan alkuun, jännitys tihenee niin, ettei kirjaa voi jättää kädestä. Vaikkei Veri ei vaikene luultavasti aivan täytä hyvän romaanin muotovaatimuksia, jännityskertomuksena sitä voi suositella. Voi myös pohtia, missä määrin kirja ottaa oikeusvaltion ja demokratian puolustuspuheena kantaa nykymaailman tapahtumiin.


Mikko Porvali: Veri ei vaikene (Atena 2016)
Karelia noir II

Petri Vartiainen: Miehen ryhti

Miehen ryhti on kirja nimensä mukaisesti kirja miehistä ja pojista. Toisekseen se on kirja opettajista ja koulumaailmasta. Päähenkilö Ari työskentelee äidinkielenopettajana yläkoulussa. Tarinaa kerrotaan myös hänen appensa kokemusten kautta. Appikin on ollut opettaja, mutta nyt jo eläkkeellä. Ari yrittää uudistaa opetustaan, apen mielestä taas riittää, että opettaja noudattaa lakia ja opetussuunnitelmaa. Nuorempana appikin on kyllä ollut radikaali. Ehkä opetussuunnitelmaan kangistuminen uhkaa lopulta myös Aria? Keskusteluja käydään. Arin vaimo tuntee ilmeisesti tässä kuviossa itsensä ulkopuoliseksi, ja hän syyttää Aria koko ajan oman perheensä ja omien lastensa laiminlyönnistä. Hänen mielestään oppilaat vaikuttavat olevan tärkeämpiä kuin omat lapset. Vaimo haluaisi vielä neljännen lapsen. Aria taas tympii, kun puolisoa tuntuu kiinnostavan enemmän vauvakuume kuin parisuhde. On vähän rasittavaa olla yhtä aikaa opettaja, aviopuoliso, isä ja mies.

Myös työpaikalla koulussa miehet ja pojat ovat pääroolissa. Ari istuu opettajainhuoneessa miesten sohvalla. Siellä kerrottujen seksististen (ja rasististen) juttujen perusteella tässä koulussa tarvittaisiin tasa-arvon eteen jotain muutakin kuin virkamiesten laatimia suunnitelmia. Miesopettaja kommentoi rumasti naiskollegojen ulkonäköä ja napsii kännykkäkameralla valokuvia sijaisopettajan pyllystä. Muiden mielestä tämä on ilmeisesti ihan ok - ainakaan kukaan ei protestoi. Näin härskiä menoa on hieman vaikea uskoa todeksi. On silti mielenkiintoista lukea opettajainhuonekuvausta miehisestä näkökulmasta, sillä tämäkin kirjallisuuden ala on ollut ehkä enemmän naisten heiniä, ainakin siltä osin, kun olen itse lukenut. Ari onkin lähinnä tekemisissä toisten miesopettajien kanssa. Poikkeus on vanhemman polven englanninopettaja, sivistykseen ja substanssiosaamiseen luottava nainen, jota Ari pelkää ja ihailee.

Oppilaista nousee esiin etenkin erään luokan ongelmatapaus Juhani. Käy ilmi, että Juhanin äiti juo ja isä on vankilassa. Siinäpä selitys hänen häiriökäyttäytymiseensä. Ari vaikuttaa vastuuntuntoiselta opettajalta, joka yrittää aidosti välittää oppilaistaan. Hän saakin jonkinlaisen kontaktin hankalaan Juhaniin. Muista oppilaista huomiota saavat kaksi lahjakasta poikaa, jotka ilahduttavat Aria omaperäisillä mielipiteillään. Sen sijaan tytöistä paras on vain papukaija, joka opettelee ulkoa mitä tahansa saadakseen hyviä arvosanoja. Näinhän se ilmeisesti  menee - hyvin menestyvät pojat ovat lahjakkaita, hyvin menestyvät tytöt ainoastaan tunnollisia. Valitettavasti kuvaus opettajien sukupuolittuneista asenteista ei taida olla kovin kaukana todellisuudesta, vaikka epäilemättä poikkeuksiakin on.

Koulussa on kuitenkin muitakin ongelmia, kuten todellisuudesta vieraantuneet esimiehet ja kouluttajat, jotka uudistavat opetusta opettajien näkökulmaa kuulematta. Sen verran olen itsekin kasvatustiedettä opiskellut, että "perinteinen opetus" on ilmeisesti Suomen koulutusjärjestelmän suurin ongelma. Opettamisesta pitäisikin luopua kokonaan ja ainoastaan ohjata oppilasta, joka itse asiassa tietää jo ihan yhtä hyvin kuin opettajakin. Kuulostaa painajaismaiselta. Onneksi romaanin opettajilla tuntuu olevan myös tervettä kapinahenkeä, joka luultavasti auttaa pysymään täysjärkisenä, jos ei muuta. Peruskoulu on kuitenkin aika mukava työpaikka. Lukiossa katsotaan muita nenänvartta pitkin, ja ammattikoulussa on luovuttu täysin toivosta. Aika masentava kuva yhteiskunnasta.

Kirjan nimestä miesten rooli tulee selväksi. Mutta mikä on se ryhti? Erityisesti Arin apelle fyysinen ryhti on ollut tärkeä asia. Kun oikaisee selkärangan, happi pääsee aivoihin asti. Onko ryhti myös miehenä olemisen tapa, eräänlaista itsekunnioitusta? Ryhdikäs opettaja hoitaa asiansa kunnolla eikä vain mene sieltä, missä aita on matalin?

Minusta Miehen ryhdin parasta antia on eloisa koulumaailman kuvaus. Tahti on sekä kirjassa että koulussakin välillä hengästyttävä. Opettajat ovat kovilla. Kirjan lukemiseenkin pitää oikeasti keskittyä, vaikkei se alkujaan kovin raskaalta vaikutakaan. Sen sijaan Arin kotiongelmat ja loppuratkaisu eivät täysin vakuuta vaan jäävät hiukan pinnallisiksi. Arin vaimo on kirjassa lähinnä ärsyttävä. Itsekin henkäisee helpotuksesta, kun tarina etenee taas koulun seinien sisäpuolelle.

Miehen ryhti muissa blogeissa: 

Kirsin kirjanurkka

Mari A:n kirjablogi

Lukutoukan kulttuuriblogi

Tuijata

Petri Vartiainen: Miehen ryhti (Otava 2016)

Mikko-Olavi Seppälä: Suruton kaupunki

1920-luku on ollut dekkarinkirjoittajien suosiossa jo muutaman vuoden ajan. Tein sille nyt oman tunnisteen, jonka alta genren teokset löytyvät. Mutta millaista 20-luvun arki sitten oli? Siihen yrittää pureutua uusi historiateos Suruton kaupunki. Se perustuu arkistolähteiden lisäksi muun muassa romaaneihin ja laulujen sanoituksiin, jotka kommentoivat aikansa ilmiöitä.

Siinä missä aikakauteen sijoittuvat dekkarit pohtivat yhteiskunnan pimeää puolta, kuten rikoksia ja väkivaltaa, yhteiskunnan epävakautta, köyhyyttä ja epätasa-arvoa, tässä kirjassa esitellään arkielämän eri puolia lähinnä hyväosaisen kansanosan näkökulmasta. Suurin huomio kiinnittyy aikakauden moniin muutoksiin. 20-luvulla nuoriso ihastui jazzmusiikkiin ja uusiin muotitansseihin. Autot yleistyivät katukuvassa, ja matkustavaiset saattoivat myös lentää pääkaupungista ulkomaille. Urheilu nousi kaikkien kansankerrosten suosioon, ja ihanne terveestä ja kurinalaisesta vartalosta alkoi yleistyä. Ulkomaailma tunkeutui väkisin Helsinkiin, vaikka uutuuksia myös vastustettiin raivokkaasti. Yhteiskunta puuttui niin pieniin yksityiskohtiin, että nykyiset väitteet sääntö-Suomesta alkavat tuntua naurettavilta. Tiesittekö, että 20-luvulla makkaroiden yömyynnistä väännettiin jatkuvasti kättä ja niiden lisukkeena sai myydä ainoastaan sinappia, etikkaa ja sämpylöitä?

Pääkaupungin yöelämä oli vilkasta, vaikka alkoholi oli periaatteessa kiellettyä lääkinnällisiä tarkoituksia lukuun ottamatta. Kieltolakia ja sen kiertämistä käsitelläänkin kirjassa peräti kahden luvun verran. Lakihan ei juuri janoisia haitannut, vaan alkoholia myytiin pimeästi ravintoloissa ja satamissa, ja etenkin varakkaampi väki sai sitä myös apteekeista. Alkoholikysymys jakoi kansaa. Kieltolailla oli varsinkin alkuun kannattajansa varsinkin työväenliikkeessä ja papistossa, kun taas ruotsinkielisten enemmistö ja liikemiehet vastustivat sitä. Lopulta kieltolaki tietysti kaatui omaan mahdottomuuteensa, mutta sen ajalta jäi loputtomasti kansanperinnettä. Enpä esimerkiksi tiennyt, että taskumatti on nimetty raittiusliikkeen johtajan ja kieltolain isän Matti Helenius-Seppälän mukaan.

Vaikka kirjan perusteella 1920-luku näyttäytyy lähinnä päivänpaisteena ja yöllisinä juhlina, siinä käsitellään myös aikakauden ristiriitaista luonnetta. Kieltolaki oli vain yksi kansaa jakava kysymys. Sisällissodan muistot olivat vielä lähellä ja luokkarajat jyrkkiä. Nuori kansakunta määritteli identiteettiä suhteessa menneisyyteensä, mikä johti muun muassa venäläisvastaisuuteen ja pyrkimyksiin hävittää autonomian ajan merkit pääkaupungista. Myös ruotsin kielen asemaa kyseenalaistettiin, vaikka tuolloin ruotsinkielisten osuus kaupungin asukkaista oli paljon suurempi kuin nykyään. Kieli- ja identiteettiriidat näkyivät muun muassa kadunnimien uudistusvimmassa. Venäläiset, ruotsalaiset ja liian kansainväliset nimet haluttiin pois ja suomalaiskansallisia tilalle. Vaikka 1920-luvun kulttuurielämää leimasivat kansainväliset vaikutteet ja älyköt kannattivat pasifismia ja Euroopan yhdysvaltoja, myös äärimmäinen nationalismi ja seuraavan vuosikymmenen totalitaristiset liikkeet nostivat jo päätään. Teknologia kehittyi huimaavaa vauhtia, mutta myös spengleriläiset ajatukset länsimaisen sivistyksen rappiosta olivat suosittuja. Kuten kaikkina aikoina, vanhemmat ikäluokat paheksuivat nuorisoa ja sen hullutuksia.

Suruton kaupunki on tämänvuotisen tietokirjasadon helmiä. Se on sujuvasti kirjoitettu, ja kirjoittaja on löytänyt arkistoista ja kirjastoista toinen toistaan osuvampia sitaatteja ja kuvia, jotka elävöittävät tekstiä entisestään. Työväenkulttuuri jää kirjassa ehkä pienempään rooliin kuin se ansaitsisi. Samoin etnisisiä vähemmistöjä ei juuri mainita lukuun ottamatta nousevan kansallistunteen puristuksiin jääneitä juutalaisia kauppiaita. Kuitenkin kirja on erittäin suositeltavaa luettavaa modernin kaupunkimaisen elämäntavan syntyajoilta.


Mikko-Olavi Seppälä: Suruton kaupunki - 1920-luvun iloinen Helsinki. (WSOY 2016)

Arthur Conan Doyle: Baskervillen koira

The Stand Magazinen kuvitusta vuodelta 1901
Wikimedia Commons

"Älkää kulkeko nummella niinä pimeinä hetkinä, jolloin pahuuden voima on suurimmillaan."

Tämä on ehkä tehokkaimpia tietämiäni kirjallisuussitaatteja. Syksy on ollut kiireinen, enkä ole ehtinyt moneen viikkoon lukemaan, saati päivittämään blogia. Kesken kaiken tohinan tartuin kuitenkin lapsuudenkotini kirjahyllystä lainaamaani Baskervillen koiraan, jonka olen lukenut niin moneen kertaan, että osaan sen lähes ulkoa. On rentouttavaa sukeltaa vanhaan tuttuun kirjaan, joka on vieläpä viihteellisyydestään huolimatta nerokkaasti kirjoitettu maailmankirjallisuuden klassikko.

Baskervillen koira lienee ilmestynyt alun perin jatkokertomuksena sanomalehdessä, kuten Doylen muutkin Sherlock Holmes -tarinat. Se on tarinoista pisimpiä, täyden romaanin mittainen. Se esittelee tutuksi tulleen viktoriaanisen englantilaismiljöön. Tarina alkaa, kuten useimmat muutkin Holmesit. Baker Streetin asuntoon saapuu hämmentynyt vieras, joka toivoo mestarisalapoliisin auttavan häntä kummallisessa tapauksessa. Vieras, maalaislääkäri tohtori Mortimer, kertoo ystävänsä Sir Charles Baskervillen kummallisesta kuolemasta. Sir Charles uskoi vakaasti vanhaan sukutarinaan, jonka mukaan varhaisen esi-isän pahuus on langettanut koko suvun ylle kirouksen. Monet suvun jäsenet ovat kuolleet väkivaltaisesti, ja seudulla kerrotaan kauheasta helvetinkoirasta, joka vainoaa heitä. Sir Charles itse kuoli ilmeisen luonnollisesti sydänkohtaukseen - mutta tohtori Mortimer oli nähnyt hänen kuolinpaikallaan suunnattoman suuren koiran jäljet.

Nyt sir Charlesin perillinen on saapumassa Baskerville Halliin, ja tohtori Mortimeria huolehtaa, mahtaako hänkin olla vaarassa joko yliluonnollisten voimien tai pahantahtoisten ihmisten vuoksi. Köyhän seudun kannalta olisi tärkeää, että perillinen, Sir Henry Baskerville, jatkaisi setänsä työtä ihmisten elinolojen parantamiseksi. Sir Henry ei ole pelkuri vaan tahtoo ottaa selvän arvoituksen ratkaisusta. Tarinan kertoja, tohtori Watson, matkustaa hänen turvakseen ja raportoi kummallisista tapahtumista.

"Pilvinen, sumuinen päivä, tihkusadetta. Raskas pilvisumu verhoaa maiseman; vain silloin tällöin se väistyy korkeammalle ja paljastaa kukkuloiden jylhät viivat. Kalliot kiiltelevät märkinä ja hohtavat kuin hopea himmeässä päivänvalossa. Synkkä tunnelma vallitsee sekä sisällä että ulkona. Sir Henry on masentunut, ja minunkin mieltäni ahdistaa raskas paino. Tunnen vaaran lähestyvän - vääjäämättömän vaaran, joka on sitä kauheampi, kun sen laatua ei voi aavistaa.

Ja eikö minulla olisi syytä levottomuuteen? Kyllin monet tapahtumat osoittavat tuhoavien voimien toimivan ympärillämme. Kaksi kertaa olen omin korvin kuullut äänen, joka muistuttaai kaukaa kuuluvaa koiran ulvontaa."

Vaikka tarina on klassinen salapoliisiromaani, siinä on myös goottilaisen kauhuromaanin piirteitä. Päähenkilöt kamppailevat yliluonnolliselta vaikuttavaa, vuosisatojen takaa uhkaavaa vihollista vastaan. Myös miljöö on otollinen kauhuntunteelle. Tapahtumat sijoittuvat Devonshiren harvaanasutulle maaseudulle. Sivistyneitä ihmisiä on vain muutama: Baskerville Hallin asukkaiden lisäksi originelli tuomari, luonnontutkija Stapleton ja tohtori Mortimer, joka on lääkärintoimessa lisäksi varsinainen harrastelija-antropologin karikatyyri. Muu väestö on taikauskoisia maanviljelijöitä. Ohutta sivistynyttä kerrosta ympäröi vihamielinen, salaperäinen nummi, jolla on jäänteitä muinaisten villi-ihmisten asutuksista. Sumu ympäröi kolkkoa maisemaa, ja ratkaisevia juonenkäänteitä valaisee vain kuutamo.

Tapahtumat etenevät lopulta dramaattiseen loppuunsa varsin vauhdikkaasti. Syyllinen paljastuu. Tarinan konnan henkilökuva vastannee aikansa ihmiskäsitystä, eikä se ole enää täysin uskottava, mutta omassa kontekstissaan se toimii moitteetta.


A. Conan Doyle: Baskervillen koira (WSOY 1969, 8. painos)
Alkuteos: The Hound of the Baskervilles

Metropoliitta Panteleimon: Pojan tie

Olen aikaisemmin lukenut metropoliitta Panteleimonin kaunokirjallisesta tuotannosta pari dekkaria. Pojan tie on vakavampi romaani - takakansi antaa ymmärtää, että kirjan tapahtumat ovat osin omaelämänkerrallisia. Romaanin päähenkilö - metropoliitan alter ego? - on Timo Metsärinne, joka elää nuoruuttaan 1960-luvulla. Timo on perheen kuopus. Vanhemmat ovat Laatokan Karjalasta Pohjois-Savoon päätyneitä evakkoja ja pientilallisia. Arki on raskasta, mutta ruumiillinen työ tuo myös tyydytystä. Vanhemmat toivovat kuitenkin lapsilleen helpompaa tulevaisuutta "herroina".

Etenkin isä joutuu pettymään, koska Timo on kokenut keskikoulun viimeisen vuoden aikana uskonnollisen heräämisen ja päättänyt hakea ortodoksiseen pappisseminaariin. Sodan jälkeen ortodokseja on kummeksuttu, mikä on kenties osasyy siihen, ettei isä-Kriko pidä pappia sellaisena "herrana", jollaiseksi hän olisi halunnut poikansa kasvattaa. On hänellä taustalla myös sota-aikaisia kokemuksia, joista hän ei suostu pukahtamaan kenellekään. Joka tapauksessa nuori Timo pitää päänsä ja lähtee omille teilleen, ensin kesätöihin Turkuun, sitten pappisseminaarin oppilaaksi. Vanhemmat välttelevät puhumista pojasta, joka on tuottanut heille pettymyksen.

Vastahankainen isä ei ole kuitenkaan ainoa kompastuskivi Timon tiellä. Metropoliitta kuvailee lempeän ironisesti nuorta miestä, joka on kovin kerkeä tuomitsemaan muita sekä Turussa että seminaarissa. Sillä on tietenkin seurauksensa. Timo joutuu taas tienhaaraan pohtimaan valintojaan. Hirvittää ajatella, että isojen päätösten aikaan hän on vasta noin 16-vuotias. Eipä ihme, että maailma on joskus kova paikka etenkin ilman vanhempien tukea. Lopussa kaikki tietenkin asettuu kohdalleen, ja Timokin kypsyy ihmisenä, aika ällistyttävän nopeasti itse asiassa. Viimeisten sivujen tapahtumat ovat aidosti liikuttavia.

Romaanina Pojan tie on hellyttävän kömpelö. Kaunokirjallisten ansioiden asemesta lukijan huomio kiinnittyy lempeään menneen maailman kuvaukseen. Ortodoksinen uskonto ja kulttuuri on ollut minulle aina aika vierasta lukuun ottamatta radion ortodoksista liturgiaa, jota silloin tällöin kuuntelen. Pojan tie onkin kurkistus myös tähän yllättävän vieraaseen maailmaan, josta kenties kumpuaa romaanin sangen hyväntahtoinen ihmiskäsityskin.

Kuva ei liity mitenkään romaaniin vaan syksyn odotukseen. Lämpimät syksyt eivät ole minua varten. Odotan jo kylmiä, raikkaita päiviä ja jalkojen alla narskahtelevaa kuuraa.


Metropoliitta Panteleimon: Pojan tie (WSOY 2004)

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin

Olen monesti ihmetellyt, miksi homoromaanit ovat usein niin outoja, kuten vaikkapa Otto Lehtisen Wurlitzer, joka jäi keväällä kesken. Olen kaivannut tarinaa arkiuskottavista homoista. Ehkä olen aiemmin valinnut luettavani huonosti. Onneksi Jonas Gardell loistaa juuri tavallisen ihmisen kuvaajana, niiden rakkautta ja hyväksyntää janoavien nuorten miesten, jotka saapuivat Tukholmaan 1980-luvun alkupuolella ja joiden toiveikkaat ponnistelut homojen vapauttamiseksi vaihtuivat sairasvuoteisiin ja hautajaisiin, joissa nuorena kuolleista tehtiin yhteisön silmissä taas heteroita.

Gardell kuvaa riipaisevasti myös nuorten homojen suhteita vanhempiinsa. Useimpien päähenkilöiden vanhemmat ovat rakastavia ja hyvää tarkoittavia. Joskin Rasmuksen vanhemmat rakastavat ainokaistaan omistavalla ja ahdistavalla tavalla, joka tuskin suo tälle tilaa hengittää. Benjaminin vanhemmat taas ovat vakaumuksellisia Jehovan todistajia, jotka oppinsa mukaisesti hylkäävät homoksi paljastuneen poikansa kokonaan. Rakkaus ei tarkoita hyväksymistä ja on välillä tuskallista kaikille osapuolille, etenkin kun hyväksyntä olisi vielä täysin ristiriidassa ympäröivän yhteisön tuomitsevien ja vanhoillisten arvojen kanssa, ja niitähän vielä 80-luvulla riitti Ruotsissakin, jota sentään Suomesta käsin pidetään edistyksellisenä yhteiskuntana.

Trilogian päähenkilöt jättävät siis taakseen lapsuuden ja nuoruuden, joka on ollut monelle hankala. Etenkin pienemmillä paikkakunnilla on ollut työlästä olla erilainen. Poikkeus on Benjamin, joka on nauttinut lapsitähden asemastaan Jehovan todistajien yhteisössä, kunnes rakastuminen suistaa hänen elämänsä raiteiltaan. Tukholmassa nuoret miehet tutustuvat toisiinsa ja solidaariseksi osoittautuvaan homoyhteisöön, jonka keskeinen hahmo on ihastuttava Paul. Paulille homoidentiteetti ei ole lainkaan hankala asia, vaan päin vastoin hän pyrkii suorastaan liioittelemaan sitä. Miehet ovat kuin perhe. Gardell kuvaa kuitenkin jokseenkin proosallisesti myös homojen lihatiskikulttuuria, jonka keskeinen osa olivat irtosuhteet ja jossa nuoruus ja kauneus ovat kaikki kaikessa. Vaihtuvien kumppanien ja anonyymin seksin maailmassa kirjan julmin päähenkilö, hi-virus, leviää ja tuhoaa nuoren miehen toisensa jälkeen.

Ennen hi-viruksen leviämistä Pohjoismaihin homojen vapautusliike oli hyvässä nosteessa. Aluksi lähinnä homojen ja narkomaanien keskuudessa levinnyt sairaus teki heistä jälleen ennen kaikkea yhteiskunnallisen kontrollin kohteita. Yhteiskunta halusi merkitä ja eristää - kirkon mielestä sairaus oli rangaistus syntisestä elämäntavasta. Terveydenhoitojärjestelmäkään ei mielellään olisi hoitanut saastaisiksi ja syntisiksi leimattuja potilaita, vaan nämä eristettiin paljon tiukemmin kuin tieto taudin leviämisestä olisi edellyttänyt. Tähän viittaa trilogian nimikin. Gardellin mukaan jopa lääkkeitä ei olisi mielellään suotu sairastuneille sen jälkeenkään, kun niitä oli lopulta kehitetty. Lopulta hiv kuitenkin pakotti muun yhteiskunnan ottamaan homoyhteisön vakavasti. Samalla homokulttuuri kesytettiin parisuhde- ja perhekeskeisiin raameihin, minkä seurauksena toki saatiin tasa-arvoinen avioliittolaki, mutta samalla homojen vapautusliike menetti kapinallisen puolensa, joka pyrki ylipäätään kyseenalaistamaan valtavirtayhteiskunnan käsitykset seksistä ja sukupuolesta. Marginaalisuuden ja hyväksyttävyyden ongelmakenttä puhuttaa edelleen, muun muassa täällä ja täällä ja täällä. Mielestäni on hienoa, että Gardell ei vain söpöstele vaan tuo esiin myös tämän puolen vapautuskamppailusta.

Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin on tärkeä dokumentti homojen ihmisoikeuksien kannalta käänteentekevästä aikakaudesta ja sen nuorista uhreista. Vaikka ihailen romaanien verta ja lihaa olevia henkilöitä, trilogiassa on kuitenkin paljon aineksia, jotka heikentävät sen arvoa romaanikirjallisuutena. Katsaukset aikakauden yhteiskunnalliseen keskusteluun tuovat tärkeää taustaa etenkin niille lukijoille, joille ne ovat vieraita. Monille tulee yllätyksenä, miten uusi asia homojen oikeudet oikeastaan ovat. Historiapätkät eivät kuitenkaan istu luontevaksi osaksi tarinaa. Muutenkin kirjoissa on mielestäni itsetarkoituksellista sinkoilua edestakaisin ajassa, liikaa toistoa ja tarpeetonta dramatiikkaa tyyliin "sillä hetkellä he eivät vielä tienneet, kuinka kauheaa heidän elämästään tulee". Parhaat palat olisivat mahtuneet yhdenkin romaanin kansien sisään.

Samaan aikaan Suomessa: Homo-Suomen historia



Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin (alkuteos Torka aldrig tårar utan handskar)

1. Rakkaus (Kärleken), Johnny Kniga 2013, suom. Otto Lappalainen
2. Sairaus (Sjukdomen), Johnny Kniga 2014, suom. Otto Lappalainen
3. Kuolema (Döden), Johnny Kniga 2014, suom. Otto Lappalainen

Enni Mustonen: Ruokarouva

Syrjästäkatsojan tarina jatkuu nyt jo neljännellä osalla. Sitten edellisen osan, Emännöitsijän, ajassa on hypätty peräti kahdeksan vuotta eteenpäin. Ida Eriksson ei ole enää tyttönen vaan jo aikuinen nainen ja äiti. Hän on työskennellyt vuosia Ruotsissa professorin palveluksessa, ja kun professori kuolee, Ida saa perinnön, jonka turvin hän päättää palata Suomeen. Edellisen osan lopussa syntynyt tytär Kirsti on varttunut kouluikään ja on äitinsä tapaan näppärä ja työteliäs. Vaikutusvaltaisten ystävien avulla papinkirjoihin asti on saatu tarina, jonka mukaan Kirstin isä oli ennen tytön syntymää kuollut perämies ja vihitty aviomies. Suomessa totuuden tietää vain Ida itse.

Ida on siis saanut tarpeekseen palvelijan elämästä ja päättänyt yrittää omillaan. Hän näkee, että itsellisen naisen on helpompi kouluttaa tyttärensä kuin palvelijan. Hän ostaa Albergasta nykyisestä Espoosta huvilan, johon hän perustaa täysihoitolan. Ida on liittynyt omistavaan luokkaan, mutta sen naisista häntä erottavat muistot ankarasta työstä piikana. Suomen taide-elämän tähdet kuuluvat jälleen hänen elämäänsä - asuuhan naapurissa kuvanveistäjä Ville Vallgren, jonka kumppanista on suuri apu täysihoitolan perustamisesta. Säännöllisiin vieraisiin kuuluvat myös Leinon runoilijaveljekset. Vähitellen täyshoitolaan kertyy omalaatuinen seurue, joka alkaa aikojen koventuessa tuntea yllättävää yhteenkuuluvutta. Yksin ei Idan muutenkaan tarvitse olla, sillä hän kohtaa jälleen vanhoja ystäviään, myös entisen sulhasensa Eliaksen, joka on kokenut kovia Amerikassa. Syttyvätkö vanhat tunteet uudelleen?

Kirjan alussa eletään kevättä 1914. Pian alkaa suursota, jonka pärskeet ulottuvat syrjäiseen Suomeen asti. Kaikesta on pulaa. Venäläiset sotilaat ja santarmit pelottavat, ja muutenkin ympäröivä yhteiskunta tuntuu kovin levottomalta. Maailmansodan tapahtumat koskettavat täysihoitolankin hiljaista elämää, sillä asukkaiden joukossa on salaperäisillä metsäasioilla liikkuvia nuoria miehiä, joiden matka vie Ruotsin kautta Saksaan. Huhutaan mielenosoituksista ja vallankumouksesta Venäjällä, ja pian Suomikin on sisällissodassa. Vaikka Ida on vaatimattomista oloista lähtöisin, häneltä ei riitä ymmärrystä kapinoitsijoille. Erityisen luokkatietoinen tai poliittisesti aktiivinenhan hän ei ole koskaan ollut. Sodan lopputuloksenhan me kaikki tiedämme.

Tarina kattaa siis peräti neljä vuotta Suomen historiaa, eli melkoista haipakkaa siinä edetään. Rauhallisempi tahti olisi ehkä antanut vieläkin enemmän tilaa tarinan suurimmalle vahvuudelle eli elämänmakuiselle arjen kuvaukselle. Kirjailija käyttää paljon rivejä kuvatakseen, miten mikin askare on suoritettu. Vesi nousee kielelle, kun lukee, millaisia ruokia on valmistettu. Vaikka ajat ovat ankeat, tarinan perussävy on myönteinen. Vanhoihin ystäviin voi pääosin luottaa, ja naapurit auttavat toisiaan. Ida ottaa hoiviinsa vanhan ystävänsä Johanssonskan, joka on nyt vanha ja sairas ja laiminlöyty. Kun Kirstin luokkatoveri jää orvoksi, hän ei epäröi ottaa tätä luokseen ja kouluttaa omilla varoillaan. Melkeinpä pidän sarjan tästä osasta eniten. Tarina olisi toiminut ilman sivuroolissa vierailevia taiteilijasuuruksiakin.

Edellinen romaani Emännnöitsijä on arvioitu täällä.

Ruokarouva muissa blogeissa:

Kasoittain kirjoja
Kirjakko ruispellossa
Amman lukuhetki


Enni Mustonen: Ruokarouva (Otava 2016)

Tuija Lehtinen: Laura-sarja

Laura Koivisto on ihan tavallinen pikkukaupunkilaistyttö. Hänen vanhempansa ovat eronneet. Isä asuu Saksassa. Suomessa Lauran perheeseen kuuluu äidin ja isäpuolen lisäksi kolme veljeä, joista jokainen on omalla tavallaan harmillinen. Laura-sarjan kymmenessä kirjassa seurataan tytön elämää seiskaluokalta abikevääseen ja uuden elämän kynnykselle. Koulun, kaverien ja ihastusten lisäksi hänen elämäänsä kuuluu tanssiharrastus ja työ paikallisradion nuortenohjelmassa.

En koskaan lukenut Laura-sarjaa, kun vielä kuuluin kohdeyleisöön. Ensimmäisten kirjojen ilmestyessä olin luullakseni jokseenkin samanikäinen kuin kirjojen päähenkilö. Nyt kirjoista tuli nostalgiatrippi tuohon aikakauteen, joskaan ei aivan suoraan omaan nuoruuteeni. Minä kun en ollut Lauran kaltainen suosittu ja menevä tyttö vaan hevosista, luonnosta ja kaikenlaisesta idealismista innostunut nörtti. Ensimmäisissä kirjoissa eletään vielä vähitellen lamasta toipuvassa Suomessa, jossa materiaalinen kulutustaso ei ole lähelläkään nykyistä. Enimmäkseen ihan hyvin pärjättiin silti, eli nykyäänkin pärjättäisiin vähemmällä. Lauran isä(puoli) työskentelee rakennusalalla ja on välillä työttömänä (tosin todellisuudessa työkkäri olisi rankaissut siitä, ettei hän "jäänyt makaamaan" vaan teki pikkuhommia naapureille ja laulukeikkaa tanssiorkesterissa). Nelilapsinen perhe asuu kerrostalokolmiossa. Vaikka Lauran äiti kokoaa työkseen kännyköitä, niin sanotuilla tavallisilla ihmisillä niitä ei vielä ole. Internet on jo yleistymässä, mutta nuoret pääsevät chattailemaan lähinnä kirjaston koneilla, jotka voi varata vain tunniksi kerrallaan. Sellaistahan se oli alkuun. Myöhemmissä osissa päähenkilöt saavat kännykät ja nettiyhteyden kotiin suunnilleen siihen aikaan, kun muistan tällaista tapahtuneen myös omassa nuoruudessani. Jossain vaiheessa markat vaihdetaan euroihin. Kirjoissa aika ei etene kuitenkaan aivan synkassa todellisuuden kanssa, kun kuutta vuotta kuvaavien kirjojen kirjoittamiseen on kirjailijalta kulunut lähes kymmenen vuotta ja tarina on sidottu kirjoittamisajankohdan tapahtumiin. Kirjoissa on myös kiusallisia asiavirheitä, joita on vaikea selittää. Erityisesti minua ihmetyttää, että luokaton lukio on ilmeisesti mennyt Lehtiseltä täysin ohi, vaikkei se tuolloinkaan ollut uusi asia.

Vaikka ostarilla päivystää ongelmanuorten jengi, jota yläasteikäinen Laura pelkää tosissaan, nuorten elämä on varsin kilttiä ja siistiä. Ostarin jengi uhkailee väkivallalla, mutta koulukiusaamista ei kirjoissa kuvata. Päähenkilöistä kukaan ei juuri käytä alkoholia, vaikka eletään aikaa, jolloin nuorten alkoholinkäyttö oli huomattavasti yleisempää kuin nykyään. Huumeiden käyttöä tarjotaan selitykseksi itse kunkin outoon käytökseen, mutta todellisuudessa niitä käyttävät vain stereotyyppisesti kuvatut ulkomaalaiset nuoret, joita on tarinassa ylipäätään vain muutamia. Kaikki henkilöt ovat valkoihoisia ja turvallisen heteroseksuaalisia. Jännittävää eksoottista toiseutta edustaa Rovaniemelle muuttaneen henkilön (nimestä päätellen) saamelainen poikaystävä, jonka vanhemmat ovat poronhoitajia. Vaikka henkilöt tekevät virheitäkin, tarinan yleissävy on puhdashenkinen ja kasvattava. Vastuuntuntoiset vanhemmat ovat lopulta oikeassa.

Luultavasti en yläaste- ja lukioiässä olisi pitänyt Laurasta ollenkaan, mutta aikuisena häneen pystyy suhtautumaan ihan vain romaanihahmona. Jotain angstia Laura-kirjat ovat ilmeisesti herättäneet muissakin nuorissa. Laura on ärsyttävän ylivoimainen erityisesti "vihollisiinsa" verrattuna, joista keskeisin on tyttökirjojen klassinen pahishahmo Tytti, merkittävässä asemassa olevan perheen itsekeskeinen ja häikäilemätön tytär. Kieroilu ei kuitenkaan auta Tyttiä, sillä Laura lyö aina kaikki laudalta häikäisevällä ulkonäöllään ja tanssitaidoillaan. Radiotyökin herättää kateutta luokkatovereissa. Laura on myös poikien suosiossa. Hän ihastuu usein, mutta lopettaa orastavat suhteet nopeasti kyllästyessään. Minusta hän kohtelee usein poikia huonosti, kuten myös kavereitaan. Erityisesti vanhaan parhaaseen kaveriinsa Jennaan hän suhtautuu alentuvasti ja huvittuneesti, mutta suree kuitenkin, kun Jenna löytää uudet parhaat kaverit opiskelupaikkakunnaltaan. Suosittujen ja epäsuosittujen keskinäistä hierarkiaa on näissä kirjoissa kuvattu suosittujen nuorten näkökulmasta. Kuten uutukaisessa Välivuodessa, Laura-kirjoissakin opetetaan, että tyttö saa olla vain sopivasti ahkera ja lahjakas, kuten vaikkapa Laura. Tärkeämpää on olla kaunis ja suosittu. Kympin tytöt, kuten kirjasarjan Eilaliina, ovat naurettavia ja omituisia hahmoja, jotka kelpaavat poikien pelotteluun ja myöhemmin lukiossa ryhmätyön luotettaviksi puurtajiksi. Todellisuudessa vakavaa kirjallisuutta ja taide-elokuvia harrastava Eilaliina olisi luultavasti ollut koulukiusattu ja tuntenut suurta vierautta tylsemmistä asioista kiinnostuneiden luokkatoverien keskuudessa. Nuortenkirjallisuudessa on valitettavasti vain harvoja tyttöhahmoja, joihin kympin tyttö pystyy samaistumaan. Suosikkini on fiksu ponityttö Piglet Ek. Ehkä ainoastaan sopivasti fiksut ja suositut tytöt ovat nuortenkirjailijoille tärkeämpi kohderyhmä.

Vaikka Laura-kirjoissa riittää ärsyttäviä piirteitä - joihin keskityn liikaakin tässä kirjoituksessa -mielestäni ne ovat kuitenkin kiistämättä hyviä kirjoja. Tarina etenee, henkilöt kehittyvät, dialogi toimii ja tapahtumat ovat uskottavia. Löysin kirjat lähikirjaston tänään palautetuista, eli kyllä niitä edelleen joku muukin lukee.


Tuija Lehtinen:

Laura, kultatukka (Otava, 1997)
Rakas Laura (Otava, 1998)
Laura menopäällä (Otava, 1999)
Laura, ystäväni (Otava, 2000)
Laura kielikurssilla (Otava, 2001)
Laura ja Akun tehdas (Otava, 2002)
Laura sydän syrjällään (Otava, 2003)
Laura kesätöissä (Otava, 2004)
Laura pitää pintansa (Otava, 2005)
Laura, sua kaipaan (Otava, 2006)

Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin

Kesän jälkeen kaikki on toisin on niin kaunis ja ajatuksia herättävä kirja, että kun siitä yrittää kirjoittaa, melkeinpä mikä tahansa tuntuu lattealta. Kirja kuvaa keskusteluja, ajatuksia, tunteita ja muistoja kymmeneltä lennolta purjekoneella. 17-vuotias Peetu on saanut lennot lahjaksi isältään, joka on innokas purjelentäjä. Isän ohjaamassa koneessa on aikaa ja tilaa keskustella, mutta myös olla vain rauhassa, kokea vapautta maan ja ihmisten maailman kahleista taivaan hiljaisuudessa. Koneessa ollaan ikään kuin välitilassa taivaan ja maan välissä. Myös kesä on välitila, sillä syksyllä Peetu täyttää 18 vuotta ja voi lopullisesti korjata sukupuolensa. Edessä olevat leikkaukset pelottavat ja jännittävät, mutta Peetu kokee, että ne ovat hinta siitä, että hän voi tulla omaksi itsekseen ja olla se, jota ei kadulla käännytä katsomaan.

Ennen kesää on ollut vaikeita vuosia, koulukiusaamista ja rankkoja tutkimuksia. Peetun perheestä isä on ainoa, joka ei ajattelemattomilla puheillaan aiheuta lisää tuskaa. Varsinkin äidin on vaikea hyväksyä poikansa päätöksiä - hän kun on aina toivonut tytärtä ja halunnut olla tyttären äiti. Veli tukee, mutta myös möläyttelee. Isän lisäksi järkkymätön tuki on tyttöystävä Aamu, jota tosin Peetun ilmailuharrastus pelottaa. Eipä ihme, että lentomatkat ovat täynnä vaikeita tunteita ja vaikeita muistoja.

En yleensä pidä mä-muotoon kirjoitetuista kirjoista, mutta tämän kirjan kieli on aivan ihanaa, herkkää ja oikeaan osuvaa. Sekä kieli että tarina osuvat täysin aikuiseen makuun. Kolu kuvaa ihmissuhteita ja niihin liittyviä vaikeita tunteita taiturimaisesti. Millä tavalla ne mahtavat puhutella varsinaista kohdeyleisöä eli nuoria? Sen enempää ilmailun kuin transsukupuolisuuden sanastoa ei kirjassa vaivauduta selittämään, joten jos nämä maailmat ovat täysin vieraita, kannattaa vilkaista kirjan lopusta linkkejä sivustoihin, joilla käsitteet selitetään.

Mietin kirjaa lukiessani, olisiko meidän kaikkien helpompi olla, jos sukupuoli olisi hiukan vähemmän tärkeä ja sen määrittely ja toteuttaminen olisi ennen kaikkea jokaisen oma asia? Mustavalkoinen jako kahteen on niin syvällä kulttuurissamme (toisin kuten esimerkiksi joillakin Amerikan alkuperäiskansoilla), että monille sen kyseenalaistaminen on melkein mahdotonta. Jotkut ongelmat ovat kuitenkin luonteeltaan laindäännöllisiä ja hallinnollisia, ja ne voidaan poistaa poliitikkojen päätöksellä. Seuraaviin eduskuntavaaleihin on vielä melkein kolme vuotta, mutta vaalien välilläkin voi vaikuttaa.

Tietoa nykyisen translain ongelmista:

Trasek

Amnesty

Kirjaa on luettu paljon kirjablogeissa, esimerkkejä:

Kirjanurkkaus

Luetaanko tämä?

Kujerruksia

Lukutoukan kulttuuriblogi

Notko, se lukeva peikko

Kirjakko ruispellossa

Kirjapolkuni

Klassikkojen lumoissa

Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin (Otava 2016)

John Branch: Tappelija

Useimmissa joukkuepeleissä tietoinen väkivalta on jyrkästi kiellettyä ja paheksuttua. Jääkiekko on yksi poikkeuksista. Nyrkkitappelut ovat kuuluneet siihen jo lajin villissä menneisyydessä. Ne ovat viihdettä, jolla houkutellaan katsojia otteluihin erityisesti siellä, missä laji ei vanhastaan ole ollut suosittu. Toisaalta kiivaimpia jääkiekkoväkivallan puolustajia on myös perinnetietoisessa Kanadassa, lajin synnyinsijoilla. Väkivallalla on jääkiekossa toinenkin rooli, joka tuo mieleen kuvaukset ammattirikollisten maailmasta. Väkivallan ja sen pelon ajatellaan ehkäisevän kaukalossa niitä konnuuksia, joihin tuomarit eivät ehkä puutu. Tappelijapelaajat suojelevat erityisesti joukkueiden tähtipelaajia vahingoittamisyrityksiltä. Joukkueiden omistajat hyötyvät, samoin tähtipelaajat, mutta kuinka käy tappelijoiden, näiden murheellisen hahmon ritareiden, joilla ei pelkkien pelitaitojen perusteella olisi mitään asiaa ammattilaissarjoihin?

Vuonna 2011 vain 28-vuotiaana kuollut Derek Boogaard oli viime vuosien tunnetuimpia jääkiekkotappelijoita. Hän oli kaksimetrinen valtava järkäle, joka ei epäroinyt aiheuttaa vakaviakaan vammoja vastustajilleen. Elämänkerran mukaan hän oli kaukalon ulkopuolella kuitenkin itse ystävällisyys, suosittu joukkuetoveri ja laajan ystäväpiirin huolien kuuntelija. Elämänkerran mukaan Boogaardin lapsuus oli pääosin onnellinen, mutta hänen oli vaikea saada ystäviä pikkupaikkakunnalla, jossa koko perhettä vierastettiin isän poliisinammatin vuoksi. Koulussa häntä kiusattiin ja pidettiin sopeutumattomana, eikä paikallisessa jääkiekkojoukkueessa mennyt paljon paremmin. Teini-ikäisenä hän kiinnitti kuitenkin suurikokoisena ja tappeluun valmiina kykyjenetsijöiden huomion. Nämä eivät kuvitelleetkaan, että hänestä koskaan tulisi mestarillista maalintekijää, mutta jo nuorisosarjoihin etsittiin väkivallan ammattilaisia. Nuorten sarjoista Boogaard nousi NHL:ään, missä hän pelasi suurimman osan urastaan Minnesota Wildissa. Koko uran aikana hän teki kolme maalia. Sitäkin tärkeämpinä jääkiekkotilastoihin jäivät sadat rangaistusminuutit vastustajien pahoinpitelyistä.

Olen seurannut jääkiekkoa lapsesta asti. Olen aina ollut jääkiekkoväkivaltaa vastaan, mutta ennen tämän kirjan lukemista en ole suoraan sanottuna ymmärtänyt, kuinka vakava asia se todellisuudessa on. Olen pitänyt sitä ala-asteen välituntikähinöihin verrattavana show'na. Sitä se ei ole, vaan tappelun ammattilaisten yhteenotoissa muun muassa murtuu kasvojen luita. Vähitellen on alettu kiinnittää huomiota myös siihen, mitä sadat nyrkiniskut tekevät aivoille. Jääkiekko on muutenkin vaarallinen laji, jossa aivovammat eivät ole harvinaisia. Kaikkia niitä ei varmasti voida koskaan estää. Tappelut voitaisiin, jos haluttaisiin, mutta ovatko ne liian tärkeä osa bisnestä?

Tappelijassa Derek Boogaard esitetään marttyyrina, pohjimmiltaan kilttinä ihmisenä, joka pahoinpitelee lukuisia ihmisiä sairaalakuntoon, mutta maksaa siitä äärimmäisen kovan hinnan. Toisaalta hän on ryhtynyt jääkiekkotappelijaksi vapaaehtoisesti ja saanut siitä elannon, joka ei toki ole lähelläkään taitopelaajien huippupalkkoja mutta yltäkylläinen kaikkiin muihin vaihtoehtoihin verrattuna. Parhaina vuosina hän nautti Minnesotassa laajaa kansansuosiota. Ammatinvalinnan synkempi puoli olivat jatkuvat kivut, lääkeriippuvuus ja aivotoiminnan häiriöt. Yhdessä ne johtivat ennenaikaiseen kuolemaan, jonka syyksi todettiin tapaturmainen lääkkeiden yliannostus. Kuoleman jälkeen Boogaardin aivot tutkittiin. Hän oli sairastannut kroonista traumaattista enkefalopatiaa, CTE:tä, nyrkiniskujen aiheuttamaa etenevää aivosairautta, joka olisi ilman väliin ehtinyttä yliannostuskuolemaa johtanut pian dementiaan.

Kirjan kirjoittaja, jääkiekkoa hyvin tunteva urheilutoimittaja John Branch ei varsinaisesti syytä ketään Boogaardin kuolemasta. Lukija saa tehdä omat johtopäätöksensä jääkiekon tappelukulttuurista. Minua kauhistuttaa yhtä lailla nuorten pelaajien asema jääkiekkoseurojen rahantekovälineinä kuin verenhimoiset katsojat, jotka eivät juuri eroa julkisten teloitusten yleisöistä. Osa ongelmaa on ehkä myös jääkiekkokulttuurin äärimaskuliinisuus, missä keskustelu väkivallasta nähdään heikkouden osoituksena. Kuitenkaan sen enempää joukkueiden johtohenkilöstön kuin yleisönkään ei tarvitse itse kokea väkivallan seurauksia: kipua, henkisiä ongelmia, terveyden menetystä, epävarmuutta tulevasta. Minun mielestäni urheilun varjolla ei pidä sallia sellaisia tekoja, jotka nakkikioskilla tehtyinä johtaisivat vankilatuomioon.

Tappelija on tasapainoinen elämänkerta ja kuvaus kulttuuri-ilmiöstä, jota humanistina olisi mieluummin ajattelematta. En ole kuitenkaan huomannut, että se olisi Suomessa johtanut kovin laajaan keskusteluun aiheesta. Onko vakaviin loukkaantumisiin johtava väkivalta edes täällä avain yhtä suuri ongelma kuin Atlantin toisella puolella?


John Branch: Tappelija - NHL-pelaaja Derek Boogaardin elämä ja kuolema (Siltala 2015, suom. Terhi Vartia)

Juha Siro: Idoli

Miehet ovat aina aiheuttaneet ongelmia Marialle. Kaiken pahan alku ja juuri on ollut hänen despoottimainen isänsä. Kun Maria kasvaa, hän joutuu kerta toisensa jälkeen tilanteisiin, joissa miehet käyttävät hyväksi häntä. Sitten hän tapaa Tuomaksen ja luulee rakastuneensa. Tuomas on alkoholismista kuiville pyrkivä poptähti, luonteeltaan hiljaisen Marian vastakohta. Hän julistaa Marialle rakkauttaan tätä kohtaan, mutta onko hänen rakkautensa jälleen kerran vain hyväksikäyttöä? Ainakin Tuomas kokee normaalit hyvät käytöstavat ja toisen tunteiden huomioimisen kohtuuttomiksi vaatimuksiksi.

Juha Siro on kirjoittanut aiemmin runoja, mikä mielestäni näkyy Idolissakin. Teksti on pullollaan runollisia suvantokohtia, kuten "vastatuuli lennättää märkiä vaahteranlehtiä vasten kasvoja, keltaisia kuin myrskyn mukana karanneet lehtien lööpit". Jonkun mielestä kaunista, varmasti. Minun mielestäni nämä sivupoluille eksyneet kielikuvat eivät varsinaisesti vie tarinaa eteenpäin. On romaanissa muutakin kielellistä kikkailua, kuten minä-kertojan ja kaikkitietävän kertojan vaihtelu Marian elämää kuvaavissa jaksoissa. Tämä valinta tosin saa kirjan loppupuolella selityksensä, mutta aluksi se vaikuttaa lähinnä itsetarkoitukselliselta temppuilulta. Olen varmasti tylsä, mutta viime vuosina olen tykännyt ennen kaikkea sellaisista romaaneista, joissa on uskottavat henkilöt ja hyvä tarina. Siksi myrskyn mukana karanneet lööpit saivat minut alkuun varsin nihkeäksi romaania kohtaan, enkä välttämättä olisi lukenut alkua pitemmälle, ellei romaani olisi ollut ainoa kirja tylsällä junamatkalla.

Ei Idoli silti minunkaan mielestäni huono kirja ole. Kun kertoja palaa ajassa taaksepäin ja nuori Maria lähtee kokeilemaan siipiään Los Angelesin mallimaailmaan, tarina rullaa hetken omalla painollaan. Tämä on kirjan kiehtovin osuus. Sen sijaan en ymmärrä, mitä Suomeen palannut Maria näkee Tuomaksen kaltaisessa tolvanassa, vaikka sen perusteleminen on romaanin loppuun liitetyistä selityksistä päätellen ollut yksi romaanin tavoitteista. Toki aiemmin vahingoitetut ihmiset saattavat jumittua hyväksynnän kaipuussaan vahingollisiin suhteisiin, mutta riittääkö siihenkään pelkästään toisen osapuolen rakkauden vakuuttelut ilman ainuttakaan viehättävää piirrettä? Parisuhde on tosin sellainen ihmiselämän alue, että enpä niin sanotussa oikeassa elämässäkään uskalla mennä ketään neuvomaan tai arvostelemaan, kun itsekin tiedän, miten monenlaiset asiat ihmisten toimintaan vaikuttavat. Sinänsä Siro kuvaa mielestäni osuvasti ihmissuhdetta, jossa yksipuolisesta myötätunnosta tulee taakka, ja hän tavoittaa muutenkin hyvin nuoren naisen elämismaailman. Itse idoli, Tuomas, on tässä romaanissa se ohueksi ja värittömäksi jäävä osapuoli, selvästi sivuhenkilö, kuten aiemmatkin miehet. Vähemmän psykologiaa, lisää tarinnankerrontaa ja tilaa lukijan omille tulkinnoille, sanoisin.


Juha Siro: Idoli (Like 2016)

Anthony Buckeridge: Jennings-sarja

Edellisessä postauksessani pohdiskelin, mikä voisi olla kirja tai kirjasarja, josta itse pidän mutta muut eivät vaikuta piittaavan. Yksi sellainen voisi olla ikisuosikkini Jennings-sarja, johon tutustuin yhtenä ala-asteemme kirjaston aarteista. Koulu oli perustettu kansakouluna 1960-luvulla. Luultavasti kirjaston pääasiallinen sisältö oli hankittu samaan aikaan, eikä sitä ollut pahemmin päivitetty myöhemmin, mikä teki siitä muutaman vuosikymmenen takaisten lasten- ja nuortenkirjojen aarreaitan. Koulurakennus on sittemmin purettu - mitähän sen kirjaston aarteille on tapahtunut? Joka tapauksessa ehdin lukea Jennings-sarjan moneen kertaan ala-astevuosien aikana. Myöhemmin etsin sitä turhaan erinäisten asuinpaikkakuntien kirjastoista. Antikvariaatit pelastivat lopulta, ja niinpä minulla on nykyään kaikki suomennetut Jenningsit hyllyssäni.

Jennings-sarja kertoo nimensä mukaisesti Jenningsistä, noin kymmenvuotiaasta sisäoppilaitoksessa opiskelevasta englantilaispojasta, hänen parhaasta ystävästään Darbishirestä, muista koulun pojista sekä opettajista, joista eniten ääneen pääsevät kiihkeä Wilkins ja viisas, oppilaitaan lämpimästi ymmärtävä Carter, josta vihjataan, että hän saattaisi olla ainakin välillä myös tarinoiden kertojanääni. Wikipedian mukaan Jennings-sarjaa on aikanaan kirjoitettu peräti 25 osaa, joista 11 on suomennettu. Luulenpa, että parhaat ideat on saatu mukaan suomennoksiin, sillä mielestäni viimeisissä käännetyissä osissa kirjailijalta ei enää irtoa uusia kommelluksia samaa tahtia kuin sarjan alussa. Neljä ensimmäistä kirjaa ovat parhaita. Ne naurattavatkin takuuvarmasti alusta loppuun. Onneksi Suomessa sarjaa ei ole lähdetty sovittamaan suomalaisiin oloihin, vaan suomentaja on tyytynyt vain lisäämään lähes jokaiseen kirjaan huomautuksen, että Englannissa kouluvuosi jakautuu kolmeen lukukauteen. Päähenkilöt saavat seikkailla aidossa eteläenglantilaisessa miljöössään englantilaisine nimineen. He syövät suomalaiselle lapselle outoja ruokalajeja, opiskelevat alakoulussa latinaa ja intoilevat kriketistä. Ensimmäisen osan alussa kirjoittaja johdattelee lukijan miljööseen tavalla, joka ei ole koskaan herättänyt minussa juuri tunnistamisen kokemuksia:

Olisi ajan tuhlausta kuvata Linbury Courtin valmistavaa koulua yksityiskohtaisesti, sillä jos aiot seurata Jenningsin vaiheita hänen koulunkäyntinsä ajan, sinä varmasti muutat mielessäsi koulun ulkonäköä niin että siitä tulee sinun luokkasi, hänen pulpetistaan sinun pulpettisi [---]

Ei, parhaalla tahdollanikaan en ole koskaan pystynyt samaistamaan kirjoissa kuvattua 1950-luvun englantilaista sisäoppilaitosta omaan kouluuni, pohjoissuomalaisen peruskoulun ala-asteeseen. Jenningsin ja kumppanien tavoin noin kymmenenvuotiaana en silti koskaan kokenut Linbury Courtia vieraaksi ympäristöksi. Olinhan jo tuohon ikään mennessä oppinut muista kirjoista, että muissa maissa on sisäoppilaitoksia ja että ylipäätään eri maissa elävillä ihmisillä on erilaisia tapoja ja elämismaailmoja kuin ne, joihin olin itse tottunut. Tarinoinahan Jenningsit ovat viattomia. Ne perustuvat arkielämän kommelluksiin, erityisesti lasten ja aikuisten erilaiseen tapaan nähdä maailmansa. Pojat leikkivät RAF-lentäjiä, jahtaavat rosvoja ja vakoilijoita ja haaveilevat matkoista kuuhun, jotka sitten seuraavalla vuosikymmenellä toteutuivatkin. Kirjan poikien maailma on mielikuvituksen värittämä, ja arkisetkin asiat ovat täynnä mahdollisuuksia seikkailuun. Aikuiset, kuten opettajat, eivät tätä välttämättä ymmärrä, vaan pitävät helposti poikien toilailuja aivan järjettöminä. Toisaalta poikien on joskus vaikea ymmärtää, miksi aikuiset suhtautuvat heidän viattomiin seikkailuihinsa niin huumorintajuttomasti ja miksi poikia rankaistaan samoista kolttosista, jotka koulun entisen oppilaan kenraali Merridewin tekeminä ovat opettajien mielestä vain huvittavia. Mitään pahantahtoista Jenningisin ja hänen ystäviensä seikkailuihin ei koskaan kuulu, vaan vaikeudet on vain liiallisen innon ja utelaisuuden seurausta.

Muutenkin Linbury Courtin koulu on kovin siloinen ympäristö. Pojat lienevät yhteiskunnalliselta taustaltaan lähinnnä ylempää keskiluokkaa, mutta mahdollisia yhteiskunnallisia eroja kirjoissa koskaan sivuta mitenkään. Tuskinpa ne kymmenenvuotiaita suuresti kiinnostavatkaan. Vaikka pojat välillä nujakoivat milloin mistäkin syystä, ketään ei koskaan varsinaisesti kiusasta. Kaikki päähenkilöt ovat pohjimmiltaan hyväsydämisiä. Samoin on aivan luonnollista, että jopa alle kymmenenvuotiaat lapset lähetetään pois kotoa sisäoppilaitokseen, jossa he viettävät suurimman osan vuodesta. Vain sarjan ensimmäisessä osassa podetaan koti-ikävää, mutta sitäkin vain ensimmäisen lukukauden ensimmäisenä iltana. Tosin myös näyttelijä Stephen Fry kirjoitti muistelmiensa ensimmäisessä osassa Koppavassa klopissa, ettei hänen yhteiskuntaluokassaan sisäoppilaitosta tuolloin kyseenalaistettu eivätkä lapset itsekään pitäneet sitä vahingollisena vaan olisivat päinvastoin olleet ihmeissään, elleivät heidän vanhempansa olisi heitä sinne lähettäneet. Fryn kuvaamasta sisäoppilaitoksen maailmasta Jennings-kirjat eroavat kuitenkin siinä, että niistä puuttuvat kokonaan puberteettihöyryt. Onhan Jennings kumppaneineen vielä selvästi lapsi, mutta luultavasti Buckeridge on myös halunnut kirjoittaa tietoisesti kasvattavaa ja kirkasotsaista kirjallisuutta.

Yksi Jennings-kirjojen keskeisistä hilpeyden lähteistä on kuitenkin koulumaailman ja kodin ero, usein koulun hyväksi kuvattuna. Koulussa pojat oppivat nopeasti omanlaisensa poikien ja miesten yhteisön jäseneksi. Kotiväki saa huomata, että jo yhden lukukauden jälkeen heidän lapsensa ovat muuttuneet ja puhuvat asioista, joista rakastavilla vanhemmilla ei ole aavistustakaan. Jenningsin vanhemmat saavat siitä esimakua poikansa kirjoittamasta postikortista, jonka on tarkoitus kuvata ensimmäisen koulupäivän tapahtumia:

Rakas Äiti!
Minä annoin omani herra caterille Darbsher on tuhlannut 4 ja 1/2 omastaan minun lääkärilippuni oli taskussa hän sanoi minulla on paise rutto se oli vitsi häntä sanotaan Beni Dikkeksi niin ainakin luulen. Meillä oli teellä peikon pöperöä Atkion sanoo että pöperö on hyvää ja peikko kamala ja niin minä myös. Terveisin John.
P.S. Temple on välkky, hän on lyhennys koiran pommista.

Tämä on tosin ensimmäinen yritys, ja herra Wilkins hyväksyi vasta seitsemännen - senkin ajan loppumisen vuoksi. Seitsemännen kortin tekstiä ei kirjailija suostu meille kertomaan. Kirjan mukaan kortin sisältö jäi kuitenkin herra ja rouva Jenningsille ikuiseksi arvoitukseksi.

Monissa niistä lastenkirjoista, joita luen vielä aikuisena, on paremmin aikuiselle avautuva syvällisempi taso. Jennings-kirjoissa ei mielestäni kuitenkaan ole mitään sellaista. Niissä viehättää villisti laukkaava kerronta ja lämmin huumori, mielikuvitus ja arjen seikkailut.

Anthony Buckeridge: Jennings-sarja:

Jennings koulussa 1965 (Jennings Goes to School 1950, suom. Maria Laukka)
Jennings salapoliisina 1965 (Jennings Follows a Clue 1951, suom. Heidi Järvenpää)
Jenningsin maja 1966 (Jennings’ Little Hut 1951, suom. Ulf Erik Qvickström)
Jennings kiipelissä 1967 (Jennings & Darbishire 1952, suom. Ulf Erik Qvickström)
Jennings oli sitä mieltä 1967 (According to Jennings 1954, suom. Ulf Erik Qvickström)
Ystävämme Jennings 1968 (Our Friend Jennings 1955, suom. Rauha Maria Lindström)
Kiitos Jenningsin 1968 (Thanks to Jennings 1957, suom. Rauha Maria Lindström)
Jenningsin päiväkirja 1969 (Jennings’ Diary 1953, suom. Rauha Maria Lindström)
Jennings luonnontieteilijänä 1969 (Take Jennings for Instance 1958, suom. Rauha Maria Lindström)
Jenningsin hyvät päätökset 1970 (Trouble with Jennings 1960, suom. Rauha Maria Lindström)
Jennings, kukapa muu 1971 (Jennings As Usual 1959, suom. Eeva Heikkinen)

Unpopular Bookish Opinions -haaste

Näkemykseni ihanteellisesta kesälomapaikasta

Suketus haastoi jakamaan oletetusta valtavirrasta poikkeavia kirjanäkemyksiä. Saamanne pitää. Seuraavaksi haasteen saa Jokke.

Säännöt:

1. Linkitä haasteen antaja blogipostaukseesi ja lisää haasteen säännöt postaukseen.
2. Vastaa haasteen kysymyksiin.
3. Lähetä haaste vähintään kolmelle henkilölle ja linkitä heidän bloginsa postaukseesi.
4. Ilmoita haasteen saajille haasteesta ja linkitä heille postauksesi, jotta he tietävät, mikä on homman nimi.


1. Kirja tai kirjasarja, josta kaikki muut pitävät, mutta sinä et?
Ensimmäisenä tulee mieleen Anna Lihammerin viime syksynä suomeksi ilmestynyt romaani Kun pimeys peittää maan, josta olen lukenut vain ylistäviä arvioita. Minusta kirja oli todella typerä, huonoa kieltä, jälkiviisas ja sokea asiayhteyksille.

2. Kirja tai kirjasarja, josta sinä pidät, mutta kukaan muu ei pidä?

Ei minulla taida olla aivan niin omaperäinen maku, ettei kukaan muu pitäisi jostakin suosikistani. Tuskin niitä olisi silloin julkaistukaan. Joitakin sarjoja fanitan silti enemmän kuin monet muut - esimerkiksi siitä syystä, ettei kaikkia vanhoja kirjoja tahdo enää löytää edes kirjastoista. Yksi sellainen on Anthony Buckeridgen englantilaiseen sisäoppilaitokseen sijoittuva Jennings-sarja, josta pitäisi varmaankin kirjoittaa joskus perusteellisempi esittely.

3. Kolmiodraama, jossa päähenkilö päätyy yhteen sen kanssa, jonka et olisi halunnut?
Paha kysymys! Pitkällisen miettimisen jälkeen päädyin K.M. Peyton Christina-sarjaan, jossa Christina tosin päätyy yhteen yhden jos toisenkin miehen kanssa, mutta tiesin jo lapsena, että Dickin kanssa avioitumisesta seuraa ongelmia.

4. Suosittu kirjagenre, josta et pidä tai josta haluaisit pitää, mutta et pysty:
En ole kiinnostunut suurimmasta osaasta scifiä ja fantasiaa, vaikka kaikkien mielestä olen juuri sellainen ihminen, että minun pitäisi tykätä kummastakin genrestä. En arvosta mahdollisimman omituisilla, epätodennäköisillä ja kuvottavilla väkivaltarikoksilla mässäileviä ruotsalaisia dekkareitakaan, vaikka kesälomareissulla tuli pohdittua, pitäisikö itse kirjoittaa sellainen, kun ne tuntuvan menevän kaupaksi. Kirjan tapahtumat sijoittuisivat Sorseleen.

5. Pidetty, suosittu tai rakastettu hahmo, josta et pidä?
Tämä liittyy ehkä edelliseen. Harry Hole, vaikka hän norjalainen onkin. Tosi ärsyttävä ja epäuskottava romaanihahmo.

6. Kirjailija, josta monet pitävät, mutta sinä et?
No, Jo Nesbø, Jens Lapidus, Nora Roberts, Anna-Lisa Almqvist... Oletan, että tässä tarkoitetaan kirjailijan tuotantoa kuitenkin. Onneksi makuja on monenlaisia.

7. Suosittu sarja, jonka lukemiseen sinulla ei ole mielenkiintoa?
Ainakin Valtaistuinpeli sun muut tv:stä tutut kirjasarjat. Pidän kuitenkin aivan erinomaisena asiana, että tuollaisillakin sarjoilla on lukijoita!

8. Kirja joka on huonompi kuin siitä tehty elokuva?
En liene yksin mielipiteeni kanssa, mutta Trainspotting toimii kyllä paremmin elokuvana kuin kirjana. Ei kirjakaan huono ole, mutta elokuva keskittyy enemmän oleelliseen moninaisten rönsyjen asemesta.

Jarkko Sipilä: Takamäki-sarja

Olen kevään ja kesän mittaan lukenut lähes putkeen Jarkko Sipilän kaikki kuusitoista Takamäki-romaania, myös kevään uutukaisen Valheen kasvot. Romaanien päähenkilöt olivat jo tuttuja Paha paha tyttö -romaanista, jossa he seikkailivat yhdessä Raidin ja komisario Janssonin kanssa. Takamäki-kirjoissa esiintyy myös komisario Ariel Kafka, joten Sipilän ja Harri Nykäsen luomat henkilöhahmot työskentelevät todellakin samalla poliisilaitoksella. Myös henkilöissä on paljon tuttua: suoraselkäinen komisario, jonka alaisina työskentelevät tarmokas ja asiallinen naispoliisi (Susisaari / Joutsamo) ja puolirenttu miespoliisi (Huusko / Suhonen).

Erojakin on. Takamäki-kirjat pyrkivät kuvaamaan polisiin työtä realistisesti, ja Raidin kaltaiset ihannoidut, sarjakuvamaiset rikollishahmot puuttuvat niistä. Rikollista näkökulmaa tapahtumissa edustaa poliisi Suhosen lapsuudenystävä Salmela, jolla menee välillä paremmin ja välillä huonommin mutta jonka elämä ei kuitenkaan vaikuta mitenkään tavoittelemisen arvoiselta. Salmela on vähän raasu, joka ajelehtii ongelmasta toiseen. Hänellä ei ole oikein varaa minkäänlaisiin ihanteisiin. Vaikka Suhosen ja Salmelan ystävyys vaikuttaa ihmeen kestävältä, siinä on välillä myös hyväksikäytön makua. Monet muutkin sarjan rikolliset ovat reppanoita, toiset taas psykopaatteja, joilta omatunto puuttuu kokonaan.

Vaikka komisario Takamäki on antanut nimensä kirjasarjalle, Suhosesta ja Joutsamosta kasvaa sarjan edetessä vähintään yhtä tärkeitä päähenkilöitä. Jännittävimmät tapahtumat kokee pitkätukkainen, nahkatakkinen Suhonen, joka tiedustelupoliisina liikkuu enemmän ammattirikollisten maailmassa kuin työpaikallaan poliisilaitoksella. Muitakin vakituisia hahmoja kirjoissa toki on. Yhteistä päähenkilöpoliiseille on työlle omistautuminen ja vankkumaton suoraselkäisyys yhteiskunnan palveluksessa. Vaikka välillä on pakko mennä vähän harmaalle alueelle, sarjan poliiseja motivoi rikollisten kiinni saaminen ja yhteiskuntarauhan turvaaminen. Vaikka päähenkilöt pysyvät puhtoisina, toisenlaisiakin poliiseja kirjoissa on. Välillä hankaluuksia aiheuttaa suojelupoliisi, välillä taas krp. Kuten muuallakin yhteiskunnassa, tehostuminen tehostuu aina vain, minkä seurauksena mahdollisuudet tehdä oikeaa työtä uhkaavat hautautua entistä syvemmälle byrokratian ja hallinnollisten uudistusten alle. Johtajat vieraantuvat kenttäpoliisien elämismaailmasta. Sekä poliisissa että muissa viranomaisissa on myös turmeltuneita yksilöitä, jotka ovat valmiita rikoksiinkin oman etunsa vuoksi.

Ensimmäinen kirja Kosketuslaukaus on ilmestynyt vuonna 2001. Sarjan tapahtumat etenevät tähän päivään reaaliajassa. Kirjoissa kommentoidaan ajankohtaisia yhteiskunnallisia ja poliittisia tapahtumia. Ne tapahtuvat selvästi ajassa ja paikassa. Hauska joskin ehkä epäoleellinen yksityiskohta on kännykkäteknologian edistyminen karvalakkimalleista kommunikaattoreihin ja nykyisiin älypuhelimiin. Myös päähenkilöt vanhenevat ja kehittyvät. Joutsamo ilmestyy sarjaan sen toisessa osassa. Tuolloin hän on feministi ja muutenkin idealisti, mutta vuosien varrella juuri hän joutuu suurimpaan ristiriitaan ihanteiden ja todellisuuden välillä. Moraaliset ja yhteiskunnalliset kysymykset ovat tärkeässä roolissa, ja usein ne esitetään juuri Joutsamon suulla. Takamäellä on perhe, jonka elämää lukija pääsee seuraamaan vuodesta toiseen. Sen sijaan Joutsamo ja Suhonen ovat osin työlleen omistautumisensa vuoksi jääneet yksinäisiksi, mitä he välillä kipuilevat.

Raideissa pohditaan yhteiskunnan eriarvoisuutta, varsinkin sarjassa ja elokuvassa. Takamäki-kirjoissa yhteiskunnallinen keskustelu liittyy tiukemmin poliisin työhön, rikollisuuteen ja sen ennaltaehkäisyyn, vaikkei eriarvoisuuskaan toki ole näistä teemoista irrallinen asia. On helppo kuvitella, että romaanit ovat olleet myös kirjailija Sipilälle keino purkaa rikostoimittajan työssä mielenpäälle jääneitä asioita. Yhteiskunta näyttäytyy erilaisena, kun joutuu jatkuvasti tekemisiin sen pimeän puolen kanssa. Sarjan poliisit pohtivat, onko laki ja oikeudenmukaisuus aina sama asia ja kenen puolella he lopulta ovat. Riittävätkö suhteellisen lyhyet rangaistukset kuittaamaan uhrin ja tämän omaisten kärsimyksen? Rangaistuksen ja koston teemat pysyvät koko ajan pinnalla ja saavat välillä aika rajuja muotoja. Välillä poliisit kysyvät, pitäisikö yhteiskunnan sittenkin panostaa enemmän esimerkiksi nuorisotyöhön, jolloin nuoret eivät ehkä koskaan ajautuisi rikollisille teille? Miten estää uskontoa tekosyynä käyttäviä rikollisia saamasta maahanmuuttajanuoria pauloihinsa? Pystytäänkö todistajien turvallisuus takaamaan? Estääkö poliisirikosten ehkäisy ja laillisuusvalvonta jo tavallista kenttätyötä liiaksi? Melkein joka romaanissa harmitellaan, että pre paid -liittymiä saa ostaa  ilman henkilöllisyyden todistamista, mikä mahdollistaa rikollisten anonyymin kommunikoinnin. Viimeisessä kirjassa on jo tosin oivallettu, että rikolliset keksivät keinot ja jo nyt nettipohjaiset viestitysohjelmat ovat lisänneet suosiotoon. Niitä on paljon vaikeampi seurata.

Vaikka oikeuslaitos ja vankeinhoito saavat kritiikkiä osakseen, kirjoissakin myönnetään, että jotain selvästi tehdään oikein, kun rikosten määrä kuitenkin vähenee. Sekä oikeiden että fiktiivisten polisiien turhautuminen resurssien vähäisyyteen on ymmärrettävää, mutta lisäksi on paljon ammattikuntia, jotka saavat elantonsa pelon lietsomisesta. Tuntuu vähän epäreilulta mainita, että toimittajat ovat yksi niistä. Viime aikoina tiettyjen poliisikansanedustajien ja muiden julkkispoliisien kommentit ovat herättäneet huolta, onko poliisilla äärioikeistosympatioita. Olisiko siinä aihetta seuraavaan kantaa ottavaan poliisiromaaniin? Selvästi tunteita herättävät aiheet eivät ole liian vaikeita Sipilälle.

Takamäki-kirjoissa miltei lumoavinta on silti uskottava arjen kuvaus. Varsinkin ensimmäisessä osassa kirjailija luennoi yksityiskohtaisesti teknisen tutkinnan menetelmistä. Jos olisin suunnittelemassa rikosta, opiskelisin nämä kirjat huolellisesti. Vaikka jokaisessa romaanissa tutkitaan henkirikoksia, lukijaa muistutetaan myös siitä, että henkirikoset ovat Suomessa hyvin harvinaisia. Eihän näitä romaanien kuvaamia dramaattisia tapauksiakaan mahdu kuin noin yksi vuoteen. Useammin rikospoliisia työllistävät pahoinpitelyt, itsemurhat ja kotiinsa kuolleiden kuolinsyyn selvitykset. Kirjojen arkinen realismi tuntuu todella piristävältä verrattuna moniin pohjoismaisiin dekkareihin, joiden tarkoitus tuntuu olevan mahdollisimman oudoilla ja pyöristyttävillä rikoksilla mässäily. Siksi olin pettynyt, kun uudempiin Takamäki-romaaneihinkin ilmestyi vinksahtaneita kostajia, pommiräjähdyksiä ja vanhatestamentillista hörhöilyä. Uusi Valheen kasvotkin saa pohtimaan, pitäisikö foliohattu painaa syvemmälle päähän vai heittää kokonaan menemään. Toisaalta toiseksi viimeisin Mies kuumasta on hiukan epätodennäköisiltä vaikuttavista juonenkäänteistään huolimatta mielestäni vallan mainio romaani.

Vaikka yhteiskunnan pimeään puoleen liittyvät pohdinnat tekevät kirjoista välillä suorastaan synkkiä ja ahdistavia, ne ovat myös varsin nopealukuisia ja viihdyttäviä romaaneja.


Takamäki-kirjat esittelyineen kirjailijan kotisivuilla.

Päivitys 26.7.: Lisätty linkki tuoreeseen uutiseen, joka kertoo rikosten vähentymisestä.

Musta hevonen - Ydinvoima ja ilmastonmuutos

Jatkan tunteita herättävien aiheiden parissa. Tosin tällä kertaa asiassa - ydinvoimassa ja ilmastonmuutoksessa - ei ole mielestäni mitään epäselvää. Sanoisinpa jopa, että kirjoittajat pyrkivät ymmärtämään vastapuolta enemmänkin kuin mihin minulla yksityishenkilönä riittää kärsivällisyyttä. Siispä tämä kirjoitus lienee sävyltään kärkevämpi kuin itse kirja.

Asialla ovat jälleen herrat Partanen ja Korhonen, joiden taannoista ydinvoimapamflettia yritin kohtalaisella menestyksellä puffata tässäkin blogissa. (Tämä vähäpätöinen tekstinpätkä on edelleen yksi Kirjavuoren luetuimmista julkaisuista.)

Nyt pamfletista on siis kasvanut täysiverinen tietokirja, jossa kirjoittajat käyvät perusteellisesti läpi koko joukon väitteitä ja vastaväitteitä ydinvoiman roolista ilmastonmuutoksen torjunnassa. Kirjassa käsitellään niin muiden teknologioiden rajoitukset kuin huolet ydinvoiman riskeistä. Muun muassa Tsernobylin ja Fukushiman onnettomuuksien syyt ja seuraukset huomioidaan. Lopputulos on selkeä: vaikka ydinvoimaan liittyy ongelmia, kuten kaikkeen muuhunkin energiantuotantoon, ilman sen tarjoamaa luotettavaa puhdasta energiaa ilmastonmuutosta on erittäin vaikea hillitä - etenkään demokraattisessa yhteiskunnissa, joissa kansa ryntää kaduille jo paljon pienemmistä elintason notkahduksista kuin mitä vaadittaisiin pelkästään uusiutuvilla toimivassa maailmassa. On myös otettava huomioon, etteivät kehittyvät maat suostu katselemaan loputtomasti sivusta länsimaiden fossiilisella energialla rakennettua hyvinvointia. Kuinka paljon meillä on varaa moralisoida niitä, ja onko meidän moralisoinnillamme ylipäätään mitään merkitystä?

Yleisesti ottaen mielestäni energiakeskustelun ongelma on keskustelijoiden haluttomuus hyväksyä tosiasioita. Energiaa voidaan tuottaa ainoastaan luonnonlakien puitteissa, ja tuotannon ilmastovaikutuksetkin ovat varsin yksiselitteisiä. Luonnonlakeihin verrattavana tosiasiana voidaan pitää myös sitä, ettei ilmastonmuutos tule koskaan kiinnostamaan riittävän isoa osaa ihmisistä, jotta pelkkä parannuksenteko, kapitalismin hylkääminen, uudenlaisen elämäntavan omaksuminen tai muu ideologisesti oikeaoppinen toiminta riittäisi leikkaamaan ilmakehään päätyvien kaasujen määrää. Niinpä edelleen Saksan energiapolitiikkaa ihaillaan kirkasotsaisesti, vaikka sen tulosten pitäisi olla jo kaikkien tiedossa. Sen sijaan todella sähköntuotantonsa puhdistaneista Ruotsista ja Ranskasta tai Ontarion osavaltiosta vaietaan hienotunteisesti. Energiapolitiikasta on tulllut ennen kaikkea identiteettikysymys, eikä pitäisi olla yllätys, etteivät identiteettipohdiskelut riitä puhdistamaan ilmakehää.

Toinen ongelma, joka epäilemättä pohjautuu tälle ensimmäiselle ongelmalle, on keskittyminen esimerkiksi ydinvoiman haittavaikutuksiin ilman, että niitä suhteutetaan vaihtoehtoihin. Tähän puutteeseen Musta hevonen iskee ansiokkaasti. Säteilyä mitataan sellaisilla pelottavilla yksiköillä kuin becquerelleillä ja sieverteillä, mutta kuinka paljon on paljon ja mihin verrattuna? Uraanikaivosten haitallisuudesta on kuullut jokainen, mutta muistetaanko samalla mainita, että myös aurinko- ja tuulivoimaloita varten täytyy kaivaa maametalleja, jotka jättävät jälkeensä myrkyllisiä ja radioaktiivisia jäteliemiä? Ydinvoimaa pidetään sinänsä ikävien onnettomuuksien vuoksi poikkeuksellisen vaarallisena tapana tuottaa energiaa, vaikka vaikka itse asiassa tuotetun energian nähden se on aiheuttanut kaikista energiantuotantomuodoista vähiten kuolonuhreja. Pelkästään hiilenpolton hiukkaspäästöihin kuolee Euroopassa vuoden aikana tuplasti enemmän ihmisiä kuin kaikkissa rauhanomaisten ydinlaitosten onnettomuuksissa koko niiden historian aikana. Tosin kirjoittajat huomauttavat, että ydinvoiman (ja vesivoiman) riskit poikkeavat mainituista hiukkaspäästöistä, koska ne eivät vain murra yksittäisiä ihmisiä sieltä täältä vaan pahimmillaan mullistavat koko yhteisön elämän evakuointeineen. Ydinvoimapelkoa on siis myös pakko ymmärtää.

Olen "harrastanut" ilmastonmuutosta niin monta vuotta, ettei Mustassa hevosessa ole varsinaisesti mitään uutta. Hiukan mietin, miten osa kirjan argumentaatiosta mahtaa avautua sellaiselle lukijalle, jolla ei juuri ole pohjatietoa ilmastonmuutoksesta tai energiantuotannosta. Kirja olisi saattanut tarvita vielä kierroksen kustannustoimittajan käsittelyä. Parasta ja huonointa kirjassa ovat numerot ja muut yksityiskohdat. Perustelut ovat erittäin vakuuttavia sellaisen ihmisen silmissä, joka tykkää numeroista. Vastaavasti ne saattavat karkoittaa lukijan, jolle numeroiden hahmottaminen on vaikeaa. Tosin kirjoittajat ovat myös pyrkineet havainnollistamaan etenkin ihmisen saamia säteilyannoksia kehittämällä uuden yksikön, pispalan. Se vastaa vuoden asumista runsaasta luonnon taustasäteilystä tunnetussa Pispalan kaupunginosassa Tampereella. Esimerkiksi vuonna 1992 Pripyatissa säteili peräti 0,7 pispalan verran.

Musta hevonen on toistaiseksi paras puheenvuoro aiheesta suomen kielellä. Siksi se kannattaa lukea, vaikka se vaatisi hieman enemmän keskittymistä kuin esimerkiksi helppolukuinen Uhkapeli ilmastolla -pamfletti.

Vaikka olen vahvasti ydinvoiman kannalla, ei se tietenkään yksinään riitä ratkaisemaan ilmasto-ongelmaa, vaan meille jää aivan tarpeeksi käyttöä kaikille muillekin keinoille, kuten tuuli- ja aurinkovoimalle sekä elämäntapamuutoksille. Ydinvoiman puolestapuhujia syytetään usein ydinteollisuuden "lobbyksi", mutta kyllä me olemme ihan samanlaisia maailman tilasta huolestuneita kansalaisia kuin niin sanottu vastapuolikin.


Lisätietoa:

Rauli Partanen ja Leo Stranius keskustelivat kirjasta Huomenta Suomessa
Leon blogikirjoitus
Raulin blogi
Jannen blogi
Erinomainen ilmasto- ja energiablogi Gaia
Suomen Ekomodernistit ry


Rauli Partanen & Janne M. Korhonen: Musta hevonen - Ydinvoima ja ilmastonmuutos (Kosmos 2016)