Virpi Hämeen-Anttila: Yön sydän on jäätä

Kylläpäs näitä menneisyyteen sijoittuvia dekkareita nyt tupsahtelee - Yön sydän on jäätä on jo kolmas lukemani tälle vuodelle. Lienee jonkinlainen uusi muoti-ilmiö.

Romaanin päähenkilö on Kalle Björk, aatelissuvun köyhtynyt jälkeläinen, joka tekee päivätyötään sisäministeriöissä ja öisin salapoliisina jahtaa roistoja Helsingin kaduilla. Kuten arvata saattaa, tapahtuu murha. Björk ja poliisit onnistuvat suurin piirtein selvittämään sen, mutta tarina jää kutkuttavasti kesken. Tämä onkin sarjan ensimmäinen osa. Dekkaritarinan rinnalla kulkee useampia Björkin henkilökohtaiseen elämään liittyviä juonia. Niillekin sopii odottaa jatkoa.

Tapahtumat sijoittuvat 1920-luvun alkuvuosiin. Itsenäinen Suomi on vasta taaperoiässä, ja monenlaiset uhkat leijuvat sen yllä. Neuvostoliittoa ei vielä ole, vaan naapurissa Venäjällä on meneillään sisällissota. On kovin epävarmaa, kuka lopulta kerää vallankumouksen hedelmät. Osa suomalaisistakin näkee hetkensä koittaneen ja lähtee Karjalan laulumaille vapauttamaan veljeskansoja, jotka eivät tosin itse ole järin innoissaan suunnitelmista liittää kyseiset alueet nuoreen Suomen valtakuntaan. Näiden miesten joukossa on jääkäriajan ja sisällissodan raaistamia miehiä, joille rauhaisa siviilielämä ei enää tahdo riittää.

Kalle Björk ei osallistunut vuoden 1918 sotatoimiin vaan makasi espanjantaudin kourissa kaukana vieraalla maalla. Muutenkin hän kokee nationalistisen uhon vieraaksi itselleen. Kuten hän suutuksissaan tokaisee heimoaatteesta innostuneelle pikkuveljelleen, hän mieluummin elää kuin kuolee aatteidensa puolesta. Björk onkin sormenpäitään myöten herrasmies ja humanisti. Hän nauttii kaikenlaisista kauniista asioista, kuten laadukkaista vaatteista, ihovoiteista ja hyvästä ruoasta. Toisaalta hän on laajasti lukenut, lähes tohtori historian alalla. Kirjallisuus, musiikki ja muu korkeakulttuuri ovat hänelle hengen yleellisyyttä. Hänen maailmankuvassaan myös punikin perhe ansaitsee saada oikeutta.

Onko sekin ajan merkki, että tällaisia kirjoja kirjoitetaan? Minulle tulee romaanista mieleen Kjell Westön Kangastus 38, jossa siinäkin asetetaan vastakkain nationalismi ja humanismi. Kummassakaan kirjassa ei jää epäselväksi, mille puolelle kirjailija itse asettuu. Hämeen-Anttilankin poliittinen alleviivaus tuntuu hiukan kiusalliselta ja jälkiviisaalta. Kai jääkäreissä saa sentään hiukan sankaruutta nähdä?

Poliittisesta pohjavireestä huolimatta romaani on kiinnostava katsaus tärkeään Suomen historian vaiheeseen, joka usein jää dramaattisempien sotavuosien varjoon. Menneen maailman lumoakaan ei pidä aliarvioida. Tarinakin laukkaa ripeästi eteenpäin, joten lukija ei ainakaan pitkästy.

Virpi Hämeen-Anttila julkaisee romaaneja hämmentävää tahtia. Eihän tässä meinaa perässä pysyä. Vaikka romaanien kirjallinen taso vaihtelee mielestäni aika lailla, täytyy kirjailijan olla paitsi ahkera myös lahjakas, sillä hän onnistuu vaihtamaan aihetta ja tyylilajia jatkuvasti. Jo Toisen taivaan alla (2010), josta en oikeastaan pitänyt yhtään, kiinnitti huomiota kielellään, joka vaikutti aluksi pelkästään kököltä. Sitten alkoi tuntua, että kielikin kuvaa uskottavasti juurettoman puolikielisen ajatusmaailmaa. Samoin tässä dekkarissa kieli mukautuu aikakauteen, josta kirja kertoo. 20-luvun salapoliisi olisi saattanut kirjoittaa itse jotain tällaista. Hämeen-Anttila viljelee vanhanaikaisen viehättäviä lauserakenteita ja sellaisia sanoja kuin loogillinen, provokatsioni ja ruumiin avaus. Tällä kertaa hänen henkilönsä tuntuvat viihtyvään miljöössään paremmin kuin nykyaikaan sijoittuvissa romaaneissa, joissa he kuulostavat aivan liian muodollisilta ja vanhanaikaisilta.

Yön sydän on jäätä on mielestäni ehdottomasti Hämeen-Anttilan parhaita kirjoja. Erityismaininta vielä upeasta kannesta.

Virpi Hämeen-Anttila: Yön sydän on jäätä (Otava 2014)

Ivar Rødningen: Trollturen

Kuva: Aune Forlag AB

Tässäpä onkin blogin nimikkokirja, kun vuorenpeikoista kertoo! Sain tämän söpöläisen jokin aika sitten Norjan-tuliaiseksi. Voiko kirjaa vastustaa, jos jo kansikuvassa ylväs hirvi seisoo kallioksi naamioituneen peikon nokalla?

Kirja on lyhyt ja teksti isoa - lastenkirja. Oletan. Päähenkilö on pikkupoika, joka lähtee tuntureille selvittämään, ovatko peikoista kerrotut tarinat totta. Peikothan ovat rumia ja pelottavia taruhahmoja, joista osa on niin suuria, että ne ovat osa maastonmuotoja.

Kuten arvattavissa oli, poika löytää luonnosta monenlaisia peikkoja. Vaikka niillä on kansanperinteessä vähän paha maine, ne paljastuvat ihan kilteiksi. Aika tyhmiä ne kyllä ovat. Naureskelevat mokomat iltanuotiolla, kuinka ovat taas saaneet peloteltua ihmisiä.

Peikkoja löytääkseen pitää mennä niin kauas luontoon, ettei kukaan ihminen ole kulkenut siellä ennen. Kirjan joka sivulla esitelläänkin mahtavia norjalaisia maisemia. Kansikuva voisi olla vaikkapa Sognevuonolta. Jotunheimenin aluetta arvelisin kuitenkin useimpien kuvien insipiraationlähteeksi.

Ei kirjassa tietenkään mennä kovin syvälle kansanperinteeseen. Kiinnostavaa kyllä olen jutellut aika monen sellaisen nuorehkon norjalaisen kanssa, joka ajattelee ihan vilpittömästi, että norjalaisessa luonnossa on läsnä kaikenlaisia olentoja. Olennot, sanottakoon niitä vaikka peikoiksi, ilmaisevat itsensä erinäisinä luonnonilmiöinä tai vain kulkijan mielessä esiintyvinä tuntemuksina.

Ivar Rødningen (kuvitus) ja Lillian Waaden (teksti): Trollturen (Aune Forlag, ei painovuotta)  

Timo Soini: Peruspomo

Perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini herätti huomiota julkaisemmalla ennen eurovaaleja vaalikirjan, jossa hän haukkui puoluetovereitaan muun muassa huru-ukoiksi ja hönöiksi. En ota kantaa, miten tämä vaikutti puolueen menestykseen, mutta varmasti hän hankki kirjalle koko joukon skandaalin haistaneita lukijoita kannattajajoukkonsa ulkopuolelta. Siis esimerkiksi minut. Kirjaston varausjono oli melkoinen.

Kirjassa käydään läpi Soinin tekemisiä vuoden 2008 kuntavaaleista eteenpäin. Puolueen menestyksestä jää kovin vähän kunniaa muille. Soini ei peittele sitä, että hänen silmissään puolue on lähinnä sama asia kuin hän itse ja sen menestys on hänen henkilökohtaisten tekojensa seurausta. Perussuomalaisten ydinjoukkoa hän vertaa alkuseurakuntaan, ristiriidattomaan oikeassa olevien joukkoon, joka seuraa uskollisesti yhtä johtajaa.

Anteeksi nyt vain, mutta ei se alkuseurakunta sellainen ollut.

Ehkä joku jumalinen saattaisi muutenkin loukkaantua Soinin raamatullisesta kielenkäytöstä. Hiukan eri sarjan asioista on kuitenkin kyse. Toisaalta Soini on osoittanut olevansa tosiaan konservatiivi omaksumalla tunnustuksen, josta esi-isämme luopuivat melkein 500 vuotta sitten - toki silloin pakon edessä.

Ilkeys sikseen. Kirjassaan Soini paljastaa sekä kannattajilleen että vastustajilleen, miten tehdään menestyksekäästi populistista politiikkaa. Toripolitiikka ja henkilökohtaiset kontaktit korostuvat. Abstraktia ideologista käännytystä tärkeämpää on kohdata ja kuunnella potentiaalisia äänestäjiä ja kertoa heille yksiselitteisesti, ketä ehdokasta pitää äänestää seuraavissa vaaleissa. Myös politiikan huipulla on tärkeää, että on luottohenkilöiden verkosto. Tärkeitä asioita järjestellään tuttujen kesken.

Peruspomo ei pyri vastaamaan kysymykseen, mitä perussuomalaiset oikeastaan kannattavat. Siitä selviää kyllä, että Soini kannattaa Suomen virallista monikulttuurisuuspolitiikka, kuten suurin osa muistakin poliitikoista. Hän tykkää myös teekutsuliikkeestä. Kirja kertoo kuitenkin Timo Soinin egosta eikä siis ole mikään poliittinen pamfletti. Mikä huvittavinta, luultavasti tuo ego nauttii tästäkin kritiikistä.

Timo Soini: Peruspomo (WSOY 2014)

Jaakko Hämeen-Anttila: Trippi ihmemaahan

Huumeista keskusteleminen on hirveän vaikeaa - lukekaa vaikka Osmo Soininvaaraa - koska sallittuja käsikirjoituksia on vain yksi. Kaikenlainen keskustelu tämän kehyksen ulkopuolella koetaan vaaralliseksi. Kriittinen keskustelija toki kysyy jo tässä vaiheessa, ketä tai mitä se oikeastaan uhkaa. Tietysti tässäkään asiassa yksi totuus ei ole koko totuus, eikä ihmisiä voi pitää vaiti loputtomiin. Kriittisiä ääniä on pyrkinyt keskusteluun jo vuosia, mutta on yllättävää, että kenties vaikutusvaltaisimman aihetta käsittelevän uutuuskirjan kirjoittaja ei ole joku kannabisyhdistyksen hipeistä vaan arvostettu keski-ikäinen professori.

Jaakko Hämeen-Anttila on kaikkien tuntema arabian kielen ja islamin tutkimuksen professorina. Hän on aiemminkin osoittanut olevansa monipuolinen älykkö ja hyvin tuottelias tieteen popularisoija. Useimmat hänen käsittelemänsä aiheet ovat liittyneet arabialaiseen kulttuuriin ja erityisesti kulttuurihistoriaan, joten huumekirja on ensialkuun omiaan kohotuttamaan kulmakarvoja.

Jo ensi sivuista lähtien käy kuitenkin selväksi, että professori liikkuu nytkin pitkälti tutuilla poluilla. Onhan arabimaissakin käytetty päihteitä jo vuosisatoja, esimerkiksi hasista ja oopiumia perinteisesti kielletyn mutta silti käytetyn alkoholin lisäksi. Huumeista on myös kirjoitettu paljon arabikirjallisuudessa, joten aineistoa riittää tutkijan käyttöön, eikä ole lainkaan vaikea arvata, mistä idea kirjaan on tullut. Hämeen-Anttila myöntää, ettei tunne huumekulttuureita kaikkialla maailmassa, joten hän keskittyy kirjassaan arabimaiden lisäksi lähinnä englanninkieliseen kulttuurialueeseen 1700-luvulta eteenäin. Lähteinä ovat jälleen erinäisten älykköjen kirjoitukset.

Hämeen-Anttila lähtee liikkeelle keskiajan arabimaista, seuraa oopiumin ja hasiksen mukana Englantiin ja päätyy 1900-luvun psykedeliakulttuuriin, uusiin synteettisiin aineisiin ja huumesodan vuosiin.  Etenkin 1800-luvulla esimerkiksi hasiksen vaikutukset ovat mitä ilmeisemmin olleet aika lennokkaita - tai sitten kirjailijat ovat vain kilpailleet parhaiden juttujen sepittämisessä.  Käy ilmi, että kaikkiin huumaaviin aineisiin liittyy enemmän kulttuurisia ja yhteiskunnallisia merkityksiä kuin äkkiseltään voisi kuvitella.

Hämeen-Anttila käsittelee päihteitä kulttuurin ja yhteiskunnan osana. Jos huumeet ja niiden vaikutukset ovat kulttuurinen ja yhteiskunnallinen asia, siitä seuraa, että yhdessä yhteiskunnassa itsestään selvinä ja luonnollisina pidetyt asiat eivät ole sitä jossain muualla. Hämeen-Anttila huomauttaa, että eri päihteistä on koitunut vähiten ongelmia niissä yhteiskunnissa, joissa niitä on käytetty perinteisesti, siis esimerkiksi oopiumia itämaissa ja kokalehtiä Andeilla. 1800-luvun Englannissakin oopiumin lääke- ja viihdekäyttö oli varsin hillittyä. On muodostunut eräänlainen itsesäätely, käyttöä rajoittavia tapoja, asenteita ja käytäntöjä.

Hämeen-Anttilan teksti on ihanan erilaista, koskipa se sitten huumeita tai arabeja, joista yleensä esitetään mediassa kaikenlaisia yksinkertaistuksia. Jo keskustelu huumeidenkäytöstä keskiajalla on jotain muuta kuin yläasteen valistustunnit. Vanha runous tuo esiin arabikulttuurin esteettisen ja eroottisenkin puolen. Seksi ja huumeet liittyivät jo tuolloin toisiinsa, eli sitäkään ei ole rock-kulttuuri keksinyt. Ehkä voisi sanoa, että runous paljastaa sellaisen elämänmyönteisyyden, joka jää kokonaan syrjään julkisuuden representaatioissa.Vaikka päihteitä ylipäätään pidettiin useimmiten islamin ja yhteiskuntajärjestyksen vastaisina, niitä kuitenkin käytettiin. Esimerkiksi hasis liitettiin usein homoseksuaalisuuteen, joka sekään ei ollut oikein sallittua mutta kuitenkin lähinnä vain lievesti paheksuttu boheemi tapa. Siis keskiajalla, arabimaissa. Ihmisillä on aina ollut paheita, ja kaikissa yhteiskunnissa ihanteet ja ihmisten todelliset tavat ovat olleet kaksi eri asiaa.

Huumekuvauksen erilaisuuden ei tietenkään pitäisi olla uutta kenellekään, joka on lukenut oikeastaan yhtään mitään. Muistan järkyttyneeni yläasteikäisenä Monte Criston kreivin hasiskohtausten moraalittomuudesta. Ettei se häpeä kirjoittaa huumeista tuolla tavalla! Ei Sherlock Holmesin morfiininkäyttökään aivan mahtunut silloiseen peruskoululaisen ymmärrykseen. Waltarin Suuressa illusionissa kokaiini ja värilliset mainosvalot edustivat nykyaikaa. Burroughsin Nisti tuli jo lähemmäs nykyaikaa.

Vaikka huumeiden aiheuttamat terveyshaitat tunnettiin jo keskiajalla ja niitä paheksuttiin myös moraalisista syistä, käsitys huumeidenkäytöstä sairautena ja yhteiskunnallisena ongelmana keksittiin vasta 1800-luvun loppupuolella. Silloinkin muutos tapahtui lähinnä asenteissa eikä huumeidenkäytössä tai sen vaikutuksissa. Oma osansa ongelmista koitui entistä voimakkaammista synteettisistä huumeista, mutta Hämeen-Anttila syyttää huumeongelmasta myös viranomaisia ja rangaistuksiin perustuvaa huumepolitiikkaa.

Väitteissään hän on pitkälti samalla linjalla muiden huumetutkijoiden kanssa, mutta julkisen keskustelun kannalta näkemys on tietenkin haastava. Siksi on hyvä, että kirjoittaja ei ole varsinaisesti asianosainen vaan asiallinen tutkija, joka osaa taitavana keskustelijana myös tuoda sanottavansa julkisuuteen. Koska Hämeen-Anttilan ja muiden tutkijoiden esittämiä faktoja on vaikea kumotakaan, on ryhdyttävä keskuteluun, jossa tunnepitoiset reaktiot ja ainoat sallitut mielipiteet jätetään kokonaan syrjään.

Vaikka kirjassa on vahva yhteiskunnallinen ulottuvuus, kerronta keskittyy eniten kulttuurihistoriaan - erilaisiin tapoihin ymmärtää maailmaa ja huumeita sen osana. Mutta ei siitä sen enempää. Lukekaa itse, sillä Trippi ihmemaahan on oikeasti mielenkiintoinen kirja.

Lisäys (23.7.): Muistanette, että uskonto on oopiumia kansalle. Muuttuuko tämän lauseen merkitys, jos huomioidaan, että 1800-luvulla oopiumi oli useammin kipulääke kuin huume nykyisessä merkityksessä?

Jaakko Hämeen-Anttila: Trippi ihmemaahan - huumeiden kulttuurihistoria (Otava 2013)