Kesäloma

Kirjoitin tämän runon ylioppilaskeväänä, ja se kuvaa tuntoja myös nyt, kun ensimmäistä kertaa moneen vuoteen on aikaa pitää muutama viikko kesälomaa.


Odottakaa vielä
niityt kukkasin,
sillä olen tiellä, 
jonka hukkasin, 
kun väsyneenä
vaivuin unehen
ja nuppuseppeleenä
sai joku nuoruuden.


Toivotan siis lukijoilleni hyvää kesää! Blogi palaa asiaan uusien kirjapäivitysten muodossa viimeistään heinäkuussa.

Stiina Hänninen: Rakasta, kärsi ja uskalla

Rakasta, kärsi ja uskalla kertoo akateemisen ikäneidon matkasta teini-ikäisen lauman sijaisäidiksi. Stiina Nykänen oli haaveillut lapsesta asti suuresta perheestä, mutta ei löytänyt miestä, joka olisi halunnut hänen lastensa isäksi. Surtuaan aikansa lapsettomuuttaan hän huomasi, ettei lasten tarvitse olla biologisia jälkeläisiä eikä perheen perustamiseen tarvita välttämättä miestä. Hän toimi ensin lastensuojelun tukivanhempana. Väiteltyään tohtoriksi hän jättäytyi pois yliopistomaailmasta päätoimiseksi sijaisperheen äidiksi tarjoten kodin huostaan otetuille teini-ikäisille. Tohtorien palkkauksesta ja uranäkymistä Hännisellä tuntuu olevan optimistisempi käsitys kuin minulla, mutta ehkä terveystieteilijöillä menee paremmin kuin humanisteilla. Joka tapauksessa hän esittää akateemisesta urasta luopumisen jonkinmoisena uhrauksena, joka oli pakko tehdä, jotta saisi toisen uran ammattikasvattajana.

Toisaalta kirja onkin hyvin henkilökohtainen kuvatessaan akateemisen naisen kohtaloa parisuhdemarkkinoilla (hyvin samaan tapaan kuin Vapaa nainen törmää todellisuuteen) ja kirjoittajansa tuntemaa surua perheettömyydestään. Toisaalta kirja kertoo perheistä ja nuorista, joiden asiat ovat hullusti sellaisillta tavoilla, joita niin sanotun tavallisen ihmisen on vaikea edes kuvitella. Koska sijaisäidillä on vaitiolovelvollisuus nuorten ja heidän perheidensä asioista, Hänninen kuvaa huostaan otettuja nuoria ja heidän taustojaan vain yleisellä tasolla. Hän hyödyntää varmoin tutkijan ottein myös tutkimuskirjallisuutta. Lähestymistapa jättää aiheen väkisinkin hiukan etäiseksi, kun kirjoittaja pystyy panemaan likoon vain itsensä ja omat kokemuksensa.

Hänninen pyrkii tarjoamaan tietoa lastensuojelusta ja sijaisperheistä mediassa esitettyjen näkemysten vastapainoksi. Aihehan herättää säännöllisesti intohimoja julkisuudessa. Huostaan otettujen lasten vanhemmat käyttävät mediaa hyväkseen ja sättivät myös blogeissaan sosiaalityöntekijöitä ja sijaisvanhempia nimeltä mainiten ja näiden yksityiselämää arvioiden. Olen joskus itsekin törmännyt näihin blogeihin. Sosiaalityöntekijät ja sijaisvanhemmat eivät voi vaitiolovelvollisina vastata mitenkään julkiseen kritiikkiin. Hänninen värittää tekstiään lainauksilla keskustelufoorumeilta. Hän ymmärtää lasten vanhempien hätää, mutta kuvaa myös, kuinka pahalta sijaisäidistä tuntuu, kun hänen väitetään vievän syyttä suotta toisten lapset vain ansaitakseen rahaa.

Elämä sijaisperheessä ei ole aina helppoa kellekään. Vaikka Hänninen korostaa vähän väliä, kuinka ihania nuoret hänen mielestään ovat, hän kuvaa varsin inhorealistisesti, kuinka vaativaa huostaan otettujen teinien kasvatus on. Osa on jäänyt aivan vaille huolenpitoa kodissaan. Monet ovat kokeneet väkivaltaa. Sijaiskodissa pitää opettaa alusta asti henkilökohtaista hygieniaa, eivätkä kaikki nuoret ole koskaan aiemmin nähneet vuodevaatteitakaan. Olen joskus kuullut väitettävän, että myös luokka- ja kulttuurierot vaikuttavat sosiaalityöntekijöiden päätöksiin ja huostaanottoon päädytään sitä vähemmin perustein mitä kauempana perheen elämäntapa on keskiluokkaisesta ideaalista. Tämän kirjan perusteella ei kuitenkaan vaikuta siltä, että nuoria otettaisiin huostaan liian varhain tai liian heppoisin perustein. Taustalla lienee monenlaisten ongelmien kasautumista samoille ihmisille.

Joka tapauksessa suuri osa huostaan otetuista nuorista kärsii masennuksesta ja muista psyykkisistä ongelmista. Monet ovat levottomia, keskittymiskyvyttömiä ja epäempaattisia. Vaikka ongelmat johtuvat pitkälti epäsuotuisista olosuhteista, Hännisen mukaan pelkkä tavallinen rajoja asettava ja rakastava vanhemmuus ei riitä näiden nuorten kuntouttamiseen, vaan myös toisenlaista ammattiapua ja terapiaa tarvitaan. Sijaisperheeksi ryhtyvien pitäisikin olla varautunut kohtaamaan ongelmia ja haastavaa käytöstä sekä nuorilta että heidän biologisilta vanhemmiltaan. Monet kuntoutuvat ja saavat otteen elämästä, toisten kohdalla taas sijaisäidinkin pitää todeta, ettei parhaansa tekeminkään aina riitä. Suru ja huoli ovat sijaisäidin säännöllisiä seuralaisia.

Rakasta, kärsi ja uskalla on kiinnostava ja silmiä avaava kirja yhteiskuntamme todellisuudesta. Onnekas on sellainen, jonka ei ole koskaan tarvinnut kohdata kirjan käsittelemiä kysymyksiä omassa elämässään.

Stiina Hänninen: Rakasta, kärsi ja uskalla - Ryhdyin sijaisäidiksi (Kirjapaja 2016)

Virpi Hämeen-Anttila: Kuka kuolleista palaa

Olen odottanut hurmaavan herrasmiessalapoliisi Kalle Björkin paluuta, vaikka sarjan edellinen osa Käärmeitten kesä ei aivan täyttänyt odotuksia, jotka Yön sydän on jäätä ehti nostaa. Onneksi Virpi Hämeen-Anttilan tuotteliaisuuteen voi luottaa, ja niinpä kolmas Kalle Björk -kirja ilmestyi kesän kynnyksellä.

Kuka kuolleista palaa jatkaa kahdessa ensimmäisessä osassa alkaneita juonia. Kallen verivihollinen, rikollispomo Atamaani on vieläkin vapaalla jalalla. Nationalistiset vehkeilytkään eivät ole loppuneet, vaikka ne eivät enää työllistä poliisia yhtä paljon kuin ensimmäisessä kirjassa. Sen sijaan Uuden Verson Liitto näyttää painuneen taka-alalle. Kallen rakastama nainen on joutunut pakenemaan maasta, mutta hänen ympärillään hyörii edelleen sekä parhaan ystävän älykäs sisar Ida että pikkuserkku Lisbet, jonka kanssa kihlautumisen Kalle tietää lähentävän häntä isän varakkaaseen sukuun. Katjan muisto ei kuitenkaan katoa Kalle mielestä, eikä hän osaa tehdä päätöstä. Hän miettii myös, sopisivatko salapoliisin touhut perheelliselle miehelle.

Ympärillä hyörii 1920-luvun kiihkeä elämä. Iloisen vuosikymmenen Helsinki ei kuitenkaan näyttäydy vain huvittelupaikkana, vaan pinnan alla monenlaiset ristiriidat raastavat vasta itsenäistynyttä kansakuntaa. Helsinki on monin verroin köyhempi, likaisempi ja vaarallisempi paikka kuin nykyään. Virpi Hämeen-Anttila loistaa menneen maailman kuvaajana. Teoksen kieli kuvastaa aikaansa upeasti "filosoofisine kysymyksineen". Kuten olen aiemminkin kirjoittanut, hiukan kankean kohteliaasti käyttäytyvät hahmot ovat paremmin kotonaan 1920-luvun miljöössä kuin Hämeen-Anttilan nykyaikaan sijoittuvissa romaaneissa.

Romaanissa Kalle saa tutkittavakseen tuhopolton, johon liittyy outoja piirteitä. Palaneesta talosta löytyy vainaja, mutta kuuluuko pahoin palanut ruumis sille miehelle, johon jäljet aluksi viittaavat? Onko asialla ollut muitakin tulipaloja sytytellyt pyromaani? Vyyhti mutkistuu mutkistumistaan, ja tapansa mukaan Kalle katsoo tarpeelliseksi tehdä omia tutkimuksiaan yön pimeydessä - ja nauttii salaa niistä. Hän joutuu vaarallisiin tilanteisiin, mutta onneksi apuna on edellisestäkin romaanista tuttu nuori Valkama verrattomine taitoineen. Näiltä osin juoni kehittyy turhankin arvattavilla tavoilla.

Tällä kertaa rikoksen taustalla ei vaikuta olevan kahden edellisen tapauksen tavoin poliittista salaliittoa tai mystismiä. Vähemmän dramaattinen rikos antaa tilaa Kallen sisäisille ristiriidoille, jotka nousevat romaanissa jopa tärkeämmiksi kun varsinainen rikosjuoni. Aiemmat vaaratilanteet painavat Kallen mieltä. Onko hän ollut kyllin urhea? Olisiko pitänyt pärjätä ilman Valkaman apua? Kesken pohdintojen Siperiaan kadonnut ja jo kuolleeksi luultu isä palaa Suomeen (tämä paljastetaan myös takakannessa). Ristiriidat syvenevät. Isä on selvinnyt urheutensa ja neuvokkuutensa avulla uskomattomasti Venäjän sisällissodasta, osoittanut olevansa oikeanlainen mies, kuten myös vapaussodassa kaatunut esikoinen. Kalle ei tunne olevansa miehenä kelvollinen. Hän pelkää monia asioita ja kokee nationalistisen kiihkon itselleen vieraaksi. Vapaussodan hän väitti sairauden vuoksi, ja myös toistaiseksi taltutettu morfiiniriippuvuus edustaa hänelle heikkoutta. Isä ei hyväksy Kallea, ei varsinkaan hänen ystävyyttään isän perheen kanssa, mutta Kallekaan ei pysty arvostamaan isäänsä. Kalle on kuitenkin sivistynyt ihminen ja humanisti, josta lukijan on helpompi pitää kuin urhollisesta mutta piittaamattomasta isästä. Onko ylitulkintaa arvella asetelman heijastavan kirjailijan omia hankalia kokemuksia lapsuudenperheestään? Niistähän hän on sangen avoimesti kertonut julkisuudessakin.

Kuka kuolleista palaa on takuuvarmaa Kalle Björkiä, mutta seuraavaan osaan tarvittaisiin jo jotain aivan uutta. Samojen teemojen pyörittely ei kanna loputtomiin. Kirjan lopun perusteella osaan aavistella, mihin todelliseen historian tapahtumaan seuraava rikosjuoni taitaa liittyä.

Ajattelin ensin, että onpa romaanilla lattea nimi. Hauskasti sen voi kuitenkin tulkita romaanin tapahtumien perusteella kahdellakin tapaa.


Kalle Björkin aiemmat tutkimukset:

Yön sydän on jäätä
Käärmeitten kesä


Virpi Hämeen-Anttila: Kuka kuolleista palaa (Otava 2016)

Joanne Harris: Herrasmiehiä ja huijareita

Romaanin pokkariversion takakansi kuvaa teosta "yllätykselliseksi jännitys- ja veijariromaaniksi". Täytyy sanoa, että minulla on kovin erilainen käsitys veijariromaanista kuin takakannen tekijällä, joka jatkaa, että kirja "kuvaa pahuuden viehätysvoimaa". Romaanissa toki kuvataan, kuinka vinksahtanut yksilö lumoutuu pahan tekemisestä, mutta lukijan kannalta kirjan kuvaamassa pahuudessa ei ole mitään viehättävää. Tavallinen ihminen ei ole varautunut pahuuden kohtaamiseen ja on aika avuton, kun pahuuden tielle joutunut tekee mitä haluaa kaikista säännöistä ja sopimuksista välittämättä.

Tapahtumat saavat alkunsa, kun päähenkilön isä palkataan vahtimestariksi yksityiseen St. Oswaldin poikakouluun. Hän muuttaa portinvartijan mökkiin lapsensa kanssa. Perheen äiti on muuttanut ulkomaille uuden miehensä kanssa. Lapsi elää kahdessa maailmassa eikä kunnolla kummassakaan. Vieressä yksityiskoulu edustaa maailmaa, johon hänellä ei koskaan ole pääsyä. Hän haluaisi itsekin kuuluvansa koulupukuiseen joukkoon. Todellisuudessa hän joutuu käymään julkista koulua, jossa lukemisesta kiinnostunutta nuorta kiusataan ja syrjitään. Alaluokkaan kuuluvien vanhempien jälkikasvua kiinnostavat aivan muut asiat, eivätkä koulun opettajatkaan ole tehtäviensä tasalla, pikemminkin pahimpia kiusaajia. Koulut edustavat räikeää luokkaeroa, joka saa päähenkilön tuntemaan osattomuutta ja ulkopuolisuutta. Hän oppii kulkemaan huomaamattomana St. Oswaldin käytävillä ja ystävystyy koulun oppilaan kanssa. Lukijalle vihjataan, että ystävyys päättyy onnettomasti. Murhenäytelmä saa jo ennestään itsensä kaltoin kohdelluksi tuntevan nuoren vannomaan kostoa koululle.

Vuosia myöhemmin päähenkilö on palannut St. Oswaldiin nuorena opettajana. Mutta kuka hän on? Opettajan asemasta hän ryhtyy toteuttamaan kostoaan lietsomalla eripuraa ja antamalla vinkkejä skandaaleista lehdistölle. Kouluympäristössä siihen ei tarvita paljon. Kouluissa on aina ongelmansa, ja niin täydellistä ihmistä ei olekaan, etteikö hänen sopivuuttaan opettajan ammattiin voitaisi kyseenalaistaa. Kaikissa kouluissa oppilaat kiusaavat toisiaan, mutta täydellisyyden vaatimukset tekevät myös opettajista helppoja kohteita. Lukukauden edistyessä kostajan keinot kovenevat ja kaaos lisääntyy. Hän ei kaihda murhaakaan, jos se edistää hänen päämääräänsä, koulun tuhoamista.

Kirjan toinen päähenkilö on iäkäs latinan lehtori Roy Straitley, joka kieltäytyy käyttämästä tietokoneita ja vastustaa muutenkin muutoksia kouluympäristössä. Hän on omistanut koko elämänsä koululle ja opettajan ammatille. St. Oswaldin ruumiillistumana - ja hyväntahtoisen epäkäytännöllisenä ihmisenä - hän on oiva maali salaperäiselle kostajalle. Toisaalta hän on myös avainhenkilö, jonka kautta menneisyyden ja nykyisyyden yhteys alkaa avautua.

Romaanissa kerrotaan, että reppanoiden kosto on kauhea ja kohdistuu viattomiin sivullisiin. Ilmiö on valitettavasti erittäin todellinen. Joanne Harris kuvaa uskottavasti syitä, jotka johtavat päähenkilön vinksahtamiseen. Silti minun on vaikea tuntea hahmoa kohtaan myötätuntoa. Vertailun vuoksi esimerkiksi Jan Guilloun alter ego Erik Ponti, joka nousee Pahuudessa kouluaan vastaan, pystyy perustelemaan toimintatapansa lukijalle. Pontin kosto kohdistuu väärintekijöihin. Harrisin päähenkilö pyrkii tuhoamaan koulun, jota hän pitää eräänlaisena olentona syypäänä menneisyytensä onnettomiin tapahtumiin. Muut ihmiset ovat ainoastaan välikappaleita ja tuon olennon edustajia. Päähenkilö yrittää tuhota instituution, mutta vahingoittaa vain yksilöitä, jotka eivät ole sen syyllisempiä kuin kukaan muukaan. Yksityinen ei ole poliittista vaan poliittinen on yksityistä? Kuvastaako romaani päähenkilön vinksahduksen lisäksi yksilön voimattomuutta poliittisen järjestelmän rattaissa, joissa luokkaeron ylittäminen ja epäoikeudenmukaisten rakenteiden purkaminen ei tunnu mahdolliselta kuin henkilökohtaisen koston kautta?

Ei liene yllätys, etten suuremmin pitänyt Herrasmiehistä ja huijareista. Psykopaatilta vaikuttava, itseään erinomaisena pitävä päähenkilö ei saa aikaan mitään sympatian tunteita. Minusta kirja oli lähinnä ärsyttävä, ja se meinasi jäädä tykkänään kesken. Pitihän se kuitenkin lukea loppuun, jotta selviäisi, kuinka se päättyy. Mielestäni myös loppuratkaisu on jokseenkin epäurheilullinen ja epäuskottava.


Joanne Harris: Herrasmiehiä ja huijareita (Otava 2006, pokkari 2007)
Alkuteos: Gentlemen & Players, suom. Satu Leveelahti