Timo Sandberg: Unta ei voi tunnustaa

Pekka Rannikko on tylsähkö vakuutusasiamies, jonka elämästä tulee yllättäen paljon jännittävämpää, kun ex-vaimo soittaa hädissään ja kertoo yhteisen tyttären katoamisesta. Ex-vaimon ilkeilyn ja nalkutuksen seasta selviää, että tytär on jo pitkään ollut kaltevalla pinnalla, lopettanut koulunsa ja liikkunut epämääräisessä seurassa. Kun nykyisenkään vaimon kanssa ei oikein suju, naisten kiusaama viaton miesparka omistautuu tyttären katoamisen selvittelyyn. Ja löytyyhän tyttö, mutta vaikeudet eivät lopu siihen. Nuorisojengi, johon tyttö kuuluu, on sekaantunut isompiin asioihin kuin mistä he pystyvät selviytymään ilman apua.

Unta ei voi tunnustaa on asetelmaltaan melko perinteinen dekkari. Rannikko joutuu salapoliisin rooliin tahtomattaan. Hän kuitenkin selviytyy nokkeluutensa varassa paremmin kuin poliisi, joka ei tahtoisi ottaa tapausta vakavasti. Rannikko turvautuu hiukan kyseenalaisiinkin keinoihin, mutta tietenkin vain hyvänhyvyyttään. Onhan hän lopulta kunnollinen mies ja isä, vaikka kieltämättä joissakin kohtaa tarinaa käy mielessä, ettei hukassa oleva vanhemmuus taida ollakaan ihan niin uusi ilmiö kuin väitetään. Siitäkin voi toki kätevästi syyttää vaimoja.

Miehenä olemisen vaikeuden lisäksi kirjan toinen tärkeä teema on nuorison ongelmat. Kirjan nuoret ovat kotoisin toinen toistaan kauheammista oloista. He ovat näköalattomia ja ulkopuolisia. Tämä siis jo ennen 90-luvun alun lamaa. Nuoret rellestävät kenenkään puuttumatta, juopottelevat, harrastavat irtosuhteita ja sekaantuvat huumeisiin, joita on kirjassa kuvattu perinteisestä huumevalistuksesta tutuilla kauhukuvilla. Vaikka nuoret ovat pahoissa ongelmissa, jotkut heistä kasvavat tarinan myötä vähintäänkin inhimilliseksi hahmoiksi.

En ole koskaan ollut suurin Timo Sandberg -fani. Etenkään hänen kirjoittamansa hevostyttökirjat eivät aiheuttaneet mitään tunnistamisen kokemuksia. Enpä voi väittää, että olisin kauheasti pitänyt tästäkään kirjasta, vaikka sillä on kieltämättä hetkensä etenkin tarinan loppupuolella. Kyllähän tällainen kirjallisena välipalana menee, vaikkei kovin suuria tunteita herätäkään.


Timo Sandberg: Unta ei voi tunnustaa ( Karisto 1990)

Mikko Porvali: Veri ei vaikene

Muistatko vielä Jussi Kähösen ja Salomon Eckertin, jotka ratkoivat rikoksia ja yhteiskunnallisia ongelmia Karelia noir -sarjan edellisessä osassa Sinisen kuoleman kuva? Pidin itse kirjasta kovasti, joten ilahduin, kun jatko-osaa ei tarvinnutkaan odottaa kovin kauan.

Kakkososassa kiehtova 20-luku on jäänyt taakse ja kieltolakikin kituu henkitoreissaan. Tapahtumien näyttämö, Viipuri, ei silti ole juuri rauhoittunut. Poliisit tekevät jokapäiväistä työtään henkensä uhalla, sillä poliisimurhat ja muu väkivalta on arkipäivää. Ei poliisienkaan toiminta aina järin puhdasotsaista ole. Suomi on vielä hyvin kaukana oikeusvaltiosta. Tuomioistuimetkin tuomitsevat pikemminkin mielipiteiden kuin lain perusteella, ja etenkin tietyillä poliittisilla ääriliikkeillä tuntuu olevan niihin tavattoman suuri vaikutus.

Kirjan alussa on siis edetty 30-luvun alkuun. Kähönen ja Eckert eivät ole enää nuorukaisia. Kähönen on avioitunutkin ja saanut lapsia. Päähenkilöiden suhde noudattelee klassista dekkarikaavaa: Eckert on eksentrinen poikkeusyksilö, lahjakas mutta häikäilemätön, kun taas kertojanääni Kähönen on vähemmän loistokas mutta moraaliltaan perinteisempi apulainen ja ihailija. Eräiden yllättävien käänteiden vuoksi Kähönen joutuu kuitenkin pärjäämään myös ilman Eckertin kovia otteita ja neuvokkuutta. Samalla hän saa esimiehensä menneisyydestä selville asioita, joiden jälkeen oikein mikään ei enää yllätä. Menneisyys toki myös selittää nykyisyyttä ja Eckertin elämänasennetta.

Kirjassa ei oikeastaan ole varsinaista juonta, vaan se on pikemminkin vauhdikas kokoelma löyhästi toisiinsa liittyviä tapahtumia. Aluksi poliisit päätyvät tutkimaan suutarin katoamista toisen poliisipiirin alueelle. Jostain syystä paikalliset poliisit vaikuttavat kummallisen haluttomilta tarttumaan tapaukseen. Tutkinnan edetessä esiin nousee sangen vaikutusvaltaisia henkilöitä, joilla kaikilla on kytköksiä Lapuan liikkeeseen. Lapualaiset noudattavat aivan omaa moraaliaan Jumalan, isänmaan ja kansan nimissä. Sisukkaasti lakia puolustavat Kähönen ja Eckert huomaavat päätyvänsä liikkeen vihollislistalle siitäkin huolimatta, että kumpikin on isänmaallinen mies, vapaussodan veteraani ja Kähönen vieläpä körttipapin poika. Kirjan lopussa eletään jo talvisodan alkuvaiheita. Sodassakin poliiseilla on tärkeä tehtävänsä kotirintaman turvaamisessa.

Kerronnaltaan Veri ei vaikene tuo mieleen klassiset poikaromaanit. Tärkeitä arvoja ovat urhoollisuus, uskollisuus ja hyvän puolella taisteleminen olosuhteista riippumatta. Kuten edellisessäkin osassa, kiehtovinta on maamme historian myrskyisten vaiheiden kuvaus poliisin näkökulmasta. Poliisit ovat tarinassa ehdottomasti sankareita, taipumattomia lain puolustajia, jotka eivät epäroi vastustaa vahvempiaankaan. Kun päästään sodan alkuun, jännitys tihenee niin, ettei kirjaa voi jättää kädestä. Vaikkei Veri ei vaikene luultavasti aivan täytä hyvän romaanin muotovaatimuksia, jännityskertomuksena sitä voi suositella. Voi myös pohtia, missä määrin kirja ottaa oikeusvaltion ja demokratian puolustuspuheena kantaa nykymaailman tapahtumiin.


Mikko Porvali: Veri ei vaikene (Atena 2016)
Karelia noir II

Petri Vartiainen: Miehen ryhti

Miehen ryhti on kirja nimensä mukaisesti kirja miehistä ja pojista. Toisekseen se on kirja opettajista ja koulumaailmasta. Päähenkilö Ari työskentelee äidinkielenopettajana yläkoulussa. Tarinaa kerrotaan myös hänen appensa kokemusten kautta. Appikin on ollut opettaja, mutta nyt jo eläkkeellä. Ari yrittää uudistaa opetustaan, apen mielestä taas riittää, että opettaja noudattaa lakia ja opetussuunnitelmaa. Nuorempana appikin on kyllä ollut radikaali. Ehkä opetussuunnitelmaan kangistuminen uhkaa lopulta myös Aria? Keskusteluja käydään. Arin vaimo tuntee ilmeisesti tässä kuviossa itsensä ulkopuoliseksi, ja hän syyttää Aria koko ajan oman perheensä ja omien lastensa laiminlyönnistä. Hänen mielestään oppilaat vaikuttavat olevan tärkeämpiä kuin omat lapset. Vaimo haluaisi vielä neljännen lapsen. Aria taas tympii, kun puolisoa tuntuu kiinnostavan enemmän vauvakuume kuin parisuhde. On vähän rasittavaa olla yhtä aikaa opettaja, aviopuoliso, isä ja mies.

Myös työpaikalla koulussa miehet ja pojat ovat pääroolissa. Ari istuu opettajainhuoneessa miesten sohvalla. Siellä kerrottujen seksististen (ja rasististen) juttujen perusteella tässä koulussa tarvittaisiin tasa-arvon eteen jotain muutakin kuin virkamiesten laatimia suunnitelmia. Miesopettaja kommentoi rumasti naiskollegojen ulkonäköä ja napsii kännykkäkameralla valokuvia sijaisopettajan pyllystä. Muiden mielestä tämä on ilmeisesti ihan ok - ainakaan kukaan ei protestoi. Näin härskiä menoa on hieman vaikea uskoa todeksi. On silti mielenkiintoista lukea opettajainhuonekuvausta miehisestä näkökulmasta, sillä tämäkin kirjallisuuden ala on ollut ehkä enemmän naisten heiniä, ainakin siltä osin, kun olen itse lukenut. Ari onkin lähinnä tekemisissä toisten miesopettajien kanssa. Poikkeus on vanhemman polven englanninopettaja, sivistykseen ja substanssiosaamiseen luottava nainen, jota Ari pelkää ja ihailee.

Oppilaista nousee esiin etenkin erään luokan ongelmatapaus Juhani. Käy ilmi, että Juhanin äiti juo ja isä on vankilassa. Siinäpä selitys hänen häiriökäyttäytymiseensä. Ari vaikuttaa vastuuntuntoiselta opettajalta, joka yrittää aidosti välittää oppilaistaan. Hän saakin jonkinlaisen kontaktin hankalaan Juhaniin. Muista oppilaista huomiota saavat kaksi lahjakasta poikaa, jotka ilahduttavat Aria omaperäisillä mielipiteillään. Sen sijaan tytöistä paras on vain papukaija, joka opettelee ulkoa mitä tahansa saadakseen hyviä arvosanoja. Näinhän se ilmeisesti  menee - hyvin menestyvät pojat ovat lahjakkaita, hyvin menestyvät tytöt ainoastaan tunnollisia. Valitettavasti kuvaus opettajien sukupuolittuneista asenteista ei taida olla kovin kaukana todellisuudesta, vaikka epäilemättä poikkeuksiakin on.

Koulussa on kuitenkin muitakin ongelmia, kuten todellisuudesta vieraantuneet esimiehet ja kouluttajat, jotka uudistavat opetusta opettajien näkökulmaa kuulematta. Sen verran olen itsekin kasvatustiedettä opiskellut, että "perinteinen opetus" on ilmeisesti Suomen koulutusjärjestelmän suurin ongelma. Opettamisesta pitäisikin luopua kokonaan ja ainoastaan ohjata oppilasta, joka itse asiassa tietää jo ihan yhtä hyvin kuin opettajakin. Kuulostaa painajaismaiselta. Onneksi romaanin opettajilla tuntuu olevan myös tervettä kapinahenkeä, joka luultavasti auttaa pysymään täysjärkisenä, jos ei muuta. Peruskoulu on kuitenkin aika mukava työpaikka. Lukiossa katsotaan muita nenänvartta pitkin, ja ammattikoulussa on luovuttu täysin toivosta. Aika masentava kuva yhteiskunnasta.

Kirjan nimestä miesten rooli tulee selväksi. Mutta mikä on se ryhti? Erityisesti Arin apelle fyysinen ryhti on ollut tärkeä asia. Kun oikaisee selkärangan, happi pääsee aivoihin asti. Onko ryhti myös miehenä olemisen tapa, eräänlaista itsekunnioitusta? Ryhdikäs opettaja hoitaa asiansa kunnolla eikä vain mene sieltä, missä aita on matalin?

Minusta Miehen ryhdin parasta antia on eloisa koulumaailman kuvaus. Tahti on sekä kirjassa että koulussakin välillä hengästyttävä. Opettajat ovat kovilla. Kirjan lukemiseenkin pitää oikeasti keskittyä, vaikkei se alkujaan kovin raskaalta vaikutakaan. Sen sijaan Arin kotiongelmat ja loppuratkaisu eivät täysin vakuuta vaan jäävät hiukan pinnallisiksi. Arin vaimo on kirjassa lähinnä ärsyttävä. Itsekin henkäisee helpotuksesta, kun tarina etenee taas koulun seinien sisäpuolelle.

Miehen ryhti muissa blogeissa: 

Kirsin kirjanurkka

Mari A:n kirjablogi

Lukutoukan kulttuuriblogi

Tuijata

Petri Vartiainen: Miehen ryhti (Otava 2016)

Mikko-Olavi Seppälä: Suruton kaupunki

1920-luku on ollut dekkarinkirjoittajien suosiossa jo muutaman vuoden ajan. Tein sille nyt oman tunnisteen, jonka alta genren teokset löytyvät. Mutta millaista 20-luvun arki sitten oli? Siihen yrittää pureutua uusi historiateos Suruton kaupunki. Se perustuu arkistolähteiden lisäksi muun muassa romaaneihin ja laulujen sanoituksiin, jotka kommentoivat aikansa ilmiöitä.

Siinä missä aikakauteen sijoittuvat dekkarit pohtivat yhteiskunnan pimeää puolta, kuten rikoksia ja väkivaltaa, yhteiskunnan epävakautta, köyhyyttä ja epätasa-arvoa, tässä kirjassa esitellään arkielämän eri puolia lähinnä hyväosaisen kansanosan näkökulmasta. Suurin huomio kiinnittyy aikakauden moniin muutoksiin. 20-luvulla nuoriso ihastui jazzmusiikkiin ja uusiin muotitansseihin. Autot yleistyivät katukuvassa, ja matkustavaiset saattoivat myös lentää pääkaupungista ulkomaille. Urheilu nousi kaikkien kansankerrosten suosioon, ja ihanne terveestä ja kurinalaisesta vartalosta alkoi yleistyä. Ulkomaailma tunkeutui väkisin Helsinkiin, vaikka uutuuksia myös vastustettiin raivokkaasti. Yhteiskunta puuttui niin pieniin yksityiskohtiin, että nykyiset väitteet sääntö-Suomesta alkavat tuntua naurettavilta. Tiesittekö, että 20-luvulla makkaroiden yömyynnistä väännettiin jatkuvasti kättä ja niiden lisukkeena sai myydä ainoastaan sinappia, etikkaa ja sämpylöitä?

Pääkaupungin yöelämä oli vilkasta, vaikka alkoholi oli periaatteessa kiellettyä lääkinnällisiä tarkoituksia lukuun ottamatta. Kieltolakia ja sen kiertämistä käsitelläänkin kirjassa peräti kahden luvun verran. Lakihan ei juuri janoisia haitannut, vaan alkoholia myytiin pimeästi ravintoloissa ja satamissa, ja etenkin varakkaampi väki sai sitä myös apteekeista. Alkoholikysymys jakoi kansaa. Kieltolailla oli varsinkin alkuun kannattajansa varsinkin työväenliikkeessä ja papistossa, kun taas ruotsinkielisten enemmistö ja liikemiehet vastustivat sitä. Lopulta kieltolaki tietysti kaatui omaan mahdottomuuteensa, mutta sen ajalta jäi loputtomasti kansanperinnettä. Enpä esimerkiksi tiennyt, että taskumatti on nimetty raittiusliikkeen johtajan ja kieltolain isän Matti Helenius-Seppälän mukaan.

Vaikka kirjan perusteella 1920-luku näyttäytyy lähinnä päivänpaisteena ja yöllisinä juhlina, siinä käsitellään myös aikakauden ristiriitaista luonnetta. Kieltolaki oli vain yksi kansaa jakava kysymys. Sisällissodan muistot olivat vielä lähellä ja luokkarajat jyrkkiä. Nuori kansakunta määritteli identiteettiä suhteessa menneisyyteensä, mikä johti muun muassa venäläisvastaisuuteen ja pyrkimyksiin hävittää autonomian ajan merkit pääkaupungista. Myös ruotsin kielen asemaa kyseenalaistettiin, vaikka tuolloin ruotsinkielisten osuus kaupungin asukkaista oli paljon suurempi kuin nykyään. Kieli- ja identiteettiriidat näkyivät muun muassa kadunnimien uudistusvimmassa. Venäläiset, ruotsalaiset ja liian kansainväliset nimet haluttiin pois ja suomalaiskansallisia tilalle. Vaikka 1920-luvun kulttuurielämää leimasivat kansainväliset vaikutteet ja älyköt kannattivat pasifismia ja Euroopan yhdysvaltoja, myös äärimmäinen nationalismi ja seuraavan vuosikymmenen totalitaristiset liikkeet nostivat jo päätään. Teknologia kehittyi huimaavaa vauhtia, mutta myös spengleriläiset ajatukset länsimaisen sivistyksen rappiosta olivat suosittuja. Kuten kaikkina aikoina, vanhemmat ikäluokat paheksuivat nuorisoa ja sen hullutuksia.

Suruton kaupunki on tämänvuotisen tietokirjasadon helmiä. Se on sujuvasti kirjoitettu, ja kirjoittaja on löytänyt arkistoista ja kirjastoista toinen toistaan osuvampia sitaatteja ja kuvia, jotka elävöittävät tekstiä entisestään. Työväenkulttuuri jää kirjassa ehkä pienempään rooliin kuin se ansaitsisi. Samoin etnisisiä vähemmistöjä ei juuri mainita lukuun ottamatta nousevan kansallistunteen puristuksiin jääneitä juutalaisia kauppiaita. Kuitenkin kirja on erittäin suositeltavaa luettavaa modernin kaupunkimaisen elämäntavan syntyajoilta.


Mikko-Olavi Seppälä: Suruton kaupunki - 1920-luvun iloinen Helsinki. (WSOY 2016)