Nina Hurma: Hatuntekijän kuolema

1920-luvulle sijoittuvia dekkareita ja muita romaaneja nousee kuin sieniä sateella. Mikä 20-luvussa kiinnostaa? Iloinen vuosikymmen suursodan kauhujen jälkeen, ennen maailmanlaajuista lamaa ja uutta sotaa?

Hatuntekijän kuoleman näytttämö on Helsinki, se Pitkänsillan toisesta päästä avautuva. Virpi Hämeen-Anttilan samaan aikakauteen sijoittuviin romaaneihin verrattuna Nina Hurman teoksissa liikutaan lähempänä niin sanotun tavallisen kansan arkea. Herraskaisia kujeita edustaa ystävän tyylikäs morsian. Aikakauden suuret tapahtumat eivät juuri työläiskaupunginosien asukkaita hätkäytä, mitä nyt äskettäin päättynyt sisällissota pysyy mielessä ja sekin siitä syystä, että vastapuoli siitä muistuttelee.

Helsinki on kuitenkin levoton paikka. Eletään kieltolain aikaa, mutta viina ei ole kaupungista kadonnut. Nyt se on vain hyvä tulonlähde rikollisille, mikä osaltaan lisää väkivaltaa ja rauhattomuutta kaduilla. Kansakunta on vielä nuori ja kaukana oikeusvaltiosta. Sen saa romaanin päähenkilökin kokea. Naisen ja potentiaalisen sosialismin kannattajan ei tarvitse edes tehdä mitään joutuakseen hankauksiin viranomaisten kanssa. Näillekään lain noudattaminen ei vielä ole arvo sinänsä.

Hatuntekijän kuolema on Nina Hurman toinen romaani. Vuotta aiemmmin ilmestyi samoista henkilöistä kertova Yönpunainen höyhen, jonka luin tuoreeltaan. Sarjan toista osaa lukiessani huomasin kuitenkin, etteivät sen tapahtumat juuri jääneet mieleen ja henkilötkin tuntuivat oudoilta. Kesti hetken, ennen kuin pääsin taas kärryille henkilöiden välisistä suhteista.

Romaanin päähenkilö on Saimi, joka käyttää taiteilijanimeä Rouge. Päivisin hän työskentelee vaateliikkeessä, iltaisin hän laulaa veljensä omistamassa ravintolassa. Muistikuvieni mukaan ensimmäisessä osassa viihdetaiteilijan arki oli enemmänkin läsnä. Tämä toinen kirja keskittyy enemmän rikosjuoneen. Ruumiita nimittäin kasautuu jälleen Rougen tielle. Ensin hänen työtoverinsa, hatuntekijä, saa surmansa hämärissä olosuhteissa. Jutun tutkimuksiin sekaantuu myös Rougen vanha tuttu edellisestä kirjasta, sittemmin poliisista tullin palvelukseen siirtynyt Korpela. Laulaja ja etsivä tuntevat vetoa toisiinsa, mutta onnen tiellä on esteitä.

Hurman kieli on viipyilevää ja aistikasta. Paljon rivejä käytetään yksityiskohtien kuvaukseen. Pidän myös henkilökuvauksesta. Kirjan hahmot ovat todentuntuisia. Heillä on vikansa, mutta niitä eivät sen enempää toiset henkilöt kuin kirjailijakaan ole liian herkästi tuomitsemassa. Väkivaltaa tarinassa on, mutta silläkään ei erityisesti mässäillä. Kesken ilonpidonkin tunnelma on aika ahdistava. Toiset juhlivat Helsingin yössä, toiset makaavat ruumishuoneella.

Tässäkään kirjassa henkilöiden elämään ei vielä täyttä selkoa saatu. Asetelma antaa ymmärtää, että jatkoakin olisi luvassa, mutta hieman epäilen, mahtaako näistä aineksista enää saada kovin monta kirjaa. Jotain uutta pitäisi keksiä.


Nina Hurma: Hatuntekijän kuolema (Gummerus 2014)

Uskomattoman kaunista musiikkia

Tämä norjalainen kansanlaulu on pakko jakaa - kuunnelkaa, niin tiedätte miksi! Tyttö laulaa onnettomasta rakkaudestaan pojalle, joka päätti valita toisen.

Cathy Kelly: Kaikki alkoi Pariisissa

Cathy Kellyn pari edellistä romaania ovat olleet mielestäni niin kehnoja, ettei minulla ollut suuria odotuksia, kun löysin uutukaisen Kaikki alkoi Pariisissa lähikirjaston pikalainapöydältä. Kannatti kuitenkin antaa Kellylle vielä tilaisuus, sillä vaikka tämäkään kirja tuskin jää kirjallisuuden historiaan poikkeuksellisena mestariteoksena, se on kuitenkin aivan kelpo viihderomaani ja lisäksi ihanan pitkä sellainen. Viikko vierähti mukavasti kirjaa lukiessa.

Niin mikä alkoi Pariisissa? Toki romaani, mutta myös tapahtumaketju, joka etenee kohti Katyn ja Michaelin häitä. Kellyn tapana on kuvailla rinnakkain useiden toisiinsa liittyvien henkilöiden elämää. Tarinaa ikään kuin valotetaan eri näkökulmista. Niin tässäkin romaanissa. Nuorenparin lisäksi mukana on koko joukko heidän perheenjäseniään ja ystäviään.

Kellymäiseen tyyliin tarinan hyvikset ovat kovin silkoisia. Esimerkkeinä mainittakoon alakoulun rehtori, joka uskoo kaikkien lapsien mahdollisuuksiin, tuntee entiset oppilaansa ja vieläpä rakastaa välituntivalvontoja. Toinen päähenkilö, sokerileipuri, tekee vain täydellisiä kakunkuorrutuksia. Vanhusten hoivakodin johtajatar puolestaan vastaa henkilökohtaisesti siitä, että hoivakodissa kaikuu vain nauru ja iloinen rupattelu. Kaikki asuvat sievissä pienissä taloissa, joissa vallitsee lämmin ja kodikas tunnelma. Lisäksi päähenkilöt ovat toki kauniita, hoikkia ja tyylikkäitä tekemättä siitä kuitenkaan numeroa. Vain pahikset käyttävät loputtomasti aikaa tyylinsä ylläpitämiseen, siis nämä kylmät yläluokkaiset äidit ja ex-miehensä elämää terrorisoiva katkera entinen puoliso, joka on suruissaan lihottanut itsensä jälkiruokia syömällä. Onneksi lopulta kaikki ongelmat kuitenkin ratkeavat, ja jotkut pahikset jopa näkevät omassa käytöksessään parantamisen varaa.

Tavallaan Kellyn vankkumaton usko ihmisten hyvyyteen on herttaista ja voimaannuttavaa. Välillä olo on kuin lapsena syötyäni yhdellä kertaa aivan liian paljon marenkia.

Tällä kertaa Kelly on onneksi luopunut kelttiläisestä mystiikasta ja ihmeellisen viisaat naiset loistavat poissaolollaan. Vaikka romaanin henkilöt ovat hiukan liian ristiriidattomia ollakseen oikein uskottavia, Kellyn kunniaksi on mainittava, että romaanissaan hän kuvaa pätevästi tavallisten ihmisten tavallisia asioita ja niihin liittyviä tunteita. Ketäpä ei välillä mietityttäisi, kuinka uusperheen arjen voisi saada toimimaan tai miten päästä yli epäonnistuneesta parisuhteesta. Tarinakin rullaa letkeästi omalla painollaan kohti - jokseenkin ennalta arvattavaa - loppuratkaisua. Hyvän mielen romaani.


Cathy Kelly: Kaikki alkoi Pariisissa (Gummerus 2015)
Alkuteos: It Started With Paris (2014), suom. Satu Leveelahti

Ihminen joka järkkyi & Loppuunkäsitelty

Olen lukenut tunnustuskirjoja, mutta en kuitenkaan kovasti pinnalla ollutta Karl Ove Knausgårdia. Tunnustuskirjahan on kirjallisuudenlaji, jossa kirjailija kertoo kaunokirjallisuuden keinoin omasta elämästään, monesti sellaisista asioista, jotka on tapana jättää kertomatta. Vasemmistolainen kirjailija Christer Kilhlman tahtoo tunnustaa alkoholisminsa, homoseksuaaliset suhteensa ja - kenties edellisten jälkeen ei kovin yllättäen - ongelmat avioliitossaan. Näyttelijä ja kirjailija Anna-Leena Härkönen puolestaan kirjoittaa sisarensa itsemurhasta.

Kirjansa johdannossa Kihlman perustelee aihevalintaansa sillä, ettei hän arvosta porvarillisia käsityksiä siitä, mikä kuuluu yksityisyyden piiriin. Hänen mielestään häpeälliset salaisuudet aiheuttavat ihmisessä pelkoa ja ahdistusta, joka saa voimansa siitä, että ihminen luulee olevansa yksin ongelmiensa kanssa. Pelko poistuu, kun ongelmista kärsivä ihminen saa tietää muillakin olevan samanlaisia murheita. Samalla yksilöä sortavat ahdasmieliset moraalikäsitykset menettävät voimansa. Alkoholismi, homoseksuaalisuus ja riitaisa avioliitto eivät ole vain Kihlmanin yksilöllisiä ongelmia, eikä hän pyrikään kuvaamaan itseään erityisen ainutlaatuisena. Hän ei esitä itseään ensisijaisesti yksilönä vaan esimerkkinä laajemmasta kulttuurisesta ja yhteiskunnallisesta kokonaisuudesta, mitä hänen marxilainen taustansa epäilemättä edesauttaa.

Kihlmanin kirjaan olisin tuskin edes tarttunut, ellei sitä olisi mainittu moneen kertaan mainiossa Homo-Suomen historia -dokumenttisarjassa, jonka kaikki osat löytyvät nyt Youtubesta. Sen perusteella Kihlman onnistui pyrkimyksissään. Kirjasta syntyneen kohun ansiosta nuoret homomiehet saivat tietää, että yhteiskunnassa on muitakin, jotka tuntevat samoin kuin he. Kirja teki homoseksuaalisuudesta näkyvän ilmiön yhteiskunnassa ja edisti seksuaalivähemmistöjen ihmisoikeuskamppailua, jonka myötä homoseksuaalisuus on pitkälti normalisoitunut Suomessa.

Kihlman ei kuitenkaan itse pidä homoseksuaalisuutta normaalin seksuaalisuuden muotona vaan vääränlaisen kasvatuksen tai olosuhteiden aiheuttamana vääristymänä miehen seksuaalisuudessa. Homoihin pitäisi kuitenkin suhtautua myötätuntoisesti - ja pyrkiä korjaamaan porvarillisen kasvatuksen aikaansaamat vääristymät kasvatuksessa. Kihlmanin analyysi vaikuttaa aikansa eläneeltä paitsi homoseksuaalisuuden syitä ruotiessaan myös tosikkomaisessa oikeaoppisessa marxilaisuudessaan. On totta, että rakenteet vaikuttavat yksilöiden elämään ja että yksilöt kuvastavat laajempia kokonaisuuksia, mutta kaikkia ihmisten ongelmia ei kuitenkaan voi panna porvarillisen kasvatuksen syyksi. Ennen kaikkea luokkakantainen analyysi vähentää huomattavasti lukukokemuksen esteettistä nautinnollisuutta.

Mielestäni Ihminen joka järkkyi kertoo ennen kaikkea ulkopuolisuudesta, huonosta itseluottamuksesta ja sosiaalisesta kömpelyydestä. Kihlman ei tunne kuuluvansa suomenruotsalaiseen akateemiseen porvaristoon, jonka parissa hän kasvanut. Hän ei pysty täyttäämään sen odotuksia. Hän kärsii oppimisvaikeuksista ja epäilee aivoissaan olevan jotain vialla. Luultavasti nykyään tuolla kokemuksella saisikin jonkin diagnoosin. Vaikka ruotsinkielinen porvaristo tuntuu vieraalta, kirjailija ei jo syntyperänsä vuoksi voi kuulua suomenkieliseen työväenluokkaankaan, vaikka se tuntuu suhtautuvan häneen myönteisemmin kuin kotiympäristö. Näin hän itse kirjoittaa:

Porvariksi syntyneenä minusta tuli sosialisti, akateemisesti predestinoituna minusta tuli boheemi. Minä hylkäsin suomenruotsalaisuuden suomalaisuuden hyväksi, se ei ollut vain uhmaa ja protestia: suomalaisessa lämmössä minä olen aina tuntenut itseni tervetulleemmaksi kuin suomenruotsalaisessa pakkasessa.

Historiallisesta merkittävyydestään huolimatta Ihminen joka järkkyi on mielestäni tässä ajassa luettuna lähinnä tuskastuttavan tylsä kirja. Mainittu Knausgård, jolta olen tosin lukenut vain Taisteluni-sarjan ensimmäisen osan, kuvaa juopottelua ja hankalia perhesuhteita paljon lennokkaammin.

Sen sijaan Härkösen Loppuunkäsitelty on rankasta aiheestaan huolimatta viihdyttävä kirja alusta loppuun. Härkönen ei avaa kirjan kirjoittamisen motiiveja, mutta henkilökohtaisen surutyön lisäksi epäilen niissä olleen jotain samanlaista kuin Kihlmanillakin: tabuna pidestystä aiheesta kirjoittaminen voi auttaa samassa tilanteessa olevia.

Härkösen nuorempi sisar Kirsti eli Killi oli kärsinyt vuosia masennuksesta. Eräänä päivänä joulun alla hän hyppäsi talonsa katolta ja kuoli. Loppuunkäsitelty kuvaa kirjailijasisaren tuntemuksia noin vuoden ajalta itsemurhan jälkeen. Aluksi uutista on mahdotonta edes uskoa, mutta kuolemaan liittyvät käytännön järjestelyt pitävät surun kurissa. Sitten se iskee toden teolla. Vuoden kuluessa se ei katoa, mutta ei enää peitä alleen muita, iloisempia asioita. Härkösen tekstissä vuorottelee rakkaus sisarta kohtaan, viha ja syyllisyys. Olisiko teon voinut estää? Miksei Killi luottanut perheeseensä niin paljon, että olisi kertonut epätoivostaan?

Vaikka aihe on kauhea, Härkösen kirjaa leimaa musta huumori. Sen uskon auttaneen Härkösen ja muut omaiset pahimman yli.

Kihlmania on lukenut Kirjainten virrassa -blogin Hanna. Härköstä on luettu muun muassa Lukutoukan kulttuuriblogissa, Kirjakaapin kummituksessa ja Oota, mä luen tän ensin loppuun -blogissa.


Christer Kihlman: Ihminen joka järkkyi (Tammi 1971), alkuteos Människan som skalv, suom. Pentti Saaritsa

Anna-Leena Härkönen: Loppuunkäsitelty (Otava 2005)