Kjell Westö: Leijat Helsingin yllä

Olen pitänyt Kjell Westötä Jan Guilloun suomalaisena vastinparina. Kumpikin käsittelee romaaneissaan hyvän ja pahan taistelua ihmisyydessä. He ovat kuitenkin aika erilaisia kirjailijoita. Siinä missä Jan Guilloun romaanien henkilöt voidaan jakaa hyviksiin ja pahiksiin ja hyvikset voittavat lopussa, Kjell Westö näkee ihmismielessä enemmän harmaan sävyjä. Hänen päähenkilönsä, erityisesti miehet, ovat periaatteessa hyviä ihmisiä, jotka eivät silti oikein onnistu. Monen romaanin teema on miehenä ja isänä epäonnistuminen. Guillou on optimisti, Westö epäilemättä parempi kirjailija.

Ensimmäisen kerran luin romaanin lukiolaisena. Muistan vieläkin, miten istua kyyhötin välitunneilla lukion käytävillä sitä lukien. Nykyään sitä lukiotakaan ei enää ole. Kuvassa näkyvän pokkarin ostin muutama vuosi sitten Tuska-festareiden kirjakojusta. Vaikka olen lukenut tämänkin suosikkikirjani useampaan kertaan eikä edellisestä kerrasta ole edes kovin kauan, kirjassa oli paljon juonenkäänteitä, joita en muistanut ollenkaan. Romaani yllättää aina uudestaan.

Romaanista on tehty samanniminen elokuva, joka on myös mielestäni huippuhyvä. Se on kuitenkin aivan eri taideteos kuin kirja. Jotta monipolvisen tarinan ydin on saatu säilytettyä, elokuvaa varten tapahtumia on pitänyt karsia ja muutella. Juoni on siis aivan erilainen, mutta perusidea on sama. Esimerkiksi elokuvan Henrik on alun perin suomenkielinen ja siksi erilainen kuin vaimonsa vanhaa rahaa omistava suku. Kirjan Henrik taas on kotoisin  kalastajakylästä ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta. Romaanissa hän on kaikin tavoin vahvempi hahmo kuin elokuvassa.

Henrik on yksi romaanin miehistä. Hän kuuluu heti sotien jälkeen nuoruuttaan eläneeseen sukupolveen. Hän on kotoisin köyhistä oloista ja menettänyt isänsä varhain mutta pystyy kohoamaan yhteiskunnallisessa arvoasteikossa ylempään keskiluokkaan lukupäänsä ja ahkeruutensa vuoksi. Hänellä ei ole perittyä kulttuurista pääomaa eikä sen myötä kykyä toimia luontevasti erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa. Työ on hänen supervoimansa, ja perheen varallisuus karttuukin tasaista tahtia. Mutta onko kohta mitään perhettä, kun isä on aina töissä? Isän ikävä periytyy sukupolvelta toiselle.

Päähenkilö on kuitenkin Henrikin nuorin poika Rikhard eli Riku, joka ryhtyy eräänä kesäisenä yönä pohtimaan siihenastista elämäänsä. Kolmeen vuosikymmeneen mahtuu paljon muistoja, joiden kautta romaani kertoo yhden helsinkiläisen suomenruotsalaisperheen tarinan. Samalla se kuvaa yhteiskunnan muutosta 1960-luvulta kirjoittamishetkeensä, 90-luvun puoliväliin. Toinen muistelija on isosisko Marina eli Marsu. Kirjassa kuullaan myös kaikkitietävää kertojanääntä.

Marinan muisteluosuudet ovat mielestäni kirjan antoisinta osuutta. Westön naiset eivät ole samanlaisia epäonnistujia kuin hänen miehensä. Riku on aivan raivostuttava hahmo, varsinainen tahdoton ajopuu. Ihailen Henrikiä, koska hänellä on sentään työintonsa, korkea moraali ja ammattitaito. Myös vanhemmalla veljellä Danilla on itsekunnioitusta, vaikka hänen kapinointinsa aiheuttaa kärsimystä sekä hänelle itselleen että hänen läheisilleen. Dani pysyy kuitenkin uskollisena omille ihanteilleen, kun taas Riku horjuu elämässään minne sattuu. Hänen kaverinsa rikastuvat 80-luvun kasinotaloudella, jota vanhan koulun liikemies Henrik ei pidä järkevänä ja ikihippi Dani paheksuu omista lähtökohdistaan. Rikulla ei ole moraalisia estoja tai ymmärrystä talouden toiminnasta, joten sattuma pelastaa hänet bisneksien romahdukseltakin. Uusrikkaiden kauhealla käytöksellä on romaanissa tosin vähäisempi osa kuin elokuvassa.

Leijat Helsingin yllä on mielestäni Westön paras romaani, se josta hänen olisi pitänyt saada Finlandia-palkinto. Romaanissa pohdiskellaan, kuinka vaikea periaatteessa hyväntahtoisten ihmisten on tulla toimeen niiden kanssa, joita he rakastavat eniten. Kaikilla on kuitenkin unelmia, joita leijat symboloivat. Tai huolia, ylipäätään sitä osaa ihmisyydestä, joka ei näy ulospäin. Toinen selitys romaanin oudolle nimelle on, että kirjailija viittaa unohdettuun suomenruotsalaiseen kauhuromaaniin (jonka nimeä en kyllä tähän hätään muista; jos joku muistaa, täydennän).

Tämä ei ole mikään helppo kirja. Nytkin sitä lukiessa tuli varsin ahdistunut olo. Silti kirja on yksi ehdottomista suosikeistani.


Kjell Westö: Leijat Helsingin yllä (Otava, 1996)
Alkuteos Drakarna över Helsingfors, suom. Arja Tuomari

Kirjavuori täytti vuoden

Kirjavuoren perustamisesta tulee tänään kuluneeksi vuosi. Kauheaa - taas yksi vuosi elämästä on kadonnut pikavauhdilla jonnekin. Puoli vuotta sitten valittelin, ettei blogia lue kukaan. Sen jälkeen kävijämäärät ovat kasvaneet - kuinka paljon, en tiedä, koska mikään kävijämittari ei taida olla ihan luotettava. Suurin osa uusistakin kävijöistä on silti satunnaisia googlailijoita.

Koska kasvaneen kävijämäärän myötä myös robottikävijät ovat löytäneet blogin, myös suosituimpia kirjoituksia voi lähinnä arvuutella. Botit tykkäävät selvästi joistakin jutuista enemmän kuin toisista. Epäilyksiä herättää muun muassa suuri kävijämäärä heti jutun tultua julki. Samoin pidän epäilyttävinä yhtäkkisiä kävijäryntäyksiä ilman jäljitettävää liikenteen lähdettä, erityisesti jos kävijät ovat etupäässä sellaisista maista, joissa ei yleisesti puhuta suomea.

Valistunut arvaukseni kärkikolmikosta on kuitenkin seuraavanlainen:

Heikki Räisänen: Taistelua ja tulkintaa
Jan Guillou: Suuri vuosisata -sarja
Ilmari Juutilainen: Punalentäjien kiusana

Kärkeä tavoittelee myös kaksi juttua, joiden suosiota varjostaa jonkinmoinen bottiepäilys:

Jenna Jameson: Erotiikan ammattilainen
Patrik Borg: Vinha perä

Räisäsen kärkisija lienee aito ja hämmästyttää. Kirjahan on kuitenkin varsin kuiva yliopistomiehen elämänkerta. Uskonto taitaa kuitenkin olla kiinnostavampi ja tunteita herättävämpi aihe kuin mukamas maallistuneessa yhteiskunnassa haluttaisiin edes tunnustaa. Kirjoitusta on jopa yritetty kääntää Google-kääntäjällä englanniksi. Myös Ilmari Juutilainen on kiinnostanut ulkomaalaisia lukijoita. Se kummastuttaa vähemmän - onhan hän toisen maailmansodan menestyneimpänä hävittäjälentäjänä sotaharrastajien tuntema kautta maailman.

Myös Aila Ruohon ja Vuokko Ilolan Usko, toivo ja raskaus pääsi lähelle kärkeä. Se ei yllätä, sillä kirja ja sen teemat ovat viihtyneet julkisuudessa koko vuoden. Kirjoitus on myös yksi omista suosikeistani. Juttu on löydetty muun muassa Google-haulla "Vuokko Ilola korvakorut". Halusiko joku tarkistaa blogistani, käyttääkö Vuokko Ilola korvakoruja? Onhan se toki paha juttu se!

Onnistuineita bloggauksia ovat mielestäni myös Trippi ihmemaahan, Sapfo ja Yökappaleita. Pintaraapaisuiksihan nämä jutut ovat kautta linjan kuitenkin jääneet. Syvällistä ja perehtynyttä kirjallisuusblogia etsiville suosittelen Nipvet-blogia, joka on lähellä sitä, mitä haluaisin kirjoittaa, jos vain ymmärrys riittäisi.

Alkupään kirjoituksissa yritin ehkä enemmän referoida kirjan juonta. Uudemmissa teksteissä olen pikemminkin nostanut esiin teeman tai pari ja rakentanut kirjoituksen niiden ympärille. Kovin valmiiksi en jaksa tekstejäni työstää, vaan ne ovat vielä melkoista tajunnanvirtaa maailmalle päästessään. Toisaalta blogi onkin hyvä alusta tuottaa helppoa tekstiä, josta ei tarvitse olla samalla tavalla vastuussa kriittisille lukijoille kuin esimerkiksi työssä kirjoittamistani teksteistä. Tällainen nopein vedoin luonnostelu jatkunee tulevaisuudessakin, ellen löydä jostain yli-inhimillisiä voimia lukemieni kirjojen syvällisempään pureskeluun.

Pekka Sauri: Parempaa kuin seksi

Eletään 1980-luvun puoliväliä. Vaihtoehtonuoret Jussi, Tero, Anja ja Pete ovat täysipäiväisiä maailmanparantajia, joiden toimittama Planeetta-lehti ottaa kantaa päivänpolttaviin yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Porukan tarkoitus on pelastaa maailma ekokatastrofilta ja samanaikaisesti viedä demokratia ja ihmisoikeudet kaikkiin maailman kolkkiin. Vuosien varrella vauhti kiihtyy. Muutkin kiinnostuvat lehden ydinporukan kirjoittajan- ja puhujantaidoista. Sitten he pyrkivät tosissaan mukaan valtakunnanpolitiikkaan. Perustetaan puolue - kaksikin - jonka listoilta noustaan jo eduskuntaan ja maan johtaviin luottamustoimiin. Pikkuhiljaa päähenkilöistä tulee ammattipoliitikkoja, joilla on kuitenkin täysi työ pitää edes oma puolueensa järjestyksessä. Mistään tehtävistä ei voida tinkiä, jotta vastapuoli ei pääsisi voitolle. Taistelussa omia ja vieraita vastaan etenkin perheellinen Pete, romaanin minäkertoja, joutuu tekemään kohtuuttomia uhrauksia. Kannattaako omaa elämää uhrata maailmanparantamiselle, jonka onnistumisesta voi olla monta mieltä?

Parempaa kuin seksi on avainromaani. Se kertoo ilmeisesti hyvinkin yksityiskohtaisesti Vihreiden alkutaipaleesta. En puutu tämän tarkemmin romaanin ja todellisten tapahtumien väliseen suhteeseen, koska itsekin mukana ollut Osmo Soininvaara on tehnyt sen blogissaan. Luin Oden kirjoituksen ennen romaania, ja täytyy myöntää, että se vaikutti aika paljon siihen, millaisin silmälasein tarinaan tartuin.

Romaani toimii kuitenkin ilman sen syvempää tietämystä henkilöiden esikuvista. Hahmot ovat mainioita. Jussille puolue on koko elämä, eikä hänellä näytä olevan mitään inhimillisiä tunteita. Romaanin alussa hän vaikuttaa ihailtavan loogisen ajatuksenjuoksunsa vuoksi hyvinkin sympaattiselta, mutta tarinan edetessä paljastuu, kuinka armottomasti hän suhtautuu lähimmäisiinsä. Vaikka Tero vaatii jatkuvasti muilta vakaumuksen puolustamista, häneltä tuntuu puuttuvan niin vakaumus kuin moraalikin. Luonnollisesti juuri siksi hän menestyy elämässään ja putoaa aina jaloilleen. Anja on Jussin vastakohta, tunneihminen, jolla on vankat mielipiteet muttei juurikaan perusteluja niille. Hän täyttää kuitenkin roolinsa Jussin suuressa suunnitelmassa ja kasvaa yhdeksi valtakunnan arvostetuimmista poliitikoista. Joutuuko hän kuitenkin tinkimään liikaa ihanteistaan?

Myös kertoja Pete on uskottava hahmo. Kuten moni muukin suomalaisen kirjallisuuden päähenkilö, hän tarkkailee tapahtumia hieman sivusta eikä esiinny varsinaisesti sankarina. Hän on kiltti ja miellyttämisenhaluinen, mutta jos kaikkia yrittää miellyttää yhtä aikaa, on vaarassa polttaa kynttiläänsä molemmista päistä. Pete elää kuitenkin loppuun asti ihanteidensa mukaan. Hän on aina kiltti kaikille ja pyrkii parhaansa mukaan auttamaan köyhiä ja kurjia. Pahoinvointia hän kohtaakin jopa pörssiyrityksen hallituksessa ja kaupungin johtotehtävissä. Vaikka Pete on vahva, hän ei pidä ketään ihmistä pahana, vaan sekä kadunmiehet että selkärangattomat yritysjohtajat ovat pohjimmiltaan vain heikkoja.

En ole koskaan toiminut missään puolueessa, mutta ympäristöliikkeelle olen antanut vaatimattoman panokseni. Onkin mielenkiintoista huomata, että tutut klikit ovat olleet mukana heti vihreän liikkeen alusta asti. On pragmaatikkoja, sellaisia kuin Jussi. He voivat tehdä kompromisseja, kunhan tärkeimmät asiat etenevät. He pitävät maailmanparannusta sarjana teknillisluontoisia toimenpiteitä, jotka voidaan perustella faktoilla ja loogisilla argumenteilla. Sitten on sellaisia selkäydinmaailmanparantajia kuin Anja. He kavahtavat liian älyllisiä argumentteja. Sen sijaan he näkevät ratkaisuna maailman ongelmiin arvojen muutoksen. Mitä nämä arvot ovat ja miten ne muutetaan - siihen he eivät osaa vastata. Kolmas ryhmä ovat "koirankuonolaiset", jotka pitävät ongelmien perimmäisenä syynä sitä, että maailmassa on liikaa ihmisiä ja heillä on aivan liikaa oikeuksia. He voivat olla oikeassakin, mutta yhtä kaikki he eivät halua sotkea käsiään ylimääräisten ihmisten vereen. (Ja hyvä niin.) Niinpä minun näkemykseni on, että pragmaatikot on ainoa ryhmä, joka todella saa jotain aikaiseksi. Aika vähäisiä nekin aikaansaannokset saattavat kuitenkin olla. Luonnolla näyttää olevan yllättävän vähäinen merkitys kirjan vaihtoehtonuorille, vaikkakin Pete harrastaa lintuja.

Vihreän liikkeen lisäksi romaani kuvaa suomalaisen yhteiskunnan kehitystä Neuvostoliiton naapurimaasta Euroopan Unionin jäseneksi. Tarinan alussa Peten opiskelutoverit yrittävät värvätä hänet taistolaiseksi. Ullanlinnalaisen omistusasunnon seiniin maalatut kommunistiset iskulauseet eivät kuitenkaan vakuuta Peteä. Planeetan sisäpiiri edustaa hänelle uutta aikaa ja uudenlaista politiikkaa. Jos kirjassa kuvatut keskustelut perustuvat yhtään todellisuuteen, vaihtoehtopiireissä oltiin yllättävän hyvin perillä poliittisista käänteistä. Erityisesti Tero osuu aivan nappiin ennustaessaan reaalisosialismin romahdusta, jota tuskin kukaan olisi tuolloin osannut odottaa. Myöhemmin kirjassa kuvataan kiinnostavasti polittisen järjestelmän toimintaa kulissien takana. Melkoista vehkeilyä on, mutta mielestäni kirja ei kuitenkaan ole kyyninen. Poliitikotkaan eivät ole pahoja. Toisin kuten nykyään on monesti tapana, Sauri ei kuvaa poliitikkoja häikäilemättöminä oman edun tavoittelijoina. Tässä kirjassa he toimivat oikeiden ihanteiden innottamina.

Päähenkilönelikon lisäksi romaanissa seurataan Viipurin puolustuksen romahtamista jatkosodan lopussa. Minun(kin) mielestäni sivujuoni on täysin turha, ja myönnän tipahtaneeni aivan kärryiltä, miksi se ylipäätään on mukana romaanissa.

Ei ehkä ensimmäiseksi uskoisi, että politiikasta voi kirjoittaa vetävän lukuromaanin. Parempaa kuin seksi viihdyttää. Lisäksi tykkään kovasti sen lempeästä suhtautumisesta maailmaan. Maailman pelastaminen voi olla liian kova haaste yksilölle, mutta ei se ole huono ihmisen tavoitteeksi. Elämästäkin voi selvitä, vaikka joskus tuntuisi, ettei pysty ja jaksa.


Pekka Sauri: Parempaa kuin seksi (Kaiku Books, 2014)

Lundbergin merenkulkutrilogia

Ahvenanmaata ei ole ilman merenkulkua, joten merenkulun muutos tarkoittaa myös yhteiskunnan muutosta ja merenkulun kautta päästään syvälle ahvenanmaalaisuuden ytimeen. Näin väittää Ulla-Lena Lundberg, tai pikemminkin hänen alter egonsa, kulttuuriantropologi Leonora. Romaanit Leo, Suureen maailmaan ja Mitä sydän halajaa kertovat yhden suvun kohtaloiden kautta ahvenanmaalaisen merenkulun suuren tarinan 1800-luvun puolivälistä 1990-luvun lamavuosiin, jolloin autolautat ovat korvanneet purjelaivat mutta maakunnan elämäntapa on edelleen sidottu mereen. Tarkkaavainen lukija huomaa, että sukukertomuksesta puuttuu yksi sukupolvi. Sen tarina on kerrottu myöhemmin Jäässä (2012).

Luin Leon jo kesällä ja kahta muuta kirjaa olen tankannut syksyn ja talven mittaan. Moneen kertaan on ollut mielessä loistokkaita ideoita, mitä kirjoista kannattaisi kirjoittaa blogiin. Valitettavasti parhaat ajatukset ovat haihtuneet kuukausien kuluessa jonnekin mielen tavoittamattomiin kamareihin.

Nämä kolme kirjaa ovat nimittäin käsittämättömän kunnianhimoinen ja mahtipontinen yritys kuvata Ahvenanmaan historiaa ja ahvenanmaalaisten mentaliteettia. Kaksi ensimmäistä osaa ovat melko perinteisiä historiallisia romaaneja. Niiden päähenkilöitä ovat miehet - talonpojat, jotka ovat samalla laivanvarustajia, ja laivojen kapteenit, joilla on myös maatila jossakin Ahvenanmaan kylistä. On yksi nainenkin, Simonsin täti, joka naitetaan nuorena tyttönä väkisin suuren talon emännäksi mutta kohoaa sitten kylän merkkihenkilöksi.

Ensimmäisessä kirjassa, Leossa, eletään ahvenanmaalaisen talonpoikaispurjehduksen kukoistuskautta. Ahvenanmaalaisten purjealuksilla kuljetetaan kauppatavaraa kaikkialle maailmaan, ja ne tuottavat varustajilleen suuria omaisuuksia. Tosin joskus kaikki saattaa mennä meren pohjaan. Suureen maailmaan -kirjassa höyryalukset ovat jo syrjäyttämässä purjelaivat, ja uudet varustamot ovat korvanneet osuuksien myynnin pienissä talonpoikaiskylissä. Lapsia ja vaimoja kuolee sellaisiin tauteihin, jotka nykyään pystyttäisiin parantamaan, mutta elämä on silti verrattain vaurasta. Vaikka vastoinkäymisiä on näidenkin ihmisten elämässä, tarinasta puuttuu puute kurjuus korpimaan, joka usein leimaa manner-Suomen menneisyydestä kertovia romaaneja. Vaikka yhteisö on ahdas ja pahantahtoiset juorut leviävät, ahvenanmaalaisia kuvataan myös viehättävinä, eloisina ja taitavina keskustelijoina.

Mitä sydän halajaa on romaaniksi aika outo. Paikoitellen siitä tulee mieleen pikemminkin ylipitkä essee kuin romaani. Sen päähenkilö on kulttuuriantropologi Leonora, 1800-luvun mahtilaivan mukaan nimetty, joka palaa synnyinseudulleen busmannien parissa Afrikassa viettämiensä vuosien jälkeen. Hän ryhtyy tutkimaan ahvenanmaalaista yhteiskuntaa merenkulun parissa työskentelevien ihmisten kertomusten kautta. Osa kirjasta onkin ikään kuin antropologin puhtaaksi kirjoittamia haastatteluja, joissa pääsevät ääneen eri-ikäiset miehet ja naiset. Lundberg onkin onnistunut rakentamaan joukon ällistyttävän uskottavia elämänkertoja. Haastateltavat pohdiskelevat elämäänsä monelta kannalta. On helppo yhtyä heidän mietteisiinsä: niin, juuri noin se elämässä menee.

Vaikka sarjan kaksi aiempaa osaa ovat muodoltaan lähempänä perinteistä historiallista romaania, filosofinen pohdiskelu on niissäkin keskeistä. Esimerkiksi dialogia on hyvin vähän. Enemmän maalaillaan henkilöiden mielenmaisemia - näissäkin kirjoissa monen eri henkilön näkökulmasta. Kulttuurintutkijan ongelmahan on, ettei haastateltavien ajatuksia voi tutkia. Voidaan tutkia vain sitä, mitä he sanovat ajattelevansa. Romaanikirjailijalla tai romaanin lukijalla ei tällaisia rajoituksia ole, joten voimme sukeltaa suoraan monipuolisen henkilögallerian mietteisiin maailmasta ja elämästä ylipäätään ja ahvenanmaalaisuudesta erityisesti.

Mitä sydän halajaa nostaa yhden teeman ylitse muiden. Leonoran elämän hallitseva tunne on ulkopuolisuus. Hän on menettänyt varhain isänsä ja samalla elävän yhteyden synnyinseutuunsa, koska perhe muutti isän kuoleman jälkeen pois kotisaarelta. Antropologit ovat usein olleet ulkopuolisia: esimerkiksi erilaisten vähemmistöjen edustajia tai naisia jo hyvin varhaisessa vaiheessa tieteenalan historiaa. Kulttuurihan on luonnollisin ja kyseenalaistamattomin osa elämäämme - kunnes jokin toisenlainen haastaa sen. Ulkopuolinen on erityisen tietoinen kulttuurista - on luonnollista ruveta tutkimaan sitä, mikä muille kenties on itsestään selvää.

Leonora tutkii busmanneja ja ahvenanmaalaisia, mutta itse hän jää syrjään muiden ihmisten elämänmenosta. Hän elää toivottomassa etäsuhteessa amerikkalaisen professorin kanssa ja on jo liian vanha haaveilemaan perheen perustamisesta. Hän tarkkailee muiden elämää ulkopuolelta. Ulkopuolisuuden kuvaus on niin riipaisevan osuvaa, että kirjan lukeminen venyi senkin takia. Tunnekokemus meinasi olla liiankin voimakas. Olen jo itsekin sellainen nainen, joka ei ole enää aivan nuori. On helppo eläytyä sellaisen naisen kokemuksiin, jonka nuoruuden parhaat vuodet ovat lipuneet ohi elämän valtavirran ulkopuolella.

Kaikissa kolmessa romaanissa on häkellyttävän syvällisiä ja runollisia pohdintoja elämän kaikista puolista. Trilogia nousee suuremmaksi kirjallisuudeksi kuin pelkät tapahtumat antaisivat odottaa. Erilaisia teemoja kirjoissa olisi enemmän kuin järkevän mittaisessa blogikirjoituksessa pystyy käsittelemään.


Ulla-Leena Lundberg:

Leo 1989 (Leo, suom. Leena Vallisaari)
Suureen maailmaan 1991 (Stora världen, suom. Leena Vallisaari)
Mitä sydän halajaa 1995 (Allt man kan önska sig, suom. Leena Vallisaari)