Ernst Jünger: Teräsmyrskyssä

Ennen Oulun yliopiston kirjaston remonttia kirjaston kolmannessa kerroksessa oli pieni hylly sotamuistelmia varten. Hipelöin siellä joskus kaunista 20-luvun fraktuuralla painettua kirjaa. Lukija arvannee jo, että se oli Ernst Jüngerin In Stahlgewittern, yksi ensimmäisen maailmansodan ehdottomista klassikoista, joka oli osaltaan pohjana myös Ylen esittämälle eurooppalaisten yleisradioyhtiöiden upealle yhteistuotannolle Suursodan päiväkirjat. Tuota sarjaa olin seurannut, kun ensimmäisen maailmansodan alkamisesta tuli kuluneeksi sata vuotta, ja jos sitä vielä esitetään, suosittelen sitä lämpimästä kaikille.

Kirjaa sivellessäni en luottanut käytön puutteessa rapistuneeseen saksan kielen taitooni kylliksi, jotta olisin lainannut sen, ja remontissa se siirrettiinkin varastoon. Mutta onhan tämä klassikkokirja toki suomennettukin, tosin yllättävän myöhään. Liekö havaittavissa vastarintaa kirjan sisältöä kohtaan?

Jälkimaailma muistaa 102-vuotiaaksi eläneen Ernst Jüngerin paitsi ensimmäisen maailmansodan sankarina, myös kirjailijana ja filosofina, joka ihannoi sotaa ja vastusti modernin maailman hömpötyksiä, kuten liberalismia, kapitalismia ja demokratiaa. Tätä taustaa vasten Teräsmyrskyssä yllätti maltillisuudellaan. Sotaa ei mielestäni ihannoida enempää kuin esimerkiksi Kansa taisteli -lehdissä. Googlailemmalla tosin paljastui, että teoksesta on olemassa useita versioita ja radikaaleimmat poliittiset ajatuksensa Jünger esitti esipuheissa, jollaista suomennetussa versiossa ei ole lainkaan. Sen sijaan siinä on Jüngeristä väitelleen professori Marjatta Hietalan kiinnostava essee kirjailijan ajatusmaailmasta. Tiivistettynä tämän edustama uusi nationalismi kasvoi samoista aineksista kuin kansallissosialismi ja kenties tasoitti sille tietä, mutta Jüngerin elitismi oli laadultaan henkistä eikä rodullista - sikäli kuin tämä tieto on tämän kirjan yhteydessä edes oleellista.

Tarinan alussa vapaaehtoiseksi ilmoittautunut 19-vuotias Jünger saapuu länsirintamalle. Hän on täynnä intoa, mutta arki sodassa onkin raskasta työtä, ikävystymistä ja aikamoista juopottelua. Ensimmäisessä taistelussaan nuori mies kuitenkin oivaltaa, että sota voi olla jotain paljon tavallista seikkailua suurempaa. Sota jumittuu kuitenkin taisteluhautoihin, ja tarinakin etenee varsin vitkaan. Taistelukohtauksissa Jünger tihentää tunnelmaa tehokkaasti, mutta osin tarinaa on suorastaan raskas lukea. Osansa asiassa on monimutkaisilla virkerakenteilla, jotka tosin ovat varsin yleisiä saksan kielestä käännetyssä kirjallisuudessa.

Vaikka Jünger myöhemmin julkaisi laajan filosofisen tuotannon, jossa sodan jalostavalla vaikutuksella oli suuri merkitys, päiväkirjoihin perustuvassa tarinassa filosofiset pohdinnat vain vilahtavat ja pääpaino on tapahtumien kuvauksessa. Jo tässä teoksessaan Jünger antaa ymmärtää, että sota on eräänlainen kiirastuli, joka polttaa ihmisistä kaiken epäoleellisen ja jättää jäljelle vain jaloimmat ominaisuudet. Raadollisempiakin sotakuvauksia tiedän olevan olemassa.

Teräsmyrskyn nuori luutnantti Jünger ei pohdi sodan oikeutusta - se on ilmeisesti itsestään selvä asia. Häntä ei kuitenkaan vaikuta motivoivan verenhimo tai käsitys saksalaisten paremmuudesta muihin kansoihin verrattuna, sillä hän suree kaatuneita ja ihailee myös vihollisen urheutta taistelussa.

Edustalla makasi ampumani englantilainen, aivan nuori poikanen, jonka ohimon läpi luoti oli vinosti kulkenut. Hän makasi kasvot veltostuneina. Pakottauduin katselemaan häntä, tuijottamaan silmästä silmään. Nyt laki ei enää kuulunut: "Sinä tai minä." Olen usein muistellut häntä, vuosien vieriessä yhä useammin. Valtio, joka vapauttaa meidät vastuusta, ei voi vapauttaa meitä surusta; meidän on se kannettava. Suru yltää syvälle uniin.

Mielestäni katkelma ei ole mitenkään ristiriidassa muun teoksen kanssa, mutta "vuosien vieriessä" voisi ehkä viitata siihen, ettei tämäkään ole peräisin vuoden 1920 laitoksesta, jonka kirjoittaja oli vielä hyvin nuori mies. Tunteet ja ajatukset kuuluvat sotilaalle, eivät ihmisyksilölle. Sitäkin hätkähdyttävämpää on, kun ilman runollista esipuhetta pintaan pulpahtaa romantikko, joka päättää viettää leudon yön ulkona haaveillen.

Sitten sytytin piippuni niin hyvin piiloutuneena kuin mahdollista ja heittäydyin kuvitelmien huomaan.

Mistä nuori mies mahtoi haaveilla? Sitä hän ei paljasta. Kauan tätäkään ihanuutta ei kestä.

Kauneimpien pilvilinnojen keskellä säikähdin kovasti merkillistä kahinaa, joka kuului metsiköstä ja niityltä. Vihollisen edessä aistit ovat aina valppaina, ja merkillistä on, että tuollaisina hetkinä voi aivan tavanomaisista äänistä oitis tietää: Nyt on jotain hullusti! 

Hietalan esseen mukaan Teräsmyrskyssä oli Saksassa 1920-luvun toiseksi myydyin kirja (myydyin oli Buddenbrookit, eli tuolloin saksalaiset ostivat hyvää kirjallisuutta). Vaikka ensimmäisen maailmansodan ihannointi tuntuu nykyään vähän kahjolta, kirjan on täytynyt puhutella suursodan kokeneita ihmisiä. Helsingin Sanomien taannoisen artikkelin mukaan yksi sodan tabuista on edelleen se, että se tarjoaa osalle sotilaista elämän tarkoituksen, tunteen omasta merkityksellisyydestä yhteisössä. Tällaisia tunteita myös Jünger kirjassaan kuvaa. Sotatoverit ovat kuin perhe, uskollisia ja luotettavia, mahdottomistakin paikoista selviäviä.

Toisaalta Teräsmyrskyssä on kaikessa suorasukaisuudessaan reipasta seikkailukirjallisuutta. Se tuo mieleen Karl Mayn, jonka Jünger itse asiassa myös mainitsee - ehkä jopa esikuvanaan! Luultavasti olisin pitänyt kirjasta enemmän 10-vuotiaana, kun olin henkisesti eräänlainen pikkupoika ja ahmin muun muassa Mayn teoksia.

Löysin niin hyvän kirjaa käsittelevän esseen, että jää pohdittavaksi, kannattaako näitä vähäisiä subjektiivisia havaintojani edes julkaista.


Ernst Jünger: Teräsmyrskyssä (Ajatus Kirjat 2008)
Alkuteos In Stahlgewittern (1920), suom. Markus Lång (vuoden 1978 laitoksesta)

Mikaela Strömberg: Sophie.

Tämä blogi uhkaa ruveta toistamaan itseään - vai onko vain vika lukutottumuksissani. Taas kerran käsissäni on kirja, jonka naispäähenkilö kasvaa Pietarissa saksankielisessä yhteisöissä ja muuttaa sitten Suomeen pitkälti ruotsinkieliseen yhteisöön (aiemmista tapauksista voit lukea täältä, täältä ja soveltuvin osin myös täältä). Kaikkien näiden kirjojen sankarittaret ovat todella eläneitä henkilöitä. Maamme monikielinen ja monikansallinen historia on kiehtovaa ja ansaitseekin myös nykyihmisen huomion.

Ilmeisesti tositapahtumiin perustuvan romaanin päähenkilö on Sophie von Behse, saksalainen papintytär Pietarista. Lahjakas ja sanavalmis tyttö saa hyvän koulutuksen parhaiden piirien tyttärien kanssa ja valitaan hyvin nuorena hovineidoksi. Hovissa käykin hullusti, kun tyttö tulee raskaaksi. Häpeän välttämiseksi hänet naitetaan tuttavapiiriin kuuluvalle hollantilaiselle liikemiehelle, jonka mukana nuori Sophie muuttaa Suomeen. Edessä on ura suuren talon emäntänä tuntemattomassa maassa, jonka asukkaat puhuvat käsittämätöntä kieltä. Pietarin salit vaihtuvat eristäytyneisyyteen itäisen Uudenmaan metsissä, mutta siellä Sophien tarmokas ja käytännönläheinen luonne pääseekin oikeuksiinsa. Hän perehtyy maanviljelykseen ja avustaa seudun naisia synnytyksissä. Reippaat otteet ovat tarpeen, kun aviomieheenkään ei ole luottamista. Sophien toiminta herättää pahennusta, mutta lopulta myös ihailua paikallisissa asukkaissa. Hän pystyy toimimaan itsenäisesti miesten yhteiskunnassa.

Romaanin kerronta soljuu eteenpäin kepeänä ja polveilevana kuin kevätpuro. Kertojanääni on todellakin kaikkitietävä, tulevat tapahtumat tuntevana hiukan näsäviisaskin. Se karkaa välillä vuosia eteenpäin tarinasta ja toppuuttelee sitten itseään. Se ei kuitenkaan moiti päähenkilö kohtuuttomasti. Tyyli ja asenne tuo mieleen Ulla-Lena Lundbergin.

Romaanista ovat tykänneet muun muassa Ulla, Marika Oksa, Tuijata ja Nanna.


Mikaela Strömberg: Sophie. Romaani (Schildts & Söderströms 2015)
Käsikirjoituksesta suomentanut Helene Bützow

Blogistanian kirjallisuuspalkinnot

Tässäpä panokseni Blogistanian kirjallisuuspalkintoäänestykseen. Äänestäyksessä olisi ollut myös omat kategoriat käännöskirjallisuudelle sekä lasten- ja nuortenkirjoille, mutta niitä en ole lukenut valittavaksi asti.

Blogistanian Finlandia

1. Kaj Korkea-aho: Paha kirja (3 pistettä)
2. Minna Lindgren: Ehtoolehdon tuho (2 p.)
3. Mikko Porvali: Sinisen kuoleman kuva (1 p.)

Blogistanian Tieto

1. Tiina Miettinen: Piikojen valtakunta (3 pistettä)
2. Tommi Uschanov: Hätä on tarpeen (2 p.)
3. Harri Nykänen: Likainen Harri (1 p.)

Tommi Uschanov: Hätä on tarpeen

1965 on aivan satunnaisesti valittu vuosi, josta tuli viime vuonna kuluneeksi mukava määrä vuosikymmeniä. Muistikuvissa siitä on tullut myös vuosi, johon 60-luvun edistysusko huipentui. Tuon vuoden jälkeen pessimismi korvasi edistysuskon. Näin kertoo filosofi Tommi Uschanov uusimmassa kirjassaan Hätä on tarpeen. Se sopisi mainiosti taustoittamaan vaikkapa äskettäin lukemaani romaania Jos ei tiedä.

Toiseen maailmansodan päätyttyä jo rauhantila tuntui ihmisistä huomattavalta parannukselta. Sodan jälkeen eurooppalaisten enemmistö pääsi ensimmäistä kertaa käsiksi nykyaikaisiin mukavuuksiin. 60-lukua muistetaan aikana, joka toi juoksevan veden tavallisten ihmisten asuntoihin. Talous kasvoi hurjasti, ja tieteen edistymisen uskottiin ratkaisevan vielä olemassa olleet ongelmat. Ideologioiden välisten taisteluiden nähtiin päättyneen - voitaisiin päästä lopputulokseen, joka häivyttäisi niiden väliset erot ja tyydyttäisi kaikkia osapuolia. Talouskasvun turvin kaikissa länsimaissa pystyttiin laajentamaan julkista sektoria ja tarjoamaan kansalaisille entistä parempia palveluita. Näkyvissä ei ollut mitään syytä epäillä, etteivätkö elinolot paranisi entisestään tulevaisuudestakin.

Sitten tapahtui jotakin. Jo 60-luvun loppupuolella alettiin epäillä, pystyykö talouskasvu sittenkään tekemään ihmisistä entistä onnellisempia. Seuraavalla vuosikymmenellä optimismi karisi erityisesti Englannissa, missä yhteiskunnan alettiin nähdä olevan suorastaan romahduksen partaalla kaikkine uusine tehtävineen. Edessä olisi taantuminen kehitysmaiden tasolle - tai ainakin kommunistinen vallankaappaus, jonka nähtiin jo osaksi toteutuneen.

Toinen maa, jonka politiikan muutoksia Uschanov pohtii, on Yhdysvallat. Yhdysvaltoja käsittelevässä luvussa on aika paljon samaa kuin aiemmassa, silmiä avaavassa Long Play -artikkelissa. 60-luvulla optimismi oli valoilla Yhdysvalloissakin, ja maata pidettiin esimerkillisenä Euroopassakin. Yhdysvaltain maltillista poliittista kulttuuria ihailtiin, samoin kiihkotonta uskonnollisuutta ja sosiaaliturvan parannuksia. Mikään näistä asioista ei tule mieleen, kun miettii Yhdysvaltoja nykyään.

Uschanovin mukaan Yhdysvaltain politiikan suunnan käänsivät Vietnamin sota ja rotukiistat. Ne veivät uskon amerikkalaiseen yhtenäiskulttuuriin. Mustien kansalaisoikeudet olivat liikaa erityisesti etelävaltioiden konservatiiveille, jotka niitä vastustaessaan avasivat oven kaikelle muullekin kiihkoilulle. Minusta yksinomaan tämä selitys riittää tekemään ihmisestä pessimistin. Älytöntä!

Maamme eturivin älykköihin kuuluva Uschanov tekee tapansa mukaan huolellista työtä tonkiessaan menneisyydestä esiin yllättäviä tosiasioita, jotka kumoavat piintyneitä uskomuksia. Englantia ja Yhdysvaltoja käsittelevissä luvuissa on paljon uutta tietoa, mutta mielenkiintoisin on kuitenkin päätösluku, jossa Uschanov pohtii tosiasioiden valossa, onko kulttuuripessismiin aihetta. Hän huomauttaa, että modernisaatio jatkui, vaikka ihmiset menettivät uskonsa siihen. Ihannoidulla 60-luvulla esimerkiksi sosiaalietuudet olivat todella vaatimattomia nykytasoon verrattuina, mutta silti niiden nähtiin todistavan, että valtio pitää huolen omistaan. Suomessa muun muassa lapsikuolleisuus on vähentynyt huomattavasti 60-luvun jälkeenkin. Samoin erityisesti henkirikokset ovat vähentyneet. Suomi on todellisuudessa muuttunut viime vuosikymmenien aikana entistä turvallisemmaksi maaksi.

Uschanovin mukaan Suomi on tosin sikäli poikkeus, että täällä kehitysoptimismi piti pintansa 90-luvun alun lamaan asti, jonka jälkeen pessimisteiltä omaksuttiin nekin ajatukset, joista muualla oli jo luovuttu. Jos katastrofitunnelma ja tosiasiat ovat ristiriidassa, sen pahempi tosiasioille.

Ennen kirjan lukemista pelkäsin, että pessismin kritiikki tarkoittaisi todellisten ongelmien kieltämistä. Siihen Uschanov ei kuitenkaan sorru. Hänen mielestään esimerkiksi ilmastonmuutoksesta kannattaakin olla huolissaan, mutta samalla hän kysyy, olisiko tämäkin ongelma voitu ratkaista, jos siihen olisi tartuttu ajoissa 60-lukulaisen optimismin hengessä. Miksei - kaikki tarvittava teknologiahan olisi ollut olemassa. Kuten Uschanov huomauttaa, sen enempää optimismi kuin pessimismikään eivät itsessään määritä lopputulosta. Optimismi on hyväksi, jos se kannustaa tarttumaan asioihin, ja haitaksi, jos oletetaan ongelmien ratkeavan itsestään.

Melkeinpä miellyttävintä kirjassa on, että siinä osoitetaan yhteiskunnallisten kehityskulkujen olevan seurausta ihmisten tekemistä päätöksistä. Kehitys ei ole vääjäämätöntä, eikä se perustu esimerkiksi kansanluonteeseen. Koska asiat ovat ennenkin muuttuneet, niitä voidaan muuttaa myös tulevaisuudessa. Kulttuuri muuttuu, kun sitä muutetaan.

Kirjasta on blogannut myös Eniten mina kiinnostaa tie -blogin Suketus.


Tommi Uschanov: Hätä on tarpeen - kulttuuripessimismin nousu 1965-2015 (Teos 2015)