Agneta Rahikainen: Edith

Kirjoitin keväällä Edith Södergranin runoista sen suuremmin aiheeseen perehtymättä, pelkkien runojen herättämien mielikuvien perusteella. Nyt puoli vuotta myöhemmin tartuin runoilijan elämästä ja hänen teostensa vastaanotosta kertovaan perusteelliseen kirjaan ja opin, ettei keväinen ennakkoluulottomuuteni ollut välttämättä lainkaan huono vaihtoehto. Tutkija Agneta Rahikainen nimittäin moittii aiempia Södergran-tulkintoja ankarasti, koska niissä on keskitytty kirjailijan todellisiin ja kuviteltuihin elämänvaiheisiin ja niiden oletettuihin heijastuksiin runoissa.

Rahikaisen teos käsittelee sekä runoilija Södegranin elämää että myyttejä, joita hänestä on pyritty rakentamaan hänen varhaisen kuolemansa jälkeen. Teoksen alkuperäinen ruotsinkielinen nimi Kampen om Edith kertoo suomenkielistä paremmin, mistä kirjassa on kyse. Södergranin kuoltua hänen lähipiirinsä ja tutkijat kamppailivat ankarasti siitä, kuka saa ja pystyy tulkitsemaan runoilijan tuotantoa. Runoilijan henkisen perinnön omivat ennen kaikkea hänen ystävänsä Hagar Olsson ja Elmer Diktonius, jotka antoivat ymmärtää, ettei Södergranin runoja pysty tulkitsemaan, ellei ole tuntenut tätä henkilökohtaisesti. Runot samaistettiin suoraan runoilijaan itseensä, ja henkilökohtaisen ystävyyden vaatimus antoi avaimet Södergran-tulkintaan niille harvoille, jotka saattoivat kehuskella tunteneensa hänet edes jollakin tasolla. Myöhemmin myös tutkijat omaksuivat etenkin Olssonin näkemykset ja niitä ryhdyttiin toistamaan jokseenkin kritiikittä varhaisissa tutkimuksissa ja elämänkerroissa.

Erityisen vaikusvaltaisena Rahikainen pitää ruotsalaisen tutkijan Gunnar Tideströmin Södergran-elämänkertaa, jossa Tideström tulkitsi Södergranin runoja elämänkerrallisesta ja psykologisoivasta näkökulmasta. Hän etsi niistä todisteita muun muassa runoilijan mielenterveysongelmista ja miessuhteista. Hänen runoihin ja runoilijan etäisesti tunteneiden henkilöiden muisteloihin perustuvat päätelmänsä ovat toinen toistaan hurjempia eivätkä anna järin mairittelevaa kuvaa 1940-luvun kirjallisuudentutkimuksen menetelmien tieteellisyydestä. Tideström muun muassa pyysi rotuteoreetikkoa arvioimaan valokuvista, mahtaako runoilijalla olla itäistä verenperintöä, mikä selittäisi hänen erikoisia ajatuksiaan. Etenkin nuoruuden runojen tulkinnoista on menty aivan salvästi metsään. Huh huh, jos joku rupeaisi arvioimaan minunkin mielenterveyttäni teini-iän ylidramaattisten runopiiperrysten perusteella...! Pelottaa ajatuskin.

Nuorena kuollut Södergran oli myytinrakentajille otollinen kohde hiukan samoista syistä kuin Lauri Törni, josta kirjoitin blogin alkutaipaleella. Hän ei jättänyt jälkeensä muistelmia tai päiväkirjoja vaan päinvastoin tuhosi papereitaan, joten lähteiden puutteessa tie oli auki villeille teorioille hänen elämästään. Södergranin hahmo oli tärkeä hänen ystävilleen, jotka kenties pyrkivät korostamaan omaa merkitystään hänen tulkkeinansa, mutta myös modernistirunoilijoille ylipäätään. Lisäksi hänestä tehtiin osa itsenäisyyden ajan suomenruotsalaisen vähemmistöidentiteetin rakentamista. Rahikaisen kirja paljastaa hauskasti, miten huonosti todellinen Södergran sopi siihen kuvaan, jollaisena hänet haluttiin nähdä.

Södergran-myytti esitti runoilijan impulsiivisena luonnonlapsena, jonka elämää sairaus ja kuoleman läheisyys verhosi. Myytin mukaan hän kärsi myös köyhyydestä ja nälästä ja eli eristyksissä muusta maailmasta kaukana Raivolan kylässä Karjalankannaksella. Runoilijaa pidettiin modernismin väärinymmärrettynä ja pilkattuna esitaistelijana, joka loi ihmeellisellä tavalla aivan uudenlaisen runokielen vailla mitään vaikutteita muilta modernistirunoilijoilta.

Rahikaisen mukaan oikeastaan mikään osa myytistä ei pidä täysin paikkaansa. Tieto siitä, että runoilija kuoli keuhkotautiin, hallitsee myöhempiä tulkintoja hänen elämästään. Runoilija eli kuitenkin pitkiä aikoja varsin terveenä, ja kurjuudestakin hän kärsi vasta aiemmin varsin varakkaan perheen menetettyä omaisuutensa Venäjän vallankumouksessa. Useimpiin ajan naiskirjailijoihin verrattuna Södergranilla oli hyvät edellytykset keskittyä runoilijanuraansa. Myytinrakentajat unohtivat aktiivisesti sen, että Södergran oli asunut lapsuutensa ja nuoruutensa Pietarissa ja saanut siellä monipuolisen koulusivistyksen saksankielisisessä tyttökoulussa. Hän osasi myös useimpia eurooppalaisia sivistyskieliä ja oli matkustellut Euroopassa. Hänelle ei ollut mitenkään itsestään selvää ryhtyä runoilemaan nimenomaan ruotsiksi. Ensimmäiset runonsa hän kirjoitti koulukielellään saksaksi. Södergranin liiallinen kosmopoliittisuus tuntuu olevan ongelma sekä luonnonlapsimyytin että suomenruotsalaisen identiteetin rakentajille. Myös Karjalankannas oli varsin vilkasta ja kultturellia seutua, jollaisena sitä kuvailivat myös varsin läheltä runoilijan kotiseutua kotoisin olevat sukulaiseni. Södergran ei elänyt varsinaisesti syrjäseudulla kaukana sivistyksestä ja vaikutteista.

Sinänsä minusta kirjan kuvaus autonomian loppuvaiheen monikielisestä ja monikulttuurisesta suomalaisuudesta on melkeinpä kirjan kiinnostavimpia ja ajatuksia herättävimpiä osuuksia, kuten myös Rahikaisen pohdinnat naisen roolista kirjallisuudentutkimuksen kohteena. Södergran oli epäilemättä omintakainen ja epäsovinnainen persoona, ja osa hänen runoistaan oli uskalletun eroottisia. Koska hän ei sopinut miestutkijoiden käsityksiin siitä, miten suomalaisen naisen on syytä käyttäytyä, hänet pyrittiin leimaamaan mielisairaaksi tai ainakin vierasveriseksi. Tässä yhteydessä feministinen tulkinta tuntuu erinomaisen uskottavalta.

Kirjassa on ansiokasta nimenomaan myyttien purkaminen. Toisaalta Rahikainen esittää myyttikritiikkiään jo elämänkertaosuuden yhteydessä, minkä vuoksi kirjassa on jonkin verran toistoa ja jankutusta. Uskoisimme vähemmälläkin. Södergranin runoja teoksessa pohditaan ja analysoidaan varsin vähän. Etenkin oma suosikkini Landet som icke är sivutetaan muutamalla maininnalla, mikä on hiukan sääli.


Agneta Rahikainen: Edith - runoilijan elämä ja myytti (Schildts & Söderströms 2014)
Alkuteos: Kampen om Edith. Biografi och myt om Edith Södergran, suom. Jaana Nikula

Antto Terras: Stockmann Yard

Tässäpä kirja, joka jätti jälkeensä sangen ristiriitaisen tunnelman. Kirja kertoo ammattilaisista, joiden olemassaolosta kovin moni ei liene ollut edes tietoinen, eli Stockmannin myymäläetsivistä - ja tietenkin myös monenkirjavista varkaista. Toisaalta monet kirjassa kuvat sattumukset ovat aidosti hauskoja ja kirjailija pohtii oivaltavasti Stockmannin tavarataloon liittyviä merkityksiä. Tavaratalon menestys on perustunut siihen, että asiakkaan on annettu tuntea olevansa aivan mitä hän vain haluaa.

Kirjalla on kuitenkin toinenkin puoli, mukanokkeliin sanankäänteisiin ohuesti verhottu sovinismi ja muu typeryys, joka ei ainakaan minua naurata. Kirjailija haikailee jonnekin menneisyyden myyttiseen onnellaan, jossa ei ollut feministejä ja ammattiyhdistysväkeä laittamassa lihaa syövää heteromiestä ruotuun ja rikollisiakin sai pahoinpidellä aivan rauhassa. Kirjailijan esittämä kritiikki joitakin Suomen oikeuskäytäntöjä kohtaan voi olla oikeutettuakin, mutta tuskin oikeusvaltioperiaatteista, tasa-arvosta ja työläisten oikeuksista luopuminen rikoksia vähentäisi, taitaisi päinvastoin lisätä niitä. Ainakin tällaiseen johtopäätökseen saattaisi tulla, kun miettii, kuinka paljon turvallisempi paikka Suomestakin on tullut sen jälkeen kuin ihmisoikeuksia on alettu kunnioittaa.

Joka tapauksessa osansa kirjailijan pilkasta saavat naiset, vähemmistöt, poliisit, muiden liikkeiden vartijat ja ennen kaikkea Stockmannin asiakkaat - siis enimmäkseen aivan kelpo ihmiset. Helpolla Terras ei päästä virolaisiakaan, eli sitä kansaa, jonka keskuudesta hän on itse lähtöisin. Kai tämä sitten on joissakin piireissä ihannoitua "poliittista epäkorrektiutta", jota itse sanoisin vain pilkanteoksi. On sääli, että sen vuoksi lukukokemuksesta jää jokseenkin tunkkainen jälkimaku, sillä osa tarinoista on tosiaan varsin mainioita. Oma suosikkini on rakennusmestariksi naamioitunut varas, joka pääsi kypärä päässä, huomioliivi yllään ja tärkeän näköinen kansio kädessään liikkumaan jokseenkin vapaasti rakennuksessa. Ja eihän kukaan ihmettele, kun tällainen työteliään näköinen henkilö kiskoo vaikka kokonaista kuormalavaa perässään! Samoin nauratti kaktusvaras, joka onnettomin seurauksin tunki kasvin kainaloonsa. Kirja sisältää myös toteuttamiskelpoisia ohjeita myymälävarkaan uralle pyrkiville.

Olisi ollut hyvin kiinnostavaa päästä seuraamaan keskustelua, joka tästä kirjasta on epäilemättä Stockmannilla käyty. Minullahan ei ole rahaa eikä mielenkiintoa suurisuuntaiseen shoppailuun, mutta joka tapauksessa hiukan mietityttää, haluttaako tehdä ostoksia paikassa, jossa  ilmeisesti on yleisesti hyväksyttyä esimerkiksi töllistellä arvioivaan sävyyn asiakkaiden ruumiinmuotoja. Ei sellainen välttämättä minua kovin paljon hämmästytä, mutta joitakin asioita olisi silti mukavampi olla lukematta kirjasta.


Antto Terras: Stockmann Yard - myymäläetsivän muistelmat (Like 2015)

Ferdinand von Schirach: Rikoksia

Tämä on taas niitä kirjoja, joita tuskin olisin lukenut ilman kirjablogeja. Sain nimittäin innoitukseni Marjatan ajatuksia herättävästä kirjoituksesta. Kun lopulta luin kirjan, kävi myös hyvin ilmi, että jokainen tulkitsee lukemaansa aivan omalla tavallaan.

Olen Marjatan kanssa hyvin samaa mieltä siitä, että tämän pikkuisen novellikokoelman keskeinen ajatus tulee ilmi jo esipuheessa: vain ohut jää erottaa periaatteessa kenet tahansa mitä karmeimmista rikoksista. Samaa todistaa myös psykiatri Hannu Lauerma äskeisessä haastattelussa. Pahan tekeminen ei ole vain joidenkin ihmisten, toisten, ominaisuus.

Kirja sisältää siis 11 novellia, jotka kertovat erilaisista rikoksista. Kertoja on asianajaja. Hänen hahmonsa liittyy tosin tarinoihin monesti vasta varsin myöhäisessä vaiheessa ja jää varsin persoonattomaksi. Ovelasti totuus jää lukijallekin joissakin tarinoissa yhtä hämäräksi kuin se jää asianajajalle.

Ainakin minulle tulee tästä asetelmasta mieleen Jens Lapidus, joka myös on julkaissut asianajajan näkökulmasta novellikokoelman rikoksista ja rikollisista. Sen antama kuva rikoksen maailmasta on tosin hätkähdyttävän erilainen kuin Ferdinand von Schirachin, jota pidän ehdottomasti parempana kirjailijana. Kyllähän Lapiduskin jossain määrin pohtii syrjäytymisen ja rikosten taustoja, mutta hänen kerrontansa on viihteellisempää kuin von Schirachin, jonka tarinoissa olosuhteiden ja muiden selitysten pohdinta nousee melkeinpä tärkeämmiksi kuin itse teot. Sekä lukija että oikeusprosesseihin osallistuvat novellihenkilöt tuntevat myötätuntoa pahantekijää kohtaan, kun saavat kuulla, mitä hän on elämässään kokenut.

Mitä nämä olosuhteet sitten ovat? Tarinat keskittyvät yksilöihin. Toiset on syrjäytetty elämän alusta asti, toiset ovat joutuneet hyvästä yhteiskunnallisesta asemasta huolimatta kohtuuttomien vaatimusten tai muun sydämettömyyden kohteiksi. Jotkut ovat vain päästään vialla. Varsinaisesti yhteiskunnallisiksi tarinoita ei voi sanoa, vaikka jonkinlaista epäonnistuneen maahanmuuttopolitiikan kritiikkiä on joistakin niistä luettavissa. Jos on siirtolainen eikä ole työlupaa, ei ole juuri mahdollisuuksia työllistää itseään kuin huumekauppiaaksi tai seksityöläiseksi ryhtyminen. Itse asiassa varsinainen yhteiskunta näyttää kuitenkin toimivan taustalla aivan mainiosti. Yhdessä tarinassa kovia kokenut siirtolaisnainen kohtaa rikostapauksen seurauksena ensimmäistä kertaa elämässään oikeusvaltion. Tarina nousee toiveikkuudessaan suosikikseni.

Eivät nämä kuitenkaan mitään mukavia juttuja ole vaan pääasiassa erittäin ahdistavia. Tarinat tuskin yrittävätkään kuvata aivan tavallisia rikoksia. Lampailta kaivetaan silmiä päästä ja antiikkiastian varastaminen johtaa hirmutekoihinn. Silti ainakin minä lukijana koin syvää ahdistusta ihmisten kohtuuttomien taakkojen vuoksi. Miten epäoikeudenmukainen tämä maailma onkaan! Ihan kuin näitä ajatuksia ei olisi ilmassa muutenkin, kun maailman tapahtumat tulevat uniinkin.

Myös Kirjainten virrassa -blogin Hanna on lukenut kirjan.


Ferdinand von Schirach: Rikoksia (Atena 2011)
Alkuteos: Verbrechen, suom. Raija Nylander

Tiina Miettinen: Piikojen valtakunta

Historiantutkimuksessa ei ole tärkeää ainoastaan se, että se tarjoaa tietoa menneisyydestä. Vielä tärkeämpää on, että se purkaa mustavalkoisia ja stereotyyppisiä käsityksiä. Siksi on ihanaa, että Suomessa kirjoitetaan sellaisia kirjoja kuin Piikojen valtakunta, joka perustuu Tiina Miettisen väitöstutkimukseen naisten elämästä 1600- ja 1700-lukujen Suomessa.

Miettisen mukaan käsitys menneisyydestä perustuu ennen kaikkea yläluokan elämään, mikä onkin luonnollista, sillä se on tuottanut eniten kirjallisia lähteitä, joita tutkia myöhemmin. Tavallinen kansa on näyttäytynyt tutkimuksessa lähinnä numeroina tilastoissa. Toisenlaisia lähteitäkin kuitenkin on, esimerkiksi oikeudenkäyntiasiakirjat, joiden perusteella Miettinen on tarkastellut maaseudun tavallisten naisten kohtaloita. Niiden kautta avautuu monipuolinen ja värikäs kuva aikakauden elämästä. Niin sanotun mikrohistorian periaatteiden mukaan laajempia ilmiöitä ja rakenteita valotetaan muutamien nimeltä tunnettujen esimerkkihenkilöiden elämäntarinoiden kautta. Se tekee kirjasta sujuvaa ja jännittävää luettavaa, mutta nostaa esiin myös yksilöt valintoja tekevinä toimijoina.

Se toinen yleinen käsitys nimittäin on ollut, että tuon aikakauden naisten elämä on ollut pelkkää kurjuutta ja köyhyyttä vailla mahdollisuuksia puolustautua paitsi miesten, myös ylempien luokkien sortoa vastaan. Tämäkään asia ei Miettisen mukaan ole yksinkertainen. On totta, että tuon ajan yhteiskunta oli äärimmäisen epätasa-arvoinen. Naiset olivat lainkin mukaan miesten holhouksessa. Heidän asemaansa vaikutti myös perheen omaisuus ja suhteet. Isän asema oli tärkeä, samoin muiden miespuolisten sukulaisten. Mitä enemmän maata, sitä paremmat asetelmat avioliittomarkkinoilla, ja avioliittohan oli tuohon aikaan sekä miesten että naisten elämän luonnollinen tavoite.

Toisaalta yhteiskunnan viralliset säännöt ja yksilöiden todelliset teot ovat kaksi eri asiaa. Naiset saattoivat harjoittaa pienimuotoista liiketoimintaa, vaikkei siihen virallisesti lupaa ollutkaan. Etenkin ylempien yhteiskuntaluokkien naiset saattoivat jopa saada oikeuden päättää itse omasta taloudestaan. Naisilla oli muutenkin yllättävän paljon valinnanvaraa etenkin kuin lait ja määräykset eivät aina järin hyvin kuvanneet todellisen elämän käytäntöjä. Yhteiskuntaluokan vaikutus naisen asemaankin oli kaksijakoinen. Toisaalta säätyläisen tai talon tyttären elämä oli turvattua, toisaalta toisen palveluksessa olevilla oli vapaus vaihtaa palveluspaikkaa vaikka ulkomaita myöten, hankkia omaisuutta ja sitä kautta riippumaton asema. 1700-luvulle tultaessa entistä useampi nainen lykkäsikin avioitumista tai jäi jopa pysyvästi naimattomaksi. Toisen palveluksessa saattoi hankkia itsenäisen ja arvostetun aseman, ja piian ura oli tietystä turvattomuudesta huolimatta monelle houkuttelevampi ura kuin äitiys.

Miettisen mukaan 1600- ja 1700-luvun naiset pohtivatkin samankaltaisia kysymyksiä kuin nykynaiset. Valitako perhe vai ura? Missä vaiheessa avioitua? Tuolloinhan säätyläiset ja talontyttäret pyrittiin naittamaan nuorina, mutta alempien yhteiskuntaluokkien naiset ja miehet joutuivat monesti työskentelemään pitkäänkin saavuttaakseen riittävän taloudellisen aseman avioliittoa varten. Monet avioituivat vasta kolmekymppisinä, kuten nykyäänkin. Pitkä "sinkkuaika" oli etenkin naiselle riski, koska tuolloinkaan ei selibaatissa eletty ja ehkäisyn puutteessa avioliiton ulkopuolinen raskaus oli riski, josta joutui käräjille ja historiantutkimuksen kohteeksi. Jopa kymmenes lapsista syntyikin aviottomina, eikä esiaviollisia suhteita välttämättä edes kovin paljon paheksuttu, yleisiä kun olivat. Tässäkin asiassa yhteiskunnan normit ja todelliset käytännöt poikkesivat toisistaan.

Nimestään huolimatta Piikojen valtakunta ei kerro pelkästään piioista vaan myös äideistä ja rakastajattarista. Hieno ja monipuolinen kirja!


Tiina Miettinen: Piikojen valtakunta - Nainen, työ ja perhe 1600- ja 1700-luvuilla (Atena 2015)