Aila Ruoho: Vartiotornin varjossa

Tämä kirja jätti jälkeensä niin ristiriitaiset tunnelmat, että olen pohtinut pari viikkoa, kirjoittaako siitä mitään vai ei. Ehkäpä juuri siksi on syytä kirjoittaa. Onhan aihe tällä viikolla erityisen ajankohtainenkin.

Toisaalta olen vankasti uskonnonvapauden kannalla - ihmisen on sallittava harjoittaa sellaistakin uskontoa, jota ulkopuolisen voi olla vaikea ymmärtää. Toisaalta kaikista hyvistä puolistaan huolimatta uskonnot mahdollistavat myös toisten ihmisten vahingoittamisen tavoilla, jotka lopulta kääntyvät myös uskonnonvapautta vastaan. Uskonnonvapauteen kuuluu esimerkiksi vapaus erota uskonnosta ilman maallisen rangaistuksen pelkoa. Entäs miten turvataan uskonnonvapaus niille lapsille ja nuorille, jotka uskonto pyrkii erottamaan täysin yhteisön ulkopuolisesta elämästä? Pystyvätkö he tekemään omantuntonsa mukaisia ratkaisuita?

Teologi Aila Ruoho on tullut tunnetuksi uskonnollisten yhteisöjen epäkohtien penkojana ja paljastajana. Hänen edellinen kirjansa käsitteli vanhoillislestadiolaisen yhteisön ehkäisemättömyysoppia, ja edellä esittämäni kysymykset olivat siinäkin esillä. Jehovan todistajien opin varjopuolia käsittelevä Vartiotornin varjossa vaikuttaa kirjailijan kannalta henkilökohtaisemmalta teokselta kuin Usko, toivo ja raskaus. Ruoho kertoo kahden sisarensa kääntyneen aikuisiällä Jehovan todistajiksi. Hän ei piilottele näkemystään, että pitää sisartensa ratkaisua vääränä ja huolestuttavana. Vaikka Ruoho kertoo pyytäneensä kirjaansa myös Jehovan todistajien kommentteja - joita yhteisön edustajat kieltäytyivät antamasta - kirjan lähtökohdat eivät ole puolueettomat, vaan sen tarkoitus on tuoda esiin nimenomaan ongelmia ja huonoja puolia. Kirjan lopussa Ruoho kirjoittaa: Itse en missään tapauksessa suosittele Raamatun tutkimista todistajien kanssa. Ensinnäkin pidän heidän raamatuntulkintojaan suurelta osin harhaoppisina. Lisäksi aina on olemassa vaara joutua todistajien järjestön pauloihin, mikä puolestaan saattaa johtaa yksilötasolla samanlaisiin ongelmiin, joita tähän kirjaan haastattelemani henkilöt kuvaavat. Voiko asennetaan enää selvemmin julki tuoda?

Vaikka monien muiden uskontokuntien tapaan Jehovan todistajat tarjoavat jäsenilleen pelastussanomaa ja yhteisöllisyyttä, järjestöön liittyy kieltämättä ongelmia, joista etenkin jokaisen jäsenyydestä kiinnostuneen soisi olevan tietoinen. Kirjan perusteella järjestö on varsinainen valtio valtiossa - totalitaristinen ja ulkomailta johdettu - omine oikeuskäytäntöineen, joista osa on ristiriidassa jopa maallisen lain kanssa. On toki muitakin käytäntöjä ja ongelmia, jotka eivät ole vieraita muillekaan fundamentalistisille uskonkäsityksille, esimerkiksi naisten ja lasten heikko asema.

Jehovan todistajat jakavat ihmiset tiukasti uskovaisiin ja muihin. Jälkimmäisten kohtalo on tuhoutua Harmagedonissa, viimeisessä taistelussa, jonka on jo yli sadan vuoden ajan pitänyt koittaa aivan pian. Koska lopun ajat ovat käsillä, järjestö ei suosittele esimerkiksi kouluttautumista tai lasten hankkimista, vaan seurakunnan jokaisen jäsenen tulisi käyttää mahdollisimman paljon aikaa lähetystyöhön ja muuhun uskonnolliseen toimintaan. Seurakunta myös seuraa tiukasti jäsentensä osallistumista. Äärimmäisen mustavalkoisen ajattelutavan vuoksi Jehovan todistajat vieraantuvat helposti seurakuntaan kuulumattomien ihmisten elämästä.

Erityisen ongelmallinen mustavalkoinen jako meihin ja muihin on, jos Jehovan todistaja eroaa tai erotetaan yhteisöstä. Uskontokunnan sääntöjen mukaan kukaan uskovainen ei saa tällöin pitää häneen mitään yhteyttä - eivät edes perheenjäsenet. Kun yhteisön jäsenet muutenkin pyrkivät välttämään kanssakäymistä muiden kanssa, uskonnosta luopuminen voi tarkoittaa eroa kaikista läheisistä ja tuttavista. Käytännöt ovat lievempiä, mikäli eronnut tai erotettu ei ole ehtinyt käydä kasteella. Jehovan todistajat uskovat aikuiskasteeseen, jonka nähdään olevan yksilön oma valinta ja päätös, mutta käytännössä erityisesti todistajaperheissä kasvaneita nuoria painostetaan kasteelle varhaisteineinä, jolloin perheen ja yhteisön toiveet saattavat jyrätä nuoren oman vakaumuksen tai sen puutteen. Kaste on kohtalokas päätös, jos myöhemmin mieli muuttuu eikä uskonto tunnu enää omalta. Pahimmillaan se merkitsee eroa uskontokunnan lisäksi myös perheestä ja ystävistä. Aina eroaminen ei ole edes oma päätös, koska erottamiseenkaan ei kovin paljon tarvita. Riittävä syy voi olla esimerkiksi tupakanpoltto.

Vartiotornin varjossa perustuu haastattelukirjeisiin. Useimmat niiden kirjoittajista ovat Jehovan todistajista eronneita henkilöitä. Joidenkin elämää uskontokunta on koskettanut muuten, esimerkiksi perheenjäsenten kautta. Haastatteluista käy ilmi, kuinka ahdistavaa elämä voi olla, jos ei pysty täyttämään uskonnon vaatimuksia tai ei koe niitä enää oikeiksi. Karttaminen on monen haastatellun arkipäivää, vaikka julkisuudessa uskontokunnan edustajat ovat pyrkineet kieltämään koko käytännön olemassaolon. Monen tie pois ahdistavaksi osoittautuneesta uskonnollisuudesta on ollut vaikea. Kertomuksia värittää katkeruus, mutta myös toivo, sillä monet ovat myös löytäneet uuden elämän yhteisön ulkopuolella. Teoksessa tietä järjestön jäseneksi kuvataan perusteellisesti, kuten myös eroamista tai erottamista ja sen seurauksia. Herää kysymys, miksi haastateltujen nykyistä tilannetta ja viestiä entisille tai tuleville Jehovan todistajille käsitellään vain haastattelusitaateista koostuvissa liitteissä. Miksi nämä aiheet ovat vähemmän tärkeitä?

Kirjan aihe on selvästi uskontokuntaan liittyvät ongelmat, jotka ovat epäilemättä todellisia. Siksi on tärkeää, että niistä keskustellaan julkisuudessa, joskaan mitään uutta kirjassa ei kerrota. Kuvatut ongelmat ovat tuttuja jokaiselle, joka on edes hiukan seurannut aihetta koskevaa julkista keskustelua. Vaikka näkökulma on ymmärrettävä, sen yksipuolisuus tuntuu myös hiukan tunkkaiselta. Kirja kuvaa edelleen Jehovan todistajiin kuuluvia yhteisön rangaistusten pelossa elävinä tahdottomina marionetteina, mikä tuskin tekee oikeutta kaikille heistä.


Aila Ruoho: Vartiotornin varjossa - Toisenlainen totuus jehovantodistajuudesta (Atena 2015)

Kesäloma

Kirjoitin tämän runon ylioppilaskeväänä, ja se kuvaa tuntoja myös nyt, kun ensimmäistä kertaa moneen vuoteen on aikaa pitää muutama viikko kesälomaa.


Odottakaa vielä
niityt kukkasin,
sillä olen tiellä, 
jonka hukkasin, 
kun väsyneenä
vaivuin unehen
ja nuppuseppeleenä
sai joku nuoruuden.


Toivotan siis lukijoilleni hyvää kesää! Blogi palaa asiaan uusien kirjapäivitysten muodossa viimeistään heinäkuussa.

Stiina Hänninen: Rakasta, kärsi ja uskalla

Rakasta, kärsi ja uskalla kertoo akateemisen ikäneidon matkasta teini-ikäisen lauman sijaisäidiksi. Stiina Nykänen oli haaveillut lapsesta asti suuresta perheestä, mutta ei löytänyt miestä, joka olisi halunnut hänen lastensa isäksi. Surtuaan aikansa lapsettomuuttaan hän huomasi, ettei lasten tarvitse olla biologisia jälkeläisiä eikä perheen perustamiseen tarvita välttämättä miestä. Hän toimi ensin lastensuojelun tukivanhempana. Väiteltyään tohtoriksi hän jättäytyi pois yliopistomaailmasta päätoimiseksi sijaisperheen äidiksi tarjoten kodin huostaan otetuille teini-ikäisille. Tohtorien palkkauksesta ja uranäkymistä Hännisellä tuntuu olevan optimistisempi käsitys kuin minulla, mutta ehkä terveystieteilijöillä menee paremmin kuin humanisteilla. Joka tapauksessa hän esittää akateemisesta urasta luopumisen jonkinmoisena uhrauksena, joka oli pakko tehdä, jotta saisi toisen uran ammattikasvattajana.

Toisaalta kirja onkin hyvin henkilökohtainen kuvatessaan akateemisen naisen kohtaloa parisuhdemarkkinoilla (hyvin samaan tapaan kuin Vapaa nainen törmää todellisuuteen) ja kirjoittajansa tuntemaa surua perheettömyydestään. Toisaalta kirja kertoo perheistä ja nuorista, joiden asiat ovat hullusti sellaisillta tavoilla, joita niin sanotun tavallisen ihmisen on vaikea edes kuvitella. Koska sijaisäidillä on vaitiolovelvollisuus nuorten ja heidän perheidensä asioista, Hänninen kuvaa huostaan otettuja nuoria ja heidän taustojaan vain yleisellä tasolla. Hän hyödyntää varmoin tutkijan ottein myös tutkimuskirjallisuutta. Lähestymistapa jättää aiheen väkisinkin hiukan etäiseksi, kun kirjoittaja pystyy panemaan likoon vain itsensä ja omat kokemuksensa.

Hänninen pyrkii tarjoamaan tietoa lastensuojelusta ja sijaisperheistä mediassa esitettyjen näkemysten vastapainoksi. Aihehan herättää säännöllisesti intohimoja julkisuudessa. Huostaan otettujen lasten vanhemmat käyttävät mediaa hyväkseen ja sättivät myös blogeissaan sosiaalityöntekijöitä ja sijaisvanhempia nimeltä mainiten ja näiden yksityiselämää arvioiden. Olen joskus itsekin törmännyt näihin blogeihin. Sosiaalityöntekijät ja sijaisvanhemmat eivät voi vaitiolovelvollisina vastata mitenkään julkiseen kritiikkiin. Hänninen värittää tekstiään lainauksilla keskustelufoorumeilta. Hän ymmärtää lasten vanhempien hätää, mutta kuvaa myös, kuinka pahalta sijaisäidistä tuntuu, kun hänen väitetään vievän syyttä suotta toisten lapset vain ansaitakseen rahaa.

Elämä sijaisperheessä ei ole aina helppoa kellekään. Vaikka Hänninen korostaa vähän väliä, kuinka ihania nuoret hänen mielestään ovat, hän kuvaa varsin inhorealistisesti, kuinka vaativaa huostaan otettujen teinien kasvatus on. Osa on jäänyt aivan vaille huolenpitoa kodissaan. Monet ovat kokeneet väkivaltaa. Sijaiskodissa pitää opettaa alusta asti henkilökohtaista hygieniaa, eivätkä kaikki nuoret ole koskaan aiemmin nähneet vuodevaatteitakaan. Olen joskus kuullut väitettävän, että myös luokka- ja kulttuurierot vaikuttavat sosiaalityöntekijöiden päätöksiin ja huostaanottoon päädytään sitä vähemmin perustein mitä kauempana perheen elämäntapa on keskiluokkaisesta ideaalista. Tämän kirjan perusteella ei kuitenkaan vaikuta siltä, että nuoria otettaisiin huostaan liian varhain tai liian heppoisin perustein. Taustalla lienee monenlaisten ongelmien kasautumista samoille ihmisille.

Joka tapauksessa suuri osa huostaan otetuista nuorista kärsii masennuksesta ja muista psyykkisistä ongelmista. Monet ovat levottomia, keskittymiskyvyttömiä ja epäempaattisia. Vaikka ongelmat johtuvat pitkälti epäsuotuisista olosuhteista, Hännisen mukaan pelkkä tavallinen rajoja asettava ja rakastava vanhemmuus ei riitä näiden nuorten kuntouttamiseen, vaan myös toisenlaista ammattiapua ja terapiaa tarvitaan. Sijaisperheeksi ryhtyvien pitäisikin olla varautunut kohtaamaan ongelmia ja haastavaa käytöstä sekä nuorilta että heidän biologisilta vanhemmiltaan. Monet kuntoutuvat ja saavat otteen elämästä, toisten kohdalla taas sijaisäidinkin pitää todeta, ettei parhaansa tekeminkään aina riitä. Suru ja huoli ovat sijaisäidin säännöllisiä seuralaisia.

Rakasta, kärsi ja uskalla on kiinnostava ja silmiä avaava kirja yhteiskuntamme todellisuudesta. Onnekas on sellainen, jonka ei ole koskaan tarvinnut kohdata kirjan käsittelemiä kysymyksiä omassa elämässään.

Stiina Hänninen: Rakasta, kärsi ja uskalla - Ryhdyin sijaisäidiksi (Kirjapaja 2016)

Virpi Hämeen-Anttila: Kuka kuolleista palaa

Olen odottanut hurmaavan herrasmiessalapoliisi Kalle Björkin paluuta, vaikka sarjan edellinen osa Käärmeitten kesä ei aivan täyttänyt odotuksia, jotka Yön sydän on jäätä ehti nostaa. Onneksi Virpi Hämeen-Anttilan tuotteliaisuuteen voi luottaa, ja niinpä kolmas Kalle Björk -kirja ilmestyi kesän kynnyksellä.

Kuka kuolleista palaa jatkaa kahdessa ensimmäisessä osassa alkaneita juonia. Kallen verivihollinen, rikollispomo Atamaani on vieläkin vapaalla jalalla. Nationalistiset vehkeilytkään eivät ole loppuneet, vaikka ne eivät enää työllistä poliisia yhtä paljon kuin ensimmäisessä kirjassa. Sen sijaan Uuden Verson Liitto näyttää painuneen taka-alalle. Kallen rakastama nainen on joutunut pakenemaan maasta, mutta hänen ympärillään hyörii edelleen sekä parhaan ystävän älykäs sisar Ida että pikkuserkku Lisbet, jonka kanssa kihlautumisen Kalle tietää lähentävän häntä isän varakkaaseen sukuun. Katjan muisto ei kuitenkaan katoa Kalle mielestä, eikä hän osaa tehdä päätöstä. Hän miettii myös, sopisivatko salapoliisin touhut perheelliselle miehelle.

Ympärillä hyörii 1920-luvun kiihkeä elämä. Iloisen vuosikymmenen Helsinki ei kuitenkaan näyttäydy vain huvittelupaikkana, vaan pinnan alla monenlaiset ristiriidat raastavat vasta itsenäistynyttä kansakuntaa. Helsinki on monin verroin köyhempi, likaisempi ja vaarallisempi paikka kuin nykyään. Virpi Hämeen-Anttila loistaa menneen maailman kuvaajana. Teoksen kieli kuvastaa aikaansa upeasti "filosoofisine kysymyksineen". Kuten olen aiemminkin kirjoittanut, hiukan kankean kohteliaasti käyttäytyvät hahmot ovat paremmin kotonaan 1920-luvun miljöössä kuin Hämeen-Anttilan nykyaikaan sijoittuvissa romaaneissa.

Romaanissa Kalle saa tutkittavakseen tuhopolton, johon liittyy outoja piirteitä. Palaneesta talosta löytyy vainaja, mutta kuuluuko pahoin palanut ruumis sille miehelle, johon jäljet aluksi viittaavat? Onko asialla ollut muitakin tulipaloja sytytellyt pyromaani? Vyyhti mutkistuu mutkistumistaan, ja tapansa mukaan Kalle katsoo tarpeelliseksi tehdä omia tutkimuksiaan yön pimeydessä - ja nauttii salaa niistä. Hän joutuu vaarallisiin tilanteisiin, mutta onneksi apuna on edellisestäkin romaanista tuttu nuori Valkama verrattomine taitoineen. Näiltä osin juoni kehittyy turhankin arvattavilla tavoilla.

Tällä kertaa rikoksen taustalla ei vaikuta olevan kahden edellisen tapauksen tavoin poliittista salaliittoa tai mystismiä. Vähemmän dramaattinen rikos antaa tilaa Kallen sisäisille ristiriidoille, jotka nousevat romaanissa jopa tärkeämmiksi kun varsinainen rikosjuoni. Aiemmat vaaratilanteet painavat Kallen mieltä. Onko hän ollut kyllin urhea? Olisiko pitänyt pärjätä ilman Valkaman apua? Kesken pohdintojen Siperiaan kadonnut ja jo kuolleeksi luultu isä palaa Suomeen (tämä paljastetaan myös takakannessa). Ristiriidat syvenevät. Isä on selvinnyt urheutensa ja neuvokkuutensa avulla uskomattomasti Venäjän sisällissodasta, osoittanut olevansa oikeanlainen mies, kuten myös vapaussodassa kaatunut esikoinen. Kalle ei tunne olevansa miehenä kelvollinen. Hän pelkää monia asioita ja kokee nationalistisen kiihkon itselleen vieraaksi. Vapaussodan hän väitti sairauden vuoksi, ja myös toistaiseksi taltutettu morfiiniriippuvuus edustaa hänelle heikkoutta. Isä ei hyväksy Kallea, ei varsinkaan hänen ystävyyttään isän perheen kanssa, mutta Kallekaan ei pysty arvostamaan isäänsä. Kalle on kuitenkin sivistynyt ihminen ja humanisti, josta lukijan on helpompi pitää kuin urhollisesta mutta piittaamattomasta isästä. Onko ylitulkintaa arvella asetelman heijastavan kirjailijan omia hankalia kokemuksia lapsuudenperheestään? Niistähän hän on sangen avoimesti kertonut julkisuudessakin.

Kuka kuolleista palaa on takuuvarmaa Kalle Björkiä, mutta seuraavaan osaan tarvittaisiin jo jotain aivan uutta. Samojen teemojen pyörittely ei kanna loputtomiin. Kirjan lopun perusteella osaan aavistella, mihin todelliseen historian tapahtumaan seuraava rikosjuoni taitaa liittyä.

Ajattelin ensin, että onpa romaanilla lattea nimi. Hauskasti sen voi kuitenkin tulkita romaanin tapahtumien perusteella kahdellakin tapaa.


Kalle Björkin aiemmat tutkimukset:

Yön sydän on jäätä
Käärmeitten kesä


Virpi Hämeen-Anttila: Kuka kuolleista palaa (Otava 2016)