Åsne Seierstad: Yksi meistä

Kuva: WSOY

Muistan sen hyvin. Olin juuri lähdössä parin kuukauden työmatkalle Norjaan, kun sieltä kuului kauheita uutisia: Oslossa oli räjähtänyt pommi. Kirotut islamistit! Niinhän kaikki aluksi ajattelivat. Yhdistin tapahtuneen Naton operaatioon Libyassa. Pelotti ihan oman turvallisuudenkin puolesta.

Seuraavana aamuna selvisi, ettei terroristin logiikka ole arkijärjellä ymmärrettävissä.

Yksi meistä. Sellainenhan Pohjoismaiden lähihistorian pahin terroristi Anders Behring Breivik on. Uhka ei tullutkaan ulkopuolelta vaan pohjoismaisten pellavapäiden joukosta. Toimittaja Åsne Seierstadin kirja kuvaa Breivikin tietä massamurhaajaksi. Tarinaan punoutuvat Utøya-nuorten elämänkerrat, tosin vahvasti de mortuis nil nisi bene -periaatteella. Välillä käy mielessä, lukeeko kirjaa tositapahtumiin perustuvana romaanina vai tietokirjana. Seierstad on käyttänyt laajaa lähdeaineistoa, mutta kyllä hän maalaileekin välillä melko vapaalla kädellä.

En suosittele kirjaa iltalukemiseksi. Se oli nimittäin niin jännittävä, että sen lukemiseen meni koko yö, joka olisi tarvittu kipeästi voimien uudistamiseen.

Kolmen vuoden takaisia tapahtumia tuskin tarvitsee tässä kerrata.

Seierstad on selvästi kirjoittanut kirjan kansainvälistä yleisöä ajatellen. Hän kuvaileekin kiinnostavasti poliittisten broilerien koulimista järjestöissä, työväenpuolueen politiikkaa yleensä ja maahanmuuton aiheuttamia ristiriitoja. Käy ilmi, että Breivik itse asiassa kasvoi ilmapiirissä, jossa sosiaalidemokratian vihaaminen ei ollut mitenkään harvinaista. Kun nuori Anders kerta toisensa jälkeen epäonnistuu pyrkimyksissään, hän uppoutuu ensin tietokonepeleihin, sitten islamkriittisiin blogeihin. Todellisuuden kadotessa vähitellen yhä kauemmas viha saa äärimmäisiä muotoja.

Palavaa vihaa sosiaalidemokratiaa vastaan on vaikea ymmärtää. Ymmärrän, että yhteiskunnassa on erilaisia poliittisia päämääriä, mutta kenelle ei oikeasti kelpaa esimerkiksi yleinen äänioikeus, vuosiloma tai kahdeksan tunnin työpäivä? Minun mielestäni pohjosmainen hyvinvointivaltio, jonka rakentamisessa sosiaalidemokraatit ovat kiistatta olleet keskeisessä osassa, on muutenkin nerokkain yhteiskuntamuoto tähän mennessä. Silti omassakin tutkimusaiheessani törmää vähän väliä siihen, että nimenomaan pohjoismaista sosiaalidemokratiaa pidetään esteenä kaikelle ylevälle.

Breivikin tapauksessa hyvinvointivaltio kuitenkin epäonnistui. Hänen perheessään laiminlyönnit ja huolenpidon puute periytyivät sukupolvelta toiselle. Perhe sai apua. Keinot eivät vain tepsineet. Valtio epäonnistui karmivalla tavalla myös tapahtamapäivänä. Jos poliisin organisaatio olisi toiminut tehokkaammin, joukkomurha Utøyalla olisi ehkä voitu estää jopa kokonaan.

Kirjan nimi on oikeastaan todella osuva. Se kertoo yhdestä norjalaisesta, mutta myös laajemmin yhteiskunnasta.

Breivikin sairaat ajatukset eivät olleet hänen omiaan. Ne ovat olleet olemassa jo ennen häntä. Onnettomien olosuhteiden vuoksi juuri Breivik antoi niille näkyvän muodon. Se henkilö olisi voinut olla joku muukin meistä. Löytyi muun muassa opiskelija, joka oli suunnitellut vastaavaa attentaattia ja harmistui, kun Breivik varasti idean.

Tavoitteissaan Breivik ei silti onnistunut. Työväenpuolue sai runsaasti myötätuntoa ja voitti seuraavat vaalit. Mielestäni silloinen pääministeri käytti tapahtunutta hyväkseen sangen häikäilemättömästikin. Luulisi kunnallisvaaleissa olleen muitakin teemoja. Myös työväenpuolueen nuorisojärjestö näyttää toipuneen nopeasti. Norjan-matkani alussa kaupungin torille tuotiin joka päivä kukkia. Syksyn edetessä ne saivat lakastua, eikä uusia enää tullut. Läheisensä menettäneiden elämä ei kuitenkaan palaa koskaan entiselleen.

Åsne Seierstad: Yksi meistä - kertomus Norjasta (WSOY 2014)
Alkuteos: En av oss. En fortelling om Norge (2013)

Heikki Räisänen: Rosoinen Raamattu

Kuva: WSOY

Jossain hyvin kauan sitten lukemassani nuortenkirjassa joku henkilöistä sanoi jotain siihen suuntaan, että uskonnosta puhuminen on varmin tapa pahoittaa kaikkien mieli. Tiedostan vaaran tässäkin kirjoituksessa. Älkää siis pahoittako.

Kuten monista viimeaikaisista yhteiskunnallisista keskusteluista on käynyt ilmi, Raamatulla voidaan perustella mielipiteitä, jotka ovat itse asiassa täysin päinvastaisia. Vielä haastavammaksi asian tekee se, että usein kumpaakaan näkemystä ei voi varsinaisesti väittää virheelliseksi.

Heikki Räisäsen Mihin varhaiset kristityt uskoivat (2011) tavallaan summasi eksegetiikan professorin elämäntyön Uuden Testamentin ja alkuseurakunnan tutkijana. Vanhempi teos Rosoinen Raamattu käsittelee samoja teemoja. Se koostuu kuitenkin eri lehdissä jo aiemmin julkaistuista artikkeleista, joten hieman hajanaisessa kokonaisuudessa teemat vaihtelevat Da Vinci -koodin ja Jeesus-elokuvan kritiikistä itse asiaan eli Raamatun tekstien analyysiin. Kirjoitukset ovat siinä mielessä helppoa luettavaa, ettei lukijalta edellytetä henkilökohtaista vakaumusta. Halutessaan kirjaa voi lukea ihan vain aatehistoriana. Toisaalta joillekin juuri Räisäsen tekstien tunnustuksettomuus on ongelma, joka on johtanut kaikenlaisiin tunteenpurkauksiin tutkijaa kohtaan. Kirjan viimeinen teksti onkin omistettu näille ristiriidoille.

Minun on hiukan vaikea ymmärtää, mikä Räisäsen teksteissä on niin radikaalia. Raamatun kirjoitusten ja etenkin erilaisten kristinuskon tulkintojen ristiriitojen havaitsemiseen ei nimittäin kovin suurta ponnistelua vaadita. Ehkä Räisäsen synti on juuri siinä, ettei hän yritä selittää ristiriitoja pois. Hänen lähtökohtansa on, että nykyään Raamattuun kuuluvia kirjoja kirjoittaneet ihmiset toimivat omasta historiallisesta ja kulttuurisesta kontekstistaan käsin, mikä näkyy teksteissä. Ristiriidat johtuvat siitä, että alkuseurakunnassa oli hyvin erilaisia käsityksiä uskonnon peruskysymyksistäkin. Jokainen Raamattuun vetoava joutuu nykyäänkin valitsemaan, mitä osia Raamatusta hän painottaa ja mitkä jättää puolestaan huomiotta. Jopa käsitykset Jeesuksesta perustuvat pikemminkin itse kunkin tarpeisiin ja toiveisiin kuin siihen, mitä evankeliumeissa itse asiassa kerrotaan. Ja niissäkin kerrotaan sekä perinteitä ylläpitävästä että radikaalista Jeesuksesta.

Kirjassa on varsin yllättäviä ja hankaliakin näkökulmia. Huomasin, kuinka vahvasti tulkitsen itsekin Raamattua kouluopetuksen ja muun sellaisen yhteiskunnassa jaetun tiedon läpi. Esimerkiksi täysin yllätyksenä tuli tieto siitä, ettei kolmessa vanhimmassa evankeliumissa ihmisen itse asiassa katsota pelastuvan Kristuksen sovitustyön vaan lähinnä hyveellisen elämän ansiosta. Kirkon pelastusoppi perustuu siis lähinnä myöhempiin teksteihin ja eritoten Paavalin tulkintoihin.

Ei siis ole itsestään selvää, että "kuten kirkko opettaa" olisi ainoa tai edes perustelluin uskontulkinta. Ilmeisesti kriittinen raamatuntutkimus onkin vaikea aihe kirkon sisällä. Räisäsen mukaan papit keskustelevat keskenään aiheista, joista he eivät tohtisi pukahtaakaan seurakuntalaisille. Itsesensuurikin saattaa silti vierottaa uskonnosta kiinnostuneita kirkosta, koska Raamattua lukeva maallikko huomaa ongelmat yhtä hyvin kuin oppinut teologikin. Niistä pitäisi siis mieluummin keskustella kuin vaieta.

Kun kukaan meistä ei siis Raamatunkaan perusteella oikeasti tiedä yhtään mitään, onko mitään järkeä tapella? Räisänenkin peräänkuuluttaa kirkkoa, jossa olisi tilaa monenlaisille mielipiteille, koska kaikille niille on perusteensa. Sellainenhan alkuseurakuntakin oli, vaikka kyllä sielläkin riideltiin. Nykyään ristiriitojen välttely kirkossa on mielestäni johtanut epä-älylliseen ja ympäripyöreään jaaritteluun, kun kukaan ei uskalla sanoa mitään mistään, ettei vain jokin ryhmä loukkaantuisi ja eroaisi.

Rosoinen Raamattu ei ole aivan yhtä mielenkiintoinen kirja kuin Mihin varhaiset kristityt uskoivat, mutta on siinä todella mielenkiintoisiakin näkökulmia. Räisänen on erinomainen tieteen popularisoija, jonka tekstiä on aina miellyttävä lukea. Olen jo varannut kirjastosta Räisäsen upouuden muistelmakirjan.

Heikki Räisänen: Rosoinen Raamattu (WSOY 2006)

Puolivuosikatsaus

Ilmari Juutilainen (oik.)
SA-kuva

Ensi viikolla tämä blogi tulee puolen vuoden ikään. (Kauheaa, kun aika kuluu niin nopeasti.) Koska en aio olla merkkipäivänä tietokoneen ääressä, haluan pohtia väliaikatietoja jo nyt. Metakeskusteluun kyllästynyt lukija hypännee tekstin yli. Aikamme on kuitenkin lyhyt täällä ja turhia kaikki tekomme muutenkin.

Puolen vuoden aikana olen moneen kertaan ehtinyt miettiä, mitä järkeä on pitää blogia, jota kukaan ei lue. Synkät mietteet on aina toistaiseksi keskeyttänyt joku, joka kertoo, että kyllä minä luen. Onneksi kirjoitankin omaksi ilokseni, työkirjoittamisen vastapainoksi. Välillä pitää irroitella ilman suorituspaineita.

Kävijälaskurien mukaan keskimäärin on ollut sellaista kolmea lukijaa päivässä, joten ei tämä mikään yleisömenestys ole ollut. Enpä sellaista odottanutkaan. Tosin en täysin luota kävijälaskureihin, koska ne eivät näytä noteeraavaan esimerkiksi mobiililaitteilla surffaavien vierailuja.

Suurin lukijaryhmä näyttäisivät olevan satunnaiset googlailijat. Toivon heidän löytäneen, mitä he ovat olleet etsimässä. Ei, en aio kertoa hassuja hakusanoja...

Puolen vuoden suosituimmat jutut:

1. Minna Lindgren: Ehtoolehdon pakolaiset
2. Yrjö Jylhä: Risti lumessa
3. Ilmari Juutilainen: Punalentäjien kiusana

Osaatteko tehdä päätelmiä kärkikolmikosta? Minä en.

Viime viikkoina blogi on mennyt kovin totiseksi, enkä voi luvata muutosta asiain tilaan lähitulevaisuudessakaan. Olen minä hömppääkin lukenut, mutta ei siitä ole ollut oikein mitään sanottavaa.

Mitähän kannattaisi seuraavaksi lukea, ettei joudu aivan raskasmielisyyden valtaan?

Vielä musiikin ymmärtämisestä

Jäin miettimään Harnoncourtin kirjaa. Hänhän kirjoitti uuden ajan musiikista. Samalla tavalla keskiajan musiikkia on tarkastellut ranskalainen professori Iégor Reznikoff oppilaineen. Yksi heistä, laulaja, laulunopettaja ja musiikin tohtori Hilkka-Liisa Vuori väitteli muutama vuosi sitten birgittalaislaulusta. Myös hänen keskiaikaista musiikkia käsittelevä pro gradunsa Hiljaisuuden syvä ääni (1995) on julkaistu kirjana, ja ainakin täälläpäin se löytyy ihan kaupunginkirjaston kokoelmista. Jos keskiaikaisen kirkkomusiikin ymmärtäminen siis kiinnostaa, Vuoren teokset lienevät helpoin tie tiedon lähteille.

Ja tältä se käytännössä kuulostaa. Eikö olekin kaunista?